Nimi: 3 tuntia lukittuna historianluokkaan
Kirjoittaja: Annie Black
Genre: fluff
Paritukset: Sirius/Remus
Ikäraja: S
Varoitukset: Siirappi ja sokeri ovat tämänkin tekstin valmistusaineet. ;D
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter universumin, en minä. Rahallisesti en tämän kirjoittamisesta hyödy.
A/N: Kun tekee mieli kirjoittaa, mutta ideoita ei ole, löytää Annie Black itsensä FinFanFunin 3 kertaa, kun… - haastetopicista ja pian sen jälkeen kirjoittamasta fluffyistä ficiä lempiparituksellaan. [Täytyyhän se FF100 jotenkin saada täytettyä.] Enjoy!
006. Tunnit
Kukaan ei koskaan saanut tietää, kuinka Sirius ja Remus oikein päätyivät yhteen, mutta heidän seurustelunsa ei ollut mikään salaisuus. Ei mitään sinne päinkään. Tylypahkan opettajat ja jopa henkilökuntakin olivat varsin hyvin perillä heidän tekemisistään. Itse asiassa James epäili Voron pitävän Remuksen ja Siriuksen tahallaan eri puolella linnaa jälki-istunnoissa ja viimeisimmän täysikuun jälkeen Matami Pomfrey oli kysellyt Remukselta, kuinka heidän suhteensa oikein eteni ja oliko Sirius varmasti hänelle se oikea. Se oikea? He olivat 16-vuotiaita, nuoria ja huolettomia. Lisäksi he olivat poikia. Kuinka he voisivat tietää mitään siitä, kuka oli se oikea, joka veisi jalat alta, ja kuka se väärä, joka napsii toisten sydämiä välipalakseen.
Luokkahuone oli heitä lukuun ottamatta tyhjä. Professori Binns oli jo lipunut omille teilleen ja muut oppilaat olivat lähteneet hetkeä aikaisemmin. Sirius keräsi hitain liikkein tavaroitaan lattialta. Pergamentit, sulkakynä ja kirjat lepäsivät hiljaa siinä, mihin ne olivat häneltä tipahtaneet. Hänen vieressään istui Remus puisen pulpetin päällä ja seurasi hänen harkittuja liikkeittään mietteliään näköisenä. Ovi heidän takanaan sulkeutui ja lukko naksahti. Remus hyppäsi pulpetilta, käveli kummastuneena ovelle ja yritti aukaista sen taikomalla.
”Alohomora.” Ei vaikutusta.
”Tämä ei aukea. Kuinka se edes itsestään pystyi sulkeutumaan” Remus oli edelleen epäilevän näköinen, olihan koko koulu toki taikaa täynnä, mutta ei hän ollut ennen huomannut ovien lukkiintuvan itsestään. Sirius suoristautui ja hymyili poikaystävälleen.
”Ei kai auta muuta kuin jäädä odottamaan.”
2.13 pm
”Onneksi minulla on kirjat mukanani, niin voin sentään käyttää ajan hyödykseni.” Remus kaivoi paksut oppikirjansa takaisin laukkunsa syvyyksistä, eikä huomannut Siriuksen dramaattista silmien pyöritystä.
”Minulla on sattumoisin eväitäkin mukana.” Remus käänsi kasvonsa Siriukseen päin, vain nähdäkseen enkelimäisen viattoman katseen tämän silmissä. Oli ihmeellistä kuinka paljon evästä Siriuksen laukkuun mahtuikaan, varsinkin, kun koulukirjat eivät tuntuneet sinne menevän, ei sitten millään.
”Missä vaiheessa sinulla on ollut aikaa käydä keittiössä?” Remus kysyi, samalla kun katseli Siriuksen kaivavan laukustaan leivoksia, makeisia ja kermakaljapulloja. Siriuksen suu oli kuitenkin jo täynnä pieniä suklaamuffinsseja ja vastaus jäi Remukselle arvoitukseksi. Jättäen asian sikseen ja ottaen itsekin yhden leivoksen hän siirsi huomionsa takaisin historian kirjan pariin, mikä närkästytti Siriusta suuresti sisäisesti.
3.13 pm
”Kuinka sinä voit keskittyä kirjoihin, kun sinulla on vieressäsi jotain näin kirpaisevan hyvännäköistä.” Siriuksen kärsivällisyys oli vihdoinkin loppunut. Viimeisen tunnin ajan hän oli musertanut niitä samaisia, typeriä suklaamuffinsseja, joita hän oli ensin syönyt niin innokkaasti, pieniksi palasiksi kylmälle kivilattialle ja kerännyt niitä sitten kostutetuilla sormenpäillään suuhunsa. Remuksen olisi pitänyt pitää hänelle seuraa, eikä olla oma lukutoukkainen itsensä. Remuksen suu venyi hymyyn, mutta hänen katseensa ei noussut kirjasta.
”Kuinka sinä osaat olla aina noin hurmaavan omahyväinen?” Siriuksen nyrpeän näköisille kasvoille levisi leveä hymy. Remuksesta todellakin oli käsittämätöntä, kuinka Sirius onnistui olemaan samaan aikaan ärsyttävä ja huvittava.
”Sinun mielestäsi minä olen hurmaava.” Remus nauroi ja Siriuksen hymy vain leveni. Remuksen naurua oli mukava kuunnella. Se oli kepeää ja se sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Jos maailmassa oli vielä jotain, mikä sai hänen vakavan ihmissutensa nauramaan, olivat asiat hyvin.
”Taidat olla sitä ihan omastakin mielestäsi”, Remus jatkoi yhä hymyillen ja nostaen vihdoin päätään niin, että saattoi katsoa Siriuksen nauraviin, harmaisiin silmiin.
”Mihin minun sitten pitäisi keskittyä?” Siriuksen silmissä oli vaarallisen viettelevä katse ja hänen kasvoillaan oli vaarallisen mietteliäs ilme. Remus ei pitänyt tästä.
”Mietitäänpäs.”
4.13. pm
Remuksen selkä nojasi luokkahuoneen seinään ja hän katseli ikkunan takana tummentuvaa taivasta. Hänen kätensä seikkailivat Siriuksen sotkuisissa hiuksissa. Tämän pää lepäsi hänen sylissään ja tuhahduksista päätellen tämä oli unessa. Toisin kuin Remus oli odottanut, edellisen tunnin ajan heillä molemmilla oli pysynyt vaatteet päällä ja he olivat jutelleet. Paljon.
Oli hämmästyttävää, miten nopeasti Sirius pystyi nukahtamaan. Ei tarvittu kuin seitsemän minuuttia makuulla oloa lattialla ja Remuksen pitkät sormet hänen hiuksissaan ja hän oli tyytyväisesti unten mailla.
Oven takaa kuului ääniä ja itse ovesta kuului naksahdus. Lukko avautui. Kuka ihme sen oli avannut? Oli sääli herättää Siriusta, joka nukkui niin suloisen ja viattoman näköisesti hänen sylissään. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada.
”Sirius.” Ei vastausta, pelkkää tasaista tuhinaa.
”Sirius.” Pieni päänliike ja häiriintynyt tuhahdus.
”SIRIUS.” Siriuksen pää nytkähti ja tämä avasi silmänsä. Remus katsoi hymyillen alas Siriukseen, jonka hiukset olivat sekaisin ja silmät uniset.
"Ovi taitaa olla auki.” Remus sanoi lempeästi, nyökäyttäen vähän päätään vasemmalle, ovea kohti. Sirius nousi istumaan ja nosti kädet tasoittamaan hiuksiaan. Remus nauroi tämän eleelle ja animaagi mulkaisi häntä pahasti. Sirius oli aina äreä herätessään. Lähemmän tarkastuksen päätteeksi he huomasivat, että lukko oli todellakin auennut itsestään.
Illalla oleskeluhuoneessa Remuksen opiskelu häiriintyi, kun Siriuksen ääni kuului kovaa jostain läheltä.
”Sinun piti tulla avaamaan se ovi vasta illalla. Jos sinä olisit pysynyt suunnitelmassa, me olisimme siellä vieläkin.” Hän näki Jamesin. Sitten Siriuksen. Myös Sirius huomasi Remuksen ja alkoi väännellä käsiään hyvin oudon näköisesti.
”Sirius, pyysitkö sinä Jamesia lukitsemaan meidät sinne luokkahuoneeseen?” Remuksen hymy oli leveämpi kuin koskaan. Sirius tiesi, että tämä oli pakahtumassa pidätettyyn nauruun.
”En.” Vastaus ei tuntunut vakuuttavan Remusta, tämä nauroi niin kovaa, että oleskeluhuoneen nurkassa istuvat kolmosluokkalaiset tytöt kääntyivät katsomaan, mikä tätä vaivasi.
Ei, Remus ei tiennyt, tulisiko hän olemaan koko elämänsä Siriuksen kanssa, mutta hän tiesi, että tämä oli hänelle se oikea juuri sillä hetkellä. Sirius oli parasta mitä hänelle oli tapahtunut ja hän aikoi nauttia siitä ainakin niin kauan kuin se oli mahdollista.
A/N2: Kommenttia saa laittaa tulemaan, jos siltä tuntuu. ;>
