Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Hiromu Arakawa omista hahmot ja maailman, minä en saa hänen luomuksillaan leikkimisestä mitään korvausta.
Otsikko: Hellää sovintoseksiä
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Hahmot ja paritus: Maes & Roy/Ed
Ikäraja: K-11
Genre: Draama ja romantiikka
Varoitukset: alaikäisen ja aikuisen suhde
Summary: Maes oli silti ollut varma, että jonakin päivänä Edin pahamaineinen temperamentti ja Royn kiertelevä sekä pohdiskeleva ongelmanratkaisutapa iskisivät yhteen rajusti. Hän oli tapansa mukaan ollut oikeassa.
A/N WTF, matalaa ikärajaa? No, sattuuhan sitä vahinkojakin välillä. Tykkäsin silti tämän ideasta, toivottavasti tekin.
Valloita fandom -haasteeseen, eli saan FMA:n itselleni. Jei. One True Something 20 hahmona Roy Mustang, ja FF50 sana 35. Myrsky. (Amestrisin armeija)
Hellää sovintoseksiä
“Roy...” Maes aloitti hitaasti. Roy kohotti katseensa häneen aivan yhtä hitaasti ja vastahakoisesti, tiesi varmasti ettei tulisi pitämään siitä mitä hänen oli pakko sanoa. “Sinun pitäisi mennä kotiin.”
Roy pudisti päätään. Hän istui sohvalla polviaan halaten eikä Maes ollut nähnyt hänen näyttävän näin nuorelta ja haavoittuvaiselta ainakaan kymmeneen vuoteen.
“Oikeasti. Olet nukkunut täällä jo kaksi yötä. Miten kauan oikein ajattelit jatkaa?”
“Haluatko sinä päästä minusta eroon?” Roy yritti parhaansa mukaan olla kuulostamatta loukkaantuneelta, mutta Maes tunsi hänet liian hyvin.
Maes huokasi raskaasti, käsi kohosi otsalle. “En minä sitä tarkoita, etten nauttisi seurastasi. Tiedät sen ihan hyvin. Olet paras ystäväni – ja tiedät ihan hyvin senkin.”
“Miksi sinä sitten haluat potkaista minut ulos asunnostasi?”
“Sinulla on omakin asunto.”
“Josta minut heitettiin pihalle, jos satut muistamaan!”
“Joten aiot jäädä siihen loppuelämäkseksesi etkä ikinä mennä takaisin?”
Roy ei ollut osannut odottaa sitä kysymystä ja vaikeni hetkeksi. “Totta kai minä aion mennä takaisin!” hän älähti. “Lopulta...”
“Se ei muutu helpommaksi vitkuttelemalla. Itse asiassa, se luultavasti muuttuu pahemmaksi.”
Roy näytti entistäkin haavoittuneemmalta. Oli outoa huomata, että joku saattoi tehdä tämän hänelle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Maes oli luullut hänen kovettuneen ja kylmentyneen raskaiden kokemuksiensa vuoksi niin, ettei pikku riita enää koskaan pystyisi satuttamaan häntä, ei ainakaan niin paljon että hän antaisi sen näkyä.
Mutta Roy oli muutenkin kurkistanut ulos kuorestaan sen jälkeen, kun oli alkanut tapailla Ediä. Aluksi Maes oli ollut epäuskoisen tyrmistynyt ja odottanut pariskunnan kuristavan toisensa viimeistään seurustelun kolmantena päivänä. Niin ei käynyt.
Parin kuluneen kuukauden aikana Maes oli huomannut suhteen olevan molemmille hyväksi, niin odottamaton ja epäsovinnainen kuin se olikin. Edin välittömyys ja spontaanius tarttuivat Royhyn hiukan, saivat tämän hymyilemään, harmistumaan ja näyttämään muitakin tunteita avoimemmin piittaamatta siitä, näkikö joku. Roy jopa teki päätöksiä miettimättä ensin päiväkausia, mikä toimintatapa olisi hänelle kaikkein edullisin. Lyhyesti sanottuna Roy eli enemmän ja ajatteli elämistä vähemmän. Ed puolestaan oli hiukan kehittänyt itsehillintäänsä ja joskus jopa ajatteli – hyvin lyhyesti – ennen kuin toimi. Kun häntä viimeksi oli sanottu lyhyeksi, hän oli vain huutanut, ei iskenyt nyrkillä, vaikka Al ei ollutkaan ollut paikalla pitelemässä häntä takin selkämyksestä.
Maes oli silti ollut varma, että jonakin päivänä Edin pahamaineinen temperamentti ja Royn kiertelevä sekä pohdiskeleva ongelmanratkaisutapa iskisivät yhteen rajusti. Hän oli tapansa mukaan ollut oikeassa.
“Hän oli tosi vihainen”, Roy mutisi leuka polviinsa painettuna.
“Ja sinäkö aiot sitten odottaa, että hän leppyy, niinkö?”
Pelkkä hiljaisuus.
“Ed on äkkipikainen”, Maes aloitti.
“No älä.” Roy pyöritti silmiään.
“– mutta hän ei ole pitkävihainen. Ei ole ikinä ollut. Hän räjähtää ja leppyy sitten saman tien.”
“Varmaan joo. Miksei hän ole sitten jo pyytänyt anteeksi?”
“Pyytänyt anteeksi mitä?”
“No sitä, että hän heitti minut pellolle!”
Maes ei voinut olla huokaamatta jälleen. Jopa hänen kärsivällisyydellään Royn kanssa keskusteleminen oli joskus todella väsyttävää. Hän saattoi vain kuvitella, miten vaikeaa sen täytyi olla Edille. “Jos sitä jäät odottamaan, joudut muuttamaan tänne pysyvästi. Sinun pitää ottaa ensimmäinen askel.”
Roy tuijotti häntä epäuskoisena. “Miksi minun pitäisi pyytää anteeksi, kun hän heitti minut ulos ilman syytä?”
“Sinä tiedät ihan hyvin, ettei hän tiedä ettei hänellä ollut syytä tehdä sitä.”
“Hän tietäisi, jos olisi kuunnellut selitystäni.”
Tässä. Juuri tässä tiivistyi se, mikä Royn ja Edin suhteessa oli haasteellista. Maes nipisti nenänvarttaan yrittäessään ajatella. Kun Ed raivosi, tämä ei halunnut selityksiä. Itse asiassa selitykset vain raivostuttivat tätä lisää. Ja Roy ryhtyi aina ensimmäiseksi selittämään, miksi oli käynyt niin ja niin.
Roylla varmaankin oli ihan järkeenkäypä selitys sille, miksi hänen matkalaukustaan oli työmatkan jälkeen löytynyt naisen pikkuhousut. Se ei välttämättä tarkoittanut, että hän olisi pettänyt Ediä heti päästyään hetkeksi pois Keskuksesta ja siis mustasukkaisen seurustelukumppaninsa ulottumattomiin. Maes oli valmis uskomaan häntä, koska näki hänen todella rakastavan Ediä. Mutta miten selittää tämä kaikki Edille, joka kiehui poimittuaan pyykin seasta seksiltä tuoksahtavat purppuranpunaiset pitsistringit?
Roy oli yrittänyt selittää – ja löytänyt itsensä rappukäytävästä. Ed pamauttanut oven kiinni niin, että käytävä raikui.
Maesin mielestä Royn olisi pitänyt istua käytävässä parikymmentä minuuttia odottaen, että Ed olisi kiehunut tarpeeksi, koputtaa sitten oveen ja selvittää koko sotku saman tien. Sen jälkeen he olisivat voineet harrastaa paljon hellää sovintoseksiä, ja koko juttu olisi unohdettu. Mutta Roy oli kiskonut sukat jaloistaan ja kävellyt paljain jaloin kylmässä tuulessa kilometrin verran. Maes oli löytänyt hänet ovensa takaa surkeana ja huulet sinertäen, pyytämässä voisiko nukkua seuraavan yön sohvalla.
Maes tiesi, tiesi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Lainata Roylle takki ja kengät ja lähettää tämä takaisin saman tien. Mutta Roy oli näyttänyt niin kurjalta, että hän oli heltynyt.
Ja tässä he nyt olivat.
“Mene nyt kotiin, Roy.” Yksi yö sohvalla olisi vielä menetellyt, kaksi jotenkuten, mutta kolmas olisi liikaa. Näytti siltä että Roy jäisi viikoksi surkuttelemaan itseään, ellei häntä työnnettäisi liikkeelle.
“En halua.” Roy mökötti, hänen huulensa olivat viivana ja hän rutisti polviaan lujemmin.
“Haluatpas. Sinua vain pelottaa.”
“Hyvä on, mitä sitten jos pelottaakin!?” Äkkiä Royn silmät leiskahtivat, jälleen merkki siitä muutoksesta, jonka Ed oli hänessä saanut aikaan. Ennen hän olisi pakottautunut kylmän ja viiltävän kohteliaaksi, vaikka olisikin ärtynyt. “Tajuatko, se on Ed. Teräs. Ja hän on minulle vihainen. Ketä ei pelottaisi? Satun pitämään luistani ehjinä!”
“Minä tajuan oikein hyvin.” Vain idiootti ei olisi huolestunut, kun vastassa oli vihainen Teräsalkemisti, eikä Maes ollut idiootti. “Juuri siksi sinun on mentävä korjaamaan välinne nyt eikä myöhemmin.”
Roy vain katsoi häntä.
“Joku toinen voisi ehkä leppyä ajan kanssa, mutta ei Ed.”
“Mitä sinä tarkoitat?”
“Sinä seurustelet hänen kanssaan, ja minun pitää selittää sinulle miten hänen mielensä toimii? Jestas.” Maes huokasi raskaasti. “Minähän sanoin jo, ettei hän ole pitkävihainen. Eikä hän ole kärsivällinen. Jos oikein arvaan, hän on tällä hetkellä raivoissaan siitä että vitkuttelet ja piileskelet, eikä suinkaan koko sotkun alkuperäisestä syystä. Ja se taatusti pahenee, jos jatkat sitä.”
“Minä en piileskele!” Roy kivahti.
“Etpä tietenkään. Minkä takia sitten kieltäydyt kohtaamasta häntä ja yrität sulautua sohvani nurkkaan?”
“Minä yritin soittaa hänel-”
“Tiedän”, Maes keskeytti. Roy oli yrittänyt. Myöhemmin Roy oli pyytänyt häntä soittamaan Edille puolestaan kuvitellen, että Ed kuuntelisi paremmin jotakuta muuta, mutta he olivat kumpikin saaneet saman vastauksen. Ed halusi ’sen vitun kusipään’ menevän takaisin hänen luokseen ’ja sanovan sen naamasta naamaan’. Yritykset jatkaa keskustelua tämän jälkeen päättyivät siihen, että linjan toisessa päässä paiskattiin luuri kiinni.
Maes ei ollut yllättynyt. Soittaminen oli melkein piileskelyä sekin, silloin ei joutunut menemään käden ulottuville ja katsomaan Ediä silmästä silmään. Ed ei arvostanut sitä.
“Älä anna hänelle aikaa tulla vielä vihaisemmaksi.”
“Sinä olet julma.”
“Älä ruikuta, se ei sovi sinulle.”
Roy väänteli sormiaan, yritti ehkä keksiä jonkin vastaväitteen tai tekosyyn jonka avulla voisi lykätä väistämätöntä.
“Onko sinulla oikeasti jokin syy pelätä?” Maes kysyi tiukasti. “Oletko tehnyt jotakin, minkä takia et kehtaa ja uskalla mennä hänen eteensä?”
“EN OLE!”
Roy näytti itse tyrmistyneen purkauksestaan, mutta Maesin huulet venyivät hymyyn. “No niin. Minkä takia sinä sitten vielä olet siinä? Ala painua jo.”
“Hän iskee leukani sijoiltaan ennen kuin huomaa, että se oli virhe.”
“Se on mahdollista. Mutta sen jälkeen hän olisi taatusti todella pahoillaan ja hyvittelisi sinua parhaansa mukaan. Sitten voisitte harrastaa paljon hellää sovintoseksiä.”
Epäuskoinen tyrskähdys karkasi Royn kurkusta. “Missä maailmassa sinä oikein elät? Oikeasti, hellää sovintoseksiä?”
“Se toimii.” Maes huomasi olevansa äkkiä puolustuskannalla. “Kaikki riidat unohtuvat ihan varmasti, kun pääsee osoittamaan toiselle miten paljon tätä oikein rakastaa, ja tekee tämän olon taivaalliseksi.”
“Ei tule tapahtumaan.”
“Miksei muka?”
“Et halua tietää.”
Maes empi vain muutaman sekunnin ennen kuin väitti haluavansa. Hän tiesi katuvansa tätä, mutta hänen uteliaisuutensa oli kyltymätön.
“Jos nyt välttämättä haluat lähteä seksilinjalle...” Roy aloitti pahaenteisen vakavana. “Niin minä pystyn paremminkin näkemään mielessäni, miten hän runnoo minut pöytää vasten ja panee ilman liukuvoidetta.”
Maes katui, että oli kysynyt.
“Au“, hän sanoi.
Roy nyökkäsi. “Nimenomaan. Au.”
He olivat lyhyen mutta vaivautuneen hetken hiljaa. Maes ei ollut ennen huomannut, kuinka kiehtova tapetti olohuoneessa oli, Gracialla oli todella hyvä tyylisilmä.
“Joten lakkaa jo jauhamasta siitä hellästä sovintoseksistä.”
“Okei.”
Seinäkellon tikitys kuulosti paljon äänekkäämmältä kuin sen olisi pitänyt.
“Kai minun nyt sitten pitää mennä”, Roy sanoi. “Pääset nyt minusta eroon, kuten toivoit.”
“Älä yritä saada minua tuntemaan oloani syylliseksi.”
Muutaman kerran syvään hengitettyään Roy nousi sohvalta ja käveli mitään sanomatta Maesin ohi eteiseen. Maes näytti, mitä takkia ja kenkiä hän voisi lainata.
“Minä haluan sitten sinisiä kukkia”, Roy sanoi pukeuduttuaan.
“Täh?”
“Sitten, kun tulet katsomaan minua ensi kerran. En tiedä olenko silloin sairaalassa vaiko haudassa, mutta kun nyt kuitenkin haluat tuoda sinne mukanasi kukkia, niin tuo sinisiä.”
Maes paleli. “Tuo ei ole hauskaa.”
“Ei niin.” Roy oli vakava avatessaan oven.
“Onnea.” Maes tarkoitti sitä joka solullaan katsellessaan, kuinka Roy laskeutui portaat ja astui kadulle.
*
Roy toivoi kiihkeästi, että Ed olisi lähtenyt takaisin asuntoon, jonka jakoi Alin kanssa – joskin vain virallisesti. He eivät olleet tapailleet montakaan viikkoa ennen kuin olivat huomanneet, että Ed oli ikään kuin muuttanut Royn luo. He eivät olleet suunnitelleet sitä. Roylla oli riittävästi kokemusta suhteista tietääkseen, että oli älytöntä muuttaa yhteen niin nopeasti. Se oli vain tapahtunut aivan itsestään.
Ed oli jäänyt usein yöksi liian laiskana lähtemään enää kotiinsa sen jälkeen, kun he olivat kieriskelleet lakanoissa niin perusteellisesti, että koko vuode täytyi pedata uudelleen ennen kuin he saattoivat nukkua siinä. Aamulla he lähtivät töihinsä, mistä Ed meni kotiinsa. Mutta hän tuli takaisin illalla. Aina vähän aikaisemmin ja aikaisemmin, koska he halusivat nähdä toisensa mahdollisimman pian. Välillä Ed tuli suoraan töistä.
Sitten he olivat huomanneet, että Ed kävi kotonaan vain vaihtamassa pikaisia kuulumisia Alin kanssa ja ottamassa mukaansa lisää puhtaita vaatteita. Hänen vaatteensa hiipivät Royn kaappiin ja hammasharjansa Royn kylpyhuoneeseen. Roy löysi hänen lempiruokiaan jääkaapistaan ja suunnitteli ostavansa makuuhuoneeseen uuden maton sen harmaan tilalle, jota Ed inhosi.
Niin vain oli tapahtunut. Royn asunnosta oli tullut heidän asuntonsa, mutta nyt hänen oli kerättävä rohkeutta pitkään ennen kuin sai soitettua ovikelloa. Hän ei tiennyt mitä pelkäsi eniten, sitä että vihainen Ed avaisi vaiko sitä, että tämä ei avaisi. Jälkimmäinen kuulosti tällä hetkellä vähemmän tuskalliselta vaihtoehdolta, mutta ei ratkaisisi ongelmaa.
Ovikello ei ollut koskaan kuulostanut niin äänekkäältä. Roy nieleskeli hermostuneesti odottaessaan.
Mitään ei tapahtunut.
Roy oli samaan aikaan pettynyt ja huojentunut. Osa hänestä halusi livistää, mutta hän tiesi ettei Ed aina avannut vaikka olisikin paikalla ja kuulisi ovikellon. Tämä ärsyttävä tapa sai Royn välillä järjiltään, mutta Edin mielestä ei kannattanut keskeyttää hyvän kirjan lukemista sen takia, että joku kulkukauppias halusi yrittää myydä heille saippuaa ja hiusharjoja.
Roy koputti kolme kertaa, piti tauon ja koputti vielä neljästi. Jos ovi ei nyt avautuisi, Ed joko ei ollut asunnossa tai ei todellakaan halunnut nähdä Royta.
Sisältä kuului lähestyviä askelia. Roy ihmetteli aina miten kovaa Ed pystyi tömistelemään sukkasillaankin, jos halusi tehdä ärtymyksensä tiettäväksi. Hän ihmetteli usein myös sitä, miten äänettä tämä pystyi halutessaan hiipimään siitä huolimatta, että toinen hänen jaloistaan oli tehty teräksestä.
Ovi tempaistiin auki. Automail-käsi tarttui karkeasti Royn rintamukseen ja kiskaisi hänet sisään asuntoon ennen kuin hän ennätti räpäyttää silmiään. Kuului pamahdus, kun Ed sulki oven. Roy huomasi, että hänet oli työnnetty eteisen seinää vasten. Edillä oli tukeva ote hänen – tai siis Maesin – takin etumuksesta, ja kultaiset silmät olivat kaventuneet.
Hänellä oli ollut ikävä noita silmiä, niin kovilta kuin ne nyt näyttivätkin. Niiden lämmin ja täyteläinen väri toi aina hänen mieleensä auringonnousun, vaikka Ed olisikin nauranut hänelle jos hän olisi erehtynyt sanomaan sen ääneen.
“Joko kyllästyit humputtelemaan kaupungilla, kun päätit vihdoin raahautua takaisin?” Ed kysyi kaikkea muuta kuin ystävällisesti.
“Lompakkoni on tuossa”, Roy huomautti vilkaisten eteisen nurkassa olevaa lipastoa, jonka päällä lojui avaimia, kalentereita ja vastaavaa pikkutavaraa. “Kuvitteletko, että pyörin baareissa ja motelleissa ilman seniäkään?”
“Ei sinusta ikinä tiedä. Jossain sinä olet pyörinyt, koska et ole näyttänyt naamaasi täällä.”
“Olin Hugheseilla.”
Edin huulet olivat tiukkana viivana tämän tuijottaessa Royta silmiin ja etsiessä niistä totuutta.
“Soita heille, jos haluat varmistaa asian.” Ed ei ehkä uskoisi Maesia, koska tämä oli niin läheinen Royn kanssa. “Gracia ei valehtelisi sinulle.”
“Hmpf”, Ed sanoi, ja irrotti vihdoin otteensa Roysta. Hän näytti pettyneeltä kun ei voinut olla eri mieltä. Ehkä hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut.
Roy keräsi rohkeutta sanoakseen sen, mitä oli ajatellut kotimatkalla. Takin ja kenkien riisumiseen meni paljon kauemmin kuin yleensä, kun hän viivytteli viivyttelemistään, kunnes lopulta ärsyyntyi itseensä ja pakottautui kohottamaan katseensa. Hänen kätensä kohosivat Edin kasvoille ja käänsivät niitä hellästi niin, että heidän nenänsä olivat vastakkain ja katseensa toisiinsa lukkiutuneet.
“Ed. Minä en ole koskenut keneenkään muuhun sen jälkeen, kun aloimme tapailla.” Edin suu avautui, mutta Roy ei antanut tälle aikaa puhua vaan sanoi sen, mikä oli kaikkein olennaisinta. “Minä rakastan sinua.”
Hetkeen Ed ei hengittänyt, oli kuin aika olisi pysähtynyt kokonaan. Sitten hänen silmänsä räpsähtivät pari kertaa ja hän hengähti syvään. Silmiin kohosi se pehmeä ja lämmin ilme jota Roy rakasti, se joka sai ajattelemaan nousevaa aurinkoa ja kaikkia huimaavia mahdollisuuksia, joita uusi sarastava päivä piti sisällään.
“Miksi sinä sitten pakoilit päivätolkulla kuin sinulla olisi huono omatunto?” Ed ei enää kuulostanut yhtä terävältä kuin aiemmin, mutta sävy sanoi silti että Roylla olisi parasta olla hyvä selitys.
“Sinä heitit minut ulos. Luulin, ettet halunnut nähdä minua vähään aikaan.”
“En halunnutkaan. Mutta sinä olit poissa kaksi vitun päivää! Miksi?”
Roysta alkoi tuntua että Maes oli oikeassa ja että hän itse oli tehnyt virheen. Ed ei tosiaan ollut kärsivällinen eikä pitänyt odottamisesta, ja hän oli lykännyt tätä keskustelua liian kauan. “Minun piti ajatella”, hän mutisi.
“Mitä ajattelemista tässä oikein oli? Miksi sinun on aina pakko jahkata kaikesta niin vitun kauan?”
“Miksi kaiken pitää sinun mielestäsi tapahtua juuri nyt?” Roy heitti vastaan.
Ed tuhahti ja asetti kätensä puuskaan. He katselivat varautuneesti toisiaan puolustusasemiin kaivautuneina.
“Mitä minun oikein olisi pitänyt ajatella?” Roy kysyi, kun itsepäinen hiljaisuus oli kestänyt liian kauan. “Sinä näytit siltä, että halusit potkaista leukani sijoiltaan.”
“Se johtuu siitä, että minä halusin potkaista leukasi sijoiltaan.” Edin tasainen ääni aiheutti Roylle kylmiä väreitä, ilmeisesti hän ei ollut turhaan huolestunut turvallisuudestaan. “Heitin sinut käytävään juuri sen takia”, Ed jatkoi lämpimämmin ja hymyili hiukan puhuessaan. “Halusin sinut pois silmistäni hetkeksi, kunnes pystyisin varmasti hillitsemään itseni. Minulle ei tullut mieleenkään, että päättäisit livistää tiehesi sukkasillasi.”
Royn suu tipahti auki. Hänen mielessään ei ollut kertaakaan käväissyt, että Ed olisi saattanut toimia kuten toimi siksi, että halusi itse asiassa suojella häntä raivoltaan. Jälkeenpäin ajatellen hänen olisi pitänyt panna merkille ettei Ed ollut käskenyt hänen häipyä. Ed ei säästellyt sanojaan tehdessään mielipiteensä tiettäväksi ja olisi varmasti huutanut niin kovaa että koko kerrostalo olisi kuullut, mikäli olisi halunnut päästä Roysta eroon. Mutta Ed ei ollut sanonut mitään, vain työntänyt hänet ulos ovesta. Saadakseen kerätä hermonsa rauhassa.
“Anteeksi”, Roy sanoi. “Olemme olleet yhdessä vasta vähän aikaa, ja minä tulkitsin väärin.”
Raskas huokaus purkautui Edin huulilta tämän pudistellessa päätään. “Sinä häivyit. Tuntui melkein kuin olisit pelännyt minua.”
Roy siirsi vaivautuneena painonsa jalalta toiselle eikä pystynyt katsomaan Ediä.
“Roy... Älä vain sano, että sinä tosiaan pelkäsit.”
“Totta helvetissä minä pelkäsin!” Royn katse kohosi kiivaasti lattiasta Ediin hänen alkaessaan jälleen ärtyä. “Olen nähnyt sinun pieksevän ihmisiä aivan mitättömistä syistä, ja tällä kertaa olit ihan raivona. Minulla on itsesuojeluvaisto, kiitos vain kysymästä.”
Hän oli sanonut jotakin hyvin väärää, sillä Edin kaventuneet silmät melkein iskivät kipinöitä.
“Kiva kuulla, että luotat minuun”, Ed murisi.
Roy perääntyi tahtomattaan kaksi askelta ja pysähtyi, kun näki Edin ilmeestä että tähän sattui. Hän pakottautui pysymään paikoillaan Edin tullessa aivan häneen kiinni, mutta hänen lihaksensa nykivät halusta juosta pakoon.
Edin kädet kiertyivät hänen niskaansa korostetun lempeästi eikä hän voinut katsoa mihinkään muualle kuin tämän silmiin. “Minä rakastan sinua”, Ed sanoi. “En ikinä satuttaisi sinua, mitä sinä oikein minusta kuvittelet?”
“Olen pahoillani.” Sanat eivät riittäneet kertomaan, kuinka kurjaksi Roy tunsi itsensä.
“No, kaipa me olemme tasoissa. Minähän pidin sinua pettäjänä.” Tunnelma ei ollut enää yhtä kireä kuin aiemmin ja Ed näytti uteliaalta. “Mitä ne pikkupöksyt sitten oikeasti tekivät laukussasi?”
“En ole ihan varma, mutta minulla on teoria. Ne kuuluvat varmaan sille tytölle, jonka kanssa Havoc pyöri hotellissa.”
“Ja ne päätyivät sinun laukkuusi, koska...?”
Roy kohautti harteitaan. “Olisiko jonkinlainen kosto kaikista niistä hänen aiemmista tyttöystävistään, jotka jättivät hänet minun takiani? Tai ehkä se oli jonkinlaista rehentelyä?”
“Saanko minä potkaista Havocia?”
“Totta kai. Mutta katso että hän pysyy työkunnossa eikä tarvitse sairaslomaa. En halua antaa hänelle ylimääräistä vapaata.”
Edin huulille ilmestyi niin laskelmoivan julma virne, että Roy melkein sääli Havocia. Melkein.
“Se siitä sitten, kai”, Ed sanoi.
Kyllä, he olivat sopineet ja käsitelleet kaiken. Roy nyökkäsi.
“Voimmeko me nyt harrastaa hellää sovintoseksiä?”
“Tietenkin.” Roy hymyili ennen kuin painoi huulensa Edin huulille.
