Author: Carmilla
Fandom: Jumalat juhlivat öisin
Pairing: Richard/Francis
Rating: K-11
Genre: angst
Disclaimer:
Jumalat juhlivat öisin kuuluu Donna Tarttille, minä vain lainaan.
Summary:
Minä sanoin, ettei hän näyttänyt ollenkaan iloiselta, mutta silti hän oli allekirjoittanut kirjeensä ’iloisin mielin’. Se oli ehkä tahditonta, mutta minä olin vähän humalassa ja joka tapauksessa Francisin vastaus oli tyypillinen. Hän huokaisi tympääntyneesti ja sanoi: ”Richard hyvä, minä aioin kuolla.”Tragedian alkeet
Kun minä istuin Camillan kanssa Francisin itsemurhavuoteen äärellä, mietin sitä, miltä Francis oli mahtanut näyttää upotessaan ranteet veressä lämpimään veteen. En minä olisi halunnut ajatella sellaista, mutta kun minä näin hänen siteisiin käärityt ranteensa ja kuulin, miten hänen äänensä ratkeili hänen kertoessaan Kimistä, minä en hallinnut aivojani. Ne maalasivat eteeni elävän kuvan Francisin punaisista hiussuortuvista sekoittumassa verikiemuroihin. Ikkunan takana sade iskeytyi maahan jo kolmatta päivää ja minä näin symboliikkaa kaikkialla, ennen kaikkea säätilassa.
Francis puhui paljon Hampdenin ajoista ja meistä kaikista oli mukavaa upota hetkeksi vanhoihin aikoihin. Ennen pitkää Henrystä ja Charlesista puhuminen otti kuitenkin liian koville. Camilla ei halunnut yhtyä meidän muisteluihimme vaan lähti hakemaan lisää kahvia.
Minä ja Camilla seurasimme sivusta Priscillan kietoutumista Francisin ympärille epifyytin tavoin ja tuo hidas tukehduttamisprosessi suoraan sanoen kauhistutti meitä. Priscilla puhui tyhjänpäiväisyyksiä ja pian minä opin inhoamaan hänen liian pirteää hymyään, joka olisi sopinut paremmin hammastahnamainokseen kuin itsetuhoisen sulhasen vuoteen viereen. ”Voi, minä haluaisin kuristaa hänet”, Camilla sihahti minulle, kun me poltimme ulkona tupakkaa. ”Miten Francis voi mennä hänen kanssaan naimisiin?”
Kun Francis pääsi sairaalasta, hän pyysi meitä jäämään luokseen. ”Pariksi päiväksi vain”, hän sanoi. ”Täällä on ollut viime aikoina niin kirotun ikävää.”
Camillan täytyi palata huolehtimaan Nanasta, mutta minä kannoin pienen matkalaukkuni hotellista Francisin asuntoon, sillä opintoni saattoivat odottaa jonkin aikaa eikä minua muutenkaan huvittanut palata kotiin. Kotona minua odottaisivat vain pino laskuja ovimatolla ja hapantunut maito jääkaapissa, typerät naapurit ja juuri ennen matkaa lopullisesti hajonnut autoni. Olin viime aikoina alkanut tuntea hankalaa epävarmuutta siitä, mitä tekisin tulevaisuudellani ja elämälläni ja viimeistään sen jälkeen, kun Camilla oli hylännyt minut asemalla vuosia sitten kuolleen Henryn vuoksi, minä tunsin sopivani Bostonin sateisille, ankeille kaduille paremmin kuin bostonilaiset itse.
En usko, että Francis todella odotti minusta piristystä elämäänsä, hänhän kuitenkin tunsi minut, mutta taisin joka tapauksessa alittaa hänenkin odotuksensa. Me joimme yhdessä ja katselimme televisiosta vanhoja mustavalkoelokuvia ja hän kertoi minulle elämästään. Minun kävi häntä sääliksi, mutta samaan aikaan olin suunnattoman ärsyyntynyt. Kim – satunnaisesta juoppoudestaan huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä – ei tuntunut olevan yhtään hullumpi poikaystävä Francisille, mutta siitä huolimatta Francis valitsi mieluummin rikkaat sukulaisensa ja aivottoman morsiamensa. Minusta se oli typerää ja kun sanoin sen hänelle, hän ei suostunut puhumaan kanssani koko iltana. Priscillasta tuli musta aukko myös keskustelunaiheena, me emme koskaan puhuneet hänestä ellei se ollut välttämätöntä. Hän ei asunut Fransicin asunnossa ja minä tapasin häntä niin harvoin kuin mahdollista. Yleensä hän tuli tapaamaan Francisia joka tiistai ja perjantai ja silloin minä vein Charlesin vanhan kulkukissan Prinsessan kävelylle. Se ei pitänyt minusta enkä minä erityisemmin siitä, mutta meistä kummastakin Priscilla oli vielä huonompi vaihtoehto.
Noina päivinä Francis näytti todellakin surkealta. Hän oli kalpea ja joi lähes lakkaamatta eikä sellainen enää ollut yhtä helppoa ja mukavaa kuin Hampdenin vuosinamme. Usein aamuisin minä olin varma, että hän potkaisisi tyhjää ja kuolemansyytodistuksessa lukisi alkoholimyrkytys, mutta puoleenpäivään mennessä krapuladrinkit olivat jo tehneet tehtävänsä ja hän oli taas jalkeilla. Minusta oli ikävää katsella häntä, mutta jos minä en olisi ollut siellä sytyttämässä hänen tupakkaansa, niin kuka sitten?
Minä piilotin keittiön veitset ja hänen partateränsä ja vaikka se ei tietenkään olisi estänyt häntä etsimästä muuta terävää esinettä, se sai minut tuntemaan oloni paremmaksi. Minä myös lukitsin hänen lääkekaappinsa ja hän antoi minun tehdä sen. Hän ei tuntunut juurikaan välittävän siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja muuttui pian Camillan lähdön jälkeen varsin apaattiseksi ja piittaamattomaksi. Joskus öisin hän herätti minut ja vaati saada lääkettä sydänkipuihinsa. En tiedä, olivatko ne todellisia. Todennäköisimmin eivät muille kuin Francisille itselleen.
Joskus me puhuimme hänen itsemurhayrityksestään. Kerran me päädyimme puhumaan hänen itsemurhakirjeestään. Minä sanoin, ettei hän näyttänyt ollenkaan iloiselta, mutta silti hän oli allekirjoittanut kirjeensä ’iloisin mielin’. Se oli ehkä tahditonta, mutta minä olin vähän humalassa ja joka tapauksessa Francisin vastaus oli tyypillinen. Hän huokaisi tympääntyneesti ja sanoi: ”Richard hyvä, minä aioin kuolla.”
Minun oli helppo kadottaa ajantajuni ja pian olin viipynyt Bostonissa neljättä viikkoa. Francisin sotkuinen, mutta hienostunut asunto oli mukava ja hyvällä paikalla. Minä lainasin kirjoja hänen kirjastokortillaan – olin yllättynyt, että hänellä oli sellainen – ja tutustuin kaupunkiin samalla, kun yritin olla edes kohtuullisen miellyttävää seuraa ja saada hänet vähentämään juomistaan, ja jonkin ajan kuluttua se toimikin. Ehkä se johtuu siitä, että noiden hieman yli kolmen viikon aikana hän oli jo ehtinyt kertoa minulle kaiken haluamansa ja kertomuksiensa lomassa tulla edes jossakin määrin sinuiksi masentavan elämäntilanteensa kanssa.
Hän alkoi jutella muistakin aiheista kuin itsetuhoisuudesta ja alkoholista ja minä aloin jälleen nähdä vilahduksia siitä Francisista, jonka tunsin Hampdenissa. Hän oli edelleen hermostunut ja neuroottisempi kuin opiskeluvuosinaan, mutta ainakin hän vitsaili ja kyseli minunkin elämästäni, ja halusi lähteä ulos pelaamaan krikettiä. Minä nauroin ja kysyin, pelleilikö hän.
Puhelinluettelosta löytyi kuin löytyikin urheiluhalli, jossa oli krikettikenttä. Varasimme sen yhdeksi iltapäiväksi. Meillä oli oikein hauskaa.
Bostonissa oleskeluni aikana minä olin nähnyt Francisin monella tapaa uudessa valossa kuin aikaisemmin. En ollut koskaan aikaisemmin tiennyt, että hän osasi soittaa viulua kohtalaisen hyvin tai että hänen isoäitinsä oli eurooppalainen. Miten ne – etenkään viulunsoitto – eivät olleet tulleet aiemmin puheeksi, en ymmärtänyt. Minä kysyin, miksei hän ollut kertonut meille aikaisemmin ja hän sanoi, että Camilla kyllä tiesi, hän oli kertonut tälle joskus. Ja se siitä. Francis oli synkempi kuin ennen eikä saanut öisin unta. Tietyllä tapaa hän oli paljon aikaisempaa avuttomampi, mikä tosin suurelta osin johtui itsemurhayrityksen aiheuttamista vammoista. Jonkin ajan kuluttua minä kuitenkin huomasin, että hänen peukalojänteensä oli jo siinä kunnossa, että hän olisi kyennyt sytyttämään tupakkansa itse. Siitä huolimatta hän antoi minun tehdä sen ja kun minä kysyin häneltä asiasta, hän punastui vähän ja mutisi, että oli jo ehtinyt tottua minuun.
Yleensä minä olin se, joka autoin hänet suihkuun ja joskus hän myös pyysi, että pesisin hänen hiuksensa. Vähitellen aloin kuitenkin tuntea oloni varautuneeksi noissa tilanteissa ja ihmettelin, mitä Francisin mielessä liikkui. Kyllähän minä tosiasiassa koko ajan tiesin, mitä oli tapahtumassa. Epäilen kovasti, että Francis toivoi minusta jonkinlaista laastarisuhdetta ja viimeistä pelastuskeinoa itsensä ja Priscillan väliin, jotakin joka edes jollakin surkealla ja laihalla tavalla korvaisi Kimin, ja minun täytyy sanoa, että tietyllä tapaa hän kyllä sai sen.
Minä olin hämilläni ja epämiellyttävän tietoinen niin itsestäni kuin Francisistakin, kun seuraavan kerran vaahdotin shampoota hänen hiuksiinsa. Huomasin laskevani kesakkoja Francisin olkapäiltä ja käänsin katseeni nopeasti haaleansiniseen seinälaatoitukseen. Tunnustelin vaivihkaa hänen korvalehtiään ja kallonpohjanluitaan ja panin merkille, miten kapeat olkapäät Francisilla oli. Kolhaisin kyynärpääni suihkun vieressä olevan hyllykön kulmaan ja shampoopullot satelivat lattialle. Hän nousi keräämään niitä kanssani ja minä tarkkailin, miten hänen reisilihaksensa liikkuivat ja miten lantioluut törröttivät pingottuneen ihon alta. En voinut olla huomaamatta yksityiskohtia, vaikka tiesin, että ne ovat vaarallisia.
Yksityiskohdista jää kiinni. Minä nostin katseeni Francisin lantiolta ja huomasin hänen tuijottavan minua virnuillen. ”Tykkäätkö maisemista?” hän kysyi enkä minä ole varmasti koskaan elämässäni punastunut sillä tavalla.
Minähän en ole koskaan ollut erityisen kaunopuheinen tai supliikki vaan sen sijaan harjoittanut ovisyvennyksissä piileskelyä ja kiusallisia hiljaisuuksia ja sillä hetkellä en tosiaan olisi voinut olla yhtään kiusaantuneempi tai hämillisempi. Mutisin jotakin epäselvää ja yritin karata huoneesta mahdollisimman nopeasti, mutta kääntyessäni kömpelösti pois löin nenäni ovenkarmiin ja yhtäkkiä kasvoni olivat täynnä verta ja kaiken lisäksi säteilivät kipua.
Kaikeksi onneksi nenäni ei murtunut. Voin vain kuvitella, miten hauskaa Francisilla olisi ollut, jos olisin mennyt sairaalan vastaanotolle ja selittänyt juosseeni päin seinää. Hän olisi varmaan kirjoittanut Camillallekin huvittaakseen tämän päivää. Tilanteesta seurasi kuitenkin sen verran molemminpuolista sählinkiä, että sain raavittua itseluottamukseni ja ajatukseni kokoon ennen kuin Francis palasi aiheeseen. Minä pitelin käsipyyhettä nenääni vasten ja yritin parhaani mukaan tyrehdyttää verenvuodon, kun yhtäkkiä tajusin, että Francis oli edelleen alasti ja seisoi edessäni varsin estottomana.
”No, mitä nyt?” minä kysyin, kun hän ei hetkeen tehnyt tai sanonut mitään. Luoja, miten minä joskus inhosin häntä.
Francis tarttui käteeni.
”Kuule…” minä sanoin ja sitten suljin suuni, kun en ollenkaan tiennyt, miten olisin jatkanut. Francis kohotti kulmiaan ja astui hieman lähemmäs, ja sitten hän laski käteni lantiolleen. Tilanne olisi voinut kehittyä todella omituiseksi, mutta kun minä olin edelleen ärsyyntynyt ja lisäksi rutistin kasvoilleni veristä käsipyyhettä, en jaksanut sen kummemmin paneutua tapahtumiin. Sen sijaan minä kohotin ärtyneenä kulmiani Francisille ja hän mutristi huuliaan. Hän vilkaisi alas ja sanoi pettyneenä: ”No, ethän sinä ole edes kovana.”
Minun teki lähinnä mieli lyödä hänen typerää naamaansa, koska, hitto soikoon, jonkun olisi pitänyt opettaa Francisille hieman tilannetajua ja tahdikkuutta. Sen sijaan minä tuhahdin ja muistutin, että nenääni nousisi kivusta päätellen mustelma, johon kasvojeni pinta-ala ei riittäisi ja että me voisimme keskustella tästä myöhemmin tai mieluummin jättää koko keskustelun sikseen.
Emme me mitään puhuneetkaan päiväkausiin. Mustelma levisi määrätietoisesti poskilleni ja näytin monta päivää siltä kuin joku olisi päättänyt, että minun kanssani olisi kätevää harjoitella ammattilaisnyrkkeilyä. Francis katseli mustavalkoelokuvia ja teki keittiössä drinkkejä, joita oli juonut viime syksynä jossakin yökerhossa. Ne olivat sähkönsinisiä ja näyttivät sellaisilta, ettei niitä tehnyt mieli päästää lähellekään sisäelimiään, mutta maistuivat kuitenkin hyvältä. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä kaikkea niihin laitettiin. Minä luin kirjoja ja kommentoin silloin tällöin mykkäfilmien musiikkiraitoja, jotka kuuluivat avonaisen oven vuoksi huoneeseeni. Francis jätti tarkoituksella kylpyhuonekohtauksemme – taivas, että tuntuu typerältä käyttää tuollaista sanaa, se saa koko jutun kuulostamaan naurettavalta teinidraamalta – pinnan alle muutamaksi päiväksi. Osasyy oli varmasti siinä, ettei hän tahtonut suudella minua, kun kasvoni muistuttivat kellertävänvihreän ja violetin sekaista oksennusta, mutta hän tahtoi myös antaa minulle muutaman päivän aikaa rauhoittua ja tarkkailla häntä tietynkaltaisesta näkökulmasta nyt, kun viimein olin hänet huomannut.
Minä käytin tuon ajan hyväkseni, sillä englantilaisten näytelmien ja runouden lomassa minä mietin häntä paljon. Minä kuvittelin, millaista olisi olla hänen kanssaan ja ajatukseni olivat sekavat. Mietin, miksi olin torjunut hänet silloin kauan sitten, niin kesällä kuin Bunnyn kuolemaa seuranneena päivänä. Niitä syitä ei kuitenkaan tuntunut olevan olemassa, ainakin ne olivat vaienneet mielestäni enkä minä tuntenut Francisia kohtaan minkäänlaista vastenmielisyyttä. En kuitenkaan ymmärtänyt, miten se oli tapahtunut ja se hämmensi minua. Kai se minun aikaisempi vastahakoisuuteni johtui jostakin hiton sisäisestä ristiriidasta tai muusta sellaisesta. En minä siitä välitä.
Illalla istuin Francisin sohvalla lukemassa. Join jotakin kamalaa, laadutonta punaviiniä, jonka olin löytänyt olohuoneen kirjahyllystä ja yritin päättää, olisiko parempi vain kaataa koko pullollinen viemäriin. Kasvoni alkoivat palautua normaaleiksi, vaikka niillä edelleen oli merkillisen kelmeä sävy ja nenääni koski hiukan, jos painoin sitä sormellani. Francis istahti viereeni sohvalle kädessään yksi noista sinisistä sekoituksistaan ja hänen kasvoillaan oli jälleen se älytön virne, joka vain korosti hänen kulmikkaita piirteitään eikä ainakaan kaunistanut häntä yhtään. Hän oli niin kauhean laiha, että minä mietin, mahtaisiko hän katketa kahtia, jos joku tarttuisi häntä vyötäröltä ja taittaisi vähän.
”Mitä paskaa sinä oikein juot?” hän kysyi ja minä nostin pulloa. ”Taivas, tuo ei edes ole minun. Yksi tyttö jätti sen tänne, kun minulla oli bileet aiemmin tänä vuonna. Sehän on ihan roskaa.”
”Huomasin”, minä sanoin.
Hän kurkotti ylitseni, otti viinipullon kädestäni ja laski sen matalalle sohvapöydälle ja jotenkin me päädyimme suutelemaan toisiamme. Minulla oli päälläni ikivanha t-paita, joka mainosti jotakin alkoholijuomaa – minä pidin paidasta kovasti, mutta kaikki muut sanoivat sitä mauttomaksi, mitä se kai olikin – enkä ollut harjannut tukkaani kolmeen päivään. Puhumattakaan siitä, että kasvoni olivat keltaiset. Francisia ei kuitenkaan tainnut haitata, että näytin kamalalta, sillä hän suuteli minua niin kuin olisin ilmestynyt hänen sohvalleen jostakin antiikinajan kreikkalaisesta jumaltarusta. Hän juoksutti sormiaan kylkiäni pitkin, ylös ja alas, ja veti t-paitani pääni yli ja minä ajattelin, että tämä vasta on kummallista, vaikkei se oikeastaan ollutkaan. Minä liikahdin ja potkaisin vahingossa pöytää ja se kamala punaviinipullo putosi lattialle ja särkyi ja me molemmat tavallaan havahduimme siihen, että joka puolelle räiskyi viiniä.
”Voi hitto”, Francis kirosi ja nousi ylös ja minä paikkailin hengitystäni sillä aikaa, kun hän luuttusi lattian t-paidallani. Katselin sitä surullisena ja sanoin Francisille, että minä ihan totta pidin siitä aika paljon, ja hän käski minun tukkia suuni ja nousi takaisin sohvalle.
Hän taisi yllättyä, kun minä tottelin ja jätin puhumisen siihen.
Me makasimme kummatkin sohvalla ja minua nukutti kamalasti, mutta Francis pyöri paikoillaan ja hänen lantioluunsa ja kyynärpäänsä painoivat minun kylkeäni ja minä ajattelin, että hän saattoi olla todella kaunis jossakin muussa tilanteessa, mutta tässä tapauksessa ne kaikki terävät kulmat ja muut olivat pelkästään epäkäytännöllisiä.
”
Sinä olet kaunis”, Francis mutisi kreikaksi rintakehääni vasten. ”
Ole hiljaa”, minä sanoin ja kiersin käteni hänen olkapäidensä ympäri ja sillä hetkellä minä olin hyvin onnellinen.
Aika kuluu joskus niin nopeasti. Minä en ollut lainkaan huomannut sen lentävän ohi, mutta yhtäkkiä tajusin viettäneeni Bostonissa kolme kuukautta. Se on pitkä aika, kun ajattelee, mitä kaikkea ehti tapahtua. Me teimme paljon kaikenlaista. Kerran tuulisena päivänä me lähdimme lennättämään leijaa. Meillä kummallakaan ei tietenkään ollut sellaista, joten ensin me yritimme löytää lelukaupan ja kun sitten löysimme sen, saimme osaksemme kummallisia katseita juostessamme pitkin katua leija kainalossa. Francisilla oli pitkä takki, sellainen tyylikäs, jollaisia käytetään brittiläisissä televisiosarjoissa, ja hän oli kääntänyt kauluksen ylös tuulta vastaan. Minusta hän oli todella komea ja minä ihailin tapaa, jolla hänen hiuksensa lennähtivät silmille, kun hän yritti saada leijan pysymään taivaalla.
Aluksi Francis ei halunnut soittaa viulua minun kuulteni ja sanoi, ettei muutenkaan ollut koskenut siihen vuosikausiin. Minä kuitenkin halusin kuulla ja lopulta hän suostui ja vaikka se aluksi kuulostikin varsin hapuilevalta ja toisinaan kielet vingahtivat ilkeästi, muisti palasi pian hänen sormiinsa. Hän soitti todella hyvin, mitä minä en olisi arvannut etukäteen. Francis ei vaikuta musikaaliselta tyypiltä ennen kuin hänet näkee soittamassa viulua keskellä yötä, viinilasin odottaessa pöydän kulmalla ja katuvalojen loistaessa hämärään huoneeseen verhojen välistä, mutta sen jälkeen hänen sormensa näyttävät siltä kuin niiden koti olisi viulunkielillä.
Kaikki oli minusta tavattoman jännittävää, olihan kaikki uutta. Tietenkin minä olin tapaillut ihmisiä aikaisemminkin ja Sophien kanssa minä olin menossa naimisiinkin, mutta ikinä aikaisemmin minä en ollut ihastunut mieheen enkä myöskään tapaillut ystävääni. Oli kiehtovaa herätä Francisin kanssa ja yhtä lailla kiehtovaa seistä keittiössä paistamassa kanaa, kun hän ohi kulkiessaan pyyhkäisi sormenpäillään niskaani. Me söimme useimmiten ulkona tai tilasimme jotakin Francisin asuntoon, mutta joskus me kokeilimme tehdä itse ruokaa. Me teimme lasagnea liian pieneen vuokaan ja se suorastaan tulvi uuniin ja me kokeilimme tehdä pizzaa, mutta poltimme sen. Meillä oli kuitenkin hauskaa joka kerta eikä epäonnistuminen vaivannut kumpaakaan.
En oikein tiedä, mitä ajattelin meidän olevan. Minä keskityin hetkeen ja sinänsä sellainen elämäntapa toimii oikein hyvin, mutta kaiken kaikkiaan olisin voinut ajatella asioita hieman pidemmälle. Minä olin onnellinen ja me pidimme toisistamme paljon. Mutta Francis oli edelleen menossa naimisiin enkä minä lopettanut viikoittaisia kävelyretkiäni Prinsessan kanssa. Joskus minä ja Priscilla törmäsimme eteisessä tai hän oli vielä siellä, kun minä palasin takaisin, ja me joimme yhdessä teetä – Priscilla ei harrastanut drinkkejä, etenkään niitä sähkönsinisiä – ja minä suljin kaikelta silmäni. En halunnut ajatella koko asiaa ja niin olin ajattelematta.
Minä todella pidin Francisista, olin ehkä hieman rakastunutkin. Se kuulostaa melko uskomattomalta, kun sitä ajattelee. Kai minä vain huomasin liian monta yksityiskohtaa ja jäin häneen kiinni. Yksityiskohdat ovat niitä, jotka sieppaavat ja joita on turha juosta pakoon. Ne muodostavat ideoita ja ideat saavat rakastumaan. Ne ovat todellinen ongelma.
Kolmannen Bostonin kuukauteni kääntyessä iltaan me sitten jouduimme vaikeuksiin. Olihan se ihan odotettavissa, mutta en minä silti hyppinyt riemusta. Eräänä iltana Francis käveli sisään, kun minä etsin pakastimesta mansikoita, sillä halusin tehdä margaritoja. Minusta tuntuu, että hän melkein itki tai ainakin oli niin hermostunut, että hänen kasvoissaan nyki lihas, ja hän heilutteli jatkuvasti sormiaan.
”Minun isoisäni on kuullut, että sinä asut edelleen täällä”, hän sanoi ja rapsutti vasemmalla jalkaterällään oikeata pohjettaan seisoessaan lantio keittiön tiskipöytää vasten painautuneena.
”Entä sitten?”
”No, hänen mielestään me olemme tietenkin suhteessa.”
”Mehän ollaan”, minä naurahdin. Francis mulkaisi minua kulmiensa alta ja minä tajusin, että meidän tavallaan suhteemme taisi olla ohi, ja pysyin vaiti. Sellaisia hiljaisuuksia ei mielellään koe uudestaan. Se oli todellakin epämiellyttävää.
”Kuule, minähän kerroin”, Francis mutisi vaivaantuneena. ”Heti alussa. Tai, kun siksihän minä sitä itsemurhaakin yritin.”
En tiedä, miksi kuvittelin olevani erikoistapaus. Se oli kaikin puolin tyhmää eikä minun olisi pitänyt antaa hänen sekoittaa päätäni sillä tavalla. Kun minä seuraavana aamuna hyvästelin Prinsessan, mutta en Francisia, ja nousin junaan ja suuntasin takaisin erääntyneiden laskujen ja surullisen tulevaisuuden pariin, lukemaan näytelmiä maailman mädännäisyydestä ja ihmisten alhaisuudesta, minä painoin otsani ikkunalasiin ja olin varma, että musertavan harmaa taivas nauroi minulle päättäessään, ettei sitä tänään huvittanut sataa.
