Maww: Kiitos paljon kommentista, oli ihanaa kuulla, että tää on susta hyvä. Oli kirjoittaessa pikkuisen paineita koska Magnus on mulle niin rakas, enkä koskaan ennen oo tainnut tehdä siitä ihan näin rikkinäistä.
Midnight: Kiitos sinullekin kommentista! Koska tässä ficissä on käytössä Magnuksen näkökulma, kaikki muut hahmot ovat varmasti hyvin kärjistettyjä, etenkin 'pahikset' mutta hyvä, että sain ainakin sut olemaan tykkäämättä Marysesta, se oli tarkoituskin.
4 osa
Yhteistyökyvytön
Magnus ei tiedä, miten päin istuisi kampauspöytänsä ääressä. Ajatukset kimpoilevat hänen mielessään, eikä hän ole varma, mitä hänen pitäisi ajatella. Olla surullinen Alecin takia, vai iloinen omasta puolestaan? Tyhjä aukko hänen rinnassaan tuntuu yhtäkkiä paljon pienemmältä kuin mitä se oli vielä muutama päivä takaperin. Hänestä ei enää tunnu siltä kuin hän saattaisi purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. Että hän tahtoisi oksentaa pahan olon pois ja itkeä tyynyynsä läpimäräksi. Päinvastoin, hän tuntee olonsa paremmaksi kuin päiväkausiin. Hyväksi ensimmäisen kerran Alecin kuoleman jälkeen. Hän osaa nukahtaa ilman, että itkee itsensä uneen ja nukkua koko yön heräämättä kertaakaan tukehtumisen tunteeseen kurkussaan. Hymyillä hän ei ole vielä uskaltanut yrittää. Se tuntuu liian vaikealta. Magnus katsoo kasvojaan peilistä ja puree huultaan niiden näyttäessä yhä itkettyneiltä. Se, että kaikki olisi paremmin, ei tarkoita sitä, että kaikki on hyvin. Silti hän toivoisi pystyvänsä hymyilemään. Vaikka hänen asuntonsa tuntuu vieläkin aivan yhtä tyhjältä, hän ei enää tunne olevansa yksin maailmassa. Hän tietää, että maailmassa on myös muita ihmisiä. Surullisia ihmisiä. Alecin näköisiä ihmisiä.
Alec.
Max on aivan kuin Alec, ja kuitenkaan ei ole. Alecin pikkuveli näyttää aivan Alecilta, mutta mikään, mitä sanoo, ei tuo Magnuksen mieleen hänen poikaystäväänsä. Entistä poikaystäväänsä. Magnus ottaa kampauspöydältä kamman ja kampaa hiuksensa sivujakaukselle. Niin ne on helpompi nostaa pystyyn. Piikittää. Hän vetää osan hiuksista otsalleen otsatukaksi ja kampaa loput alhaalta ylöspäin. Hänen hiuksensa ovat tummat, mutta eivät aivan niin mustat kuin Alecilla ja Maxilla, joiden molempien päässä kasvaa sinisenmustaan vivahtava yötaivas. Hän laskee kamman takaisin pöydälle ja tarttuu geelipurkkiin. Hän on kuivannut hiuksensa ylösalaisin ja nostelee ne nyt muutama suortuva kerrallaan sädekehäksi päänsä ympärille. Hiuslakkapilvi kiinnitää ne paikoilleen, ja pikaisen kimallekuorrutuksen jälkeen hän näyttää paljon enemmän itseltään kuin on näyttänyt pitkään aikaan. Magnus katsoo peilikuvaansa mietteliäänä. Hänen kullanvihreiden kissansilmiensä pupillit ovat valossa kapeat viirut, ja hänen huulensä näyttävät värittömiltä. Hän levittää kasvoilleen meikkivoidekerroksen, rajaa silmänsä mustalla ja huulensa violetinpunaisella. Hänestä tuntuu hyvältä pitää meikkinaamiota kasvoillaan. On kuin se erottaisi hänet maailmasta, pehmentäisi maailman iskuja. Sen läpi häntä ei voi lyödä.
Magnus nousee kampauspöytänsä äärestä ja riisuu pyjamana käyttämänsä Alecin t-paidan. Hän vilkaisee lattialla lojuvia farkkuja, mutta päättää sitten pukeutua omiin vaatteisiinsa. Ei hän tahdo Alecia unohtaa, vain tehdä kaikesta itselleen helpompaa. Menetyksen tunteesta, surusta, vihasta, turhaumuksesta. Hän ottaa vaatekaapistaan lyhythihaisen tummansinisen neulepaidan ja valkoisen kauluspaidan, jonka pukee neuleen alle. Kauluspaidassa on kapea röyhelökaulus ja neuleen kaula-aukon ympärillä hopeisia paljetteja, jotka kimmeltävät kuin pikkuruiset tähdet. Jalkaansa Magnus vetää valkoiset pillifarkut. Sittn hän nostaa Alecin kuluneen siniset farkut lattialta, laskostaa ne ja nostaa nelikerroksisen kangasneliön vaatekaapin ylimmälle hyllylle. Siellä farkut ovat piilossa häneltä, mutta kuitenkin niin lähellä, että hän voi milloin tahansa ottaa ne syliinsä ja painaa kasvonsa niiden pesemättömään kankaaseen. Puhki hiutunut farkkukangas on hänen ainoa lohtunsa silloin kun ikävä heittäytyy liian vaikeaksi kestää. Yhteistyökyvyttömäksi.
Magnus kävelee makuuhuoneensa ovelle. Huoneen nurkassa on kaksi kokoon taiteltua pahvilaatikkoa. Magnus on purkanut omansa ja Alecin tavarat paikoilleen. Alecin hammasharja on hänen hammasharjansa vieressä mukissa kylpyhuoneessa. Alecin kirjat hän on järjestänyt riviin vaatekaappinsa hyllylle ja tämän pehmonalle makaa hänen vieressään öisin osaamatta ummistaa nappisilmiään. Hänen unettomuutensa on tarttunut nalleen. Se valvoo hänen sijastaan pikkutunneille saakka ja niiden yli aamuun asti. Mutta se ei koskaan itke. Sen nappisilmistä ei valu kyyneleitä. Sen suru ei kastele tyynyä. Magnus sulkee makuuhuoneensa oven perässään ja menee menee keittiöön. Hän ottaa jääkaapista omenamenutölkin ja lasin astiankuivaustelineeltä. Hän kaataa itselleen lasillisen mehua ja juo sen kahdella kulauksella. Se maistuu kirpeältä ja tuntuu kylmältä valuessaan alas hänen kurkustaan. Jääkaappikylmältä. Magnus työntää mehutölkin takaisin jääkaappiin ja istuu tuolille pöydän ääreen katselemaan kaipaavasti kahvinkeitintä. Hän keittäisi kahvia vasta Isabellen tultua.
Kun Isabelle puoli kahdelta avaa oven Alecin avaimella, Magnus on ehtinyt kahvinkeittimen tuijottamisen lisäksi itkeä meikkinsä pitkin poskiaan ja tahria kauluspaitansa hihat kuivatessaan mustiksi värjäytyneet kyynelet kasvoiltaan. Isabelle pudottaa avaimen hänen eteensä pöydälle. Se päästää pienen kilahduksen osuessaan pöydän pintaan. ”Kuinka me tänään voidaan?” Isabelle kysyy, vaikka hänee sen hänen naamastaan. Itkuisesti kuten yleensä.
”On ihan ok olo”, Magnus sanoo ja laskee kätensä syliinsä. Hän ei tiedä, miksi Isabelle jatkaa kotikäyntejään, vaikka hän voi jo paremmin kuin muutamaa viikkoa aikaisemmin. Miksi Isabelle välittää hänestä yhä. Miksi he ovat edelleen ystäviä, vaikka yhdistävä tekijä heidän väliltään on kuollut pois.
”Joo sinä näytätkin siltä”, Isabelle toteaa sarkastisesti ja vilkaisee kahvinkeitintä. ”Otatko kahvia?” Isabelle kysyy Magnukselta. Magnus nyökkää kuin sanokseen: kyllä kiitos. Hänestä tuntuu hassulta vastata niin omassa keittiössään, vaikka onkin tehnyt niin niin monta kertaa viimeisten viiden vuoden aikana, ettei edes osaa laskea. Mutta Alecin kanssa se oli erilaista – keittiö oli heidän yhteisensä.
Kahvinkeittimen naksahtaessa pois päältä Isabelle kaataa kahvia kahteen kuppiin ja laskee niistä toisen Magnuksen eteen pöydälle. Isabelle ottaa maitotölkin jääkaapista ja laimentaa maidolla molemmat kupeista piripintaan haalean ruskeaa nestettä. Tämä juo kulauksen omasta kupistaan ennen kuin sanoo: ”Meidän täytyy puhua yhdestä jutusta, joka koskee meitä molempia.”
”Mistä?” Magnus kysyy ja on tukehtua kahviinsa.
”Minun pikkuveljestäni”, Isabelle sanoo ja katsoo Magnusta vakavasti tummilla silmillään. ”Minä olen nähnyt, miten sinä katsot sitä. Mutta Magnus, Max ei ole Alec niin paljon kuin toivoisitkin sen olevan. Max ja Alec eivät ole yksi ja sama ihminen, etkä sinä voi takertua Maxiin vain siksi, että sen kasvot ovat suurinpiirtein saman näköiset kuin Alecilla yhdeksäntoistavuotiaana.”
Magnus laskee kahvikupin kädestään pöydälle. Häneen sattuu huomata Isabellen olevan oikeassa. ”Mutta enhän minä – ”
”Kylläpäs”, Isabelle sanoo huultaan purren. Tämä heilauttaa palmikkonsa olkapäänsä yli selkäpuolelleen. Muutama musta suortuva takertuu tämän kasvoihin, ja Magnus jää katselemaan niitä sen sijasta, että katsoisi Isabellea silmiin. ”Luuletko sinä, että minä en tiedä, miksi sinä käyt Instituutilla, vaikka et pidäkään minun vanhemmistani. Eihän sinun tarvitsisi, minä ja Jacehan käydään täällä monta kertaa viikossa. Mutta Max ei käy.”
”Minä en ole rakastunut Maxiin, okei?” Magnus sanoo ja nojaa kyynärpäitään pöytään. ”Ja mitä sillä olisi väliä, vaikka olisinkin, ihan vähän vain? Ketä se haittaa, vaikka Maxin pelkkä läsnäolo saisi minun oloni tuntumaan paremmalta?”
”Minua”, Isabelle vastaa, ”ja Jacea, äitiä ja isää. Maxista en ole varma, en ole puhunut asiasta sen kanssa.” Isabelle pyyhkii hiuksensa kasvoiltaan korvansa taakse, ja Magnuksen pitää tyytyä katselemaan tätä silmiin. ”Ei sillä, että olisin puhunut siitä äidin ja isänkään kanssa, mutta tiedän, että ne eivät pitäisi siitä ajatksesta, että sinä tahdot Maxin Alecin tilalle”, Isabelle jatkaa.
”En tilalle”, Magnus sanoo melkein vihaisesti, ”en koskaan Alecin
tilalle.”
Isabelle nousee tuolistaan ja näyttää vihaisemmalta kuin mitä Magnus tuntee olevansa. ”Magnus Bane, sinä pysyt kaukana minun pikkuveljestäni”, Isabelle ilmoittaa ja lähtee pois keittiöstä jättäen puolitäyden kahvikuppinsa pöydälle. Magnus kuulee Isabellen askelet ja oven sulkeutuvan eteisessä. Hänen pistesaldonsa sen kuin kasvaa: yksi kuollut poikaystävä, yksi kuollut ystävyyssuhde.
Hän juo Isabellenkin kahvin ennen kuin se ehtii jäähtyä ja istuu pitkään keittiön pöydän ääressä miettien, mitä tekisi solmuun menneille tunteilleen.
Onko se rakkautta, mitä hän tuntee ajatellessaan Max Lightwoodia ja tämän täsmälleen oikean värisiä, sinisiä silmiä.
