Title: Pelko ja viha.
Author: Minäpä minä, kukas sitä muukaan...
Beta: Eipä ole tässä käytetty.
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, deathfic, tajunnanvirta
Disclaimer: Hahmot ja muu tunnistettava ovat J.K. Rowlingin. Kunhan vain harrastan niillä sairasta mielikuvituspelleilyä tienaamatta latin latia.
PoV: Voldemort
Summary: Ihmisjoukon ympäröimänä olin kuin varpunen lentokalaparvessa, puhuin eri kieltä, hiljaisuudella.AlkuperäinenA/N: Mitäs tässä nyt sanoisi... Tämä siis oli edellisessäkin Finissä, joten päätin nyt tännekin lisätä. Loput tulevat, kun jaksan lisätä tai niitä kaivataan. Lukekaa tämä tokkiisa ja kommentoikaa pienet finiläiset. 
Tämä on siis ysiluokan ainekirjoitus, josta opettajani antoi minulle 9½. En kyllä ymmärrä... Halusin yrittää kirjoittaa hienoilla sanoilla, kauniisti. En tiedä onnistuiko. Kertoisitteko mielipiteenne?
A/N: Parin lauseen muokkauksen myötä olen päättänyt tuoda tämän uudelleen esille, mutta sillä erotuksella, että originaalin sijaan tämä kertookin Voldemortista. Kyseinen teksti on siis kirjoitettu vuonna 2005. Kirjoitusvirheistä pitää mainita, jos niitä löytyy, vaikkei muuta osaisikaan sanoa. Kommentit ovat elämäni suola.
Pelko ja viha .Pelko, en ole ikinä tuntenut mitään niin vahvaa. Pelko itseni menettämisestä, hallintani menettämisestä, tunne siitä, etten ole tarpeeksi kykeneväinen kävelemään elämän mutkaisia polkuja kohti nirvanaa.
Viha vanhempiani kohtaan, niitä, joita en koskaan tavannut. Viha siihen, jota en koskaan tuntenut, rakkauteen.
Orpokodin ikkunat peittyivät huuruun illan kylmetessä yöksi ja pimetessä auringon vaihduttua kuuksi, joka risteili usvaisten pilvien takana. Maatessani siinä, minne kukaan ei nähnyt, siinä tunsin olevani enemmän kotonani kuin koskaan. Ohut villapaitani kastui nurmesta sitä mukaa, kun yö syveni, muuttui kylmemmäksi, lohduttomammaksi.
Kuu laskeutui hitaasti kohti taivaanrantaa, aurinko alkoi pilkistää maailmankaikkeudessa valovuosien päästä orpokodista, sieltä missä minä makasin, kostealta nurmikolta.
Orpokodin naiset eivät olleet ikinä ymmärtäneet ajatusteni juoksua, tunteitani, mitään. Kosketusetäisyydeltä pakenin vikkelänä, vihasin kosketuksia, myötätuntoisia sanoja, välittämistä, sitä tekopyhyyttä, jota ihminen voi esittää toiselle.
Sanotaan, että rakkaus on ruma sana ja sitä se onkin, pelkkä sana. Sana, jolla ei ole mitään merkitystä. Sana, jolla etsitään euforisuuden tunnetta, sokeria. Sanotaan vihan ja rakkauden kulkevan käsikädessä, mutta jos vihaa rakkautta? Naiset sanovat usein minun elävän ilman sydäntä, tyhjänä. Ehkä se on totta, ehkä olen sydämetön hylkiö, joka pyrkii vihaamaan kaikkea kaunista, parempaa huomista, rakkautta.
Makoilin usein nurmella orpokodin takana ja katselin taivaalla lentäviä lintuja, vapauden perikuvia, jotka liisivät tuulen virtausten mukana ylös ja alas, korkealle ja matalalle, joskus ehkä istahtivat mäellä sijaitseville vaahteroille, mutta pian taas nousivat siivilleen ja räpiköivät kauas pilvien pyörteisiin. Ehkä minäkin toivoin voivani seurata niitä, lennellä maailman ääriin, kuten huoleton lintu vailla kattoa päänsä päälle.
Tunsin itseni ulkopuoliseksi muiden ihmisten keskellä, en koskaan yksinäiseksi, vain ja ainoastaan erilaiseksi. Muut eivät ymmärtäneet minun ajatusmaailmaani, enkä minä heidän, en välittänyt. Ihmisjoukon ympäröimänä olin kuin varpunen lentokalaparvessa, puhuin eri kieltä, hiljaisuudella.
Nurmi painoi läpi vihertyneenvaaleasta villapuserostani, joka roikkui päälläni kuin elefantinnahka venyneenä ja kulahtaneena. Ennen niin komeat kangashousuni olivat vanhat ja virttyneet, kenkiä minulla ei ollut kuin talvella, lumen peittäessä mustaa maata valkoiseen huntuun.
Rakkaus on kuin talvi - silmänlumetta, joka saa kaiken näyttämään paremmalta, puhtaammalta, mutta lopulta tulee kevät, jolloin kaikki se varjeltu puhtaus katoaa, totuus paljastuu ja illuusio murenee. Olin todennut omin silmin, kuinka kukaan ei ikinä pelannut peliään loppuun, luovuttajat, heikot, mitättömät. Minä en sortunut turhaan tunteeseen, olin vahva, voittamaton, kaiken sen maallisen mitättömyyden yläpuolella.
Pelko seurasi minua aina. Minne meninkin, se oli siinä, liian lähellä tuntea, liian kaukana koskettaa. Pelkäsin menettäväni itseni, tulisin joksi kuksi muuksi, en olisi enää minä, olisin erilainen, tusinaa, kuten kaikki muukin tässä maailmassa.
Aivan kuin nimenikin.Viha jäyti sydäntäni pala palalta, jottei siitä jäisi mitään jäljelle, jotten selviytyisi. Vihasin lapsensa hyljänneitä vanhempia, sellaisia kuin omani, ne joita en ollut koskaan tavannut, ne jotka jättivät minut kun olisin heitä kipeiten tarvinnut.
Nyt kyselen itseltäni, miksi he tekivät niin, enkö ollut tarpeeksi hyvä? Huusinko, itkinkö, rimpuilinko liikaa? Olivatko he niin rahattomia, että ylläpitoni maksoi turhan paljon, eikö heillä ollut varaa sittenkään? Kysymyksiä kysymysten perään, mutta ei vastauksia, ei koskaan vastauksia, vain kysymyksiä, jotka kaikuivat päässäni ikuisuuden, kunnes unohtuivat aivosolujen vaihtuessa uusiin, parempiin, kenties ketterämpiin.
Onko euforisuudentunne rakkautta - sitä, josta kaikki puhuvat, mutta kukaan ei ymmärrä? Onko se rakkautta, jota minä en ole koskaan tuntenut, koska sydämeni on turta, vailla tietoa niistä tunteista, joita toisten elimet pumppaavat kiitollisina veren lomassa? Miksi en kykene tuntemaan samoin kuin kaikki muut, ei sillä että edes haluaisin, mitä turhuutta, kunhan ihmettelen.
Mitä varten täällä eletään, pelkoa ja vihaako? Vai sitä niin sanottua rakkautta, joka luo kahden ihmisen välille siteen, jonka säleet katkeilevat, kun totuus kaivautuu esiin ehkä päivien, vuosien, ikuisuuksien jälkeen. Se totuus, josta monet puhuvat, mutta jota kukaan ei tiedä, sillä totuus on tuntematon käsite niille, jotka elävät kuollakseen, kuolevat elääkseen. Eläminen on kuolemista, kuoleminen elämistä, onko se niin, vai onko tämäkin vain sairasta pilaa, joka jatkuu aina kuoleman jälkeenkin uudelleen?
Siitä minä halusin saada tietooni keinolla millä hyvänsä, vaikka joutuisin lukemaan joka ikisen aiheesta kirjoitetun kirjan, lauseen, sanan. Se oli juuri se, jota en koskaan saanut tietää. En ollut kuolematon, en ihminen, vain rikkonainen sielu riipin raapin elämäni poluilla - vailla tietoa kadotuksesta.
Pala palalta minut lopulta murrettiin. Matkatessani tuntemattomaan pelkäsin ja vihasin elon teitä, niitä, jotka loppuivat minulta kesken - niitä, jotka lipsuivat otteestani hiljaa. Vihasin vihreitä silmiä, jotka vetivät maton jalkojeni alta viimeisen kerran - enkä enää päässyt pelkoani pakoon, kun lautturi lipui laituriin.
