Nimi: Säg ingenting till mig
Kirjoittaja: LumiNalle
Ikäraja: S
Fandom: Varjojen kaupungit
Paritus: Clary/Jace, Alec/Magnus Jace/??(selviää myöhemmässä vaiheessa)
Muuta: Osallistuu Saaga-haasteeseen.
Idea lähti ensin siitä, että osallistuin kyseiseen haasteeseen. Tai siis siinä vaiheessa päätin, että teen Varjojen kaupungit-kirjoista. Sitten kuulin Melissa Hornin aivan ihanan biisin
Säg ingenting till mig , josta sitten tuli myös otsikko. Alunperin en ajatellut tähän Clarya. Mutta se vaan tuli jostain mieleni perukoilta kuunnellessani kappaletta ja voilá, tälläinen syntyi.
Tähän tulee siis vielä vähintään kaksi oneshottia, en vain jaksa nyt väsymykseltäni miettiä, laitanko ne tähän vai omaan topiciin, pitää tarkistaa asia haasteen säännöistä huomenna ja virkeänä (koskaan ei ole liian väsynyt postaamaan ficciä, mutta kaikkeen muuhun kyllä
)
~*~
Säg ingenting till mig
Clary seisoi kädet puuskassa ikkunan edessä huoneessaan Instituutissa. Ruskeat silmät vilkuilivat ulos syksyiseen iltaan tyytymättömänä ja turhautunut huokaisu pääsi tämän huulilta. Jace oli kadonnut jo aamulla teille tietämättömille sanomatta sanaakaan kenellekään. Clary oli kysellyt Alecilta ja Izzyltä, josko he tietäisivät minne hänen poikaystävänsä katosi välillä.
Kummatkin olivat vain kohautelleet olkapäitään ja kehottivat Clarya lopettaa turhan huolehtimisen. Magnuksen silmät olivat välähtäneet syyllisyydentunnosta ennen kuin tämä kääntyi antamaan Alecille nopean suukon lähtien sitten valittaen kovasta kiireestä.
Kun Clary kysyi kolmannen kerran saman viikon aikana, Alec vilkaisi häneen tumman siniset silmät kipunoiden ja käski lopettamaan Jacen asioihin tunkemisen.
”Jacella on omakin elämä,” poika oli tuhahtanut ja kääntyi takaisin varjometsästäjien aseista kertovan kirjansa puoleen.
”Ai niinkö? Ehkä sinä unohdat, että minä kuuluun siihen elämään,” Clary oli tiuskaissut loukkaantuneena takaisin.
”Älä yritä kontrolloida jatkuvasti häntä,” Alec vastasi hyisesti.
Clary kurtisti kulmiaan sekä ärtyneenä, että hämmentyneenä.
”En minä yritä kontrolloida häntä”Vanhempi varjometsästäjä hymähti silmiään pyöritellen ja nousi tuolistaan ja suuntasi kohti keittiötä.
”En varmasti!” Clary huusi tämän perään.
Punapää jäi seisomaan mietteissään paikoilleen, yrittäen keksiä, minne Jace oli kadonnut taas.
Hän ei muistanut, milloin oli oikeastaan ruvennut huomaamaan toisen katoamiset. Se oli alkanut hiljakseen, vain muutamia kertoja harvakseltaan ja Clary oli olettanut tämän menneen metsästämään demoneita yksin. Sitten Jace oli ruvennut katoamaan useammin ja tuli aina vain myöhemmin takaisin. Palattuaan tämä oli poissaoleva ja haaveileva katse silmissään käpertyi Claryn kanssa sängylle. Eikä huomioinut Claryn kyselyjä, missä hän oli ollut.
Jace vietti aina vain enemmän aikaa omilla teillään ja huomioi vähemmän Clarya. Ja jos totta puhutaan, tytöllä oli ikävä poikaa. Punapää sai huomata ajan kuluessa, vaikka enkelipoika olisi ollutkin aivan vierellä, kietonut kätensä hänen hoikan uumansa ympäri ja jaellut suukkoja pitkin päivettynyttä pehmeää ihoa, hän ei ollut läsnä. Silmät paljastivat utuiset haaveet. Haaveet jostakusta toisesta.
”Rakastatko sinä minua?” Clary saattoi kysyä ja katsoa poikaa suurilla viattomilla silmillään.
Silloin Jace pysähtyisi katsomaan toista syvälle silmiin, laskelmoiden mitä kannattaisi sanoa. Lopulta pojan kasvot sulaisivat lempeään hymyyn ja hän suukottaisi punapään huulia nopeasti.
”Totta kai, aina,” Jace vastaisi ja hautaisi kasvonsa tytön niskaa vasten.
Ja aina Clary huomasi syyllisyyden pilkahduksen pojan silmissä, ennen kuin toinen ehti peittää sen.
Joskus Clary unohtui katsomaan Jacea. Niinä hetkinä hän muisti aina uudelleen ja uudelleen, kuinka toinen oli muuttunut.
”Clary? Jokin hätänä?” Poika kysyi. Huolissaan ja hieman peloissaankin. Pelkäsi jääneensä kiinni.
Silloin punapää vain pudisti päätään hymyillen ja kurottui antamaan suukon Jacelle.
Clary huokaisi väsyneesti ja painoi otsansa vasten ikkunaa.
Hän oli menettämässä Jacen. Vaikka hän oli mennyt monien vaikeuksien läpi saadakseen toisen luottamaan häneen, rakastamaan häntä, nyt hän oli menettämässä pojan.
Clarya ahdisti. Jace palaisi hänen luokseen, kuten aina ennenkin. Mutta kuinka kauan?
Viha kupli hetken Claryn mielessä hänen miettiessään kenestä Jace haaveili suudellessaan häntä? Kenen vuoksi enkelipoika saneli latteita valheita rakkaudesta punapäätä kohtaan? Kuka oli varastanut pojan sydämen häneltä?
Silti Clary tiesi antavansa Jacen tulla aina takaisin. Clary tiesi odottavansa poikaa aina. Aivan kuten kaikki muutkin. Eikä kaikessa vihassaan hän voinut olla tuntematta pientä sääliä sitä toista kohtaan, jonka kanssa joutui jakamaan poikaystävänsä. Sillä Clary tiesi, että ennen pitkään toinenkin rakastuisi Jaceen, ellei ollut jo. Ja ennen pitkään se toinenkin odottaisi ikuisesti Jacen palaavan.
Clary laahusti väsyneenä sängylleen ja lysähti voimattomana peitteelle. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmaksi hän tuli. Ja surullisemmaksi. Punapää tiesi myös, ettei halunnut menettää toista. Ja jos asian unohtaminen, läpi sormien katsominen, pitäisi Jacen hänellä, hän tekisi sen.
Syvällä sisimmässään Clary toivoi, että Jace ei koskaan mainitsisi asiaa. Hän toivoi Jacen jättävän sen toisen ja tulevan takaisin Claryn luokse.
Sillä pettipä enkelipoika häntä kuinka paljon vain, punapää tiesi ottavansa pojan takaisin.
~*~
Mein Gott, mulla on silmät ihan sirrillään. x) Toivottavasti kirjoitusvirheitä ei ollut ja saitte jotain tolkkua tästä.
Iskekää puumerkkinne, palautetta palvotaan ja rakentava kritiikki on rakas. Tää on nääs ensimmäinen fic toisella fandomilla kuin PJ
