Osa 5: The Rain Song (Led Zeppelin)
Keltaisen omakotitalon ikkunasta hehkui lämmintä valoa kylmään sadepäivään. Tummahiuksinen poika istui ikkunalaudalla ja katseli ulos, katseli kun sadepisarat iskeytyivät ikkunalasiin. Hänen asennossaan oli juuri sellaista vaivaantuneisuutta kuin sen ikäisillä pojilla, kun heidän jalkansa ja kätensä ovat yhtäkkiä kasvaneet pitkiksi.
”Walter, kulta, ruoka on valmista!” Huuto kaikui pitkin porraskäytävää ja saavutti viimein pojan huoneen oven vaimenneena. Hän huusi vastaukseksi jotain kyllän tapaista mutta ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Sateen tuijottaminen oli ihmeen terapeuttista, vaikka se ei ongelmia ratkaissutkaan.
Ulkona satoi kuin pilvet eivät olisi itkeneet viikkokausiin, vaikka sade oli itse asiassa jatkunut koko alkuviikon. Se ei vain tuntunut hellittävän, kuten ei Walterin rintaa ja päätä painava tunnekaan. Hän käänsi katseensa poispäin ikkunasta ja silmäili huonetta. Sama sänky, samat hyllyt ja taulut, mikään ei ollut muuttunut. Silti hänestä tuntui erilaiselta, aivan kuin hän ei enää itse olisi kuulunut tänne.
Huoneen nurkassa oleva jalkalamppu valaisi tilan pehmeällä, keltaisella valollaan. Oli huhtikuun kylmänvaloisa ilta ja sadepilvistä huolimatta teräksenkova valo tunkeutui huoneeseen. Valo sai Walterin kasvot näyttämään kovilta ja kulmikkailta. Hän laskeutui ikkunalaudalta kömpelösti ja käveli käytävään huutaakseen äidilleen ettei hän sittenkään ollut nälkäinen.
It is the springtime of my loving
Walter istui sängylleen ja oli tukehtua ajatuksiinsa. Kuinka tämä kaikki olikaan saattanut vaivihkaa kasvaa hänen mielessään lähes täyteen kukkaansa, kuinka hän ei ollut huomannut? Eilen Jem oli istunut tässä, hänen sängyllään, nauraen, eikä Walter ollut voinut vastustaa kiusausta juoksuttaa kättään hänen tummanruskean kiharapilvensä lävitse. Helvetti soikoon, Jemhän oli vasta neljätoista, käytännössä lapsi vielä. Walterin olisi tehnyt mieli lyödä päätään seinään.
Toisaalta, hän itse oli vasta seitsemäntoista - se ei ollut paljon enemmän kuin neljätoistakaan, Walter yritti uskotella itselleen. Hän ei kuitenkaan pystynyt vakuuttamaan itseään siitä, että se mitä hän tunsi ja lähestulkoon teki oli aivan uskomattoman ja lopullisen väärin ja lähes sairasta. Hän, vuoden päästä aikuinen ja Jem, joka oli vielä yläasteella.
Walterin täytyi tehdä tästä loppu. Hän ei voisi ottaa sitä riskiä että rikkoisi Jemin mieltä yhtään enempää. Sitä paitsi Jemillähän oli tyttöystävä. Se siitä. Hän ei koskaan edes mainitsisi tästä mitään Jemille.
Juuri kun Walter oli saanut päätöksensä tehtyä, ovikello soi. Hän tiesi hyvin, että se olisi Jem – kuka muukaan vierailisi heillä näin huonolla ilmalla. Kuka muu edes haluaisi astua ulos tällaisella ilmalla?
”Minä avaan!” Walter huusi ja lähti juoksemaan portaita alakertaan. Kuinka rytmikkäästi ja kertaakaan kompastumatta tai jalan edes horjahtamatta hän pystyikään kiiruhtamaan alas portaita. Se oli vuosien harjoittelun tulosta: siitä asti kun hän oli osannut kävellä, oli hän kiivennyt ylös ja alas näitä samoja portaita.
Walter kiiruhti ovelle, avasi sen ja näki kuin näkikin edessään vettävaluvan Jemin. Hänen itsepäiset kiharansa yrittivät kiivaasti ponnahdella ylös raskaasta vesikuorestaan huolimatta. Kaikki Walterin hyvät aikomukset ja se moraalinen vakaumus, jonka hän oli juuri itselleen kehittänyt, haihtuivat kuin tuhka tuuleen kostean viiman mukana. Huolimatta siitä, että hän oli läpimärkä ja ilmeisesti juuri paennut kotoaan, koska hänen vanhempansa riitelivät, Jem hymyili Walterille. Walterin hyvät aikomukset lensivät juuri tuolla ylhäällä, pois taivaan sateiseen harmauteen, pois näkyvistä. Aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
”Hei, Walter”, Jem sanoi. Hän näytti keskellä kylpyä yllätetyltä, trimmaamattomalta villakoiralta. Walter ei voinut olla hymyilemättä: sama ilmiö toistui usein Jemin läheisyydessä, vaikka Walter vasta nyt kunnolla havainnoikin asiaa. Jem katsoi Walteria odottavasti ja sai tämän havahtumaan itsetutkiskeluistaan.
”Ai, tule sisään”, Walter tajusi ja päästi litimärän Jemin ohitseen eteiseen. ”Äiti varmaan toivoo, että viet takkisi ja kenkäsi kylpyhuoneeseen”, Walter sanoi. Jem nyökkäsi ja riisui takkinsa ja kenkänsä inhotustaan nyrpistellen. Märkien vaatteiden riisuminen oli kieltämättä yksi arkipäivän suurista epämukavuuksista. Kun Jem oli saanut vaatteensa onnistuneesti, parketteja vältellen, kannettua kylpyhuoneeseen kuivumaan, hän seurasi Walteria yläkertaan.
“Riitelevätkö vanhempasi taas?” Walter kysyi, kun hän oli saanut suljettua huoneensa oven. Jem istui hänen sängyllään ja Walter, yhtäkkiä löytäen moraalisen ohjenuoransa, ei tiennyt mihin istua. Olisiko kummallista, jos hän ei istuisi Jemin viereen sängylle vai voisiko hän aivan luontevasti istuutua työtuolille pöytänsä ääreen?
Jem, joka ei luonnollisestikaan tiennyt mitään hänen sisäisistä ristiriidoistaan, kohautti olkapäitään ja sanoi: ”En jäänyt sinne ottamaan selvää. Ajattelin, että on parempi lähteä ennen kuin he alkavat heitellä toisiaan astioilla.” Hän näytti hieman väsyneeltä, eikä Walter voinut olla miettimättä, että saikohan hän nukuttua yönsä kunnolla.
”Halusin myös tulla katsomaan sinua”, Jem sanoi hymyillen ja sai Walterin tuntemaan asioita, joiden takia hänen täytyi antaa itselleen kuvitteellinen läimäys kasvoille. Hyvä Luoja, Walter, hän ajatteli, hillitse itsesi! Hän hymyili Jemille, yrittäen näyttää suhteellisen normaalilta, mutta hän huomasi, että Jemin katseessa oli kummallinen sävy: kuin hänen katseensa olisi sanonut ’etkö sinä sitten olisi halunnut nähdä minua?’
Walter tunsi olevansa todella inhottavassa välikädessä, koska totta kai hän halusi nähdä Jemiä. Ongelmana oli vain se, miten hän voisi osoittaa sen rikkomatta sitä näkymätöntä kuplaa, joka kellui ystävyyden ja, no, jonkin muun välillä. Hänen olkapäällään istuva paholainen yllytti häntä ottamaan sata terävää piikkiä ja puhkaisemaan kuplan kertaheitolla. Walter ravisti ajatukset päästään ja päätti kuitenkin mennä istumaan Jemin viereen sängylle. Säädyllisen välimatkan päähän tietysti.
”Kunpa koulu olisi jo ohi”, Jem valitti. Hän nojautui seinään ja näytti niin onnistuneesti musertuneelta, että jos Walter olisi voinut saada koulun loppumaan sillä sekunnilla, hän olisi epäilemättä tehnyt sen. Hän hymyili osaaottavasti. ”Kesälomaan on enää vähän yli kuukausi, kyllä sinä kestät sen verran”, Walter naurahti, ”ethän sinä edes tee yhtään läksyjäsi, vaikea kuvitella että sinulla muka olisi rankkaa.”
Jem kohautti olkapäitään eikä näyttänyt erikoisen loukkaantuneelta, vaikka Walter oli sitä vähän pelännytkin. Kun Jem oli pahalla tuulella, pieninkin sana saattoi saada hänet lähes itkemään. Sellainen alituinen varovaisuus oli voimat vievää ja siksi Walter huokaisikin nyt helpotuksesta huomatessaan Jemin olevan ainakin hieman paremmalla tuulella.
Jem väläytti Walterille häikäisevän hymyn ja sanoi: ”Ajattelin sinua eilen, kun näin rautakangen nielaisseita, virkapukuisia virkamiehiä. Arvaatko, miksi ajattelin sinua?” Jemin silmät pilkahtivat ilkikurisesti. Walter oli hetken hämmentynyt, mutta tajusi sitten istuvansa, jopa sängyllä, aina selkä suorassa. Hän tuhahti hymyillen ja mottasi Jemiä olkavarteen.
Walter ei voinut olla vastaamatta tähän kauheaan loukkaukseen sanomalla: ”Etkö sitten pidä minusta sellaisena kuin olen?” Hän kohotti kulmakarvojaan kysyvästi. Jem ei heti sanonut mitään: hän oli eksynyt aiheesta, kuten hänellä oli tapana. Tai ehkä hän vain mietti asiaa. Se vaihtoehto ei kuitenkaan kuulostanut Walterista hyvältä, joten hän sysäsi ajatukset mielestään ja katseli Jemiä. Tämä nyppi irtonaisia lankoja paidanhelmastaan.
Kun Jem viimein malttoi – tai halusi – nostaa katseensa, hän katsoi Walteria mitä vilpittömimmin tummansinisillä silmillään, jotka, Walter ajatteli, olivat luultavasti kauneimmat silmät mitä hän oli koskaan nähnyt. Heti ajatuksen tunkeuduttua hänen aivojensa tunnepuolelta loogisen ajattelun puolelle Walter tunsi punastuvansa ja kopsautti hetken mielijohteesta päätään seinään. Jem kurtisti kulmiaan kysyvästi, mutta Walter vain pudisti päätään sanoakseen ’ei tässä mitään’.
The second season I am to know
”Totta kai”, Jem sanoi ja tökkäsi Walteria käsivarteen. Sinä hetkenä Walteria iski ei vain Jemin sormi, vaan myös äkillinen havainto siitä, kuinka nuori Jem tosiaan vielä oli. Koska ei ollut toivoakaan siitä, että Jem olisi käyttäytynyt kuin seitsemäntoistavuotias, Walterin täytyi joko hyväksyä heidän ikäeronsa tai käyttäytyä kuin neljätoistavuotias. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut liian houkuttelevalta.
Walter tajusi keskittyneensä niin täydellisesti omiin tuntemuksiinsa, että hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että mitä Jem mahtoi hänestä ajatella. Hän katsoi Jemiä silmiin ja tunsi, että hänen oli katsottava heti pois. Silmät olivat kuulemma sielun peili, mutta katsoessaan Jemin silmiin Walter oli vain enemmän hämmentynyt, jos se nyt ylipäänsä oli mahdollista. Luulisi, että nähdessään toisen ihmisen sielun, tähän liittyvä hämmennys edes hieman hälvenisi. Walter oli jo valmis kiroamaan koko ’suuren teini-iän hämmennyksen’ joka tälläkin hetkellä epäilemättä sohi hänen ajatuksiaan entistä pahempaan sotkuun.
”Walter…”, Jem aloitti, hieman nolon kuuloisena, mutta kuitenkin hymyillen, ”oletko sinä lukenut Shakespearea?” Walter katsoi Jemiä ensin hieman kummeksuen: mistä lähtien hän oli ollut kiinnostunut renessanssinaikaisista näytelmäkirjailijoista? Jemin virnistäessä hänelle nolona Walter tajusi, että kyse oli tietenkin taas jostakin koulutehtävästä, jota Jem ei ollut saanut tehtyä ajallaan.
”Anna kun arvaan – sinun olisi pitänyt lukea jokin näytelmä mutta et ole edes aloittanut ja sitä käsitellään huomenna?” Walter kysyi hieman ivallisesti.
”Eei…”, Jem vältteli, ”vasta ylihuomenna.” Hän virnisti taas, kuin sanoakseen, että tiedäthän sinä minut. ”Ja ei näytelmä vaan sonetteja. Ja minun pitäisi valita niistä suosikkini ja kertoa sitten käsittelytunnilla, että miksi valitsin juuri sen. Autathan sinä minua, Walter?” Jem pyysi, ja ottaen huomioon Walterin tämänhetkisen mielentilan ja vastaitäneen, kummallisen kiinnostuksen Jemiä ja jopa erityisesti tämän silmiin tuijottelua kohtaan, Walter suostui. Hän pudisteli päätään ja huokaisi, mutta nousi kuitenkin sängyltään hakeakseen kirjahyllystään kirjan, joka sisälsi Shakespearen sonetteja.
”Jos vaikka kertoisit minulle, mikä sinun lempisonettisi on ja miksi, niin pääsisin helpoimmalla”, Jem ehdotti näteimmällä palveluksenpyytämisäänellään ja hymyili niin kiusallisen teini-poikamaisesti että Walterin oli pakko jälleen vain suostua.
Walter istui takaisin sängylle ja alkoi selata kirjaa. Hän tunsi olonsa erittäin vanhaksi ja huonolla tavalla sivistyneeksi, koska hänellä itse asiassa oli lempisonetti. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen. Lopulta hän löysi oikean sivun ja sanoi: ”No niin, tässä se on. Haluatko että luen sen ääneen?” Walter vilkaisi Jemiä, joka nyökkäsi. Jostain syystä Walteria alkoi äkisti jännittää. Mitä jos Jem pitäisi hänen valintaansa typeränä? Mutta toisaalta, eihän Jem sanomansa mukaan ollut lukenut yhtäkään sonettia, joten mistä hän tietäisi arvostella. Walter yskäisi ja aloitti lukemisen:
” Sinua vertaisinko suven aikaan?
Ei, olet vakaampi ja lempeämpi:
suloiset kevään ummut viima raastaa
ja suvi joutuin irtisanotaan,
liiaksi paahtaa joskus taivaan silmä,
sen kultahipiäkin himmentyy;
niin laskee kaiken kauniin kauneus
vahingon taikka luonnon kierron kautta.
Vain sinun suvesi on ikuinen,
ei häivy eikä hukkaa kaunistasi,
ei kerskaa Kuolema: käyt varjon alla,
kun kasvat aikaan säkein ikuisin:
niin kauan kuin on silmä näkemässä
tai rinta hengittää, saat elää tässä.”
(A/N: William Shakespearen 18. sonetti, käännös Aale Tynnin)
Kun Walter oli viimein lopettanut sonetin lukemisen, hän nosti katseensa kirjasta Jemiin. Jem tuijotti vastapäistä seinää, ehkä keskittyneenä. Pian, kun hän tajusi Walterin hiljenneen hän käänsi katseensa tämän kasvoihin ja hymyili. ”Se oli kaunis, kai”, Jem kommentoi, ”en tiedä juuri mitään runoudesta, joten…”
Walter sulki kirjan ja sanoi, sivuuttaen kokonaan Jemin kommentin: ”En oikeastaan ole ajatellut, miksi juuri tuo on suosikkini. Voithan vain sanoa, että se koskettaa sinua ja että sen herkät säkeet saavat sinut ajattelemaan rakkautta.” Hän virnisti. ”Tyttöystäväsihän on sinun kanssasi samalla luokalla? Hän varmaan tykkäisi”, Walter vielä lisäsi. Hän ei liioin pitänyt Jemin tyttöystävästä, jonka nimeä hän ei edes muistanut. Mistähän se mahtoi johtua?
Jem pyöräytti silmiään. ”Jenny jätti minut tänään”, hän kertoi, eikä vaikuttanut olevan kovinkaan masentunut asiasta. Walter oli itse asiassa hieman yllättynyt, koska luulisi Jemin kaltaisen ihmisen ottavan parisuhteiden päättymiset raskaammin. Toisaalta, Jem saattoi vain piilotella raskasta mieltään. Walter katsoi häntä hieman huolestuneesti ja kysyi: ”Mitä kävi?”
Hetken oli aivan hiljaista. Jem kohautti olkiaan ja katsoi sitten Walteria huultaan purren. ”Minä en tiedä, mitä aina teen väärin”, hän puuskautti hieman itkuisen oloisena. Walterin kävi häntä niin sääliksi, että hän hivuttautui lähemmäs halatakseen Jemiä, vaikka hän tiesi, että se ei tekisi mitään hyvää hänen ympyrää juokseville ajatuksilleen. Heti, kun hän tunsi Jemin hintelät kädet ympärillään, hän tiesi olleensa oikeassa. Vaikka hän kuinka kovasti yritti olla hengittämättä Jemin tuoksua, osoittautui monen minuutin hengittämättömyys liian vaikeaksi ja lopulta hänen oli pakko hengittää sisään.
You are the sunlight in my growing
Kuin kukkien muodostama ilotulitus olisi räjähtänyt täyteen loistoonsa Walterin pään sisällä. Hän oli ensin liian hämmentynyt ja tuskastunut yrittäessään torjua ylitseen vyöryvää hyvänolontunnetta analysoidakseen tuoksua sen tarkemmin, mutta hetken päästä hänen oli aivan pakko haistella tarkemmin. Jem, joka oli selvästi piristynyt halauksesta, vetäytyi irti hieman kiusaantuneena. Walter ajatteli ensin, että se johtui halauksesta, mutta sai huomata olevansa väärässä, kun Jem sanoi: ”Käytin vahingossa äitini shampoota.” Hän virnisti taas hieman nolona.
”Etkä”, Walter naurahti, ”anna kun haistan uudestaan, että tuoksutko tosiaan ihan tytöltä.” Hän painoi kasvonsa Jemin vallattomaan hiuspilveen ja totta tosiaan: tuoksu oli makean kukkainen, aivan selvästi naisten tuoksu. ”Miten kehtaat edes kulkea ihmisten ilmoilla tuon tuoksuisena?” Walter kiusoitteli virnuillen.
”Kyllä kai minä nyt tänne voin tulla minkälaisena vain”, Jem vastasi vinosti hymyillen. Walter oli juuri vastaamassa jotakin, kun hänen äitinsä ääni kaikui pitkin porraskäytävää: ”Walter kulta, on jo aika myöhä ja sinulla on koulua huomenna”, ääni sanoi, ”Jamesinkin vanhemmat jo varmasti kaipaavat häntä kotiin.”
Jem nousi sängyltä lähteäkseen. Hän teki typerännäköisen seiloritervehdyksen, kiitti sonetista ja poistui Walterin huoneen ovesta. Walter jäi yksin huoneeseensa ja vasta nyt hänen vatsalaukkunsa alkoi muistuttaa olemassaolostaan valittamalla ravinnonpuutteesta. Hän ei tosiaan ollut syönyt ollenkaan illallista. Walter katsoi ikkunastaan kuinka Jem juoksi kaatosateen piiskaamana kotitalolleen, joka sijaitsi aivan kulman takana. Talo oli juuri niin kaukana ja puiden peitossa, että Walter ei nähnyt sitä ikkunastaan.
Seuraavana aamuna Walter heräsi huhtikuun kylmään auringonpaisteeseen ja sai ilokseen huomata, että sade oli lakannut. Vihdoinkin, hän ajatteli ja hymyili. Hän meni kouluun, mutta ei voinut keskittyä lainkaan. Mitä enemmän hän yritti olla ajattelematta Jemiä, sitä enemmän tuo masennukseen taipuvainen, kuriton ja ärsyttävä, mutta kuitenkin ihmeellisen pidettävä poika tunki hänen ajatuksiinsa. Vaikka sade oli väistynyt, Walterin mieli ei ollut yhtään selkeämpi.
Päivät kuluivat samanlaisissa tunnelmissa ja Walter oli melko helpottunut, siitä että Jem ei käynyt kyläilemässä. Ties mitä järkyttäviä sammakoita hän olisi saattanut suustaan päästää. Kuka tahansa ulkopuolinen tarkkailija olisi sanonut, että viikko sujui kerrassaan rauhallisesti. Koulunkäynti oli yleensäkin helppoa Walterille, eikä ajatusten myllerrys tuonut kuin hieman lisää haastetta.
Perjantai-iltapäivänä, kun Walter istui taas ikkunalaudallaan ulos katsellen, hän tuli ajatelleeksi omaa rakkauselämäänsä. Tarkemmin ottaen lähinnä sen puutetta. Hän ei ollut koskaan seurustellut, mitä hänen ystävänsä pitivät vähintäänkin kummallisena, ottaen huomioon sen, että hän oli jo seitsemäntoista. Walter itse ei ollut koskaan liialti masentunut tilanteestaan. Ei hän kaivannut parisuhdetta niin kuin jotkut muut, niin kuin Jem. Walter oli lakannut hämmästelemästä Jemin tyttöystävien kiivasta vaihtumista noin kuudennen tytön jälkeen. Nykyään hän tuskin edes kohautti olkiaan kuullessaan joltakulta Jemin taas uudesta tyttöystävästä.
So little warmth I've felt before
Walter – tietysti uskomattoman kliseisesti ja ikäryhmälleen tyypillisesti – pohti usein seksuaalisuuttaan. Aiemmin hän ei ollut tullut pohdinnoissaan minkäänlaisiin tuloksiin ja oli jo alkanut epäillä olevansa kokonaan seksuaaliton, kuten hän itselleen sen oli määritellyt. Nyt kuitenkin uudenlaista päänvaivaa aiheutti tämä Jem-tilanne. Hän ei ollut vielä suostunut myöntämään itselleen, että kyse olisi ollut jostain muusta kuin oudosta mielentilasta, vaikka sitä kyseistä ’outoa mielentilaa’ oli kestänyt jo lähes viikon. Edelleen tuli tilanteita, joina Walter yllätti itsensä ajattelemasta jotain vähintäänkin läimäytyksen arvoista ja vaikka hän kuinka yritti uskotella itselleen, kuinka huono ajatus oli kiintyä keneenkään niin epätasapainoiseen, hän ei voinut itselleen mitään.
Seuraavana yönä Walter valvoi katsellen kirkasta tähtitaivasta, jonka loistoa kuitenkin himmensivät lukuisat katulamput. Hän makasi ikkunalaudallaan, eikä näkymä siis ollut kovin hääppöinen, mutta se täytti paremmin kuin hyvin yksinäisen pojan romantiikantarpeen. Juuri kun Walter luuli, ettei hän voisi sinä hetkenä mahdollisesti olla enää onnellisempi – jokainen on varmasti joskus tuntenut sen kummallisen, äkillisen onnellisuudentunteen, joka ilmestyy kuin tyhjästä – jokin kopahti hänen ikkunaansa.
Walter hätkähti ja katsoi kelloaan. Puoli kolme, hän ajatteli, kuka ihme heittelee esineitä minun ikkunaani puoli kolmelta yöllä? Vasta, kun kuului toinen kopsahdus, hän havahtui katsomaan ulos ikkunastaan. Walter avasi ikkunansa hitaasti, varoen narisuttamasta sitä, koska hän tiesi vanhempiensa olevan jo nukkumassa. Hänen huoneensa valot olivat lähes kokonaan kiinni, joten silmien tottuminen pimeään ei kestänyt kauan. Walter ei ollut kovin yllättynyt nähdessään Jemin ikkunansa alla.
”Shh, ole hiljaa ja odota siellä, minä tulen alas”, Walter suhahti. Hän oletti Jemin nyökkäävän, joten hän sulki ikkunan varovaisesti, puki päälleen jotain lämpimämpää ja valmistautui henkisesti siihen koettelemukseen, joka häntä väistämättä odotti. Walterin äiti ei ollut mikään enkeli, jos hänet herätti keskellä yötä. Muutenkaan ulos hiipiminen aamuyöllä ei luultavasti kuulunut hyvän pojan ominaisuuksiin. Walter asteli portaat alas sukkasillaan ja yritti ajatella kevyitä asioita.
Suljettuaan ulko-oven perässään Walter huokaisi helpotuksesta. Yksi etappi oli ohitse – toinen tulisi eteen vasta, kun hän palaisi huoneeseensa. Walter kiersi yhden neljäsosakierroksen taloa päästäkseen ikkunansa alle. Jem seisoi siellä varsin kylmettyneen näköisenä.
”Hei, onko jokin hätänä?” Walter kysyi, vaikka ei nähnytkään vielä Jemin ilmettä. Se nyt vain oli asia, jota saattoi olettaa, kun joku ilmestyi aamuyöllä ikkunasi alle. Jem pudisti päätään ja sanoi: ”Minä vain ajattelin tulla tervehtimään sinua, kun satuin olemaan ulkona.” Hän virnisti hieman väsyneesti ja lähti kävelemään poispäin Walterin kodin pihasta, odottaen tietysti Walterin seuraavan häntä. Niin Walter tekikin, vaikka olikin vielä hieman ulkona siitä, minkä takia Jem oli ylipäänsä kutsunut hänet ulos. Ilma oli varsin kylmä, eikä Jem ollut nähtävästi pukenut päälleen edes takkia. Jokin tässä koko asetelmassa, Walter ajatteli, viittasi siihen, että hän oli lähtenyt kiireellä.
”Katsoin Romeon ja Julian”, Jem kertoi. Hän kääntyi katsomaan Walteria, joka käveli hänen takanaan. ”Sinä olet varmaan lukenut sen?” Walter nyökkäsi. Hän oli melko epätavallisen kiinnostunut kirjallisuudesta, ainakin jos verrattiin muihin hänen ikäisiinsä poikiin. Walter katsoi Jemin takaraivoa ja kysyi: ”Siksikö päätit tulla heittelemään pikkukiviä ikkunaani? Romeon inspiroimana?” Hän hymyili toisella suupielellään. Jem kääntyi ympäri ja alkoi kävellä takaperin, mikä sai Walterin olemaan hieman tarkkaavaisempi sen suhteen, mihin he olivat menossa. Jos Jem ei itse katsonut minne käveli, niin jonkun muun oli tehtävä se - toisin sanoen Walterin.
”Siksikin”, Jem vastasi, ”vaikka minua tuskin voisi kutsua Romeoksi parhaimmallakaan hienotunteisuudella.” Walter virnisti: hän oli aivan samaa mieltä. Jemin solakassa vartalossa oli jotain harvinaisen epä-romeomaista. Walter ei aivan tarkalleen saanut mieleensä, mitä se oli, eikä Jemin vartalon katseleminen suonut hänen ajatuksilleen lainkaan lisää selkeyttä. Hän pakotti hitaasti katseensa taivaalle ja tunsi rikkoneensa itselleen tekemiä lupauksia. Katkaistakseen kiusallisen hiljaisuuden Walter kysyi: ”Minne me muuten olemme menossa?”
”Jonnekin”, Jem vastasi hajamielisesti. Hän oli kääntynyt taas katsomaan menosuuntaan, ja vasta nyt Walter alkoi kiinnittää huomiota siihen, kuinka alakuloiselta Jem vaikutti. Walter kiihdytti askeliaan sen verran, että käveli nyt Jemin vierellä. Hän yritti katsoa Jemiä silmiin, mutta tämä käänsi katseensa pois. Se sattuivat kulkemaan juuri puistonpenkin ohitse, joten Walter sanoi: ”Istutaan alas.” Hänen ei tarvinnut yleensä maanitella Jemiä kertomaan huolistaan, vaan vain yksinkertaisesti tarjota sopiva tilanne, niin Jem kyllä kertoi.
He istuutuivat penkille vierekkäin. Jem piti yhtä katseensa painettuna, eikä Walter rikkonut hiljaisuutta. Hän antoi Jemille aikaa muodostaa tunteensa sanoiksi. Lopulta Jem sanoi: ”Isä lähti illalla. Heräsin, kun hän läimäytti oven kiinni mennessään.” Jem nosti katseensa, ja hänen syvänsinisissä silmissään oli, Walter ajatteli, maailman surullisin ilme. Walter tunsi olonsa hieman vaikeaksi, koska tässä tilanteessa hänen pitäisi olla ensisijaisesti ystävä Jemille, eikä tosiaankaan ajatella tämän kauniita silmiä.
”Ehkä hän tulee vielä takaisin”, Walter ehdotti toiveikkaana, ”ja ainakaan he eivät nyt enää riitele, jos hän ei sitten tulekaan takaisin.” Jem pudisti päätään – hän ei osannut eikä halunnut nähdä asioiden valoisia puolia. Walterin kävi häntä sääliksi, mutta samalla pelko jo kipristeli hänen vatsanpohjassaan: mitä jos Jem nyt masentuisi entistä pahemmin? Tuntikausien itkukohtaukset muuttuisivat päiviksi, eikä häntä saisi edes syömään, saati sitten menemään kouluun.
”Lupaa minulle jotakin”, Walter sanoi, yllättäen hieman jopa itsensä. Jem nosti katseensa hämmentyneenä. ”Lupaa, että annat minun tulla piristämään sinua joka päivä, jona tunnet olosi surulliseksi.” Jem nyökkäsi ja hänen suupielissään vilkkui pieni hymynkare. Hän naurahti hieman lannistuneesti ja sanoi: ”Tajuathan, että se saattaa hyvinkin tarkoittaa joka ikistä päivää?”
Seuraava viikko kului toden totta siihen, että Walter vietti lähes jokaisen illan Jemin luona. Hautautuneena paksuihin untuvapeittoihin Jem oli uskomattoman hellyttävän näköinen. Walter ei tahtonut – tai niin hän itselleen uskotteli – istua Jemin sängynreunalla, joten hän istui tämän huoneen nurkassa, nojatuolissa. Toisina päivinä Jem ei puhunut ollenkaan, mutta siitä huolimatta hän ei rikkonut lupaustaan, vaan antoi Walterin tulla käymään joka päivä. Sellaisina päivinä Walter yleensä luki hänelle.
Jemin isä ei ollut tullut takaisin. Yhtenä paremmista päivistä Jem kertoi Walterille, että hänen isällään oli ollut salaa toinen perhe jo vuosia. Walterin mielestä se oli järkyttävää ja häntä kävi Jemiä niin sääliksi, että hän ei kertaakaan moralisoinut tätä siitä, miten paljon tärkeää opetusta tämä menetti ollessaan poissa koulusta.
Seuraavan viikon torstai oli erikoisen aurinkoinen. Huhtikuun oikutteleva sää näytti parhaita puoliaan, houkutellen ihmisiä kulkemaan ulkona ilman takkia. Walterin saapuessa Jem oli ollut peittoihinsa hautautuneena, joten hän oli vain ottanut pöydältä kirjan ja jatkanut lukemista. Se oli uusin Harry Potter, jonka Jem tosin oli jo itse lukenut. Kuitenkin, koska sarjan kolmas kirja ilmestyisi ensi heinäkuussa, Jem oli halunnut lukea kaksi ensimmäistä kerratakseen. Kun Jem oli yhtenä päivänä kieltäytynyt puhumasta, hän oli vain osoittanut kirjaa pöydällään ja niin Walter oli alkanut lukea sitä hänelle.
Walterin lukiessa peittomytty alkoi yhtäkkiä kahahdella ja liikkua. Pian pörröinen pää ilmestyi lakanoiden kätköistä ja siniset silmät tuijottivat Walteria. Hän laski kirjan syliinsä ja katsoi Jemiä. Jem näytti juuri siltä, miltä näytti ihminen, joka oli juuri kömpinyt esiin paksun untuvatäkin alta. Hänen hiuksensa sojottivat aivan pystyssä ja silmät olivat uniset.
”Walter, tule tänne”, Jem sanoi käheällä äänellä, joka kieli, että hän ei ollut puhunut sanaakaan koko päivänä. Hän yskäisi saadakseen äänensä kuulostamaan normaalimmalta. Walter laski kirjan hitaasti nojatuolin käsinojalle ja meni istumaan Jemin sängynreunalle. Hän yritti kiivaasti saada pikahevosen vauhtia laukkaavaa sykettään rauhoittumaan. Eihän tämä ollut mitään ihmeellistä, Walter toisteli itselleen, ihmiset istuvat toistensa sängyillä yhtämittaa.
”Minä tarvitsen halauksen”, Jem sanoi. Yskäisy ei ilmeisesti ollut auttanut, koska hänen äänensä oli edelleen todella käheä. Väreet kulkivat pitkin Walterin selkärankaa ja hänen teki taas mieli lyödä päätään seinään vain siksi, että hän oli antanut aivojensa kuvitella, millaiselta Jemin käheä ääni kuulostaisi aivan hänen korvansa juuressa.
Koska Walter oli jumittunut päänsä sisälle miettimään, miten voisi ehkäistä tämän tilanteen karkaamista käsistään, Jem vain tuijotti häntä. Epäilemättä Jem mietti, eikö Walter halunnut halata häntä, ja miksi. Lopulta, kyllästyneenä odotteluun ja hiljaisuuteen, Jem sanoi: ”Kävin aamulla suihkussa, en ole likainen kuin joku, joka on maannut sängyssä kaksi viikkoa.” Walter tuijotti häntä hieman hämmentyneenä. ”Äiti vaihtoi lakanatkin”, Jem vielä lisäsi.
”Mitä, en minä sitä…”, Walter hapuili toivuttuaan osittain hämmennyksestään ja yritti kovasti pitää poskilleen kohoavan punan mahdollisimman haaleana. Onneksi Jem ei osannut lukea ajatuksia, Walter ajatteli helpottuneena. Jem kiskoi tummansinisen trikoopaitansa hihoja käsiensä peitoksi, eikä hän enää katsonut Walteria. Tilanne antoi siis Walterille erittäin hyvät mahdollisuudet tarkkailla Jemiä, jota hän ei itse asiassa ollut nähnyt pariin päivään. Peiton alle hautautuminen oli Jemin suojautumiskeino.
Walter katseli Jemiä hellästi. Tämän tummansinisessä paidassa oli edessä napit, joista ylimmäinen oli hassusti auki. Walter huomasi, että lakanat olivat todellakin eri lakanat kuin eilen. Ne olivat puhtaan valkoiset ja pehmeän näköiset. Yhtäkkiä, ehkä hänen katseensa niskassaan tuntien, Jem käänsi katseensa taas Walteriin.
”Mitä sitten?” Jem kysyi hieman vaiteliaana. Walter puri alahuultaan yrittäen miettiä sopivaa vastausta. Eihän hän voinut sanoa esimerkiksi ’sitä, että olen ihastunut sinuun’, mitä Walter ei ollut vielä tunnustanut edes itselleen. Jem oli harvinaisen herkkä olento, eikä hänen mielensä kestäisi liiallisia tunnekuohuja, Walter päätti.
”Ei mitään”, hän sanoi ja ojensi kätensä halatakseen Jemiä. Hän ylsi juuri ja juuri, eikä Jem vastannut hänen halaukseensa. ”Kutsutko muka tuota halaukseksi?” Jem kysyi hieman pettyneenä. Walter katsoi häntä ruskeilla silmillään eikä voinut olla hymyilemättä. Jem osasi olla hyvin pikkupoikamaisen suloinen halutessaan – tai tietämättään.
Jem nosti untuvatäkkinsä reunaa ja sanoi: ”Tule tänne ja halaa minua oikeasti, minä olen masentunut.” Tämän hullunkurinen vetoomus hymyilytti Walteria ja hän päätti suostua tällä kertaa – Jemhän itse pyysi sitä. Walter kömpi hieman hapuilevasti Jemin viereen peiton alle. Kun hän oli saanut peiton taas aseteltua, he kumpikin vain istuivat siinä paikoillaan. Walter ei tehnyt elettäkään halatakseen Jemiä, joten Jem mulkoili häntä kulmiaan kurtistaen.
”Mikä tässä on niin hankalaa?” Jem kysyi ja kietoi kätensä Walterin ympärille. Walter tunsi lämpimän hyvänolontunteen leviävän päästä varpaisiin. Se oli kuin pumpulia, joka löysi lopulta tiensä hänen vatsanpohjaansa. Walter kiersi kätensä Jemin luisevan selän ympärille ja tunsi saman tien Jemin rentoutuvan ja nojautuvan häntä vasten. Jem hengitti hänen käsivarttaan vasten, aiheuttaen hänelle selkärankaa pitkin kulkevia väristyksiä.
”Tämä on ihan hyvä”, Jem sanoi. Walter nojasi leukaansa Jemin päälakeen. Hän ei yrittänyt estää itseään hymyilemästä, sillä eihän kukaan edes ollut näkemässä. Jemin pehmeät kiharat kutittelivat Walterin leukaa ja pumpuli tuntui paisuvan yli äyräiden hänen vatsassaan.
It isn't hard to feel me glowing
“Onko jo parempi olo?” Walter kysyi, vaikka ymmärsikin kysymyksen johtavan mahdollisesti siihen, että hänen täytyisi päästää irti Jemistä. Irti pumpulista vatsanpohjassaan. Jem nyökkäsi hänen kaulaansa vasten. Kun hän ei tehnyt mitään lopettaakseen halausta, Walter kysyi: ”Milloin ajattelit ryömiä kokonaan pois sängystäsi?”
Jem nojautui taaksepäin, että pystyi katsomaan Walteria silmiin. ”En koskaan”, hän sanoi lapsellisen vakavana. Walter naurahti kevyesti ja vilkaisi kelloaan. ”Vai niin. Minun pitää nyt mennä, mutta tulen huomenna uudestaan. Ehkä vastauksesi on silloin toisenlainen”, hän sanoi ja irrotti itsensä halauksesta. Heti, kun Walter oli noussut sängyltä, Jem vajosi takaisin untuvatäkkiensä uumeniin. Ovelta Walter vilkaisi vielä pehmeää täkkikasaa hymyillen. Syli kylmenneenä mutta millin tai pari leijailen hän löysi tiensä kotiin.
Kävi kuin kävikin niin, että perjantaina Jemin vastaus oli ”ehkä suklaalevyn ja kymmenen halauksen jälkeen”. Walteria hymyilytti. Lauantaina Jemin äiti kertoi Walterille ohimennen, että Jem söi taas. Tiistaina, kymmenen piinaavan kaverillisen halauksen ja kolmen punnan jälkeen Jem nousi sängystä, aivan kuten oli luvannut. Hän lähti kävelylle Walterin kanssa.
Kevätilma oli huumaavan täynnä siitepölyä, pölyä ja rakkautta. Oli huhtikuun loppu ja linnut lauloivat, kun Jem ja Walter kävelivät pitkin sievien omakotitalojen välistä katua. Jem oli selvästi piristynyt – olihan hän noussut sängystä.
He kävelivät hiljaisuudessa, eikä Walter edes yrittänyt täyttää sitä. Hän oli uupunut, kuin vetämätön tinasotilas. Hänen tunteensa Jemiä kohtaa lämpenivät uupumuksesta huolimatta suunnilleen samaa tahtia ulkolämpötilan kanssa. Yhä enemmän hänen täytyi piilottaa helliä katseitaan, yhä enemmän harkita kaikkia tekojaan. Walter oli yhä osittain kieltämisvaiheessa, vaikka olikin jo myöntänyt itselleen, että Jem ei ollut hänelle pelkkä ystävä.
Niinpä, kun he kävelivät hiljaa, Walterilla oli paljon aikaa puntaroida tunteitaan. Aluksi hän oli yrittänyt saada ne mitätöityä, mutta huomattuaan, että se ei mitenkään onnistuisi, hän tyytyi vain pitämään ne itsellään. Jemillä ei – tietenkään - ollut tyttöystävää tällä hetkellä, mutta se ei paljon Walteria lohduttanut. Tyttöystävät olivat tyttöjä ja hän oli poika.
Mitä hän oikeastaan ajatteli Jemistä? Jem oli hänen paras ystävänsä, totta kai. Mutta hän oli myös se, jota Walter ajatteli tuijotellessaan tähtiä iltaisin, ja se, jonka puolesta Walter olisi tehnyt mitä tahansa. Vaikka Walter kuinka yritti muistella, hän ei saanut mieleensä sitä tarkkaa aikaa, jolloin hän oli alkanut ajatella Jemistä tällä tavalla. Kaikesta päätellen se oli kuitenkin tapahtunut aika kauan aikaa sitten.
I watched the fire that grew so low
Walter käänsi katseensa Jemiin. Tämän vallattomat kiharat ja tummansiniset silmät olivat ehdottomasti asioita, joista Walter piti suuresti. Kun yhtäkkiä, kesken Walterin hellämielisen tarkkailun, Jem katsoi häntä suoraan silmiin, Walterista tuntui, kuin hän olisi jäänyt kiinni jonkin kielletyn tekemisestä. Vaivihkaa hento puna hiipi hänen kasvoilleen Jemin yhä katsoessa häntä silmiin. He olivat pysähtyneet keskelle risteystä, mikä olisi normaalitilanteessa häirinnyt Walteria. Tämä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin normaalitilanne.
Jemin silmissä oli jotain uutta, jotain uteliasta ja heikosti kipinöivää. Walter ei uskaltanut sanoa mitään, hän ei halunnut rikkoa tunnelmaa. Kun he olivat jonkin aikaa seisoneet siinä tuijottamassa toisiaan, Walter ei enää voinut vastustaa kiusausta. Hän kohotti kätensä ja - vaikka se oli pelottavin asia, mitä hän oli koskaan tehnyt - silitti varovasti Jemin poskea, ohimolta leukaan asti. Walterin sydän alkoi lyödä kuin viimeistä päivää, yrittäen vimmatusti paeta hänen kylkiluidensa lävitse. Jem katsoi häntä kauniilla silmillään, eikä tehnyt mitään, mikä olisi osoittanut, ettei hän pitänyt tilanteesta. Walter tunsi jähmettyneensä siihen sähköön, jota heidän välilleen oli tiivistynyt. Jem puri alahuultaan, eikä Walterilla ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänkin olisi tuntenut sitä samaa sähköä.
Saattoi kuulla, kuinka sähkö ja jännitys rätisivät ilmassa, kun Jem ojensi kättään aivan pienen matkan, hipaistakseen sillä Walterin kättä. Walterista tuntui, kuin hän olisi saanut miljoonan voltin sähköiskun sen sekunninmittaisen kosketuksen aikana.
Se siitä tunteiden itsellään pitämisestä, Walter ajatteli, vahinko oli jo tapahtunut.
Hyvin hitaasti ja varovasti Walter kumartui lähelle Jemin kasvoja. Hän epäili sydämensä repeytyvän irti paikoiltaan minä hetkenä hyvänsä. Hennosti, tuskin koskettaen Walter suukotti Jemin poskea. Ei ollut yksittäistä sanaa kuvailemaan sitä, kuinka paljon Walteria pelotti sillä hetkellä. Jem ei kuitenkaan vetänyt kasvojaan pois. Hän vain seisoi hiljaa paikallaan. Walter ei kyennyt mitenkään päättelemään, mitä Jem saattoi sillä hetkellä ajatella, mutta ilon itäessä hänen sydämessään hän totesi, että se ei voinut olla ainakaan mitään täysin negatiivista.
Walter veti kasvonsa kauemmaksi. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään, mutta hetken kuluttua Walter uskalsi juuri ja juuri hymyillä kysyvästi. Jem vastasi hänelle hymyllä, jollaista Walter ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jonka hän tulisi näkemään vielä lukemattomia kertoja tulevaisuudessa.
”Minä…”, Walter lopulta sanoi, rikkoen hiljaisuuden. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten olisi jatkanut, joten hän vain katsoi Jemiä silmiin kulmat hieman huolestuneesti kurtussa.
”Ei se haittaa”, Jem vastasi, hymyillen hieman epävarmaa hymyä. Walter naurahti hermostuneesti. Hänestä tuntui, että hän saattaisi vain romahtaa minä hetkenä hyvänsä, kaatua maahan kaiken sen pelon ja jännityksen lauettua. Hän huomasi unohtaneensa, miten hengitetään. ”Se ei haittaa yhtään”, Jem vielä toisti.
”Voinko… Saanko minä…?” Walter takelteli, punastuen hetki hetkeltä voimakkaammin. Kun Jemin aivot sisäistivät Walterin sanojen sanoman, hänenkin kasvoilleen nousi hento vaaleanpunaisen sävy.
Walter saattoi tuntea sähkön tiivistyvän hetki hetkeltä suuremmiksi rakeiksi ja seiteiksi heidän ympärilleen. Jem nyökkäsi hämillään, huultaan purren. Walter viivytteli vielä hetken, pelon lamaannuttaessa hänen jokaisen lihaksensa. Jem katsoi häntä vilpittömästi ja pelottomasti suoraan silmiin, ja sillä hetkellä jokin Walterin sisällä suli lopullisesti.
Walter otti Jemin kasvoista kiinni varovasti, kuin pidellen maailman arvokkainta kiinalaista vaasia. Kun hän sulki silmänsä, hän tunsi tuhannen, ei vaan miljoonan perhosen lehahtavan lentoon hänen vatsansa sisällä. Minuuteilta tuntuvien hetkien jälkeen hänen huulensa viimein kohtasivat Jemin huulet. Oli kuin joku olisi avannut Pandoran lippaan täydellisen vastakohdan ja vuodattanut sen sisällön heidän suudelmaansa. Uskomaton tunne levisi Walterin selkärankaa pitkin, herättäen jokaisen solun shokkitilaan.
Ja aivan yhtäkkiä se kaikki oli ohitse. Walterista tuntui, kuin hänet olisi pudotettu jostain ylhäältä takaisin maanpinnalle. Hän avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa suoraan - ja lähempää kuin koskaan - Jemin tummansinisiin silmiin. Hieman jäljessä tuli uskomattoman onnellisuuden purkaus, kun Walter tajusi kaiken todella olevan totta. Hän tunsi Jemin varovaisen käden kyljellään ja hymyili onnellisemmin kuin koskaan. Walter oli aivan varma, että mikään maailmassa ei voisi tehdä häntä tämän onnellisemmaksi.
Tai niin hän luuli. Hänellä ei ollut sillä hetkellä aavistustakaan niistä ylitsepursuavista onnellisuuden hetkistä, joita tulevaisuus toisi tullessaan, saatikka siitä, mitä kohta tulisi tapahtumaan. Walterin onnellisuuden kupla puhkaistaisiin pian, sillä onnellisuus ei tullut helposti. Se tuli vaikeuksien ja virheiden kautta.
Niinpä, hetken kuluttua, Jemin käsi katosi hänen kyljeltään ja ennen kuin Walter ehti edes avata suutaan jotain sanoakseen, Jem oli jo ehtinyt juoksuaskelin viereisen kadun alkupäähän. Hetkeen Walter ei voinut tehdä muuta kuin tuijottaa Jemin pakenevaa hahmoa. Kun hän oli toipunut alkujärkytyksestä, hänestä tuntui kuin kaikki Alaskan ja Siperian tuulet olisivat kietoneet hänet kylmään syleilyynsä. Walter huomasi olevansa hämmentyneempi kuin koskaan aikaisemmin.
Walterin aivot kelasivat tapahtumia läpi uudestaan ja uudestaan kun hän lamaantuneena käveli kotiinsa. Ainoa selkeä ajatus jonka hän onnistui muodostamaan sanoiksi oli: ”Mitä helvettiä juuri tapahtui?” Se ei kuitenkaan ollut vielä lähellekään sitä tasoa, mitä hän voisi oikeasti päästää ulos suustaan.
Kotiin päästyään Walter meni huoneeseensa, istui ikkunalaudalleen ja tunsi suurta hämmennystä. Hän ei voinut käsittää, miksi Jem oli juossut karkuun… ei, se oli valetta. Kyllä hän pystyi käsittämään sen, aivan hyvin. Mutta muuten asiat, tapahtumat, olivat ristiriidassa keskenään. Miksi Jem oli suudellut häntä, jos hän kerran oli kuitenkin halunnut juosta karkuun? Miksei Jem ollut juossut karkuun heti? Mitä nyt tapahtuisi?
Walter huokaisi. Hän istui ikkunalaudallaan seinään nojaten ja hieroi ohimoitaan sormillaan. Hän olisi halunnut pystyä erottelemaan ajatuksiaan ja tunteitaan edes jollakin tavalla järkeviksi kokonaisuuksiksi, mutta ei pystynyt siihen. Kaikki pyöri sekaisin hänen päänsä sisällä. Pitäisikö hänen soittaa Jemille?
Pahimmassa tapauksessa hän oli menettänyt parhaan ystävänsä. Mutta Walter ei halunnut uskoa, että Jem olisi niin typerä, että olisi leikannut Walterin kokonaan elämästään yhden asian takia, vaikka asia olikin niin merkittävä kuin tämä. Eikä Jem varmasti ollutkaan niin typerä, Walter lopulta ajatteli helpottuneena, ehkä hän oli vain hämmentynyt. Walter tuli siihen tulokseen, että hän tekisi itselleen palveluksen, jos menisi nukkumaan. Vaikka kello olikin vasta puoli kuusi.
Seuraavana aamuna Walter heräsi kello seitsemältä siihen, että puhelin soi. Kuten tavallista, hän ei heti herättyään muistanut, mitä eilen oli tapahtunut. Kun Walter muisti, hänen teki mieli vain palata peittojen väliin, mukavaan, tiedostamattomaan tilaan. Kuolemaan ilman sitoumusta. Mutta puhelin soi edelleen.
Tympääntyneenä puhelimen pirinään Walter raahautui eteiseen ja nosti kuulokkeen. Hän tuli vasta nyt ajatelleeksi, että sehän saattoi olla vaikka Jem – mutta ei se ollut. Puhelimen toisessa päässä vastasi tutunkuuloinen naisääni. Walterilla kesti hetken tajuta, että se oli Jemin äidin ääni.
”Anteeksi kamalasti, että soitan näin aikaisin, mutta tulin vain ajatelleeksi, että mahtaisitko sinä tietää, mitä eilen tapahtui? James nimittäin tuli juosten kotiin, lukittautui huoneeseensa ja itki koko illan”, Jemin äiti sanoi. Walter tunsi sydämensä jättävän pari lyöntiä välistä. Hän ei hetkeen kyennyt sanomaan mitään, vaikka hänen puhekykynsä yleensä toimikin hyvin jopa yllättävissä tilanteissa.
Walter yskäisi hermostuneesti. ”Tuota, en itse asiassa. Voin kyllä tulla käymään, jos luulette että se auttaisi?” Walter vastasi, toivoen että Jemin äiti ei kuulisi hermostuneisuutta hänen äänessään ja tajuaisi hänen valehtelevan. Hetken hän myös toivoi, että häntä ei kutsuttaisi käymään. Walter olisi voinut kietoutua nelinkerroin siihen pelkoon, joka hänen ylleen laskeutui, kun Jemin äiti sanoi, että olisi erittäin iloinen, jos hän tulisi käymään.
Kun Walter oli laskenut puhelimen luurin, hän oli valmis hyppäämään alas talon katolta. Miksi ihmeessä hän oli lupautunut käymään Jemin luona? Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten Jem ottaisi hänet vastaan, jos ottaisi ollenkaan.
Alati kasvavan pelon ja jännityksen vallitessa Walter onnistui jotenkuten pukeutumaan ja kävelemään Jemin talolle. Juuri kun hän oli soittamassa ovikelloa, jokin hänen sisällään huusi ’pysähdy, lopeta, ei älä!’, mutta hän päätti tuskastuneena jättää sen huomiotta.
Sisään päästyään Walter yritti ohittaa Jemin äidin kohteliaat kuulumistenkysymiset ja muut kohteliaisuudet mahdollisimman nopeasti, sillä hän pelkäsi hermostuneisuuden suorastaan hohkaavan äänestään. Kun Walter vihdoin pääsi Jemin ovelle, hän koputti.
”Mene pois, äiti!” Jem huusi, hieman tukkoisella äänellä. Aivan kuin hän olisi itkenyt edelleen. Walter asteli hetken hermostuneena paikallaan ja sanoi sitten: ”Walter täällä, päästätkö minut sisään?”
Kun mitään ei kuulunut, Walter painoi korvansa ovea vasten. Hetken kuluttua hän kuuli hirveän rysähdyksen, aivan kuin tuoli tai muu vastaava olisi kaatunut. Askeleiden lähestyessä ovea Walter veti päänsä kauemmas. Hänen sydämensä löi kuin bassorumpu: vavautellen kaikkea, mikä sattui olemaan samalla taajuudella - ja Walterista tuntui, että hänen joka ikinen solunsa soi sillä samaisella taajuudella.
Ovi avautui ja Jemin erittäin hämmentyneet kasvot kurkistivat ovenraosta. Hän näytti unohtaneen itkemisensä hetkeksi pelkästä ihmetyksestä. Hän vain tuijotti Walteria silmiin sanomatta mitään. Lopulta Jem avasi suunsa ja henkäisi: ”Sinä tulit. Sinä tulit vaikka minä juoksin pois.” Hänen äänestään kuulsivat läpi hämmennys ja epäusko. Walter kohautti olkiaan.
”Äitisi soitti minulle”, Walter sanoi, ”saanko nyt tulla sisään vai en?” Hän ei halunnut näyttää Jemille hermostuneisuuttaan, vaikka ei ihan tiennytkään, miksi. Luultavasti Jem näkisi jonkin ajan kuluttua hänen lävitseen, mutta tällä hetkellä välinpitämättömän esittäminen tuntui Walterista hyvältä idealta.
Jem astui sivuun ja päästi Walterin sisään huoneeseensa. Walter istui huoneen nurkassa olevaan nojatuoliin ja katsoi Jemiä, joka seisoi sulkemansa oven edessä hämmentynyt ilme kasvoilleen jähmettyneenä. Hetken kuluttua Jem tointui sen verran, että pääsi istumaan sängylleen.
Walter katsoi Jemiä parhaalla ’en-minä-oikeasti-niin-paljon-välitä’ –katseellaan, mutta kummallinen möykky ilmestyi hänen kurkkuunsa ja se vain jatkoi kasvamistaan, hetki hetkeltä suuremmaksi. Hänestä tuntui väärältä valehdella Jemille. Jemille, joka näytti siltä, miltä monta tuntia itkeneet ihmiset näyttivät. Walter laski katseensa ja hieraisi otsaansa.
”Kuule”, Walter aloitti. Hän nosti katseensa ja näki Jemin pelästyneen ilmeen. Jem oli perääntynyt seinää vasten, mutta ei sillä tavalla, kuin hän olisi pelännyt Walterin hyökkäävän hänen kimppuunsa tai jotakin sellaista - ei, vaan sillä tavalla kuin koira, joka oli tehnyt jotakin pahaa ja odotti nyt rangaistustaan.
”En minä ole vihainen tai mitään sellaista”, Walter sanoi ja katsoi Jemiä mahdollisimman pehmeä katse silmissään, ”haluaisin vain tietää, miksi juoksit pois. Minä – luulin, että se oli okei.” Walter väänteli käsiään hermostuneena. Miten pelkkä Jemin läsnäolo saattoikin riisua kaikki hänen haarniskansa?
Hetken oli aivan hiljaista. Walter mietti, oliko hän tehnyt väärin tulemalla tänne ja kysymällä asioita suoraan, mutta hän päätyi kuitenkin lopulta siihen, että näin oli parempi. Oli parempi kohdata asiat suoraan kuin esittää, että mitään ei ollut tapahtunut.
”Minä pelästyin”, Jem lopulta henkäisi heikolla äänellä. ”En – en oikein osaa selittää sitä.” Walter katsoi Jemiä hetken, mutta laski sitten päänsä kätensä varaan. Hän huokasi syvään. Miksi kaiken pitikin olla näin vaikeaa, mikseivät asiat vain voineet olla yksinkertaisia? Mutta silti hän tiesi paremmin kuin hyvin, että Jemin kanssa mikään ei ollut yksinkertaista. Jemin kanssa edes suklaan valitseminen ei ollut yksinkertaista.
”Anteeksi”, Jem sanoi, tuskin kuiskausta kovemmalla ja niin surumielisellä äänellä, että Walterin oli pakko purra huultaan, että hän ei olisi näyttänyt siltä, kuin aikoisi itkeä. Sillä se ei olisi ollenkaan hyvä. Jos Jem huomaisi, että häntä itketti, Jem alkaisi itse taas itkeä, eikä siitä tulisi enää loppua. Eikä Walter saisi mitään vastauksia jos Jem vain itkisi.
”Saanko tulla viereesi istumaan?” Walter kysyi varovasti. Hän uskalsi nostaa katseensa, kun oli melko varma siitä, että ei näyttänyt enää itkunhaluiselta. Jem nyökkäsi, ja Walter meni hänen viereensä sängylle. Walter katsoi vastapäistä seinää ja sanoi: ”Minuakin pelottaa. Kaikkia pelottaa, se on ihan normaalia.”
Jem katsoi Walteria kulmiensa alta ja onnistui varastamaan häneltä katseen takaisin. Jem vei kätensä hiustensa läpi selvästi hieman hämillään ja epävarmana siitä, pitäisikö hänen nyt olla peloissaan vai ei. Walter piti katseensa seinässä – hän oli aivan varmasti peloissaan. Mutta samalla hän tunsi myös olonsa helpottuneeksi. Hän oli helpottunut siitä, että pahin ei ollut tapahtunut, että Jem oli edelleen – vähintään – hänen ystävänsä. Walter päästi hymyn karkaamaan kasvoilleen.
It is the summer of my smiles
”Minä tiedän etten ole ihan sinun tyyppiäsi”, Walter sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja virnisti, ”mutta minä kuitenkin taidan tavallaan pitää sinusta.” Jem nosti katseensa ja virnisti takaisin. Jokin näkymätön hämillisyyden verho oli vedetty auki heidän väliltään, eikä Walter tuntenut olevansa enää aivan niin hirveän peloissaan kuin hetki sitten.
”Mistä sinä tiedät, kuka minun tyyppiäni on?” Jem kysyi hymyillen. Walter katsoi häntä silmiin ja kohautti olkiaan: ”Ehkä en tiedäkään.” Walter hymyili edelleen Jemille, ja ainoa ajatus hänen päässään sillä hetkellä oli ’mitä ihmettä minä olen tekemässä’, mutta hän jatkoi siitä huolimatta.
”Kuka sinun tyyppiäsi sitten on?” Walter kysyi. Hän tunsi jännityksen kipristelevän vatsanpohjassaan, ja vaikka hänen toisaalta tekikin mieli pyöräyttää silmiään, koska tämä keskustelu oli kuin suoraan jostakin huonosta rakkauselokuvasta, hän ei tehnyt niin. Koska kaikesta huolimatta tämä ei ollut mikään huono rakkauselokuva – tämä oli ihan oikea keskustelu heidän oikeassa elämässään.
Jem nojautui lähemmäs ja katsoi Walteria silmiin kulmiaan kohottaen. ”En tiedä”, Jem vastasi, ”mutta minäkin kuitenkin taidan tavallaan pitää sinusta.” Hän hymyili selvästi hämillään ja näytti niin hellyttävältä, että Walter ei viitsinyt edes pahastua siitä, miten Jem oli pilkannut hänen hieman ontuvaa kiintymyksentunnustustaan.
”Sinä sanoit eilen, että sinua ei haittaa. Haittaako sinua tänään?” Walter kysyi, kasvot jo melkein kiinni Jemin kasvoissa. Sadat tuhannet miljoonat perhoset lentelivät hänen vatsassaan.
Flee from me Keepers of the Gloom
Walter kysyi, vaikka hän oikeastaan tiesi jo vastauksen. Hän tiesi, ettei Jemiä haitannut. Ei sinä päivänä eikä koko kesänä. Eikä ikinä, Walter ajatteli joskus iltaisin, katsellessaan nukkuvaa Jemiä sängyssään. Jemiä, joka oli nyt hänen niin suuressa määrin, kuin toinen ihminen mahdollisesti pystyi olemaan toisen omaisuutta. Tässä tapauksessa se ei ollut kovin paljon, Walter ajatteli ja hymyili. Kukaan ei voisi omistaa Jemiä.
Kuitenkin, jos Jem olisi pystynyt, hän olisi varmasti antanut itsensä Walterille kokonaan. Walter kuitenkin ymmärsi hyvin, että Jem ei pystynyt siihen. Hän ymmärsi, että jokin Jemin mielessä pidätteli häntä – jokin omisti hänet jo. He puhuivat seurustelusta ja Jemin sanottua: ”Kai tämä nyt on sitä”, Walter vain nyökkäsi. Siinä se, he seurustelivat. He olivat kuitenkin päättäneet olla kertomatta kenellekään – aivan kuin Romeo ja Julia.
He tekivät edelleen samoja asioita kuin aiemminkin, mutta nyt vain kaikki oli jotenkin paljon jännittävämpää. He saattoivat käydä kaupassa ostamassa kananmunia Walterin äidin kakkua varten ja suudella tyhjässä käytävässä tai istua vain vierekkäin mitään sanomatta. Aivan sama mitä he tekivät – kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä.
Walter huomasi pian, miten vaikeaa Jemin oli puhua tunteistaan. Vaikka hänelle itselleen oli helppoa kuiskata Jemin korvaan ”minä pidän sinusta”, Jem ei tuntunut pystyvän siihen. Koskaan hän ei kuitenkaan epäillyt, etteikö Jem olisi pitänyt hänestä. Riitti, kun Walter vain katsoi Jemiä silmiin – se oli niin ilmeistä, että Walter joskus ihmetteli, miten kukaan muu ei huomannut mitään.
Speak to me only with your eyes
Walterin iloksi Jem tuntui saaneen edes osan elämänhalustaan takaisin. Tietysti hän oli muihin - tavallisiin ihmisiin - verrattuna hyvinkin alakuloinen. Mikä muiden ihmisten mieliala-asteikolla oli ehkä yksi ja puoli, oli Jemin asteikolla ainakin viisi. Se, että asiat olivat hyvin, tarkoitti lähinnä sitä, että Jem ei ollut vajonnut alakulon ja haluttomuuden syviin rotkoihin viimeaikoina. Walter sai yleensä Jemin paremmalle mielelle – tietysti hän oli piristänyt Jemiä aiemminkin, mutta nyt se onnistui entistä todennäköisemmin.
Yksi jännittävimmistä asioista heidän suhteessaan oli se, että kukaan muu ei tiennyt heistä. Kun he esimerkiksi söivät päivällistä Walterin kotona, he vaihtoivat vaivihkaa pehmeitä katseita, varoen, että Walterin äiti ei huomannut mitään. Jemistä tämä koko Romeo ja Julia –ajattelu oli erityisen jännittävää. Hän oli – Walterin ihmetykseksi – päättänyt lukea kyseisen kirjan. Vaikka vanhahtava kieli tuottikin Jemille vaikeuksia, hän pyristeli tiensä teoksen läpi.
Joka ilta Walter katsoi tähtitaivasta etsien tähdenlentoja, jotta voisi toivoa asioita, joita ei saanut sanoa ääneen – eiväthän tähdille esitetyt toiveet toteutuneet, jos ne lausui ääneen. Walter huomasi, osaksi harmikseen, osaksi ilokseen, miten tämä uusi tilanne Jemin kanssa oli muuttanut häntä. Siitä oli hyvänä esimerkkinä juuri tähdiltä – ja kaikelta muultakin – toivominen. Jos joku olisi sanonut hänelle puoli vuotta sitten, että hän tulisi uskomaan toiveidensa toteutuvan varmemmin, jos hän tekisi erinäisiä taikauskoisia rituaaleja, hän olisi kohottanut toista kulmakarvaansa ja kutsunut mielessään sanojaa hölmöksi.
Vaikka Walterista tuntuikin, että oli ehkä hieman hölmöä toivoa rakastuvansa ihmiseen, johon tiesi joka tapauksessa rakastuvansa, hän toivoi sitä silti. Hän vietti iltansa ajatellen, miltä tuntui olla rakastunut, eikä tullut koskaan minkäänlaiseen lopputulokseen. Walter inhosi asioita, joilla ei ollut mitään normeja tai rajapylväitä - niinpä hän luonnollisesti kamppaili tämänkin asian kanssa.
Walter tiesi, mitä sanottiin: kukaan ei pelkää sanoa ’rakastan sinua’, he pelkäävät vastausta. Hän oli kuitenkin eri mieltä. Hän oli lähes varma, että Jem ei sanoisi sitä hänelle takaisin - ei ainakaan heti. Ja Walter antaisi hänelle aikaa, kuten aina. Joten, hän ei pelännyt vastausta. Hän pelkäsi sanoa ’rakastan sinua’, koska ei tiennyt oliko se totta.
Eräänä heinäkuun lämpimänä iltana Jem ja Walter makoilivat Walterin sängyllä. Päivä oli ollut kaunis: aurinko oli paistanut lämpimänä, täydellisten valkoisten pilvien lomasta ja Jem oli tehnyt Walterille kukkaseppeleen. Jem oli poikkeuksellisen hyvällä ja tasapainoisella tuulella. Hän makasi Walterin vierellä ja piirteli sormellaan kuvioita hänen käsivarteensa. Walter tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan.
”Mitä sinä ajattelet?” Jem kysyi yhtäkkiä. Walter katsoi häntä hymyillen - ei tarvinnut olla selvännäkijä arvatakseen, mitä hän ajatteli. ”Sinua”, Walter vastasi, ”ja sitä miten paljon pidän sinusta.” Hän arveli, että nyt saattoi olla sellainen kerta, kun Jem sanoisi hänelle saman takaisin. Walterin lukemattomia kiintymyksentunnustuksia vastaan hän oli saanut Jemiltä vastauksen ehkä kolmeenkymmeneenviiteen prosenttiin. Hän oli juuri eilen ajatellut sitä, miten vastauksen saamisen todennäköisyys kasvoi kerta kerralta.
It is to you I give this tune
Jem painoi päänsä Walterin rintakehälle ja Walter kietoi kätensä hänen ympärilleen. Hetken hiljaisuuden jälkeen Jem vihdoin sanoi: ”Minäkin pidän sinusta.”
Sitten hän nosti päätään ja katsoi Walteria hieman vaikea katse silmissään. Walter silitti Jemin selkää kuin sanoakseen ’kaikki on ihan hyvin, älä hermostu’.
”Pidän sinusta koko ajan enemmän”, Jem sanoi, selvästi yrittäen jäsennellä ajatuksiaan. Walterin sydän alkoi lyödä lujempaa – hän ei ollut mitenkään osannut aavistaa tätä asioiden saamaa odottamatonta käännettä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä Jemille täytyi antaa aikaa.
”Ja… minusta tuntuu että…” Jem takelteli ja puri huultaan, ”minusta tuntuu että minä…” Walter katsoi Jemiä silmiin, muttei kuitenkaan antanut tämän lukea hänen kasvoiltaan sisällään lepattavaa pelonsekaista odotusta. Jem painautui takaisin Walterin rintaa vasten jatkamatta lausettaan. Koska Walterkaan ei ollut täydellinen, hän alkoi käydä hieman kärsimättömäksi. Pehmeällä äänellä hän kysyi: ”Sinä mitä?”
Jem katsoi häntä silmiin hiljaisuuden vallitessa. Walter silitteli rauhoittelevasti Jemin selkää, toivoen saavansa hänet hieman rentoutumaan. Ehkä se onnistui, sillä Jem yskäisi aloittaakseen lauseen.
Ain't so hard to recognize
”Minä…” Jem aloitti, mutta painoikin yhtäkkiä kasvonsa Walterin rintaa vasten tukahduttaakseen lauseen keskimmäisen sanan. ”…sinua”, hän lopetti nostaen taas kasvonsa ylös. Hymy nousi Walterin kasvoille eikä hän voinut olla kiusoittelematta Jemiä vähäsen.
”En tainnut oikein saada selvää”, Walter sanoi virnistäen lempeästi. Jem kurtisti hänelle kulmiaan mutta ei vaikuttanut kuitenkaan suuttuneen. Hän silti ei tarjoutunut selventämään sanojaan. Kuitenkin, vaikka Jem ei ollutkaan itse asiassa sanonut sitä ääneen, Walter näki sen hänen silmistään, kun Jem seuraavan kerran katsoi häntä. Sellaista pehmeyttä ja valoa ei voinut olla kuin ensimmäistä kertaa rakastuneen kasvoilla.
Eikä Walter halunnut olla vastaamatta samoin takaisin. Se ei tietenkään ollut ainoa syy, vain yksi niistä. Hänestä tuntui silti, että yksi lause ei mitenkään voinut riittää kuvaamaan sitä tunnetta, joka hänen sydämessään läikähti aina Jemin seurassa. Hän ei kuitenkaan keksinyt tarpeeksi suurta sanaa kuvaamaan sitä – ongelma, jonka kanssa varmasti monet runoilijat ja muutkin olivat kamppailleet jo aikojen alusta saakka.
These things are clear to all from time to time
”Minäkin sinua”, Walter vastasi hymyillen. Hän ei halunnut riistää Jemiltä tilaisuutta sanoa sitä oikeasti ensimmäistä kertaa, joten tämä vastaustapa sopi tilanteeseen oikein hyvin. Jem katsoi häntä jopa hieman pettyneenä – Walter hymyili ajatellessaan, että Jem oli luultavasti toivonut Walterin päästävän hänet pälkähästä.
Jem kurotti kaulaansa ylettyäkseen suukottamaan Walteria. Vaikka Walter oli mennyt sekaisin laskuissaan noin sadan viidenkymmenen kohdalla – kyllä, hän oli laskenut heidän suudelmiaan – sama taika ja perhoset vatsanpohjassa olivat yhä tallella jokaisessa suudelmassa. Walter hymyili vasten Jemin huulia ja kysyi: ”Halusitko sanoa vielä jotain muuta?”
Talk Talk
Hymyillen Jem suukotti häntä uudelleen ja sanoi sitten, hieman nolostuneesti hymyillen: ”Sinä tiedät jo, mitä sanoisin, joten täytyykö minun sanoa sitä?” Walter kohotti kulmiaan Jemin hieman epätoivoiselle välttely-yritykselle. Hän ei kuitenkaan halunnut painostaa Jemiä, joten hän vain pörrötti hymyillen Jemin hiuksia ja sanoi: ”Ei, jos et halua.”
Kesän rientäessä aivan liian vauhdikkaasti kohti loppuaan, Walter alkoi huomata muutoksia Jemin käytöksessä. Toisina päivinä hän käyttäytyi normaalisti, toisina hän oli masentunut – kuten ennenkin. Nyt kuitenkin joukkoon oli tullut myös päiviä, kausia, joina hän oli epätavallisen iloinen. Välillä jopa niin iloinen, että se ei vaikuttanut luonnolliselta.
Walter ei aluksi tahtonut sanoa huomioistaan mitään Jemille. Hän käski itsensä vain iloita siitä, että Jem oli hyvällä tuulella, vaikkakin välillä jopa hieman hyperaktiivinen. Jemin ollessa iloinen heillä ei ainakaan ollut koskaan tylsää. Kaikesta huolimatta Walter oli erittäin onnellinen.
I've felt the coldness of my winter
Vaikka kaikki oli lähes täydellistä: he kiintyivät toisiinsa koko ajan enemmän, ja viettivät lähes joka hetken toistensa seurassa, Walterista tuntui, että Jemiä painoi jokin. Hän ei vain millään keksinyt, mikä se jokin voisi olla.
Jemin syntymäpäivänä, yhdeksäs elokuuta, Walter päätti viimein nostaa kissan pöydälle. He viettivät mukavaa koti-iltaa Jemin huoneessa ja siihen asti päivä olikin ollut täydellinen. Pakollisten kakkukahvien jälkeen Jem oli sanonut äidilleen tahtovansa vain viettää syntymäpäiväänsä rauhassa parhaan ystävänsä kanssa. Walter halusi muistaa koko loppuelämänsä Jemin kylmät sormet hänen paljaalla kyljellään ja sen, miten Jem oli kuiskannut ’minä rakastan sinua’ aivan hänen korvaansa, niin että kuiskauksen aiheuttama väristys kulki hänen koko vartalonsa lävitse.
Walter ei halunnut unohtaa mitään siitä. Hän kuitenkin tiesi, ettei pystyisi nauttimaan kaikesta täydellä sydämellään, jos hänen takaraivossaan kolkuttaisi koko ajan huoli Jemistä. Niinpä Walter lopulta rohkaistui ja kysyi: ”Jem, onko jotain sattunut?”
Jem vetäytyi heti kuoreensa, mutta Walterin rohkaisevien halausten jälkeen hän lopulta kertoi kaiken johtuvan isästään. Walter muisti Jemin kertoneen aiemmin, miten hänen isällään oli ollut salainen toinen elämä, mutta hän oli ajatellut sen rajaantuvan salarakkaaseen.
I cursed the gloom that set upon us
”Hänellä on tytär sen naisen kanssa”, Jem sanoi, vihaa ja epäuskoa äänessään, ”se on sairasta! En ymmärrä miten kukaan voi tehdä mitään sellaista.” Walter yritti saada häntä rauhoittumaan, vaikka sympatia nostatti vihaa hänenkin sisällään. Hän arvasi Jemin käytöksen muuttuneen tämän asian takia, mutta ymmärsi, että siitä ei luultavasti kannattanut puhua juuri nyt.
”Tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset eivät ole sellaisia?” Walter kysyi. Jem oli hyvinkin saattanut menettää uskonsa koko ihmiskuntaan, kun yksi sen jäsen oli osoittautunut läpimädäksi. Kun Jem ei sanonut mitään, Walter katsoi parhaaksi jatkaa puhettaan: ”Minä en ole sellainen, en koskaan tekisi mitään sellaista kenellekään. Varsinkaan sinulle.”
But I know that I love you so
Jem halasi häntä tiukasti ja kysyi: ”Lupaatko?” Walter hymyili Jemille ja suukotti hänen poskeaan. ”Cross my heart and hope to die”, Walter lupasi, “sillä minä rakastan sinua.”
Ja niin hän teki. Walter oli nyt aivan varma siitä, että oli rakastunut Jemiin. Hän oli aivan varma siitä, että tulisi rakastumaan Jemiin kuukausi kuukaudelta syvemmin, eikä rakkauden kasvamiselle näyttänyt olevan minkäänlaisia rajoja. Se kasvoi ylös ja sivulle ja joka suuntaan, kietoen kiemuroitaan tiukasti heidän ympärilleen.
These are the seasons of emotion and like the winds they rise and fall
Walter oli joskus kuullut jostain sanonnan: ”En rakasta häntä koko päivää, mutta rakastan häntä joka päivä.” Se oli Walterista lohduttava ajatus, sillä nyt hän saattoi olla asettamatta itselleen pakkoa rakastaa Jemiä jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Sillä sehän oli mahdotonta.
Vaikka jokin Walterin mielen järkipuolella yrittikin sanoa, että hän satuttaisi vain itsensä rakastaessaan mieleltään epätasapainoista ihmistä, Walter oli jo päättänyt antaa sen vian Jemille anteeksi.
This is the wonder of devotion
Walter oli valmis antamaan Jemille anteeksi kaiken, kunhan vain saisi rakastaa häntä maailman loppuun asti. Mainittakoon, että siihen aikaan Walterin maailma oli vielä hyvin pieni.