Suojapaikka (korkeimmillaan k-11, tulevaisuudessa Remus/Sirius) JATKOA 13.6.

[pihlajanmarja]

Nimi: Suojapaikka
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: korkeimmillaan k-11 (ei vielä)
Paritus: (tulevaisuudessa Sirius/Remus)
Genre: draama, romance tulevaisuudessa
Tiivistelmä: Ei vielä voinut tietää, mitä vastaan oppilaat tulisivat tarvitsemaan turvapaikkaa, mutta suojan koulu heille tarjosi joka tapauksessa. Tämä ficci kertoo kelmien kouluvuosista. Kaikilla neljällä on salaisuuksia, mutta kouluvuosien kuluessa yksi kerrallaan ne paljastuvat toisille, ja sen sijaan, että se olisi huono asia, se lähentää heitä entisestään. Veljekset. Ystävykset. Jotain muuta?

A/N: Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa ficin, jossa kävisin läpi kaikki kelmien kouluvuodet. Nyt sitten näin lukuloman kunniaksi innostuin kirjoittamaan kelmeistä ensimmäisen luvun tapaisen. Tulevaisuudessa tämä tulee olemaan Sirius/Remusta. Tässä ficissä ei kuitenkaan ole pelkästään kyse Siriuksen ja Remuksen välisen suhteen kehittymisestä, vaan kaikkien neljän ystävyyden vahvistumisesta ja muutenkin kaikesta, mitä kouluvuosina heille tapahtuu ja miten se muuttaa heitä. Olen lukenut pari tällaista ficciä (loistavaa sellaista) englanniksi, ja halusin itsekin kokeilla, koska haluan luoda oman näkökulmani. Tää on vähän tällainen "uudelleentutustuminen" näihin hahmoihin, koska oon kirjoittanut niin pitkään aina vaan jotenkin samalla kaavalla, tai siis en osaa selittää, inspiraatio on kuitenkin ollut hukassa jo pitkään. Oiskohan siitä jo viisi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen Remus/Siriukseni, ja jotenkin on tuntunut siltä, etten saa hahmoihin enää mitään uutta. Siksi tämä ficci.
En ole tottunut kirjoittamaan 11-vuotiaan näkökulmasta, en ole varma, onko tämä liian lapsellinen vai liian aikuinen vai mitä, kertokaa toki mielipiteenne. Niin ja sekin vielä, että nää on 11-vuotiaita poikia, enhän mie oo koskaan ollut 11-vuotias poika, en mie tiiä miten ne toimii! No, sitäkin opettelen tässä ficin aikana, ja kohtahan nää kasvaa ku kirjotan nää kasvamaan... :-D Öhö joo, en oo varmaan koskaan kirjoittanut näin pitkää A/N:ää, onnittelut sille, joka jaksoi lukea koko sepustukseni.

Kaikki kommentit ovat tervetulleita. Todella toivon, että joku lukee tätä. Oon aika innoissani tällä hetkellä. Hyvä ku keksin tekemistä lukulomalle, eihän sitä muuten ois ollutkaan...

Ensimmäinen vuosi: 1 | 2| 3| 4| 5
Toinen vuosi: 1 | 2 | 3 | 4 | 5
Kolmas vuosi: 1 | 2

Suojapaikka

Tylypahka on koulu joka sisältää lukemattoman määrän uusia alkuja. Se on aina ollut sellainen, piilossa muulta maailmalta, koululaisten turvapaikka. Uudet ensiluokkalaiset olivat aina koululle mysteeri, ja koulu oli sitä heille. Ei vielä voinut tietää, mitä vastaan oppilaat tulisivat tarvitsemaan turvapaikkaa, mutta suojan koulu heille tarjosi joka tapauksessa.

Puhdaspiirteiselle mustatukalle jonka pää upposi Lajitteluhatun syövereihin hyvin pitkäksi aikaa, ennen kuin hattu huudahti ilmoille tuvan, jota kukaan ei pojalle halunnut, Tylypahka oli suoja perhettä vastaan. Se tulisi olemaan koti, jota hänellä ei ollut koskaan aiemmin ollut, se tarjoaisi rakkautta niin monenlaista, kun aiemmin poika ei ollut saanut osakseen minkäänlaista kiintymystä. Sirius puristi sormensa nyrkkiin kun käveli Rohkelikon pöytään serkkujensa buuauksen ja tupansa hämmentyneiden taputusten saattelemana, ja siinä hetkessä hän päätti, ettei kertoisi kenellekään, että oli salaa toivonut hatulta juuri tätä.

Käytettyihin kaapuihinsa piiloutuneelle pojalle, joka näytti siltä kuin hän olisi halunnut olla näkymätön, Tylypahka tulisi antamaan paikan, jossa ei tarvinnut piilotella. Remus ei vain vielä tiennyt, että hän halusi sitä. Hän tiesi vain, että hän ei halunnut Luihuiseen, vaikka kuinka olisi pimeyden voimien olento. Ajatellessaan tätä vanha hattu päässään uudestaan ja uudestaan hattu teki päätöksensä salamannopeasti; tässä pojassa oli rohkeutta vaikka muille jakaa. Remus ei pitänyt aplodeista eikä huomiosta joka yhtäkkiä oli kiinnittynyt vain häneen, mutta salaa hänen vatsanpohjassaan läikähti ilo. Loppujen lopuksi hän ei olisi halunnut olla missään muualla.

Entäs sitten se vaaleahiuksinen poika, joka katseli kaikkea uteliaana ja jonka vitsailu sai jäljellä olevat lajittelemattomat entistä hermostuneemmaksi? Hänelle Tylypahka tarjoaisi paikan, jossa hänet vihdoinkin hyväksyttäisiin joukkoon. Paikan, jossa ihmiset kertoisivat, että hän oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin. Eri asia olisi, uskoisiko Peter ketään. Hän ei uskonut itseensäkään, miksi sitten uskoa muiden vakuutteluita? Oli yllätys, kun hän kuuli tuvan nimen. Hän oli kuvitellut jo kauhuissaan, että ehkä hattu ei lajittelisi häntä ollenkaan.

James Potter saisi koulusta kolme veljeä, niin läheisiä ja rakkaita kuin oikeat sisarukset olivat toisilleen. Nämä veljet olisivat hänen parhaita ystäviään koko hänen elämänsä ajan, tai niin, lopussa huomaisi, ketkä olivat olleet rinnalla koko ajan ja ketkä eivät. Tällä hetkellä James ei ajatellut uusien ystävien hankkimista. Hän yritti pyyhkiä hionneita käsiään epätoivoisesti kaapuunsa. Hän ei halunnut näyttää hermostuneelta, niinpä hän virnisti tavalla jonka hän toivoi olevan itsevarma, kun hän istui jakkaralle ja McGarmiwa leijutti hatun hänen päähänsä. Hattu tuskin kosketti hänen otsaansa kun se jo karjaisi hänen tupansa nimen kuin leijona. Asiaankuuluvaa, tietenkin. James yritti olla näyttämättä helpottuneelta. Totta kai hän oli tiennyt, että näin kävisi.

*

Myöhemmin illalla neljä poikaa istuivat jaetussa makuuhuoneessaan ja tuijottivat toisiaan. Kukaan ei oikein uskaltanut alkaa puhua. Remus harkitsi hetken kirjan ottamista matkalaukustaan. Täysikuu oli ollut vasta pari päivää aikaisemmin ja häntä väsytti. Silloin James sanoi ääneen sen, mitä kolme muuta poikaa olivat ajatelleet koko päivän. "Tästä tulee loistavaa." Peter kaivoi laukustaan korttipakan ja he viettivät ensimmäisen iltansa Tylypahkassa pelaten Räjähtävää Näpäystä ja nauraen toistensa palaneille kulmakarvoille.

*

Hei äiti,

älä huolehdi minusta. Olen ihan kunnossa, mutta kiitän kyllä siitä, että lähetit keksejä. Jaoin ne Jamesin, Peterin ja Siriuksen kanssa. Kuulit oikein, olen saanut kavereita. En usko, että he aavistavat mitään, eivätkä tule koskaan aavistamaankaan.

En voi uskoa, että monta viikkoa on mennyt, enkä ole avannut kirjaa kertaakaan. Kirjan seikkailut eivät vain enää vedä puoleensa niin paljon, kun voi kokea oikeita seikkailuita. Enkä tarkoita nyt seikkailuilla mitään vaarallista. Olemme vain tutkineet linnaa.

Huonetoverini ovat mukavia. James on mustahiuksinen ja silmälasipäinen ja voisi näyttää ylimieliseltä jonkun mielestä, mutta kun näkee hänen hymynsä, ymmärtää, ettei hän ole. Hän on kauhean reilu, eikä hän jätä ketään ulkopuolelle. Paitsi Luihuiset. Heitä hän näyttää inhoavan aivan periaatteesta. Minun täytyy myöntää, että jotkut heistä ovatkin inhottavia, mutta en voi uskoa, että he kaikki olisivat.

Peter höpöttää koko ajan jotakin. Joskus tuntuu kuin hän aivan pelkäisi hiljaisuutta. Hänen vitsinsä ovat kamalan huonoja, mutta silti niille ei voi olla nauramatta. En voi ymmärtää, miten hän voi näyttää joka kerta yhtä yllättyneeltä, kun otamme hänet mukaan juttuihimme. Itse asiassa hän näyttää yhtä yllättyneeltä kuin minusta tuntuu. Minä vain en näytä sitä. (Sanoinhan sinulle, että osaan pitää salaisuuden.)

Minun on pakko myöntää, että Siriuksesta pidän eniten. Hänen koko sukunsa on kuulunut aina ja ikuisesti Luihuiseen (niin hän aina kauhean pitkästyneellä äänensävyllä sanoo), ja hänen serkkunsa eivät nykyään edes puhu hänelle, mutta Siriusta se ei kuulemma haittaa. Sirius on vilkas ja nopeaälyinen. Hän keksii aina parhaimmat jutut ja tekemiset – yleensä Jamesin kanssa. Opettajat osaavat jo aavistaa, että jotain hämminkiä on luvassa, kun kaksikko "Potter ja Musta" ovat paikalla. Meitä he eivät osaa vielä aivan liittää mukaan yhtälöön, minua ja Peteriä siis. Näytämme varmaankin niin viattomilta. (Emme me oikeasti teekään mitään mikä hankaloittaisi liikaa opettajien elämää. Olen tullut kauhean hyväksi venyttämään sääntöjä.) Sirius ei tahdo puhua perheestään, mutta hän puhuu kaikesta muusta. Minusta kyllä tuntuu, että hän pitää enemmän Jamesista kuin minusta. Ei se minua haittaa.

Toivottavasti isä voi hyvin. Onko antikvariaattiin tilattu uusia kirjoja? Käsken isän pistää kirjat syrjään, jos jotain sellaisia tulee, jotka saattaisivat kiinnostaa minua.

Nyt minun täytyy lopettaa, sillä ensimmäinen lentotunti alkaa kohta. James on puhunut koko päivän siitä, miten hän lensi ensimmäistä kertaa kun oli kaksivuotias. Minä en aivan usko sitä.

Remus
ps. Sirius käski minun kertoa sinulle, että keksejä saa laittaa useamminkin.

*

Remus,

älä nyt vain tee mitään arvaamatonta. Älä tipu luudan selästä, äläkä kiusaa opettajia liikaa. Mikä minä olen täältä asti kieltämään tosin, kyllähän sinä itse osaat kai pitää huolta itsestäsi. Välillä minä tosin epäilen sitä. Isä voi hyvin ja keksejä saatan laittaa joskus, mutta se olkoon yllätys, milloin. Meille on tullut uusi seikkailukirja, luulen, että pitäisit siitä. Isä laittaa sen syrjään.

Meillä on ikävä sinua. Ole varovainen. Rakkain terveisin äiti ja isä.

James nappasi kirjeen Remuksen käsistä ja luki sen ääneen. Jostain syystä kirje nauratti makeasti Peteriä ja Jamesia. Sirius näytti hetken aikaa hieman oudolta, ennen kuin hänkin sai päästettyä jonkinlaisen naurahduksen huuliltaan. Remus ilveili ystävilleen ja yritti saada kirjeen takaisin, mutta James oli tuskastuttavasti pidempi kuin hän. Hän oli salaa iloinen siitä, että äiti oli niin huolehtivainen. Se tarkoitti sitä, että hän välitti, ja Remus tiesi sen. Kotona ainainen huoli oli ollut vain raskasta ja turhauttavaa, mutta kirjepaperilla osa siitä suodattui pois ja kirje oli vain kirje hieman ylihuolehtivaiselta äidiltä ihan normaalille pojalle.

Lopulta pitkään kurkoteltuaan Remus sai kirjeen takaisin. Hän tunki sen kaapunsa taskuun ja vilkaisi Siriusta. Tämä oli nyt oudon hiljainen, katseli kaikkialle muualle kuin heihin. James ja Peter lähtivät pian oleskeluhuoneeseen kyllästyttyään hiljaisuuteen, mutta Remus ja Sirius jäivät makuusaliin.

"Oletko sinä ihan kunnossa?" Remus kysyi. Hän tiesi kyllä, ettei tällaisia asioita yleensä kysytty kun oli yksitoistavuotias ja huolissaan kavereistaan, mutta ilmeisesti osa huolenpidosta oli tarttunut äidiltä vähän liiankin hyvin. Sirius istui Remuksen sängyn reunalle ja Remus istui hänen viereensä, tyytyväisenä siitä, että kirje jonka takia Sirius oli tuollainen, oli visusti piilossa Remuksen taskussa.
"Minä en ole koskaan saanut tuollaisia kirjeitä", Sirius sanoi. Hän raapi polveaan, jonka Remus tiesi olevan rupinen, koska Sirius oli tippunut edellisellä viikolla luudalta. "Ei se mitään, en minä ole kateellinen…"

"Paitsi että olet", Remus sanoi, ja mietti, mitä tässä tilanteessa oikein piti sanoa. Ei hänellä ollut aikaisemmin ollut kavereita, ei hän osannut lohduttaa heitä oikein.

"Vähän", Sirius myönsi. "Vaikka minä leikin että James on minun veljeni ja te kaikki oikeastaan, että olen täällä perheen keskellä, välillä muistan sen oikean perheen ja äidin joka lähettää minulle vain räyhääjiä ja isän joka ei puhu mitään. Ja veljen, joka ei uskalla puhua mitään."

Yhtäkkiä Sirius näytti siltä, niin kuin hän olisi kovasti yrittänyt olla itkemättä, ja Remus vain istui siinä ja tunsi pahaa omaatuntoa siitä, että hänen äitinsä kirje oli aiheuttanut tämän. Hänen olisi pitänyt lukea se rauhassa silloin, kun kaikki olivat jossain muualla. Ei hän ollut ajatellut. Nyt hän ei uskaltanut liikkua suuntaan eikä toiseen, eikä oikein katsoa Siriukseen, sillä mitä jos hän alkaisi itkeä ihan kunnolla? Remus ei ollut itkenyt koskaan muuta kuin vanhempiensa ja parin sairaanhoitajan edessä, ja silloinkin se oli jo tarpeeksi noloa.

Sirius niiskutti ja Remus tajusi, että hänen toisessa taskussaan oli nenäliina. Siinä oli hänen isänsä nimikirjaimet, mutta oli se aivan hyvin Siriuksen arvoinen. Remus ojensi liinan Siriukselle sanomatta mitään. Sirius otti sen vastaan ja kääntyi poispäin ja ilmeisesti niisti tai pyyhki kyyneleet pois tai mitä sitten ikinä tekikään, Remus katsoi kohteliaasti muualle. Sen jälkeen Sirius tunki nenäliinan taskuunsa ja katsoi taas Remukseen. Hänen nenänpäänsä oli punainen, mutta Remus ei ollut huomaavinaankaan.

"Mennään oleskeluhuoneeseen. Mutta hiljaa. Säikytetään James ja Peter."

Niin itkemistapaus oli ohi, eivätkä he puhuneet siitä sen jälkeen. Jotenkin Remuksesta alkoi tuntua, ettei Sirius sittenkään pitänyt Jamesista enemmän kuin hänestä. Hän vain piti heistä eri tavalla.

[Midnight]

Hahaa, ehdin kommentoida ekaks! xD
Musta tää oli ihana! Kun luki niin melkein näki silmiensä edessä kelmit tuolla lajittelujuhlassa ja myöhemmin makuusalissa. Olit siis ainakin mun mielestä osannut kirjoittaa tosi elävää ja kaunista. Tällä lailla nopeasti lukastuna en löytänyt edes virheitä...

Mun mielestä paras kohta oli ehdottomasti toi Remuksen äidin kirje, ja Siriuksen reaktio siihen. Monissa ficeissä mitä olen lukenut niin tuntuu että Siriuksessa ei olis lainkaan sellaista surullista ja muutenkin tunteellisempaa puolta... Mutta toi oli musta kyllä aika lailla just oikee reaktio 11-vuotiaalle pojalle!

Pian jatkoa!!!

[Sussupaa]

tykkäsin paaaljon!
osaat kirjottaa hirveen hyvin ja selkeesti kaikki tunteet ja tapahtumat, Sirre ja Remus oli tosi sulosia :3
Sirius oli ihana, ei niin "tavalline" Sirius vaa sellane että se näyttää tunteesa (vaikka yrittiki olla näyttämättä) ja Remus oli tollane ihana, niinkö aina <3

ja jatkoa toivon!

[Munis]

Aww onpa ihanaa, että aloitit tällaisen ficin! Kiitos jo ihan siitä.

Pidin hirveästi tämän ensimmäisen luvun viattomuudesta ja hyväntuulisuudesta. Vaikka luvun lopussa puhutaankin vaikeista asioista, niin ne ovat kuitenkin vielä pieniä murheita kaiken tulevan rinnalla ja niistä päästään yli ja hetken päästä suunnitellaan jo kavereiden säikäyttämistä eikä enää mietitä koko juttua. Saa nähdä, muuttuuko tunnelma jatkossa, mutta tästä kuulsi sellainen innokas 11-vuotiaiden poikien huoleton elämä!

Tykkäsin hirmuisesti tuosta alusta, jossa kuvasit poikien ajatuksia lajittelussa. Pystyin helposti kuvittelemaan Bellan ja muiden buuaavan serkulleen, joka vain puristaa kädet nyrkkiin ja on salaa onnellinen. Vähän ujo ja pelokas Remus ja hämmentynyt Peter. Äärimmäisen jamesmainen James ja hii. "Tästä tulee loistavaa" oli myös suunnattoman ihana kohta. Mä olen aina ollut sitä mieltä, että kelmit ovat hitsautuneet jotenkuten yhteen jo ihan ensimmäisenä iltanaan Tylypahkassa.

Onnistuit kertomaan 11-vuotiaista uskottavasti. Voihan se tietenkin johtua siitäkin, etten mäkään ole koskaan ollut 11-vuotias poika enkä tunne niiden ajatusmaailmaa, mutta ei tätä lukiessa kyllä tullut yhtään sellaista fiilistä, että pojat olisivat olleet liian syvällisiä ja fiksuja tai vaihtoehtoisesti liian lapsellisia ja tyhmiä.

Remuksen kirje oli tosi söpö ja hän kuvaili muita tosi sympaattisesti. Hymyilin itsekseni mielikuvalle Peteristä hölöttämässä koko ajan ja Siriuksesta pyytämässä lisää keksejä. En olekaan koskaan kauheesti ajatellut, mitä Remuksen vanhemmat tekivät työkseen. Antikvariaatti kuulostaa hyvältä ratkaisulta ja selittäisi hyvin Remuksen intoa lukea.

Kateellinen Sirius oli ihan raukka, mutta onneksi Remus oli kiltti ja kiva. Siriuskin pysyi mun mielestä omana itsenään. En mä ole koskaan oikeastaan sitä mieltä ollutkaan, ettei se puhuisi tunteistaan. Ei ehkä niin avoimesti, mutta just noin vähän muiden kaivelun avustuksella, niin kuin olitkin kirjoittanut.

Tykkään sun kirjoitustyylistä. Kuvailet tosi nätisti ja varsinkin sun henkilökuvaukset on suloisia. Ficin nimestä tykkään myös tosi paljon; se kertoo niin paljon kerralla.

Koko ficin idea vaikuttaa tosi kivalta. Ystävyydestä ja veljeydestä on aina kiva lukea eikä Sirius/Remuskaan todellakaan haittaa, vaikka nykyään oonkin enemmän James/Sirius -ihmisiä. Remuksen huolenpito oli selitetty ihanasti äidiltä perittynä piirteenä eikä se häirinnyt yhtään, koska tuo rooli nyt on aina mielestäni sopinut Remukselle.

Pidin kovasti ja jään kiinnostuksella odottamaan jatkoa! Kyllä sen lukuloman voisi varmasti huonomminkin käyttää. (:

[pihlajanmarja]

Ihanaa, kommentteja! :-) Kiitos kaikille.

Midnight, mukavaa kuulla, että pidit tästä! Ja että Siriuksen reaktio vaikutti aidolta, tiedän siis, etten ole ihan unohtanut, miltä tuntuu olla 11-vuotias. :-D Minäkin tykkäsin kirje-kohdasta, hyvä että se toimi.

Sussupaa, kiva että tykkäsit! Totta puhut, Remus on aina ihana. Mun mielestä Sirius kyllä näyttää tunteitaan. Se vaan välillä yrittää olla niin kuin ei olisikaan, mutta kaikki tajuaa heti, mitä se ajattelee.

Munis, vau miten pitkä kommentti. Melkein pitempi kuin itse ficci! Hyvä kuulla että pidit, ja vielä parempaa, että sain näin pitkän kommentin. <3 Oon kyllä iloinen, että onnistuin tässä 11-vuotiaiden poikien kuvailussa. Toivottavasti onnistun jatkossakin... Et usko miten hymyilin sun kommentin jälkeen! Hihi. Hyvä, etten aivan tuhlaa lukulomaani. Jos yo-kirjoituksissa voisi kirjoittaa fanfictionin, niin saisin varmaan L:n. 

A/N: Tässä tuleekin jo uusi luku! Ja vieläkin ykkösvuodesta puhutaan... Kommentit on kivoja, jee.

Tylypahkassa aika meni hurjaa vauhtia, ja ennen kuin kukaan huomasikaan, he olivatkin olleet koululla jo kuukauden. Remus tunsi luissaan kuinka kuu kasvoi täyteen kokoonsa, vaikka siihen piti olla vielä viisi päivää. Hänen vatsanpohjassaan oli hermostunut tunne, eikä hän oikein viitsinyt olla mukana muiden poikien jutuissa. Hän oli ollut jo melkein unohtanut, ettei hän ollut normaali. Oli virkistävää olla paikassa, jossa kukaan opettajia lukuun ottamatta ei tiennyt. Kukaan ei katsonut häntä oudosti tai inhoten. Kukaan ei huolehtinut hänestä jatkuvasti. Kaikki kohtelivat häntä niin kuin hän olisi ollut normaali.

Silloin se iski. Remus ymmärsi, ettei hän koskaan voisi kunnolla edes tässä joukossa valehdella itselleen ja kuvitella olevansa normaali. Ei se onnistuisi. Hän teki itselleen hallaa yrittämällä. Ei hänen kuulunut olla muiden joukossa. Ei hänen kuulunut esittää normaalia, valehdella kaikille ja olla pelkkä ensiluokkalainen. Ei hän ollut pelkkä ensiluokkalainen, kaikkea muuta. Hän oli ihmissusi. Seuraavina päivinä Remus kulki kuin sumussa. Hän yritti ottaa etäisyyttä huonetoveriinsa, mutta se oli hyvin hankalaa, kun he painivat ja tönivät ja pyysivät mukaan öiselle kouluntutkimisretkelle (James oli vihdoin paljastunut omistavansa näkymättömyysviitan). Oli hankalaa esittää, ettei häntä kiinnostanut.

Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että ehkä olisi parempi, jos hän olisi jäänyt kotiin. Täällä hän ei koskaan voisi aidosti saada ystäviä. Hänhän valehteli heille koko ajan.

Päivä ennen täysikuuta Remus istui oleskeluhuoneen upottavan pehmeällä sohvalla ja yritti seurata Jamesin ja Peterin shakkipeliä (Peter voitti aina), mutta hänen päätään särki ja hän oli hyvin kärttyisä. Silloin Sirius ilmestyi heidän makuusalistaan ja heittäytyi sohvalle niin, että oli puoliksi Remuksen päällä. Miksi sinun pitää koko ajan tulla noin lähelle? Eikö äitisi ole halannut sinua tarpeeksi? Remus ajatteli pisteliäästi ja tajusi, että tässä tilassa hänen todellakin kannatti pitää suunsa kiinni, ellei halunnut saada kaikkia vihaamaan itseään.

"Hei, Remus, tehdään jotain", Sirius sanoi. "Shakki on tylsää. En minä jaksa katsoa tuota."

"Älä sitten katso", Remus sanoi. Yleensä hän oli iloinen ja hymyilevä, ja Sirius kyllä oli huomannut uuden ystävänsä mielialan muutokset viime päivien aikana. Hän vilkaisi Remusta muka huolettomasti ja totesi "Mennään jonnekin muualle, Remus!"

"En minä jaksa", Remus vastasi taas töksähtäen. Nyt Sirius oikeasti näytti vähän aikaa loukkaantuneelta.

"Mikä sinua vaivaa?" Sirius ärähti. Hän ei ollut sellainen ihminen, joka pysyi hiljaa, jos hänelle tiuskittiin.

Remus ei vastannut. Hänen teki mieli sanoa kaikenlaisia loukkaavia asioita joita pilkahti aina hänen mieleensä vähän ennen täysikuuta, mutta hän puristi huulensa tiukasti kiinni ja pudisti päätään. Hän ei voinut kertoa Siriukselle, mikä häntä vaivasi. Tylypahka oli ollut huono idea. Tällä hetkellä Remus ei ollenkaan pitänyt Dumbledoresta, joka oli saanut hänen vanhempansa suostuteltua.

Sanaakaan sanomatta Remus heitti Siriuksen jalat pois sylistään, nousi ja lähti. Hän ei tiennyt itsekään, minne oli menossa, mutta Sirius ei seurannut. Remus oli helpottunut siitä. Hän lähti oleskeluhuoneesta ja suuntasi käytävän jälkeen kierreportaita ylöspäin. Joku oli sanonut, että läntisessä tornissa oli hyvät näköalat. Remus harhaili hetken aikaa, ennen kuin löysi tornin. Se oli pieni ja pyöreä ja siinä oli isot ikkunat ja puinen, leveä penkki joka osoitti ikkunoihin päin. Remus istuutui ja veti polvet rintaansa vasten. Hänen teki mieli itkeä, mutta ei hän koskaan pystynyt itkemään näin lähellä täysikuuta. Hän tunsi typerän muutoksen lähestyvän. Hän tunsi kuinka hänen verensä virtasi hieman toiseen suuntaan, kuinka hänen sydämensä syke oli erilainen. Oli pelottavaa, miten kuu teki sen hänelle. Remuksen mielestä taivas oli kauneimmillaan silloin, kun kuuta ei näkynyt ollenkaan. Tällä hetkellä se roikkui taivaalla painavana, melkein täytenä. Remus tiesi sen katsomattakin, eikä hän viitsinyt katsella ulos.

Remus ei tiennyt, kuinka pitkään hän oli istunut siinä ja kuunnellut omaa hengitystään, kun joku avasi varovasti tornin oven. Se oli punatukkainen Rohkelikko-tyttö. Remus ei muistanut hänen nimeään. Sirius olisi varmaan muistanut. Hän muisti kaikkien nimet.

"Voinko istua sinun viereesi?" tyttö kysyi. Remus nyökkäsi ja siirtyi vähän lähemmäksi penkin reunaa, että tyttö mahtui siihen. Olisi tyttö kyllä mahtunut vaikkei Remus olisikaan siirtynyt, hän oli niin pieni ja hento. Ja hänen hiuksensa olivat todella, todella punaiset.

"Näin kuinka lähdit oleskeluhuoneesta", tyttö sanoi. Hänen äänensä oli yllättävän vahva, vaikka hän oli ulkoisesti niin heikon näköinen. "Riitelit kaverisi kanssa, etkö vain?"

Remus kohautti olkapäitään. Ihmeekseen hän huomasi, että tässä tytössä ei ollut mitään sellaista, joka olisi saanut hänet tiuskimaan.
 
"Minä tiedän miltä sinusta tuntuu", tyttö sanoi. Remus katsoi häntä yllättyneenä. Miten tuollainen tyttö saattoi mitenkään tietää, miltä hänestä tuntui? Hetken hän leikitteli ajatuksella, että koulussa olikin kaksi alaikäistä ihmissutta.

"Minullakin on koti-ikävä."

Tyttö veti jalkansa samalla tavalla itseään vasten kuin Remus oli tehnyt vähän aikaa sitten. Hänen silmänsä olivat kirkkaanvihreät. Se oli aika erikoinen väri. Kun Remus oli pitkään hiljaa, tyttö katsoi häntä.

"Vai onko sinulla koti-ikävä? Että minä tunnen oloni typeräksi."

"On minulla", Remus sanoi. Hän ei oikeastaan valehdellut. Välillä hänellä oli ikävää isänsä kirjakauppaa ja äitinsä tekemää ruokaa. Mutta yleensä kaikki unohtui, kun hän teki jotain hauskaa ystäviensä kanssa tai sai kirjeen kotoa. "Ei siinä ole mitään typerää. Se on ihan normaalia."

"Minä en ole ollut koskaan aikaisemmin poissa kotoa", tyttö sanoi. Remus ajatteli pitkiä sairaalajaksoja Pyhässä Mungossa ja häntä kylmäsi. Onnekas tyttö.

"Minä olen", Remus sanoi. "Mutta tämä on erilaista. Tylypahkassa on mukavaa."

Tytön silmät kirkastuivat. "Niin on. Rakastan oppia uusia asioita! Enkä mitenkään olisi voinut ajatella, että meitä velhoja on niin paljon. Mutta minä kirjoitin Petunialle, eikä hän vastannut. Minusta tuntuu, ettei hän enää koskaan vastaa."

Remus ei tiennyt, kuka Petunia oli, mutta hän kuulosti inhottavalta tyypiltä. Sen hän myös sanoi tytölle. Tyttö naurahti vähän.

"Sev- eräs kaverini on samaa mieltä. Mutta hän on minun siskoni. En minä voi olla ikävöimättä häntä."

"Minulla ei ole sisaruksia", Remus sanoi.

"Vanhemmillasi täytyy olla sinua kauhea ikävä", tyttö vastasi. Remus tajusi, että se oli totta. Silti Remus huomasi ajattelevansa, ettei hän halunnut takaisin kotiin. Ei oikeasti.

"Mm-m", Remus vastasi. Hän ja tyttö vaipuivat mukavaan hiljaisuuteen. Ulkona alkoi olla jo aika hämärä, mutta sisällä lamput alkoivat loistaa kuin itsestään. Tornissa oli vähän kylmä.

"Ehkä sinun pitäisi puhua ystävillesi", tyttö sanoi. "Kai he ymmärtäisivät, jos kertoisit, miksi tiuskit."

"En minä voi kertoa", Remus vastasi muistaen taas, miksi oli tullut torniin. Tytön seurassa kuu oli melkein unohtunut. Hassua.

"Koti-ikävä on kyllä kauhean noloa", tyttö myönsi. "Ehkä sinä voit sanoa vain, että sinulla on paha päivä."

"Minulla on paha päivä, ja minun mahaani koskee, ja haluaisin olla välillä yksin", Remus sanoi ääneen ja tunsi olonsa heti paljon paremmaksi.

"Niin sitä pitää", tyttö sanoi. "Mennäänkö takaisin?"

"Mennään vain."

Lihavan Leidin muotokuvan luona Remus muisti kysyä tytön nimeä. Se oli Lily.

*

Remus sanoi makuusalissa Siriukselle juuri samat sanat kuin oli sanonut Lilyllekin, mutta samassa hän tajusi, ettei oikeastaan halunnutkaan olla yksin.

"Minulla on vain vähän kipeä olo", hän sanoi.

"Mikä auttaisi?" Sirius kysyi huolestuneena. Selvästikin hän antoi anteeksi yhtä nopeasti kuin suuttui. Remus piti sellaisista ihmisistä. He olivat kotoisia kuin epätasaisesti leimahteleva tuli takassa.

"Voin hakea sinulle jotain syötävää", James ehdotti. Muut katsoivat häntä kummastuneina. "Ai, unohdinko sanoa? Minä löysin keittiön." Tämän hän sanoi sellainen ilme naamallaan, että hän odotti vähintäänkin mitalia tästä uroteosta. Sirius huudahtikin innoissaan.

"Nyt Remus menee sänkyyn lepäämään, ja me hoidamme kaiken muun", James sanoi virnistäen. "Olet aika hirveä kun tiuskit. Emmekä me halua sitä."

Remus katsoi poikia epäilevästi, mutta huokaisi ja kävi makuulle sänkyynsä. Sirius ja James lähtivät keittiöön ja Peter istui Remuksen sängynlaidalle ja katsoi häntä säälivästi.

"Mahakipu on kurjaa", hän sanoi kaikesta sydämestään. "Haluatko pastillin?"

Remus otti vastaan pastillin, jonka Peter oli kaivanut taskustaan. Se maistui siltä kuin parasta ennen -päivänmäärä olisi jo ohi, mutta ei se oikeastaan haitannut. Remus hymyili ystävälleen ja he istuivat pitkän aikaa hiljaa. Remus meinasi jo nukahtaa, kun ovi aukesi ja kaksi iloisesti metelöivää poikaa tulivat sisälle. Heillä oli mukanaan sellaiset määrät ruokaa, että siitä olisi luultavasti riittänyt koko koulun väelle, ja kaiken lisäksi he tunkivat muitta mutkitta makaamaan Remuksen viereen sänkyyn ja leväyttivät kaikki eväänsä peiton päälle. Onneksi he olivat kaikki vielä aika pienikokoisia. Peter tunki mukaan ja he alkoivat syödä juhla-ateriaansa. Remus ajatteli, ettei ihmissutena oleminen oikeastaan haitannut ystävyyssuhteita lainkaan. Ainakin niin kauan, kunhan hänen ystävänsä eivät seuraisi häntä Rääkyvään röttelöön täysikuuyönä mukanaan eväitä. Ihmeekseen Remus jopa melkein naurahti ajatukselle. Tylypahka oli parasta, mitä hänelle oli tapahtunut pitkään aikaan. James oli oikeassa. Tämä oli loistavaa, ja samaa saattaisi jatkua seuraavat seitsemän vuotta.

*

Aamulla yllätyksekseen pojat heräsivät leivänmurusten keskeltä Remuksen sängystä. Onneksi oli lauantai. Aamupala sängyssä oli loistava ajatus, ruokaa oli nimittäin vielä jäljellä. Remus ei ajatellut illalla nousevaa täysikuuta lainkaan. Sen sijaan hän ajatteli, miten mukavaa oli kun hänen ympärillään oli iloisesti nauravia poikia joilla ei ollut mitään häntä vastaan. Kyllä hän pystyisi pitämään salaisuutensa. Sen oli pakko onnistua, hän oli luvannut vanhemmilleen.

[Munis]

Jei, jatkoa näin pian.

Remus-parka. Tykkäsin, kuinka ensimmäisessä luvussa se oli Sirius jolla oli paha mieli ja tässä toisessa Remus. Tai siis, liian usein ficit menee siihen että joku yksi ja sama angstaa koko ajan ja muut koittaa piristää sitä, vaikka kai kaikilla on joskus murheita.

Tässäkin luvussa tunnelma oli lämmin ja aika huoleton, vaikka säälittikin Remus hirveästi. En tajua, miksen oo ennen miettinyt, kuinka pahalta Remuksesta tuntui aina ennen kuin muut saivat selville hänen pienen karvaisen ongelmansa. Ja kuitenkaan Remus ei heittäytynyt pyöriskelemään naurettavasti itsesäälissä vaan säilyi uskottavana ja saa kyllä sympatiani.

Hän tunsi typerän muutoksen lähestyvän. Hän tunsi kuinka hänen verensä virtasi hieman toiseen suuntaan, kuinka hänen sydämensä syke oli erilainen. Oli pelottavaa, miten kuu teki sen hänelle.

Tää oli mun mielestä vaikuttavasti kuvattu. En oo sitäkään tullut ajatelleeksi, että miten täysikuun lähestyminen tuntuu ruumiissa ja mielessä. Nyt tuntuu ihan itsestäänselvyydeltä että hei, totta kai siinä käy jotenkin näin eikä yhtäkkiä vain napsahda sudeksi täysikuun noustessa.

Ihanaa, että otit Lilyn tähän mukaan tuollaisena! Sait näemmä mut tajuamaan ihan sairaasti asioita. En muista lukeneeni ficciä, jossa Lily ymmärtää Remusta silloin kuin muut eivät. (Niin kuin Remus itsekin sanoo Azkabanin vangissa. Näin jälkikäteen ajateltuna musta on hassua, etten oo itse koskaan miettinyt tota sen syvemmin.) Ihana Lily. Ja ihana sinä kun noin siitä kirjoitit.

"Mahakipu on kurjaa", hän sanoi kaikesta sydämestään. "Haluatko pastillin?"

Ihana Peter. ♥ Ehkä söpöin kohta koko luvussa.

Keittiön löytämisestä tykkäsin myös ja mielikuva ruoan seasta heräävistä kelmeistä nauratti. Mutta totta kai kelmien piti löytää keittiökin viimeistään kuukauden päästä saapumisestaan, koska, no, ne on kelmit. Hyvä myös, että Remus piristyi lopussa, vaikka tykkäsin kyllä lukea myös siitä Remuksesta, joka meinasi päästää törkeyksiä suustaan ja tiuskia kavereilleen.

Keep on doing, tätä on kiva lukea! ♥

[Midnight]

Ihanaa, että jatkoa tuli näinkin pian!

Musta tää luku oli vähintään yhtä hyvä kuin edellinen.
Remusta ymmärtää hyvin, miten sillä on vaikeaa, kun muut ei tiedä sen salaisuutta!
Munis oli oikeassa siinä, että olit ihanasti osannut ottaa Lilynkin mukaan! Se osas lohduttaa Remusta hyvin...
Pitää sanoo, että tässäkin luvussa kaikki hahmot oli täysin omat itsensä. Varsinkin tää kohta oli musta jotenkin niin ihanan kelmimäinen:

"Voin hakea sinulle jotain syötävää", James ehdotti. Muut katsoivat häntä kummastuneina. "Ai, unohdinko sanoa? Minä löysin keittiön." Tämän hän sanoi sellainen ilme naamallaan, että hän odotti vähintäänkin mitalia tästä uroteosta. Sirius huudahtikin innoissaan.

Jatkoa, mahdollisimman pian! Kiitos!

[Sussupaa]

Tämä oli ihana luku! <3 kuvailut oli jälleen loistavia ja pystyin hyvin kuvittelemaan ja näkemään tilanteet Remus oli ihana (taas), sellanen surullinen mutta ilonen (onko tuossa nyt mitään järkee?) ja sellanen niin Remus ku voi vaan olla <3 ja Sirius oli kans oma ihana ittesä, niinku kaikki muutki

jaa tota rakentava? tais mennä nukkuun jo pari tuntia sitten jatka vain samaan malliin, niin hyvä tulee

Jatkoa toivon, niin nopeasti kuin mahdollista

[pihlajanmarja]

Hei taas, ja kiitos kommenteista! Kivaa, että jaksatte lukea ja kommentoida.

Munis:

Sait näemmä mut tajuamaan ihan sairaasti asioita.

Jee, kivaa saada ihmisiä ajattelemaan. (: Ja ihana sinä, kun kommentoit.

Midnight: Mukavaa että pidit, ja kiva kuulla, että hahmot ovat omanlaisiaan! :>

Sussupaa: Samaan malliin yritän jatkaa, kiitoksia vaan! (: Tällaisten kommenttien jälkeen on kiva jatkaa kirjoittamista.

A/N: Tää on vähän väliluku. Mutta luku kuitenkin. Tahtoisin vaan skipata vähän eteenpäin jo, mutten viitsi ihan vielä. :-D Toivottavasti kelpaa!


Remus selvisi kuin selvisikin joululomaan asti ilman, että kukaan sai selville hänen salaisuuttaan. Remus nyt vain sattui saamaan hirvittäviä mahakipukohtauksia noin kuukauden välein, ja hän lähti aina silloin sairaalasiipeen ja oli niin kärttyisä, ettei kukaan edes uskaltanut seurata häntä.

Oli omituista olla taas kotona puolen vuoden poissaolon jälkeen. Tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Tai ei se aivan niinkään ollut. Remus oli muuttunut. Kun hän aiemmin oli ollut hiljainen ja viettänyt suurimman osan ajasta huoneessaan lukemassa kirjaa, nyt hän tuli lomalle hymy korvissa eivätkä hänen vanhempansa saaneet lainkaan suunvuoroa ruokapöydässä kun hän kertoi mitä kaikkea koulussa olikaan tapahtunut. Remuksen äiti ja isä vilkaisivat toisiaan huvittuneina Remuksen pään yli, mutta molemmat olivat salaa helpottuneilta. Oli ollut oikea päätös päästää heidän poikansa Tylypahkaan.

Remus ei huomannut mitään vanhempiensa helpottuneisuudesta. Sen sijaan hän huomasi, ettei hänen äitinsä enää näyttänyt niin huolestuneelta ja että hänen isänsä puhui jostain syystä hänelle enemmän. John Lupin oli tuntenut aikaisemmin suuria omatunnontuskia poikansa takia. Hänen olisi pitänyt vahtia Remusta tarkemmin, oli hänen syytään, ettei hän ollut normaali poika. Mutta nyt Remus käyttäytyi aivan kuin normaali. Vaikka hänen poskessaan oli uusi arpi ja vaikka hän vältteli katsomasta taivaalla olevaa puolikuuta, hän kuitenkin puhui, hymyili ja oli selvästi onnellisempi kuin koskaan.

Remus piti kodistaan ja kirjakaupasta. Parasta oli pujahtaa iltapäivisin isän luokse kirjakauppaan ja napata hyllystä joku kirja. Sitten hän istuutui isän viereen kassan taakse ja uppoutui kirjaansa. Isä vilkaisi häntä välillä hymyillen, muttei sanonut mitään. Hiljaisuudessa oli ihan mukavaa olla, kerrankin.

Jouluna Remus sai pöllöpostissa kolme kirjettä ystäviltään. Hän piti lahjojen avaamisesta, mutta kaikkein innokkaimmin hän avasi nuo kirjekuoret.

Hei Remus,

toivottavasti sinun joulusi menee yhtä hyvin kuin minun. Isä tosin huomasi vasta nyt, että olin varastanut hänen näkymättömyysviittansa, mutta hän sanoi, että olisi muutenkin antanut sen minulle viimeistään tänä jouluna. Äiti näytti vähän paheksuvalta, muttei sanonut mitään. Meillä kävi iso liuta tätejä ja setiä ja minun on pakko sanoa, että silloin oli kyllä kuolettavan tylsää. Mietin vain, miten hauskaa olisi, jos te olisitte täällä. Viimeistään kesällä teidän pitää tulla käymään! Nyt minun pitää lopettaa. Sain lahjaksi luudan. Saavatko ensiluokkalaiset omistaa luutia? Ei sillä tosin mitään väliä ole, minä salakuljetan sen kuitenkin Tylypahkaan. Nähdään pian!

James

*

Remus,

minunhan piti ostaa sinulle joululahjaksi suklaata, koska syön aina vähintään puolet sinun suklaalevystäsi, mutta unohdin sen aivan kokonaan. Sen sijaan saat tämän kirjeen. Minun isoveljeni on kylässä ja hän voittaa minut aina sakissa. Se on raivostuttavaa, pelaisin paljon mieluummin teidän kanssanne. James sanoi, että hän sai uudet pelinappulat joululahjaksi. Luultavasti ne ovat paljon hienommat kuin minun, mutta ei se tarkoita sitä, että hän voittaisi. En saa tänäkään jouluna paljon lahjoja, mutta ruoka on hyvää. Sen lisäksi lähdemme kai veljeni kanssa kohta Lontooseen. Hän aikoo kuulemma ostaa sormuksen tyttöystävälleen, enkä minä saa häiritä. Ihan niin kuin minä koskaan häiritsisin.

Peter

*

Remus,

kamalaa joulua vain sinnekin. Vanhempani antoivat minulle joululahjaksi juhlakaavun, joka on vihreä. Ja jossa on hopeiset nauhat. Saan kuulemma pukeutua siihen huomisen sukuillallisella, tai muuten. En halua tietää, mitä tai muuten tarkoittaa, joten joudun huomenna Luihuisten väreihin pukeutuneena kauniisti hymyillen selittämään sukulaisilleni, miksi oikein tarkalleen ottaen päädyin Rohkelikkoon. "Koska olen paras", ei varmaan ole paras mahdollinen vastaus, vai mitä luulet? Puhuit muuten siitä jostain jästikirjasta, jossa on velhoja ja kääpiöitä ja kaikkea muuta. Haluatko tuoda sen Tylypahkaan loman jälkeen? Vanhempani varmaan raivostuisivat, jos tietäisivät, kenelle kirjoitan. Olethan sinä Rohkelikossa. Kirjoitin myös Jamesille ja Peterille, mutta sanoin, että kirjoitan joulutervehdyksiä serkuilleni. Ihan kuin minä heille haluaisin kirjoittaa! Muista se kirja. Täällä en saa lukea mitään, en ainakaan jästikirjoja, mutta se kuulosti mielenkiintoiselta. Onneksi loma loppuu ihan pian ja pääsen takaisin kouluun. En kestä perhettäni.

Sirius

Remus epäili, ettei Siriuksen keskittymiskyky millään riittäisi Tarun Sormusten Herrasta lukemiseen, mutta otti sen kuitenkin omasta kirjahyllystään ja asetteli varovasti matka-arkkunsa pohjalle, että varmasti muistaisi ottaa sen mukaan. Oli kummallista, että Remus oikeastaan halusi takaisin kouluun. Sitä hän ei sanoisi vanhemmilleen, he saattaisivat muuten loukkaantua.

*

"Oletko huomannut, miten paljon iloisempi Remus on nykyään?"

"Ihmeellistä, miten paljon poika voi muuttua puolessa vuodessa."

"Meidän poikamme, John."

"Meidän poikamme."

Remus kuuli keskustelunalun raollaan olevasta keittiön ovesta uuden vuoden ensimmäisen päivän aamuna ja hän käveli nopeasti oven ohi. Hän ei halunnut kuunnella enempää. Hänen vanhempiensa äänet olivat aivan liian imeliä hänen korvilleen. Remusta melkein puistatti. Toivottavasti hän ei olisi koskaan tuollainen kenenkään tytön kanssa. Jos olisi, Sirius, James ja Peter saisivat ilomielin lyödä häntä.

*

Remus tuskin halasi vanhempiaan rautatieasemalla ennen kuin hän jo lähti etsimään ystäviään. Hänen ei tarvinnut etsiä kauan, ennen kuin hän kuuli James Potterin äänen lähempänä junaa. Hän huomasi siellä olevan pienen ringin ja Jamesin, joka haastoi riitaa laihan ja mustahiuksisen Luihuispojan kanssa. Remusta inhotti kuunnella tuollaista, varsinkin, kun kaikki nauroivat Jamesin kommenteille pojan rasvaisesta tukasta ja tämän isosta nenästä. "Ruikuli, Ruikuli", James lopulta keksi ja alkoi hokea sitä. Hän selvästikin nautti siitä, että vanhemmat Rohkelikkolaiset katsoivat häntä hyväksyvästi. Remus oli juuri puuttumassa asiaan, vaikka tuntuikin pahalta käydä ystäväänsä vastaan, kun jostain ilmestyi silmät säkenöiden Lily Evans.

"James Potter. Sinä olet maailman kammottavin ja omahyväisin ihminen, eikä sinulla ole varaa sanoa mitään Severuksesta kun itse olet tuollainen idiootti. Voisit keksiä uuden harrastuksen egosi paisuttamiseksi. Ei sillä, että se tarvitsisi yhtään enempää paisutusta."

Lily kiskoi Severuksen mukanaan eikä välittänyt muiden ihmisten huuteluista heidän peräänsä. Remus pani merkille, että Severus näytti entistä nolostuneemmalta tästä välikohtauksesta. Remus oli tällä hetkellä vain iloinen siitä, että Lily oli tehnyt sen, mitä Remus ei ollut uskaltanut.

"Ihme tyyppi", James sanoi pyöritellen silmiään punahiuksisen tytön suuntaan ja katsahtaen sitten Remukseen hymyillen, niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. "Mennäänkö sisälle? Sirius ja Peter ovatkin jo varmaan junassa. Tulin tänne vähän myöhässä."

Remus päätti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaikka häntä vähän häiritsikin ajatus siitä, että hän liikkui kiusaajan kanssa. Hän yritti siirtää ajatuksen taka-alalle, ja aika hyvin se onnistuikin, varsinkin kun hän pääsi junaan asti ja he löysivät Siriuksen ja Peterin eräältä vaununosastolta. Peter oli sittenkin ostanut Remukselle suklaalevyn ja Remus päätti jakaa sen heidän kaikkien kanssa. Sirius alkoi kertoa tarinaa tylsistä sukuillallista joita hänen joululomansa oli ollut täynnä.

"Minä vielä poltan sen kaavun jonain päivänä, sanokaa minun sanoneen", hän sanoi synkällä äänellä, mutta hänen ilmeensä kirkastui hitusen Remuksen ojentaessa hänelle toisen palan suklaata.

[Midnight]

Melkein hypin täällä innosta kun huomasin, että jatkoa oli tullut taas!!!

Hahmot oli jälleen omat itsensä. Ja olit ihanasti kuvaillut tota Remuksen suhdetta sekä hänen vanhempiin, että muihin kelmeihin. Oli hauska lukea, miten tylypahka ja kelmit on myös vaikuttanut Remuksen mielialaan, ja olis helppo kuvitella miltä hänen vanhemmistaan tuntui, kun poika olikin lomalle tullessan kuin eri henkilö. Siis sillä lailla piristyneempi, ja puhu lähes tauotta. xD

Remus selvisi kuin selvisikin joululomaan asti ilman, että kukaan sai selville hänen salaisuuttaan. Remus nyt vain sattui saamaan hirvittäviä mahakipukohtauksia noin kuukauden välein, ja hän lähti aina silloin sairaalasiipeen ja oli niin kärttyisä, ettei kukaan edes uskaltanut seurata häntä.

Ihan paras kohta. Eihän se tieteskään ole yhtään epäilyttävää kun saa mahakipu-kohtauksia joka kuukausi... 

Kelmit saa varmaan pian selville Remuksen salaisuuden, vai?

[Sussupaa]

Ihana luku taas! Ja kiva ku sait näi nopee jatkoo

Toi Sirren kirje oli jotenkin sulonen :3 ja hahmot on edelleen upeita ja mahtavia

Sori kommentti jäi vähän lyhyeks mutta jatkoa toivon!

[Bagshot]

Tykkään sun kirjotustyylistä paljon ja nämä ensimmäiset osatkin ovat olleet tosi mielenkiintoisia! En malta odottaa, kun Sirius ja Remus tajuavat tykkäävänsä toisitaan vähän enemmänki kuin kavereina.. Mutta mitä enemmän osia, sen parempi.
Ideakin tosi ihana, kiva päästä tutustumaan nelikon tunteisiin ja kehittymiseen enemmän, kun kirjoissa ei heihin keskitytty. Niin, ja noi kirjeet oli kiva lisä, tosi söpöjä.

[applehead]

Hirrveen kivaa on lukea tätä. Lisää haluaisin tosin. Tulin pitkästä aikaa tänne ihan vaan kattomaan että ootko laittanu lisää mutta eet oo :< Nyt itken. En anna ees palautetta kun oon vaan niin pahasti pettyny. En oo tehny tänään MITÄÄN. Muah.

[pihlajanmarja]

Voi kun tykkään siitä, että tätä kommentoidaan! (:

Midnight: Kyllä se salaisuus aikanaan selville tulee... Remus haluaa olla vähän ylioptimistinen tän asian suhteen, antaa sen luulla, ettei muut epäile yhtään mitään. Kiitos taas kommentista!

Sussupaa: Lyhyetkin kommentit on kivoja kommentteja! Kiitos siis, ja jatkoa seuraa tässä. :>

Bagshot: Edelleenkin odotan Rowlingilta tulevaa spin-off kirjaa, jossa kerrotaan vain Kelmien kouluvuosista. Ehkä ihan hyvä, ettei sellaista tule, toisaalta, niin voin itse kuvitella rauhassa, miten Sirius ja Remus rakastuu... :-D Sitä ei tosin tule tapahtumaan tässä ficissä vielä pitkään aikaan. Oon itekin välillä vähän malttamaton sen suhteen. Kiitti kommentista!

applehead: Noni, oliko taas kiva kommentti. Pety ihan rauhassa, mutta aika malttamaton oot. En ees kiitä sua kommentista ku oot tollanen omenapää.

A/N: Miusta on niin kivaa kirjoittaa tätä ficciä. Vielä kivempaa on, kun tätä näköjään lukeekin ihmiset. Tämän luvun kirjoittaminen oli varsinkin tosi kivaa! Jee.


Joululoman jälkeen Sirius oli alkanut tuottaa opettajille päänvaivaa aivan uudella innolla, ja kolme muuta kaveria seurasivat tietenkin perässä. Remus koki velvollisuudekseen korjailla ystäviensä suunnitelmia, sillä yleensä ne olivat täynnä aukkoja ja olisivat johtaneet katastrofaalisiin tilanteisiin useammin kuin kerran, jos Remus ei olisi kehitellyt jotain vielä parempaa tilalle. Nelikko ei ollut vielä kertaakaan jäänyt kiinni mistään suuremmista kepposista, ja siitä oli kiittäminen Remuksen suunnittelukykyä. Opettajat yleensä aavistivat, että pojat olivat asian takana, mutta kun ei ollut todisteita, eivät he voineet tehdä mitään.

Kukaan ei myöhemmin oikein muistanut (tai halunnut muistaa), kuka oli keksinyt lähteä keskellä yötä tutkimaan Voron työhuonetta. Se oli aivan hullu idea, varsinkin kun Voro oli jo valmiiksi ottanut heidät silmätikuikseen ja halusi hinnalla millä hyvänsä saada heidät jälki-istuntoon. James ja Sirius olivat kuulleet ohimennen neljännen vuosikurssin Gideonin ja Fabianin, Prewettin kaksosten, puhuvan Voron työhuoneesta ja siitä, miten se oli täynnä kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita, joita Voro oli vuosien aikana takavarikoinut oppilailta eikä koskaan palauttanut. Itse asiassa Sirius ja James olivat viime aikoina kuunnelleet kaksosten puheita useinkin, salaa tietenkin, sillä heiltä sai aina uusia ideoita kepposiin.

Suunnitelma tuntui olevan aukoton: Voro nukkui aivan toisella puolella linnaa kuin siellä, missä hänen työhuoneensa oli, ja sitä paitsi heillä oli näkymättömyysviitta. Se oli pelastanut heidät monta kertaa kiinnijäämiseltä, ja he luottivat siihen täysin. Koko illan nelikko kihisi jännitystä. He istuivat makuuhuoneessaan ja yrittivät jutella niin kuin normaalisti. Remus yritti jopa hetken kirjoittaa läksyksi jäänyttä Taikuuden historian ainetta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä James käveli edestakaisin lattialla sänkyjen välissä ja Sirius ja Peter tuntuivat olevan aivan hysteerisiä. Lopulta Remus laittoi huokaisten pergamentin ja kirjoitusvälineet pois. Hän käveli Jamesin eteen ja pysäytti hänet.

"Rauhoitu."

James katsoi Remusta pöllämystyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi itse tajunnut asteluaan.

"Paljonko kello on?" hän kysyi.

"Kymmenen."

"Emmekö me voisi jo –"

"Voro partioi käytävillä usein reilusti yli puolen yön. Mehän sovimme jo tästä!"

James istuutui sänkynsä reunalle ja päästi valittavan äännähdyksen. Remus mietti, että hän omisti maailman kärsimättömimmät ystävät.

"Onhan meillä näkymättömyysviitta", Peter huomautti toiveikkaana.

"Minusta tuntuu, että se perhanan katti näkee suoraan viitan sisälle", Sirius mumisi. Muutaman raapaisun saaneena hän tuntui kantavan ikuisia vihoja Norriskaa vastaan.

"En minä jaksa valvoa", Peter sanoi ja haukotteli sanojensa vakuudeksi.

"Käy sitten nukkumaan, niin me lähdemme seikkailulle kolmestaan", James sanoi, ja se sai Peterin pitämään silmänsä auki.

Lopulta kello tuli yksi ja haukottelevat ensiluokkalaiset nousivat vaivoin ylös sängyistään ja sovittivat itsensä näkymättömyysviitan alle. Kun he hiipivät pimeään oleskeluhuoneeseen ja kiipesivät muotokuva-aukon läpi herättäen Lihavan Leidin, Remus tunsi kihelmöivää jännitystä. Hän rakasti sääntöjen rikkomista yli kaiken. Mikään ei ollut hauskempaa kuin linnassa hiippaileminen kauan sen jälkeen, kun olisi pitänyt jo olla nukkumassa. Lipetit oli sanonut edellisellä viikolla, ettei hän ollut koskaan nähnyt tottelemattomampia ensiluokkalaisia kuin he neljä. Huonetoverukset ottivat sen tietenkin kohteliaisuutena.

Suunnitelman mukaan he hiipivät hämärässä linnassa koettaen olla niin hiljaa kuin suinkin. Jamesin kyynärpää osui koko ajan Remuksen kylkeen, mutta hän yritti olla valittamatta. Sirius taas tiuskaisi kerran aika kovaäänisestikin, kun Peter tallasi hänen varpailleen. He kaikki pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan kuinka Siriuksen kirous kaikui tyhjässä linnassa. Onneksi kukaan muu ei tuntunut kuulevan eikä Riesuakaan näkynyt, joten he jatkoivat kävelyä pitäen tällä kertaa mölyt mahassaan, vaikka joku sattuikin välillä vähän tönimään toista.

Lopulta he pääsivät Voron työhuoneen ovelle. He huokaisivat helpotuksesta kun lukkoon tepsi pelkkä Alohomora, eikä siinä ollut sen kummempia lukitustaikoja. Niin Remus oli arvellutkin, hänestä jotenkin tuntui, ettei Voro edes pystynyt sen suurempaan taikuuteen. Ovi ei narahtanut ollenkaan, kun he avasivat sen. Ilmeisesti Voro oli rasvannut saranat oikein kunnolla. James sulki oven perässään ja he ravistelivat vihdoin näkymättömyysviitan pois päältään ja James pisti sen taskuunsa.

"Mitä me oikeastaan edes etsimme?" Peter kysyi. Se oli ihan aiheellinen kysymys, eikä kukaan heistä ollut oikeastaan miettinyt sitä aikaisemmin.

"Jotain jännittävää", James sanoi ja se kuulosti ihan pätevältä syyltä murtautua vahtimestarin huoneeseen. Pieneen huoneeseen tuli valoa vain yhdestä hyvin kapeasta ikkunasta, joka oli katonrajassa. Tällä hetkellä huoneessa ei nähnyt melkein mitään, joten nelikko sytytti taikasauvansa ja alkoi katsella ympärilleen. Huonetta kiersivät hyllyt, jotka olivat täynnä jos jonkinlaisia takavarikoituja esineitä. Oli laittomiin nopeuksiin viritettyjä luutia, Sekon puodista ostettuja pilailutarvikkeita ja koevastaukset tietäviä sulkakyniä. Remus huomasi pergamentinpalasen, johon ilmestyi henkilökohtaisia loukkauksia jokaiselle, joka otti sen luvatta, ja hän pisti sen pyjaman rintataskuunsa tarkastellakseen loitsun pääperiaatteita myöhemmin. Sirius siveli viritettyä luutaa vähän liiankin kiinnostuneena, ja Peter ihmetteli erilaisia pulloja, joista löytyi jos jonkinnäköisiä taikaliemiä. James taas oli kumartuneena pölyisen arkistolaatikon luokse. Sieltä löytyivät kaikki jälki-istuntotiedot monen kymmenen vuoden ajalta, ja James selaili papereita kuumeisesti löytääkseen jonkinlaista inspiraatiota tuleviin kepposiin – tiedoissa kun luki aina myös syy, miksi jälki-istunto oli annettu.

"Miksemme ole tulleet tänne aikaisemmin", Sirius henkäisi irrotettuaan vihdoin otteensa luudasta. "Tämä on loistava paikka. Loistava!"

"Kannattaa varoa, ettei Voro huomaa, että täältä on viety jotain", Remus huomautti. Sirius kohautti olkapäitään.

"En minä ainakaan löytänyt mitään varastamisen arvoista", hän sanoi. "Inspiraatiota täältä kyllä löytyy."

"Hei, tulkaa lukemaan tämä", James tokaisi.

Lopulta he kaikki olivat kumartuneina arkiston luokse ja nauroivat mitä nerokkaimmille kepposille, joita Tylypahkassa oli aikanaan tehty. He eivät edes huomanneet ajan kuluvan, ennen kuin Remus tajusi, ettei huoneessa olisi aikoihin tarvinnut taikasauvan valoa.

"Meidän pitäisi varmaan lähteä", hän kuiskasi. "Luulen, että henkilökunta alkaa kohta heräillä, Voro ensimmäisenä."

He olisivat päässeet lähtemään heti, jollei James olisi kompastunut arkistolaatikkoon. Laatikon sisältö levisi lattialle ja James katsoi aiheuttamaansa sotkua onnettomana. Heillä kaikilla oli niin kiire omaan sänkyyn nukkumaan, että he unohtivat kokonaan, että paperit olisi voinut järjestää taikuuden avulla. Sen sijaan he kyykistyivät lattialle taas kerran ja alkoivat lajitella papereita aakkosjärjestykseen syvän hiljaisuuden vallitessa.

"Entä jos Voro tulee tänne?" Remus ajatteli ääneen.

"Tuskin hän näin aikaisin vielä on hereillä", Peter huomautti. "On meillä vielä aikaa."

Sirius oli hiljaa ja niin oli myös James. Hän näytti hyvin nololta, ja vähän aikaa huoneen täytti vain papereiden kahina.

Juuri kun he olivat saaneet viimeisen paperin paikoilleen ja olivat juuri työntämässä painavaa arkistointilaatikkoa takaisin hyllyn alle, huoneen ovi aukesi. Nelikko jähmettyi kuullessaan kissan itsetyytyväisen naukaisun.

"Sinä tiesit, Norriska, sinä tiesit!" Voro julisti voitonriemuisesti. "Nyt voittekin marssia suoraan Dumbledoren kansliaan."

Kuin ihmeen kaupalla Dumbledore oli hereillä ja tekemässä töitä kansliassaan, vaikka kello oli neljä aamuyöllä. Hän ei näyttänyt ilahtuneelta mutta ei myöskään kovin yllättyneeltä, kun Voro tuli huoneeseen mukanaan neljä pahantekijää, joista jokainen katsoi kaikkialle muualle kuin rehtoriin.

"Kiitos Argus, minä voinkin jatkaa tästä", Dumbledore sanoi kun Voro puhui jotain varastelevista pikkunulikoista.

"Te luulitte olevanne voittamattomia kelmejä… No, tässä se nyt nähtiin. Minä sain teidät kiinni itse teossa! Amatöörimäistä touhua", Voro vielä mumisi viimeisinä sanoinaan ennen kuin häipyi huoneesta.

Pojat saivat pahanteostaan kunnon nuhdesaarnan ja kolme viikkoa jälki-istuntoa, jotka heidän täytyisi käyttää kitkien joka päivä koulun jälkeen kolme tuntia rikkaruohoja Hagridin kasvimaalta. Kun he poistuivat kansliasta korvat punaisina rehtorin moitteista, he eivät puhuneet mitään. Vasta kun he olivat päässeet huoneeseensa asti ja James oli sullonut näkymättömyysviitan tiukasti laukkuunsa (onneksi kukaan ei ollut huomannut eikä takavarikoinut sitä), he viitsivät katsoa toisiinsa.

"Minusta tuntuu, että tarvitsemme jotain muutakin kuin näkymättömyysviitan avuksemme, jos haluamme pärjätä Vorolle", Sirius sanoi.

"Ja varsinkin sille kissalle", Peter totesi.

"Jotenkin meidän täytyisi tietää jatkuvasti, missä päin linnaa Voro ja hänen kissansa liikkuvat", Remus sanoi. Hänen aivonsa raksuttivat jo täyttä päätä. James tuhahti.

"Miten te jaksatte puhua mitään tähän aikaan aamusta? Eiköhän mennä nukkumaan."

"Nukkumaan, Kelmit", Sirius lisäsi virnistäen. Hänellä ei ollut kestänyt kauaa toipua kiinnijäämisestä.

"Niin mitkä?"

"Siksihän Voro meitä sanoi. Voisimme aivan hyvin ottaa nimen laajempaakin käyttöön", Sirius vastasi. Oli hiljainen hetki jolloin kaikki maistelivat nimeä mielessään, mutta hetken katkaisi Jamesin haukotus.

"Oli nimitys mikä tahansa, minä menen nyt nukkumaan, ja niin menette muuten tekin."

Siihen loppui se keskustelu.

[Munis]

Aww kuinka söpöjä lukuja taas.

Aloin miettiä, että miten oo sitäkään koskaan tullut ajatelleeksi, että miltähän Remuksen vanhemmista tuntuu ja mitä ne ajattelee siitä, että niiden poika on ihmissusi. Tyhmä minä.

Näissä tuli monta tosi oleellista juttua esille kelmien kouluvuosista jo tässä vaiheessa. Kävi melkein sääliksi Ruikulia, vaikka oonkin julmasti yleensä kiusaajien puolella tässä Ruikuli-jutussa. Hyi oonpa kamala. Mutta Remus oli tosi söpö kun meinas menna väliin ja siitä tuntu pahalta kuitenkin. ♥

Nuo joulukirjeet oli ihania! Varsinkin

Ei sillä tosin mitään väliä ole, minä salakuljetan sen kuitenkin Tylypahkaan. Nähdään pian!

ja

"Koska olen paras", ei varmaan ole paras mahdollinen vastaus, vai mitä luulet?

oli tosi kelmimäisiä ja hauskoja.

Sääntöjen rikkomista rakastava Remus on ihana. Monestihan Remus ja Peter jää ficeissä monesti Jamesin ja Siriuksen jalkoihin kun kepposista ja muista puhutaan, mutta oli ihanaa, että tässä sinne näkymättömyysviitan alle änkeytyivät kaikki neljä ja kaikki myös olivat samassa veneessä jäädessään kiinni. Ja suloista, että pojat kuitenkin kunnioittivat ja ehkä vähän pelkäsivätkin Dumbledorea, vaikka Voroa selvästi inhosivatkin ja halveksuivat.
Tykkäsin myös tuosta Remuksen roolista suunnitelmien aukkojen poistelijana. Eikä mulla mitään kovin rakentavaa sanottavaa ole. Tykkään tästä hurjasti.

"Nukkumaan, Kelmit", Sirius lisäsi virnistäen.

♥

[Midnight]

Hyvä luku oli taas!

Oli hauskaa lukea Remuksesta, joka pitää sääntöjen rikkomisesta! Usein ficeissä Remusta kuvataan tunnollisimmaksi kelmeistä, siksi joka ei edes halluaisi osallistua. Oli siis hauskaa vaihtelua lukea Remuksesta, joka pitää sääntöjen rikkomisesta!
Oli söpöä kun kaikki kelmit ahtautui saman näkymättömyysviitan alle...
Niin, ja nyt tiedetään sekin, mistä kelmit sai nimensä!
Päättelin, että seuraavissa luvuissa varmaan kehiin astuukin sitten kelmien kartta, vai?

Sorry, huonosta kommentista, sillä nyt ei repimälläkään lähde parempaa...

[pihlajanmarja]

Kiitos kommenteista!

Munis: Kiva kun tykkäät, sun kommentit on ihania. ♥ Miekin tykkään sääntöjä rikkovasta Remuksesta. Tykkään kyllä kaikenlaisista remuksista... :-D

Midnight: Kiva kun siekin pidät ja kommentoit aina! :> Miun mielessä Remus on sellainen, jota kukaan ulkopuolella oleva ei voisi epäillä kepposten tekijäksi, mutta sitten kun sen oppii tuntemaan, selviääkin, että ei Remus mikään puhtoinen lukutoukka olekaan. Ja siitä kirjojen lukemista on kans hyötyä kepposten suunnittelussa! Kelmien karttaan päin vähän vihjattiin tässä luvussa joo, päättelit oikein. Hyvä kommentti oli!

Nyt ei ole luvassa uutta lukua, sori. Halusin vain vastata näihin kommentteihin ettei unohdu... Yo-kokeet ovat syöneet vähän liikaa aikaa niin en oo ehtinyt kirjoittaa. En osaa sanoa milloin jatkoa on tulossa, mutta en ole tätä unohtanut kuitenkaan. (: Tänä keväänä on vaan vähän liikaakin kaikkea tekemistä...

[pihlajanmarja]

A/N: Tadaa, tämä ei ole mikään aprillipila, vaan tämä on uusi luku! Jännä juttu, miten miulla flunssassa alkaakin yhtäkkiä kirjoittaminen luistaa. Enkä minä tietenkään voinut kirjoittaa yhtään mitään ilman, että mainitsisin siinä jossain vaiheessa musiikin. Olen ehkä viettänyt liikaa aikaa sen parissa. Tai no ei, ei musiikin parissa voi viettää liikaa aikaa! Anteeksi, nyt alkaa mennä tämä selostus vähän sivuraiteille. Syytän räkäistä päätäni. Kommentit on kaikesta flunssaisuudesta huolimatta kivoja!


Lukukausi lähestyi loppuaan eikä Remus tiennyt, ollako iloinen vai pettynyt siitä, ettei hän kahteen kuukauteen näkisi ystäviään. Toisaalta kolmen yhtä epäsiistin pojan kanssa asuminen oli yhtä tuskaa, toisaalta oli mukavaa, kun koulussa ei ollut yhtään tylsää hetkeä. Lilyn kanssa Remus ei ollut viime aikoina puhunut, sillä tyttö näytti viettävän aikaa vain Severuksen kanssa ja kaiken lisäksi olevan vihainen Remukselle. Remuksesta tuntui vähän inhottavalta, että Lily luuli hänen olevan mukana Jamesin ja Siriuksen keksimissä Luihuisiin suunnatuissa kepposissa. Ei hän kyllä toisinaan ymmärtänyt, miksi Lily edes oli Severuksen ystävä. Poika näytti kaikin puolin ikävältä ihmiseltä, eikä Remuksen enää tehnyt niin usein mieli puolustella poikaa kun joku kelmeistä sanoi hänestä jotain ilkeää.

Peter puhui suu vaahdossa kesäsuunnitelmistaan ja James kertoi että hänen vanhempansa olivat varanneet porttiavaimen viikoksi erääseen kreikkalaiseen velhokylään. Remus huomasi, kuinka Sirius oli epätavallisen hiljaa kun puhuttiin loman lähestymisestä. Ei Remuksellakaan mitään erikoisia suunnitelmia ollut. Ei hänen vanhemmillaan ollut varaa pitää lomaa kirjakaupan pitämisestä saati sitten lähteä ulkomaille. Silti Siriusta ajatellessa Remuksesta tuntui, kuin hän itse olisi ollut jotenkin etuoikeutettu. Hän sentään piti vanhempiensa seurasta, eikä edes muistanut, milloin viimeksi hänelle olisi huudettu, kun taas Sirius sai vanhemmiltaan harva se viikko ikäviä kirjeitä, joissa kerrottiin, minkä takia he sillä hetkellä olivat pettyneitä esikoiseensa. Remus tiesi kirjeistä, koska Sirius oli joskus näyttänyt niitä hänelle. Silloin Sirius oli vain esittänyt koko jutun vitsinä, "Jaahas, mitä minä tällä kertaa olen tehnyt väärin?", mutta hänen naurunsa oli kuulostanut väkinäiseltä ja Remus yritti seuraavan kerran saadessaan kirjeen äidiltään lukea sen silloin, kun Sirius ei ollut paikalla. Hänelle tuli jotenkin huono omatunto siitä, että hänellä oli kotona kaikki hyvin, kun taas Sirius vain esitti, että kaikki oli hyvin. Joskus Remus yritti puhua asiasta Jamesin ja Peterin kanssa, mutta Peter vain meni oudon hiljaiseksi ja James sanoi: "Ei hän halua puhua siitä", ja siinä se keskustelu oli.

Kuitenkin sinä päivänä kun koulu loppui, Remus unohti junassa istuessaan hetkeksi potea huonoa omatuntoa. He vitsailivat ja juttelivat niin kuin tavallista, ulkona paistoi aurinko, ja Remus tiesi, että isä odottaisi häntä rautatieasemalla. Edes viikon päässä oleva täysikuu ei voinut lannistaa häntä siinä auringonkeltaisessa olotilassa. Kelmit tappoivat aikaa ottamalla vuorotellen Peterin ostamasta Jokamaunrae-purkista satunnaisen karkin ja syömällä sen. Se, joka purkin tyhjennettyä olisi syönyt eniten ällöttävän makuisia rakeita, voittaisi. Remus alkoi olla voitolla ja katui peliin osallistumistaan, kun juna saapui asemalle. Remus huokasi helpotuksesta ja sysäsi puolillaan olevan purkin Peterille, joka katsoi sitä hieman pahoinvoivasti, ennen kuin tunki sen huokaisten laukkuunsa.

"Oma koti kullan kallis", Sirius sanoi, mutta kuka tahansa olisi voinut huomata, ettei hän tarkoittanut sitä.

Asemalla vanhemmat odottivat lapsiaan sankoin joukoin ja Remus etsi katseellaan isäänsä. James ja Peter olivat jo löytäneet vanhempansa ja hyvää kesää toivotettuaan jättäneet Remuksen ja Siriuksen kahdestaan laiturille. Yhtäkkiä Remus huomasi isänsä vilkuttavan vähän kauempana ja hän vilkutti takaisin ennen kuin kääntyi vielä kerran Siriuksen puoleen.

"Etkö sinä löydä heitä?" hän kysyi yrittäen kuulostaa huolettomalta. Sirius näytti itsepäiseltä.

"Tuolla minun noutajani on", hän sanoi ja Remus kääntyi Siriuksen katseen suuntaan. Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta kun hän katsoi vähän alemmas, hän näki kurttuisen ja ärtyneen kotitontun.

"Lähettivät kotitontun", Sirius sanoi.

"Lähettivät kotitontun", Remus toisti epäuskoisena.

"Minä en halua mennä sinne", Sirius sanoi ja risti kätensä rinnan päälle.

"Ei sinulla taida olla muuta vaihtoehtoa."

"Ei olekaan", Sirius vastasi. "Eikö voitaisi seistä tässä vielä vähän aikaa? Esittää, etten huomannut Oljoa vielä?"

Remus kääntyi katsomaan isäänsä, joka kurtisti kulmiaan ja naputti jästirannekelloaan.

"Minun pitää mennä", hän sanoi vastahakoisesti. Hän ei olisi halunnut jättää ystäväänsä tuon epämiellyttävän näköisen kotitontun huomaan.

"Niin tietysti", Sirius sanoi. "Niin minunkin."

Sitten hän yllätti Remuksen täysin rutistamalla tätä lujaa ja nopeasti. Halaus oli ohi ennen kuin Remus ehti edes tajuta mitään, ja sitten Remuksen pitikin jo lähteä isänsä luo.

"Minä kirjoitan", hän huikkasi Siriukselle.

"Minä varastan pöllön ja kirjoitan sitten takaisin", Sirius vastasi ja maleksi sitten kotitontun luo.

*

Kotona tuntui vähän ajan päästä siltä, kuin Remus ei olisi koskaan ollut koulussa ollutkaan. Tai olihan siitä todisteita. Hän oli senttejä pidempi kuin edellisenä kesänä, hän omisti taikasauvan (jota ei harmikseen voinut lomalla käyttää), ja hän sai harva se päivä kirjeen joltakin ystävistään, joskus jopa Lilyltä. James lähetti Kreikasta postikortin, jossa oli patsas alastomasta naisesta (Remus tunsi itsensä jotenkin epämukavaksi katsellessaan sitä), Peter kertoi käyneensä Lontoon metrossa ja eksyneensä sinne ("Hulluja nuo jästit, minä sanon. Hulluja!"), Sirius kirjoitti pitkiä vuodatuksia serkuistaan ja muista sukulaisista, jotka tulivat käymään ja tiirailivat häntä nenänvarttaan pitkin. Lily taas kirjoitti arkipäiväisistä asioista, siitä, miten hän oli ostanut uuden kesämekon ja kuinka Petunialla oli elämänsä ensimmäinen poikaystävä, joka kävi heillä melkein joka päivä ja jonka nauru kuulosti epämiellyttävästi röhkinnältä. Remus vastasi kirjeisiin kertomalla kirjoista joita hän oli viimeksi lukenut, jästilevysoittimesta jonka isä oli löytänyt jostakin puoleen hintaan, ja siitä, miten hänen selkänsä oli palanut täysin mystisesti hänen oltuaan pihalla auringonpaisteessa tasan kaksi sekuntia (tai ehkä vähän pidempään).

Kaiken kaikkiaan kesäloma oli mukava. Remus saattoi olla jopa vähän rentoutuneempi täysikuistakin, kun kenellekään kotona ei tarvinnut valehdella niistä. Isä oli hankkinut levysoittimen juuri täysikuun jälkeisiä päiviä varten. Täysikuun jälkeen Remus ei nimittäin useinkaan jaksanut nousta sängystä koko päivänä, niin väsynyt ja heikko hän oli. Niinpä hänen isänsä hiipi jossain vaiheessa päivää huoneeseen, valitsi jonkun rauhoittavasti rahisevan levyn ja asetti sen soittimeen. Remus ja isä viettivät koko päivän kuunnellen musiikkia tyylilajien vaihdellessa klassisesta musiikista rockiin. Remus ei ollut aiemmin juuri kuunnellut jästimusiikkia. Velhojen musiikista hän ei taas ollut koskaan erityisemmin välittänyt, vaikka äiti kuuntelikin sitä korva tarkkana olohuoneen radiosta. Nyt Remus kuitenkin rakastui, ensimmäistä kertaa elämässään. Hän olisi voinut kuunnella Beatlesin Abbey Roadin joka päivä alusta loppuun eikä siltikään kyllästyä. Vivaldin Talvea kuunnellessa tuntui, kuin hänen sydämensä olisi alkanut hakata aivan eri rytmiä kappaleen mukana. Bob Dylanin rauhoittava ääni sai Remuksen pään vaipumaan tyynylle ja silmät painumaan kiinni. Remus rakasti musiikkia, ja hän harmitteli, ettei levysoitin toimisi taikuutta täynnä olevassa Tylypahkassa, jossa sähköstä ei tiedetty yhtään mitään.

Yhtäkkiä olikin jo elokuu. Jamesin suunnittelema tapaaminen hänen luonaan oli unohtunut täysin. Kukaan ei  ehtinyt (Peter), joillakin ei ollut rahaa (Remus), ja joidenkin vanhemmat osoittautuivat ongelmaksi (Sirius). Ei se kyllä enää siinä vaiheessa haitannut, kun koulun alkuun oli enää viikko ja kohta he näkisivät kuitenkin. Remuksesta tuntui, että hänen valkeat arpensa näkyivät entistä selvemmin päivettyneeltä iholta. Hän oli jotenkin onnistunut viimeisenä täysikuuna raapimaan oikeaan poskeensa syvän viillon, jota olisi vaikeaa selittää muille. Toinen, paljon vähäpätöisempi ongelma oli se, etteivät kaikki kesken jääneet kirjat mahtuisi hänen matka-arkkuunsa koulukirjojen lisäksi. Kun syyskuun ensimmäinen tuli, oli matka-arkku kuitenkin pakattuna, kaikki valmiina ja Remuksella hymy huulilla. Hän oli salaa odottanut tätä jo viikkoja.

[Midnight]

Aivan mahtava luku taas!

Tän luvun ehdottomasti söpöin kohta oli toi Siriuksen nopea hali Remukselle ennen kesälomaa. Nous semmonen tyhjä virnistys naamalleni siitä. Toisaalta, tossa aika lailla samassa kohtaa kävi myös hurjasti sääliksi Siriusta. Ajatella, että omat vanhemmat lähettävät kotitontun hakemaan poikansa kotiin...

Itse kesälomassakin oli tietysti monia hyviä kohtia. Se Jamesin lähettämä postikortti kreikkalaisesta velhokylästä sai kyllä nauramaan aika nopeasti. Muutenkin oli hauska lukea, että Remus kirjoitteli myös Lilyn kanssa, niinkuin muidenkin Kelmien. Myös toi Remuksen isän hankkima levysoitin oli aika hieno ajatus. Mutta kyllä se mullakin toimii, että jos kuuntelee musiikkia niin kaikki murheet hälvenee. Ja onhan se mukavaa, että Remukselle ja sen isälle tuli yhteinen harrastus!

[pihlajanmarja]

Kiitos kommentista, Midnight! Hyvä että levysoitinhomma toimi. (: Tässä luvussa onkin lisää Siriusta, kirjoitan varmaan koko toisen lukuvuoden Siriuksen näkökulmasta. Saa nähdä...


Siriuksen teki mieli potkaista Oljoa lähtiessään Kalmanhanaukiolta. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä kun näki pikkuveljensä tuijottamassa häntä yläkertaan johtavien portaiden tasanteelta. Jostain kumman syystä Regulus oli kiintynyt tuohon pahuksen kotitonttuun, ja tonttu häneen. Koska Regulus oli ollut Siriukselle ainoaa järkevää seuraa koko kesän aikana, hän ei viitsinyt suututtaa veljeä juuri ennen lähtöään.

"Kirjoita sitten", Regulus sanoi. He kumpikin tiesivät, ettei Sirius oikeasti kirjoittaisi. Ei hänellä ollut aikaa, ja sitä paitsi heidän äitinsä luki kaikki Siriukselta tulleet kirjeet, oli ne osoitettu kenelle tahansa.

"Totta kai", Sirius sanoi silti ja yritti olla huomaamatta Reguluksen apeaa ilmettä.

"Poika, nyt lähdetään", Siriuksen isä huusi eteisestä. "Ei minulla koko päivää aikaa ole."

Ei tietenkään. Milloinkas Orion Mustalla oli aikaa pojalleen, Sirius mietti. Häntä ärsytti koko paikka. Hän ei halunnut enää piilotella ystäviensä kirjeitä patjan alla eikä niellä vanhemmilleen osoitettuja vastalauseita viime hetkellä. Hän ei halunnut olla hiljaa ja kiltti, mutta silti hän yleensä kotona esitti sellaista, ihan vain sen takia, ettei halunnut aiheuttaa taas uutta riitaa. Mustan perheessä riidat kun yleensä olivat jotain aivan muuta kuin tavallisissa perheissä.

Sirius ilmiintyi Orionin kanssa King's Crossin aseman ilmiintymispaikalle, josta jästit eivät tienneet mitään. He astuivat näkymättömiin loitsitulta kohdalta esiin ja kävelivät ripein askelin aseman poikki, Orion vetäen Siriuksen matka-arkkua perässään ja katsellen ohikulkevia jästejä halveksuvasti. Sirius taas hymyili kivasti pukeutuneelle häntä vanhemmalle jästitytölle hurmaavasti ihan vain sen takia, että jos isä olisi nähnyt sen, hän olisi raivostunut. Ei Orion tietenkään huomannut mitään, mutta Siriukselle riitti se tieto, että hän oli tehnyt jotain sääntöjen vastaista. Sehän se hauska osio yleensä oli, ei kiinni jääminen. Jästitytön kireä ilme suli Siriuksen hymyn edessä, ja hän jopa vilkutti vähäsen kiirehtiessään ohitse. Sirius oli yhtäkkiä hyvällä tuulella ankean aamun jälkeen. Kohta hän pääsisi kotiin.

Orion ei edes seurannut häntä laiturille, kunhan tyrkkäsi arkun hänen mukaansa ja käski hänen seurustella kerrankin oikeanlaisten ihmisten kanssa.

"Kyllä isä", Sirius sanoi nöyrästi ja ennen kuin isä ehti vastata, Sirius oli jo mennyt portin läpi ja oli nyt velhoja kuhisevalla laiturilla numero yhdeksän ja kolme neljäsosaa. "Minulla on vain vähän eri mielipide siitä, ketkä ovat oikeanlaisia ihmisiä ja ketkä eivät, isä", hän vielä sanoi ja saatuaan sen sanottua hänen kasvoilleen levisi itsetyytyväinen virne. Kunpa isä olisi kuullut vastauksen. Se olisi saanut hänet puhisemaan raivosta.

Väenpaljoudessa ei näkynyt muita Kelmejä vaikka Sirius kuinka yritti etsiä, joten hän päätti mennä sisälle junaan varaamaan hyvät paikat itselleen ja ystävilleen. Juuri kun hän oli nousemassa junaan, hän kuuli nimeään huudettavan kovalla äänellä. Äänestä ei voinut erehtyä.

"Potter", Sirius huudahti ja kääntyi ympäri juuri kun James juoksi häntä kohti työntäen matkakärryä edessään.

"Musta", James sanoi ja nauroi iloisesti. "Mennäänkö etsimään vapaa vaunuosasto, vai odotetaanko muita?"

"Odotetaan vain", Sirius sanoi. Hän istuutui matka-arkkunsa päälle ja katseli väkijoukkoa hilpeänä. Oli mukavaa nähdä värikästä porukkaa. Joka puolelta kuului jälleennäkemisen huudahduksia, iloista rupattelua ja naurua. James istui hänen viereensä. Hänen kantamustensa joukosta kuului pöllön huhuilua, niin kuin Siriuksen vieressä olevasta häkistäkin.

"Sain uuden pöllön kun edellinen kupsahti", Sirius sanoi. "Annoin sen nimeksi Godric, mutta vanhempien kuullen kutsun sitä vain pöllöksi."

James vilkaisi pöllöä ja hänen silmäkulmansa rypistyivät nauraviksi. "Ehkä vähän liian uljas nimi tuollaiselle sulkakasalle", hän sanoi ja Sirius mottasi häntä käsivarteen.

"Hei! Omasi nimi on Tumpelo."

"Ja se kantaa nimeä ylpeydellä", James sanoi ja nyt Siriuskin nauroi. Hänellä oli ollut ikävä tällaisia leppoisia keskusteluja.

Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Peter saapui paikalle hitusen hengästyneenä. Hänen ilmeensä kirkastui kun Sirius ja James ilmestyivät hänen näkökenttäänsä.

"Ettekö te ole vähän kulkuväylän tiellä?" hän kysyi. "Ovi on aivan takananne."

"Ei se mitään haittaa", Sirius sanoi.

"Meitä ainakaan", James täsmensi ja vilkaisi Siriusta samaan aikaan kuin Sirius vilkaisi häntä. Heidän ajatuksensa kulkivat edelleenkin aina samaan suuntaan.

"Missä Remus on?"

"Luulin nähneeni hänet tuolla", Peter vastasi Siriuksen pohdintaan. "Mutta hän taisi juuri halata äitiään, jos näin oikein."

"Mammanpoika", James sanoi, ja Sirius mottasi häntä taas.

"Itse olet."

"Ei sinun tarvitsisi muita puolustaa!" James älähti ja hieroi kipeää käsivarttaan. Juuri kun Sirius oli vastaamassa, joku sanoi "Siriushan on oikein jalo", ja Sirius pomppasi pystyyn äänen kuultuaan. Siinä seisoi Remus, kuluneessa t-paidassa ja leveissä farkuissa. Sirius tiesi, että hänen hymynsä täytyi ulottua korvasta korvaan, mutta ei se oikeastaan haitannut. Remus hymyili melkein yhtä leveästi, ja oli vähällä, ettei Sirius juossut halaamaan ystäväänsä. Asiat tuntuivat aina paljon helpommilta, kun niistä kertoi Remukselle, eikä Sirius ollut voinut kertoa mitään hänelle koko kesänä. Ei kirjeissä viitsinyt. Sitten Sirius huomasi Remuksen poskessa olevan uuden arven. Hän tiesi, että jos kysyisi jotakin asiasta, Remus vain kertoisi jonkun naurettavan tarinan, joka ei tietenkään ollut totta. Sirius halusi tietää oikean vastauksen, joten jätti kysymykset sikseen ja vilkaisi Jamesia merkitsevästi. Sillä aikaa Peter alkoi selittää Remukselle kuulumisiaan ja lopulta he kaikki neljä nousivat junaan ja lähtivät etsimään vaunuosastoa itselleen.

*

Sinä yönä Sirius nukkui kuin tukki. Aamulla Peterin piti lopulta vierittää hänet ulos sängystään, jotta hän heräsi ja ehti ajoissa aamupalalle. Sirius ei ollut kovin kiitollinen asiasta. Suuressa Salissa Sirius vältteli katsomasta Luihuisten pöytään. Siellä niitä isän mielestä oikeanlaisia ihmisiä olisi ollut, mutta Siriuksellapa oli paljon parempaa seuraa Rohkelikkojen pöydässä. Paitsi tänään Peter keskittyi ruokaan ja Remus oli hiljainen ja pahoinvoivan näköinen. Sirius vilkaisi taas Jamesiin. James ymmärsi heti, että katse tarkoitti "meidän pitää puhua", eivätkä Peter ja Remus edes huomanneet koko katsetta. Kun aamupala oli ohi, James veti Siriuksen mukanaan siivouskomeroon. Peter ja Remus näyttivät vähän loukkaantuneilta jäädessään ulkopuolelle heti ensimmäisenä koulupäivänä, mutta ei Peteriä olisi voitu pyytää mukaan ilman, että olisi ollut ilmiselvää, että he puhuivat Remuksesta.

"Hän  näyttää sairaalta."

"Ei sairaammalta kuin tavallisesti."

"Mutta joku hänessä on vikana! Ne jatkuvat mahakivut ja nyt nuo arvet, joita hän piilottelee…"

"En minä usko, että hänellä oikeasti on mitään mahakipuja, Sirius."

"Väitätkö, että hän valehtelee? Mutta eihän Remus –"

"Oletko varma? Muistatko miten monta kertaa hän valehteli täysin sujuvasti opettajillekin viime kouluvuonna?"

"Me olemme eri asia kuin opettajat."

"Ehkä hänellä on joku tosi nolo sairaus. Hän ei vain kehtaa sanoa sitä."

"Meidän on pakko selvittää asia, James. Meidän pitää auttaa häntä."

"Minusta tuntuu, ettei hän kaipaa apuamme."

"Ihan sama. Hän näyttää kamalalta."

"Niin näytät sinäkin, aina."

"Pää kiinni."

Kaksikko astui ulos siivouskomerosta ja huomasi, että Remus ja Peter olivat jo kadonneet jonnekin.

"Luultavasti olemme myöhässä lukuvuoden ensimmäiseltä tunnilta", James totesi hilpeänä, aivan kuin komeron oven takana ei olisikaan käyty vakavaa keskustelua heidän ystävänsä terveydentilasta.

"Niinpä taidamme olla. Sen lisäksi kyseistä tuntia taitaa pitää eräs neiti McGarmiwa. Hänellä on varmaan ollut kamala ikävä meitä", Sirius sanoi ja suuntasi askeleensa kohti seuraavaa kerrosta.

"Ja tulee vielä kovempi ikävä nyt, kun joutuu odottelemaan meitä luokassa", James vastasi ja seurasi Siriusta. Heidän askeleensa olivat melkein yhtäaikaiset. Sirius ei koskaan lakannut ihmettelemästä sitä, kuinka saumattomasti he toimivat yhdessä. Melkein kuin kaksoset.

"Rohkelikon kauhukaksikko", Sirius sanoi jäljitellen McGarmiwan äänensävyä.

"Tunnustan", James vastasi.

McGarmiwan ilme ei todellakaan ollut kovin hyväksyvä, kun James ja Sirius ilmestyivät lukuvuoden ensimmäiselle Muodonmuutoksien tunnille monta minuuttia myöhässä. "Kymmenen pistettä Rohkelikolta" oli aina hyvä tapa aloittaa tunnit.