Ihanaa, kommentteja! :-) Kiitos kaikille.
Midnight, mukavaa kuulla, että pidit tästä! Ja että Siriuksen reaktio vaikutti aidolta, tiedän siis, etten ole ihan unohtanut, miltä tuntuu olla 11-vuotias. :-D Minäkin tykkäsin kirje-kohdasta, hyvä että se toimi.
Sussupaa, kiva että tykkäsit! Totta puhut, Remus on aina ihana. Mun mielestä Sirius kyllä näyttää tunteitaan. Se vaan välillä yrittää olla niin kuin ei olisikaan, mutta kaikki tajuaa heti, mitä se ajattelee.
Munis, vau miten pitkä kommentti. Melkein pitempi kuin itse ficci! Hyvä kuulla että pidit, ja vielä parempaa, että sain näin pitkän kommentin. <3 Oon kyllä iloinen, että onnistuin tässä 11-vuotiaiden poikien kuvailussa. Toivottavasti onnistun jatkossakin... Et usko miten hymyilin sun kommentin jälkeen! Hihi. Hyvä, etten aivan tuhlaa lukulomaani. Jos yo-kirjoituksissa voisi kirjoittaa fanfictionin, niin saisin varmaan L:n.
A/N: Tässä tuleekin jo uusi luku! Ja vieläkin ykkösvuodesta puhutaan... Kommentit on kivoja, jee.
Tylypahkassa aika meni hurjaa vauhtia, ja ennen kuin kukaan huomasikaan, he olivatkin olleet koululla jo kuukauden. Remus tunsi luissaan kuinka kuu kasvoi täyteen kokoonsa, vaikka siihen piti olla vielä viisi päivää. Hänen vatsanpohjassaan oli hermostunut tunne, eikä hän oikein viitsinyt olla mukana muiden poikien jutuissa. Hän oli ollut jo melkein unohtanut, ettei hän ollut normaali. Oli virkistävää olla paikassa, jossa kukaan opettajia lukuun ottamatta ei tiennyt. Kukaan ei katsonut häntä oudosti tai inhoten. Kukaan ei huolehtinut hänestä jatkuvasti. Kaikki kohtelivat häntä niin kuin hän olisi ollut normaali.
Silloin se iski. Remus ymmärsi, ettei hän koskaan voisi kunnolla edes tässä joukossa valehdella itselleen ja kuvitella olevansa normaali. Ei se onnistuisi. Hän teki itselleen hallaa yrittämällä. Ei hänen kuulunut olla muiden joukossa. Ei hänen kuulunut esittää normaalia, valehdella kaikille ja olla pelkkä ensiluokkalainen. Ei hän ollut pelkkä ensiluokkalainen, kaikkea muuta. Hän oli ihmissusi. Seuraavina päivinä Remus kulki kuin sumussa. Hän yritti ottaa etäisyyttä huonetoveriinsa, mutta se oli hyvin hankalaa, kun he painivat ja tönivät ja pyysivät mukaan öiselle kouluntutkimisretkelle (James oli vihdoin paljastunut omistavansa näkymättömyysviitan). Oli hankalaa esittää, ettei häntä kiinnostanut.
Silti hän ei voinut olla ajattelematta, että ehkä olisi parempi, jos hän olisi jäänyt kotiin. Täällä hän ei koskaan voisi aidosti saada ystäviä. Hänhän valehteli heille koko ajan.
Päivä ennen täysikuuta Remus istui oleskeluhuoneen upottavan pehmeällä sohvalla ja yritti seurata Jamesin ja Peterin shakkipeliä (Peter voitti aina), mutta hänen päätään särki ja hän oli hyvin kärttyisä. Silloin Sirius ilmestyi heidän makuusalistaan ja heittäytyi sohvalle niin, että oli puoliksi Remuksen päällä. Miksi sinun pitää koko ajan tulla noin lähelle? Eikö äitisi ole halannut sinua tarpeeksi? Remus ajatteli pisteliäästi ja tajusi, että tässä tilassa hänen todellakin kannatti pitää suunsa kiinni, ellei halunnut saada kaikkia vihaamaan itseään.
"Hei, Remus, tehdään jotain", Sirius sanoi. "Shakki on tylsää. En minä jaksa katsoa tuota."
"Älä sitten katso", Remus sanoi. Yleensä hän oli iloinen ja hymyilevä, ja Sirius kyllä oli huomannut uuden ystävänsä mielialan muutokset viime päivien aikana. Hän vilkaisi Remusta muka huolettomasti ja totesi "Mennään jonnekin muualle, Remus!"
"En minä jaksa", Remus vastasi taas töksähtäen. Nyt Sirius oikeasti näytti vähän aikaa loukkaantuneelta.
"Mikä sinua vaivaa?" Sirius ärähti. Hän ei ollut sellainen ihminen, joka pysyi hiljaa, jos hänelle tiuskittiin.
Remus ei vastannut. Hänen teki mieli sanoa kaikenlaisia loukkaavia asioita joita pilkahti aina hänen mieleensä vähän ennen täysikuuta, mutta hän puristi huulensa tiukasti kiinni ja pudisti päätään. Hän ei voinut kertoa Siriukselle, mikä häntä vaivasi. Tylypahka oli ollut huono idea. Tällä hetkellä Remus ei ollenkaan pitänyt Dumbledoresta, joka oli saanut hänen vanhempansa suostuteltua.
Sanaakaan sanomatta Remus heitti Siriuksen jalat pois sylistään, nousi ja lähti. Hän ei tiennyt itsekään, minne oli menossa, mutta Sirius ei seurannut. Remus oli helpottunut siitä. Hän lähti oleskeluhuoneesta ja suuntasi käytävän jälkeen kierreportaita ylöspäin. Joku oli sanonut, että läntisessä tornissa oli hyvät näköalat. Remus harhaili hetken aikaa, ennen kuin löysi tornin. Se oli pieni ja pyöreä ja siinä oli isot ikkunat ja puinen, leveä penkki joka osoitti ikkunoihin päin. Remus istuutui ja veti polvet rintaansa vasten. Hänen teki mieli itkeä, mutta ei hän koskaan pystynyt itkemään näin lähellä täysikuuta. Hän tunsi typerän muutoksen lähestyvän. Hän tunsi kuinka hänen verensä virtasi hieman toiseen suuntaan, kuinka hänen sydämensä syke oli erilainen. Oli pelottavaa, miten kuu teki sen hänelle. Remuksen mielestä taivas oli kauneimmillaan silloin, kun kuuta ei näkynyt ollenkaan. Tällä hetkellä se roikkui taivaalla painavana, melkein täytenä. Remus tiesi sen katsomattakin, eikä hän viitsinyt katsella ulos.
Remus ei tiennyt, kuinka pitkään hän oli istunut siinä ja kuunnellut omaa hengitystään, kun joku avasi varovasti tornin oven. Se oli punatukkainen Rohkelikko-tyttö. Remus ei muistanut hänen nimeään. Sirius olisi varmaan muistanut. Hän muisti kaikkien nimet.
"Voinko istua sinun viereesi?" tyttö kysyi. Remus nyökkäsi ja siirtyi vähän lähemmäksi penkin reunaa, että tyttö mahtui siihen. Olisi tyttö kyllä mahtunut vaikkei Remus olisikaan siirtynyt, hän oli niin pieni ja hento. Ja hänen hiuksensa olivat todella, todella punaiset.
"Näin kuinka lähdit oleskeluhuoneesta", tyttö sanoi. Hänen äänensä oli yllättävän vahva, vaikka hän oli ulkoisesti niin heikon näköinen. "Riitelit kaverisi kanssa, etkö vain?"
Remus kohautti olkapäitään. Ihmeekseen hän huomasi, että tässä tytössä ei ollut mitään sellaista, joka olisi saanut hänet tiuskimaan.
"Minä tiedän miltä sinusta tuntuu", tyttö sanoi. Remus katsoi häntä yllättyneenä. Miten tuollainen tyttö saattoi mitenkään tietää, miltä hänestä tuntui? Hetken hän leikitteli ajatuksella, että koulussa olikin kaksi alaikäistä ihmissutta.
"Minullakin on koti-ikävä."
Tyttö veti jalkansa samalla tavalla itseään vasten kuin Remus oli tehnyt vähän aikaa sitten. Hänen silmänsä olivat kirkkaanvihreät. Se oli aika erikoinen väri. Kun Remus oli pitkään hiljaa, tyttö katsoi häntä.
"Vai onko sinulla koti-ikävä? Että minä tunnen oloni typeräksi."
"On minulla", Remus sanoi. Hän ei oikeastaan valehdellut. Välillä hänellä oli ikävää isänsä kirjakauppaa ja äitinsä tekemää ruokaa. Mutta yleensä kaikki unohtui, kun hän teki jotain hauskaa ystäviensä kanssa tai sai kirjeen kotoa. "Ei siinä ole mitään typerää. Se on ihan normaalia."
"Minä en ole ollut koskaan aikaisemmin poissa kotoa", tyttö sanoi. Remus ajatteli pitkiä sairaalajaksoja Pyhässä Mungossa ja häntä kylmäsi. Onnekas tyttö.
"Minä olen", Remus sanoi. "Mutta tämä on erilaista. Tylypahkassa on mukavaa."
Tytön silmät kirkastuivat. "Niin on. Rakastan oppia uusia asioita! Enkä mitenkään olisi voinut ajatella, että meitä velhoja on niin paljon. Mutta minä kirjoitin Petunialle, eikä hän vastannut. Minusta tuntuu, ettei hän enää koskaan vastaa."
Remus ei tiennyt, kuka Petunia oli, mutta hän kuulosti inhottavalta tyypiltä. Sen hän myös sanoi tytölle. Tyttö naurahti vähän.
"Sev- eräs kaverini on samaa mieltä. Mutta hän on minun siskoni. En minä voi olla ikävöimättä häntä."
"Minulla ei ole sisaruksia", Remus sanoi.
"Vanhemmillasi täytyy olla sinua kauhea ikävä", tyttö vastasi. Remus tajusi, että se oli totta. Silti Remus huomasi ajattelevansa, ettei hän halunnut takaisin kotiin. Ei oikeasti.
"Mm-m", Remus vastasi. Hän ja tyttö vaipuivat mukavaan hiljaisuuteen. Ulkona alkoi olla jo aika hämärä, mutta sisällä lamput alkoivat loistaa kuin itsestään. Tornissa oli vähän kylmä.
"Ehkä sinun pitäisi puhua ystävillesi", tyttö sanoi. "Kai he ymmärtäisivät, jos kertoisit, miksi tiuskit."
"En minä voi kertoa", Remus vastasi muistaen taas, miksi oli tullut torniin. Tytön seurassa kuu oli melkein unohtunut. Hassua.
"Koti-ikävä on kyllä kauhean noloa", tyttö myönsi. "Ehkä sinä voit sanoa vain, että sinulla on paha päivä."
"Minulla on paha päivä, ja minun mahaani koskee, ja haluaisin olla välillä yksin", Remus sanoi ääneen ja tunsi olonsa heti paljon paremmaksi.
"Niin sitä pitää", tyttö sanoi. "Mennäänkö takaisin?"
"Mennään vain."
Lihavan Leidin muotokuvan luona Remus muisti kysyä tytön nimeä. Se oli Lily.
*
Remus sanoi makuusalissa Siriukselle juuri samat sanat kuin oli sanonut Lilyllekin, mutta samassa hän tajusi, ettei oikeastaan halunnutkaan olla yksin.
"Minulla on vain vähän kipeä olo", hän sanoi.
"Mikä auttaisi?" Sirius kysyi huolestuneena. Selvästikin hän antoi anteeksi yhtä nopeasti kuin suuttui. Remus piti sellaisista ihmisistä. He olivat kotoisia kuin epätasaisesti leimahteleva tuli takassa.
"Voin hakea sinulle jotain syötävää", James ehdotti. Muut katsoivat häntä kummastuneina. "Ai, unohdinko sanoa? Minä löysin keittiön." Tämän hän sanoi sellainen ilme naamallaan, että hän odotti vähintäänkin mitalia tästä uroteosta. Sirius huudahtikin innoissaan.
"Nyt Remus menee sänkyyn lepäämään, ja me hoidamme kaiken muun", James sanoi virnistäen. "Olet aika hirveä kun tiuskit. Emmekä me halua sitä."
Remus katsoi poikia epäilevästi, mutta huokaisi ja kävi makuulle sänkyynsä. Sirius ja James lähtivät keittiöön ja Peter istui Remuksen sängynlaidalle ja katsoi häntä säälivästi.
"Mahakipu on kurjaa", hän sanoi kaikesta sydämestään. "Haluatko pastillin?"
Remus otti vastaan pastillin, jonka Peter oli kaivanut taskustaan. Se maistui siltä kuin parasta ennen -päivänmäärä olisi jo ohi, mutta ei se oikeastaan haitannut. Remus hymyili ystävälleen ja he istuivat pitkän aikaa hiljaa. Remus meinasi jo nukahtaa, kun ovi aukesi ja kaksi iloisesti metelöivää poikaa tulivat sisälle. Heillä oli mukanaan sellaiset määrät ruokaa, että siitä olisi luultavasti riittänyt koko koulun väelle, ja kaiken lisäksi he tunkivat muitta mutkitta makaamaan Remuksen viereen sänkyyn ja leväyttivät kaikki eväänsä peiton päälle. Onneksi he olivat kaikki vielä aika pienikokoisia. Peter tunki mukaan ja he alkoivat syödä juhla-ateriaansa. Remus ajatteli, ettei ihmissutena oleminen oikeastaan haitannut ystävyyssuhteita lainkaan. Ainakin niin kauan, kunhan hänen ystävänsä eivät seuraisi häntä Rääkyvään röttelöön täysikuuyönä mukanaan eväitä. Ihmeekseen Remus jopa melkein naurahti ajatukselle. Tylypahka oli parasta, mitä hänelle oli tapahtunut pitkään aikaan. James oli oikeassa. Tämä oli loistavaa, ja samaa saattaisi jatkua seuraavat seitsemän vuotta.
*
Aamulla yllätyksekseen pojat heräsivät leivänmurusten keskeltä Remuksen sängystä. Onneksi oli lauantai. Aamupala sängyssä oli loistava ajatus, ruokaa oli nimittäin vielä jäljellä. Remus ei ajatellut illalla nousevaa täysikuuta lainkaan. Sen sijaan hän ajatteli, miten mukavaa oli kun hänen ympärillään oli iloisesti nauravia poikia joilla ei ollut mitään häntä vastaan. Kyllä hän pystyisi pitämään salaisuutensa. Sen oli pakko onnistua, hän oli luvannut vanhemmilleen.