Nimi: Sateenvarjon alle mahtuu kaksi
Kirjoittaja: Pyry
Genre: slash, oneshot
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Mikhail & Joose
Summary: Ihmiset sanovat, että heillä on erityinen suhde ja termi kirpaisee Mikhailin sydäntä joka kerta, vaikka hän tietää ettei se merkitse mitään. Eiväthän ihmiset tiedä, eihän Joose tiedä.
A/N: Jipii, orignaalislashia jälleen minulta. Osallistuu Slash10 2.0 - haasteeseen.
Synkkä, sateinen syysaamu. Voi, kuinka Mikhail rakastaakaan niitä. Sitä ilman raikkautta ja sumua, joka ilmestyy aina sateen lakattua piiskaamasta lehdittömien koivujen oksia. Kuinka hän rakastaakaan sateenvarjoja ja niiden suomaa suojaa kastumiselta. Sitä tunnetta, kun ohi kävelee saman sateenvarjon alla kulkeva pariskunta. Se pienen pieni kateus, joka hänen sydäntään vihlaisee toisten onnea katsellessa.
Ja hänellä on kädessään turkoosi sateenvarjo, jota hän ei saa kenenkään kanssa jakaa. Tai, no, ei ole kyse saamisesta vaan pikemminkin uskaltamisesta. Ja sitähän Mikhail kaipaa eniten. Taitoa punoa ajatukset sanoiksi ja sopivan verran rohkeutta kysyäkseen hänen tärkeimpäänsä saman sateenvarjon alle. Koska Joosehan niin rakastaa sadepäiviä.
"Gotta hate this! Mun sateenvarjo jäi taas kotiin!" Joose kohottaa kätensä liioitellun dramaattisesti ilmaan. Mikhail antaa pienimuotoisen hymynkareen käväistä huulillaan. Kun hän katselee edessään seisoskelevaa mustahiuksista nuorukaista, hän muistelee aikaa, kun Joose oli vielä hänen. Siis todella
hänen. Kun Joose ei ollut vielä hankkinut sitä jumalattoman suurta kaveriporukkaa ja kerännyt valtavaa suosiota tyttöjen keskuudessa. Silloin, kun Mikhail oli Joosen ainoa ystävä, tuki ja turva. Mihail muistelee myös auringonkukkien keltaisia terälehtiä ja auringonpaisteen valaisemia, Joosen ruskettuneita kasvoja. Mikhail muistelee Joosen äidin valmistamia kolmiovoileipiä, joita he söivät aina kesäisin rannalla, kukkakuvioisella viltillä mahdollisimman varjoisassa paikassa.
Niitä palaneita olkapäitä ja käsivarsia, joista valitettiin seuraavat kaksi yötä aikuisten hyssyttelevien lauseiden säestämänä. Kuinka Mikhail kaipaakaan niitä viattomia kesäpäiviä, kun he molemmat olivat olleet vasta mitääntietämättömiä lapsosia. Silti kirkas kesäpäivä ei ole Mikhailin varhaisin muisto Joosesta ja hänestä.
Hän muistaa myös ne kamalat sadepäivät, jotka he viettivät tylsistyneinä sisällä pelaillen lautapelejä.
Voi, kuinka Joose vihaakaan sadetta. Silti poika on niin kamalan hajamielinen jättäessään aina sateenvarjon kotiin.
"Hei, läheks mäkkäriin koulun jälkeen?" Mikhail kuulee Joosen kysyvän äänen, jota hän niin kovasti salassa rakastaa ja vaalii.
"En mä varmaan", Mikhail vastaa mahdollisimman välinpitämättömänä, hilliten aivan mahdottoman suuren riemun äänessään, ettei herättäisi minkäänlaisia epäilyjä. Tosin kuka nyt epäilisikään mitään hänestä ja Joosesta? Hehän ovat molemmat miespuolisia ja kaiken lisäksi parhaita kavereita. Ihan luonnollistahan se on lähteä kavereiden kesken syömään roskaruokaa. Joosen ilme muuttuu näytellyn murjottavaksi.
"Tulisit nyt", Joosen hymy houkuttelee Mikhailia mukaansa tämän tapittaessaan Mikhailia niillä ruskeilla nappisilmillään anovana. Kuinka Mikhail voisi muka kieltäytyä kutsusta, kun se noin lausutaan?
"No okei", Mikhail myöntyy ja Joose kiljahtaa innoissaan.
"Nähään sit siin kakkostalon katoksen alla, selvä?" Joose ryntää tiehensä vastausta odottamatta ja vilkuttaa Mikhailille energisenä, kuten aina. Mikhail vilkuttaa takaisin, kuten aina ja ympärillä olevat nuoret tirskuvat hieman Joosen kovaäänisyydelle ja lapsenomaisuudelle. Mikhail pitää sitä sööttinä.
Mikhail huomaa istuvansa pirtelö vasemmassa kädessään mäkkärin pöydässä Joosea vastapäätä. Mikhail ei pidä pirtelöstä, se on aivan liian makeaa hänen makuunsa. Silti Mikhail teeskentelee nauttivansa juomastaan, koska Joosekin siemailee suklaapirtelöään suorastaan riemuissaan.
"Hei, Miksu, onks sulla tyttöystävää?" Joosen kysymys saa Mikhailin lähes tukehtumaan vaniljapirtelöönsä.
Miksi toinen kysyy tuollaisia nyt? Mikhail köhii Joosen nauraessa hänen tempaukselleen. Hän tuntee olonsa typeräksi, kun oli reagoinut sillä tavalla normaaliin kysymykseen.
"Mitä sä tollasia kysyt?" Mikhail saa laukaistua vastakysymyksen ja pyyhkii suunpielissään olevia pirtelöläikkiä servettiin, tuijottaen samalla leveästi virnistelevää Joosea.
"Mietin vaan, kun oot kuitenkin tollanen ori", virnistys levenee lähes ärsyttävälle tasolle. Mikhail ei kuitenkaan ajattele sen olevan niinkään ärsyttävä, kun on jo tottunut Joosen näyttäviin ilmeisiin.
"Ori?" Mikhail kohottaa aavistuksen verran toista kulmakarvaansa ja Joose naurahtaa.
Hän on aina pitänyt taitoa suuressa arvossa, osittain siitä syystä, ettei itse osaa kohottaa vain yhtä kulmakarvaansa kerralla.
"No katos tytöt tarvii hellän orin, ne ei tyydy pelkkään kaniiniin", Joose alkaa lauleskella laulua äänekkäästi keskellä McDonaldsia ja Mikhailin on painettava kätensä pojan suulle, että saa tämän lopettamaan.
"Okei, tajusin jo, voit lopettaa laulamisen", Mikhail huokaa ja Joose siirtää hänen kätensä pois suultaan.
"No, mut onks sulla?" Joose toistaa kysymyksensä, eikä Mikhail todellakaan tiedä, mitä pojan päässä liikkuu. Ilmeestä, saati toisen kasvoilla komeilevasta virnistyksestä ei saa mitään irti, se on varma.
"Ei ole", Mikhail kutittaa leukaansa ja Joosen osaksi sopii lapsellinen tuhahdus.
Hitto, mun kasvoja kuumottaa."Ihan tosi? Vaikka oot tollanen hellä ori-" Mikhail keskeyttää Joosen aikomukset alkaa taas laulamaan kiusoittelevalla hymyllä.
"Mitä? Ootko mustasukkanen?" Mikhail kysyy muka vitsillä, vaikka odottaakin vastausta tosissaan.
"Entäs jos oonkin?" Joose vastaa ja alentaa päätään.
Mitä? Sinä? Mustasukkainen? Hei?Mikhail on juuri sanomaisillaan jotakin, mutta Joose ehtii naurahtaa hermostuneena väliin.
"Just kidding!" Joose huudahtaa äkisti, kohottaen kätensä jälleen ilmaan. Mikhail on vuosien varrella ehtinyt jo huomata, että poika tekee niin aina ollessaan hermostunut.
Hei, tiedätkö? Tiedätkö, kuinka oon aina ...Joose hymyilee valloittavasti.
... rakastanut sua ja tota sun hymyäsi?Mikhailin sydäntä vihlaisee ja hän näyttää hetken kärsivältä. Joose kallistaa päätään ja pojan kasvoilta paistaa ilmiselvä huoli. Mikhail pinnistää hymyn huulilleen ja vakuuttaa kaiken olevan kunnossa. Ettei hän vain jaksa enää juoda pirtelöä ja Joose naurahtaa. Niin, hänhän otti kuitenkin suurimman mahdollisimman koon.
Ihmiset sanovat, että heillä on erityinen suhde ja termi kirpaisee Mikhailin sydäntä joka kerta, vaikka hän tietää ettei se merkitse mitään. Eiväthän ihmiset tiedä, eihän Joose tiedä. Eihän kukaan tiedä, että niinä ohikiitävinä hetkinä, jolloin Joose katsoo Mikhailia suoraan silmiin ja kysyy unohtaisiko tämä hänetkin joskus, Mikhailin tekee mieli itkeä.
Se on naurettavaa. Kuin Joose halaisi häntä takaa ja asettaisi kätensä Mikhailin silmille sanoen: "Arvaa kuka." Aivan kuin Mikhail kykenisi koskaan unohtamaan hänet, tai hänen pehmeää, täydellisen sointuvaa ääntään. Mutta eihän Joose sitä tiedä, eikä välttämättä edes uskoisi, jos Mikhail sen ääneen sanoisi. Eihän Joose tiedä.
"Miksu, pääsenks mä sun sateenvarjon alle?" Joose kysyy äkkiarvaamatta ja Mikhail hätkähtää. Mitä ihmettä? Miksi Joose kysyy sitä nyt?
Ei, älä hätiköi, Mikhail saa hengityksensä tasaantumaan.
Ei pidä vedellä johtopäätöksiä ilman perusteellista ajattelua. Joosehan vihaa sadetta, se on se syy. Ei hänellä mitään taka-ajatuksia tuossa pyynnössään ole. Niin, ihan peruskuraa, miks mä ajattelen kaiken näin homomaisesti? Joose hyökkää Mikhailin kylkeen kiinni ja Mikhail säpsähtää.
"Mitä hittoa?" Mikhailin huulilta karkaa yllättynyt älähdys. Joose hymyilee hänelle.
"Tää on pieni sateenvarjo, me ei mahduta muuten olemaan tän alla molemmat", Joose selittää ja Mikhail tajuaa oitis epäilyksensä täysin vääriksi. Hän ei voi estää pientä pettymystä sydämessään, mutta ravistelee sitten nekin, surunsekaiset tuntemukset pois ja hymähtää. No, ainakin hän saa kulkea saman sateenvarjon alla Joosen kanssa.
Mikhail säpsähtää jälleen, kun Joose painaa päänsä hänen olkapäälleen.
"Joose, mitä sä säädät siinä?" Mikhail änkyttää ja saa Joosen hymyilemään vinosti.
"Älä yritä, Miksu. Game is over", Joose lausuu ja Mikhail tuntee kylmien väreiden kiirivän selkäpiitään pitkin.
Tietääkö Joose? Miten? Hei? Mikhail tuijottaa hymyilevää Joosea sanomatta sanaakaan, odottavana ja sanoinkuvaamattoman kauhistuneena. Mikhail haluaa vain pysyä lähellä Joosea ja viimeiseksi hän nyt toivoisi toisen vihamieheksi päätymistä. Joosen silmät polttavat Mikhailia sillä hetkellä kuin kekäleet, eikä poika keksi mitään sanottavaa.
"Luulitko sä oikeesti, että oisin niin tyhmä, etten huomais? Sä katot mua eri tavalla, kuin muita jätkiä. Et kato silleen ees tyttöjä! Miten mä en muka ois huomannut?" Joose siristää silmiään ja Mikhail yrittää änkyttää jotakin vastaukseksi.
Peli on todellakin menetetty. Mitä Joose tekisi? Löisi häntä? Alkaisi vihaamaan häntä? Molempia?
"Sä se oot aika kiero lapsi, Miksu", Joose hymähtää ja suukottaa Mikhailin yllätykseksi hänen poskeaan. Mikhail vilkaisee salamana parhaaseen ystäväänsä, joka näyttää hieman ujostelevalta ja miettivältä samanaikaisesti. Mikhailin kasvoja kuumottaa.
"En tiiä mitään tälläsestä, mut sä oot mulle tosi tärkee", Joose lausuu ja punehtuu itsekin. Siinä he sitten seisoskelevat, vieretyksin saman sateenvarjon alla, punaisina kuin tomaatit. Mikhail kietoo toisen kätensä Joosen ympärille ja vetää toista lähemmäs itseään ja Joose hymähtää. Mikhail on kuulemma iso idiootti.
"Arvaa kuka", Mikhailin silmiä peittävät Joosen viileät kädet ja hän hymyilee tuolle vanhalle kysymykselle.
"No olisikohan Joose?" Mikhail virnistää ja yhtäkkiä, kun kädet katoavat hänen silmiltään paljastaen sumuisen syysaamun ja Joosen virnistelevät kasvot, maailma tuntuu jälleen paremmalta paikalta elää.