A Game of Shadows-elokuva: Uniputous, S, Sherlock Holmes/John Watson

[stardust]

Title:Uniputous
Author: stardust
Beta: Ei ole, joten be prepared.
Rating: S, koska kuoleman voi tulkita itsemurhaksi.
Genre: Angst, romance, deathfic
Pairing:Sherlock Holmes/John Watson
Warnings: Spoilaa elokuvaa Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Tulkinnanvarainen itsemurha.
Fandom: Sherlock Holmes: A Game of Shadows - elokuva.
Disclaimer: En omista kyseisiä herroja vaan tässä tapauksessa kaikki kunnia kuuluu Sir Arthur Conan Doylelle, Jude Lawille ja Robert Downey Jr.lle.
Challenge:Tunne10, tunteella: hellyys.
Summary: Heilahdus. Minä näen, kuinka Holmes hiljaa katoaa. Putoaa uniputoukseen vieden mukanaan viimeisen vastustajansa. Uppoaa siihen mustuuteen, joka koostuu särkyneistä unelmista ja kaipuusta

A/N: Oh dear, mistä edes aloittaisin? Kuten huomata saattaa, on stardust koukkuuntunut näihin uusiin elokuvaversioihin Doylen upeista kirjoista, olen kirjoittanut jo parodiaa ja shotteja ja jopa RPF:ää näyttelijöistä ja nyt olisi sitten teille tarjoilla tälläinen lyhyt yöllinen tajunnanvirta. Paatuneena itkupillinä itkin miltei tuossa kohdassa, jossa Sherlock putoaa Moriartyn kanssa kuolemaansa. Luojan kiitos tiedän, miten elokuva oikeasti loppuu. (Okei myönnetään, itkin kunnolla kun katsoin sen myöhemmin.) Inspiraatio sattui nyt luikertelemaan minuun keskellä yötä ja päätin teille sitten tämän kirjoittaa. Tai oikeastaan en päättänyt, sillä julkaisen tämän vain kahden raivostuttavan ihanan ystäväni painostuksesta, kiitos teille muusat. ♥ Eli siis lyhyesti ja ytimekkäästi, tämä on Johin ajatuksia tuona hetkenä ja muutama takauma, jotka sijoittuvat öihin ennen A Game of Shadows elokuvan tapahtumia. (Koska halusin linkittää tähän heidän välistä hellyyttään). Koettakaa nauttia ja pahoittelen jo valmiiksi kaikkia virheitä, kirjoitin tämän yöllä fanityttö-fiiliksissä ja haikeudessa.


♥: stardust

Uniputous

                                   
Käteni liukuu pitkin hänen paljasta selkäänsä. Huuleni koskettavat kevyesti hänen kaulakuoppaansa ja kuulen, kuinka Holmes henkäisee yöhön. Painan pääni tyynylle, sen kuluneelle pinnalle ja hengitän hänen tuoksuaan. Se on niin tuttu. Savua ja viskiä, viisautta ja uhoa. Hänen lähellään on hyvä olla. Hänen lähellään olen kokonainen, John H. Watson, en enempää, en vähempää. Joskus minä vihaan hänen uhoamistaan, kuukausien mittaisia masennuskausiaan ja liian innokasta maniaa. Vihaan kieroa hymyä ja mustia silmiä. Vihaan, kuinka hän yrittää tuhota orastavan avioliittoni, ainoan keinoni päästä hänestä. Ainoan keinoni katkaista se suhde, jota niin rakastan, mutta, joka tulisi koitumaan kohtalokseni. Sillä salaa minä olen vain pelkuri, tutisevapolvinen sotatantereen kouluttama pelkuri.

'Cause this is what dreams should always be

Katson Holmesin mustia silmiä ja tunnen kuinka sykkeeni hidastuu hiljalleen. Se kaikuu korvissani ja katoaa. Moriarty ja hän ovat parvekkeen reunalla. Tarvitaan vain sysäisy ja he molemmat katoaisivat iäksi. Se on ainoa, joka kaikuu päässäni.

Mieleni kelaa salamana hetket. Salaiset suudelmat ja hänen kätensä omassani. Seikkailut ja ne hetket, jolloin hän saa minut tuntemaan itseni maailman täydellisimmäksi mieheksi. Soturiksi, jonka haarniskaa mikään ei voi lävistää. Ja minä tiedän hänen metodinsa. Vaihtoehtoja ei ole. Joko hän tai he. Joko hyvä tai paha. Yhdestä katseesta minä tiedän mitä hän aikoo. Hän aikoo upottaa itsensä mustaan virtaan, pudota putoukseen ja viedä pahuuden mukanaan, tehdä maailmasta hieman paremman paikan. Holmes aikoo leikkiä varjoleikin loppuun ja minä anelen häntä kieltäytymään.

The damage is done

Oikeastaan minä rakastan niitä. Hetkiä, jotka makaan näin hänen rinnallaan. Sitä kun hän kevyesti sipaisee huuliani omillaan ja painaa otsansa vasten omaani. Sitä, kuinka emme tarvitse selityksiä. Kuinka hän tuntee pelkoni ja tietää, että on hävinnyt taistelunsa. Minä menisin naimisiin. Minun olisi pakko. Hän tietää, kuinka minä olen haavoittunut, hänen siipiensä kannattelema ja kuinka minun on pakko parsia viimein kokoon omani.

Minä tiedän, että minä tosiasiassa rakastan hänen uhoamistaan, rakastan kuukausien mittaisia masennuskausia, jolloin minä olen hänen ainoa pelastajansa. Rakastan sitä tuiketta, joka syttyy hänen silmiinsä hänen ollessaan siinä liian innokkaassa maniassaan. Rakastan vinoa ilkikurista hymyä ja yönmustia, maailman kauneimpia silmiä. Oikeastaan minä rakastan hänen yrityksiään tuhota orastava avioliittoni, hänen mustasukkaisuuttaan ja sitä intohimoa, jolla hän on päättänyt minut omistaa. Minä rakastan meitä ja sitä tunnetta kun olen hänen omansa. Sitä ei avioliittoni, eikä mikään tulisi koskaan muuttamaan ja minä tiedän sen itsekin. Minä olen hänen omansa.

Minä haluan toimia. Vetää hänet pois kuoleman kielekkeeltä, hypätä tilalle tai kantaa häntä siivilläni. Minä haluan pysäyttää tämän filmin. Huutaa ”poikki” ja estää tämän sairaan näytelmän loppumista. Sillä me molemmat tiedämme sen olevan tragedia. Olen valmis purkamaan avioliittoni, valmis olemaan vain hänen. Virallisesti, epävirallisesti, julkisesti tai salassa. Aivan kuten hän haluaa. Sinä hetkenä minä olen valmis siihen.

Minä haluan sata uutta seikkailua, tuhat täytettyä muistikirjaa. Minä en halua menettää, Holmesia. En parasta ystävääni, rakastajaani ja sitä ihmistä, joka parsii minun karisseet sulkani kokoon aina minun pudottuani. Minä haluan hänen ärsyttävän näsäviisautensa, raivostuttavat metodinsa ja synkimmät salaisuutensa. Haluan viat ja virheet. Kaiken. Hän katsoo minuun tummilla silmillään. Hymyilee varovaisesti ja hyvästelee minut sanoitta. Kertoo tarinat sakkailuistamme, kuiskaa kielletyt kolme sanaa sydämeeni ja suutelee minut silmillään viimeisen kerran. Mustat silmät sulkeutuvat ja minä tiedän, että hänen on mentävä.

I would have died
I would have loved you all my life

Hänen ihonsa on kuulas ja valkea. Se kutsuu huuliani tanssimaan sillä. Koskettamaan pientä syntymämerkkiä ja kiertämään jokaisen arven. Hän on ainutlaatuinen. Ainoa lajiaan. Hänen seurassaan minä en ole mitään. Olen ikuinen oppipoika, tuikekatseinen ihailija ja hänen varjonsa. Minä olen katkera ja kateellinen ja salaa toivon olevani kuin hän.

Silti Holmes saa sen kaiken tuntumaan mitättömältä. Kuin hänelle minä olisin kaikki tällaisena. Kuinka hänelle minun tavallisuuteni olisi yhtä kiehtovaa kuin hänen uskomattomat ajatusketjunsa ja mitättömät johtolankansa. Jokainen katse, jonka hänen mustat silmänsä minuun luovat, valaa minuun sitä pientä kipinää. Jokainen kosketus sytyttää sen liekkeihin ja saa minut luulemaan, että minä todella teen oikein. Minä todella riitän hänelle. Holmes suutelee kaulaani ja minun on lämmin.


Heilahdus. Minä näen, kuinka Holmes hiljaa katoaa. Putoaa uniputoukseen vieden mukanaan viimeisen vastustajansa. Uppoaa siihen mustuuteen, joka koostuu särkyneistä unelmista ja kaipuusta. Ja kuinka paljon minä rakastankaan häntä. Rakastan kiellettyä unelmaa, kadonnutta haavekuvaa ja sydämeni epätasaista sykettä.
 
Äsken katselemani parveke on tyhjä. Ei kuulu äännähdystäkään, vain veden julma pauhu, joka todistaa tärykalvoilleni hänen olevan poissa. Minä suljen silmäni. Vedän viimeisen hengenvetoni ja annan itseni pudota hänen mukanaan. Viedä sydämeni jääkylmään kuolemaan. Sillä se mitä minusta jää tänne, ylös parvekkeelle, en ole minä. Se on mies, joka olen aina halunnut olla. Naimisissa oleva, uskollinen ja kunniallinen, entinen sotilas. Silitetyt puvunkaulukset ja vakituinen työ.

Hänen mukanaan putoan kuitenkin minä. Pelkuri, josta hän teki pelottoman. Mies rikkinäisillä siivillä, jotka hän piti koossa rakkaudella. Minä en halua ymmärtää. Minä haluan leikkiä typerää, avata silmäni ja nähdä hänet uudelleen. Haluan juoksuttaa käteni hänen hiuksiinsa, suudella ohimoa ja nalkuttaa. Haluan haistaa viskin ja uhman, raivostua hänelle ja rakastaa sillä kaikella raivolla. Minä en halua avata silmiäni. Menettää muistojani. Viimeistä tanssiani ja kuulaita öitä. Hän on elossa, minä olen kuollut.

You're losing your memory

Holmes vetää minut syliinsä. Siihen kohtaan, johon sovin täydellisesti. Hän suutelee lapaluideni väliä ja tekee minusta pelottoman. Hän sivelee kylkiäni ja täyttää minut kielletyllä hellyydellä. Sormus nimettömässäni puristaa kipeästi ja minä irrotan sen, suljen yöpöydän sekaiseen laatikkoon. Näinä öinä minä olen hänen. Hän huomaa eleeni ja painaa rohtuneet huulensa korvani juureen. Suudelma on kevyt ja pehmeä, myönnytys ja hyväksyntä.

”Olethan minun vielä aamullakin?” Holmes kuiskaa.

”Aina”, vastaan ja tiedän puhuvani totta.

Sillä, vaikka aamulla kaivankin kultaisen sormuksen puisen yöpöydän laatikosta, on hänellä jotain arvokkaampaa. Hänellä on minun sydämeni. Piilossa yöpöydän laatikossa, hänen omanaan. Se on hänen jokaisena aamuna ja jokaisena iltana. Niinä kylminä öinä, jotka vietän Maryn kanssa ja niinä katkeransuloisina koston hetkinä kun tiedän hänen pitelevän Ireneä käsivarsillaan.

Just remember who I am in the morning

“Aina”, kuiskaan uniputoukseen. Avaan silmäni vain nähdäkseni hänet uudelleen, mutta hän on poissa.

[Nesrin]

Ensinnäkin kiitos, että julkaisit tämän, koska rakastuin tähän, ja koska heräsin tämän takia aikaisemmin kuin muuten olisin. Oli se kyllä sen arvoista, nautin lukemisesta todella paljon ja sun kirjoitustyylisi lumoaa mut kerta toisensa jälkeen. Tämä oli mielestäni yksi kauneimmista kohdista:

Hymyilee varovaisesti ja hyvästelee minut sanoitta. Kertoo tarinat seikkailuistamme, kuiskaa kielletyt kolme sanaa sydämeeni ja suutelee minut silmillään viimeisen kerran.

Ja mistä kohtauksesta tämä oli kirjoitettu<3. En tietenkään pidä siitä, että Holmes putoaa, ja itkin kyllä (elokuvaa katsoessa, että tätä lukiessa), mutta tykkään lukea surullisiakin tekstejä, ja olet osannut vangita oikean tunnelman. Epätoivon, mitä Watson tuntee, kun on menettämässä rakkaansa, sekä haikeuden, kun miettii mitä on yhdessä koettu, samoin kuin sen lopullisuuden, että toinen on poissa. Ja vaikka tämä olikin surullinen ja sai itkemään, niin tästä jäi kuitenkin melko hyvä olo noiden takaumien vuoksi, jotka kertoivat kuinka paljon rakkautta heillä oli. Toisaalta taas tuo loppu, kuinka Watsonin sydän aina kuuluisi Holmesille, eikä hän koskaan unohtaisi tätä, sai kyllä kyyneleet valumaan kunnolla, ja miettimään, kuinka epäreilua tuo kuolema on.

Kuin hänelle minä olisin kaikki tällaisena. Kuinka hänelle minun tavallisuuteni olisi yhtä kiehtovaa kuin hänen uskomattomat ajatusketjunsa ja mitättömät johtolankansa. Jokainen katse, jonka hänen mustat silmänsä minuun luovat, valaa minuun sitä pientä kipinää. Jokainen kosketus sytyttää sen liekkeihin ja saa minut luulemaan, että minä todella teen oikein. Minä todella riitän hänelle..

Halusin lainata vielä tämän kohdan, koska musta on ihanaa, kuinka Watson tajuaa olevansa tarpeeksi hyvä ja enemmänkin Holmesille juuri sellaisena kuin on, ja näkee ehkä hetkeksi itsensä niin kuin Holmes hänet näkee.

Pidin myös todella paljon noista (Ryan Starin) kappaleesta poimituista lauseista, ne sopivat tuonne aivan älyttömän hyvin ja ikään kuin kertoivat edeltävän osan tarinan yhdellä lauseella.

Kiitos vielä kerran lukukokemuksesta, tykkäsin todella paljon <3 (ja pahoittelen tän kommentin laatua, toivottavasti tästä saa edes jotain tolkkua)

[Solembum]

Voi, ihanan kamalaa!

Jo otsikko sai mut ajattelemaan, että tämä ei varmaan ole mikään maailman fluffyisin tarina, vaikka löytyihän tästä myös sitä romanttisempaa puolta, hieman katkeransuloista sellaista tosin. Pidin todella paljon siitä, kuinka sait erilaiset tunnetilat yhdistettyä näin hyvin, ehkä siinä auttoi se, etteivät kaikki tapahtumat tapahtuneet ns. samalla aikatasolla, vaan niitä oli ainakin kaksi. Vaikka kursiivi jakoi tarinan selkeästi kahteen osaan, kerronta oli kuitenkin niin samanlaista vuorottelevissa tapahtumissa, että se yhdisti osat hienosti toisiinsa, eikä tarina tuntunut katkeavan mistään kohtaa, vaan jatkui aina eteenpäin siitä, mihin edellinen pätkä loppui. Myös tarinen konkreettinen ja abstraktimpi puoli yhdistyivät saumattomasti, ja se teki tästä helppolukuisen. Tykkäsin kerronnasta todella paljon! Paljon kielikuvia, ehkä Watsonia ajatellen vähän liiankin taiteellista, mutta välillä sellaista on ihanaa lukea. Ja tämä todella oli ihana.

suutelee minut silmillään viimeisen kerran.

Olisin ehkä laittanut tuon 'minut', muotoon 'minua', mutta se taitaa pelkkä mielipidekysymys, ja koska pidin tästä kohdasta erityisesti niin ilmeisesti se kuulostaa minusta noinkin hyvältä : ))

Plussaa myös parituksesta, tietysti. Ja siitä, kuinka Mary ei saanut tässä sen suurempaa roolia kuin vaimon roolin, joka sille kuuluukin. Sanoisin, että se on vain Watsonin homoparta, mutta ehkä Scherlock-parta olisi parempi ilmaus. Scherlockin kuvaus oli onnistunut, ja tykkäsin siitä, kuinka Watson rakastaa Scherlockia ns. kaikesta huolimatta ja sen kaiken takia. Scherlockin päähänpistot ja murjotuskaudet ovat sille rakkaita, eikä se tahtoisi elää ilman niitä. Se kuinka Watson riisui sormuksensa sai mut melkein hurraamaan ääneen. Ei Mary merkitse sille mitään, tai ei ainakaan tarpeeksi, se tahtoo Scherlockin.

Sillä se mitä minusta jää tänne, ylös parvekkeelle, en ole minä. Se on mies, joka olen aina halunnut olla. Naimisissa oleva, uskollinen ja kunniallinen, entinen sotilas. Silitetyt puvunkaulukset ja vakituinen työ.

Tämä oli minun suosikkikohta, etenkin tuo viimeinen lause, jos sitä nyt lauseeksi voi sanoa, on upea. Rakastuin ihan täysillä.

[Cora]

Olen ihan sanaton. Heti tämän lukemisen jälkeen kommentoiminen ei ehkä ole ihan paras idea, koska my emotions... mutta katsotaan mitä saan aikaan.

Tämä ficci oli kertakaikkiaan upea. Rakastan tapaa, jolla sä kirjoitat. Siinä on jotain tosi taianomaista, sun tekstejä lukiessa unohtaa miten hengittää, koska ne vie niin mukanaan. Sun kuvailu on jotain niin upeaa ja saa lukijan uppoamaan kaikkiin tunnetiloihin ja hahmojen ajatuksiin. Tämä ficci oli taas yksi erittäin hyvä esimerkki siitä miten loistavasti sä kirjoitat.

Silloin, kun katsoin tätä kohtausta leffateatterissa, en itkenyt ollenkaan (varmaan kyllä sen takia, etten vaan jaksanut uskoa, että Sherlock oikeasti kuolee), mutta tätä lukiessa sain pyyhkiä kyyneleitä kasvoiltani.  Watsonin tunteet Holmesia kohtaan oli niin aidosti kuvailtu. Se vihasti rakastaa sitä ja rakasti sitä silti ja että Holmes teki siitä paremman ihmisen, sellaisen, jollainen se oikeasti halusi olla. Nuo pätkät heidän yhteisestä hetkestään, ovat myös aivan upeita. Ne sopivat hyvin tähän tarinaan, antavat sille syvyyttä ja liukuvat hyvin tekstin mukana.

Hymyilee varovaisesti ja hyvästelee minut sanoitta. Kertoo tarinat sakkailuistamme, kuiskaa kielletyt kolme sanaa sydämeeni ja suutelee minut silmillään viimeisen kerran. Mustat silmät sulkeutuvat ja minä tiedän, että hänen on mentävä.

Vaikka Nesrin lainasi jo tämän, munkin pitää, koska tämä oli luultavasti lempikohtani tässä. Aivan upeaa tekstiä ja sydäntäsärkevän kaunis kohta.

Sillä, vaikka aamulla kaivankin kultaisen sormuksen puisen yöpöydän laatikosta, on hänellä jotain arvokkaampaa. Hänellä on minun sydämeni. Piilossa yöpöydän laatikossa, hänen omanaan. Se on hänen jokaisena aamuna ja jokaisena iltana.

Tämä on vaan niin kaunis kohta. Watson rakastaa Holmesia, vaikka voisi yrittää pyristellä irti. Metallinen sormus ei merkitse mitään, jos sydän on piilossa päivisin.

Nimeä piti myös vielä kehua! Se on aivan ihana ja sopii ficin tunnelmaan. Lisäksi nuo biisinpätkät ovat ihania <3 Oli pakko käydä kuuntelemassa koko kappale, sekin on aivan ihana.

Rakastin tätä tekstiä hirveästi, toivottavasti se tuli ilmi tässä. Toivottavasti saadaan jossain vaiheessa lisää Holmes/Watson-ficcejä finiin sulta. Kiitos tästä, muru <3