Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: K-11
flawless nosti (syömishäiriötekstin ikäraja väh. K-11)Genre: Angstidraama
Summary: Miten hän pystyi olemaan sairaalloisen ihmisen kanssa, ylipäätään kuinka jaksoi
rakastaaVaroitukset: Sisältää syömishäiriöön liittyvää juttua.
A/N: (Eka ei-hetero tarinani koskaan. Älkää tuomitko.)Joskus saan inspiraatiota muista ihmisistä.
~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.
Kapeat sormet leikittelevät langanlaihalla vartalolla. Ne piirtävät hentoja uria ihoon, kipittelevät pitkin kylkiluita pysähtyen lopulta lantiolle. Kämmenet kohtaavat vatsan, ensin litistävät sen, sitten päästävät piinasta. Sormet tekevät laskutoimitusta, kuinka monta luuta tästä kohdasta löytyykään?
Halkeilemaan päässyt suu mutristelee, otsa on kurtussa. Ilme ei ole näkemäänsä tyytyväinen, jotain vielä täytyy hioa ennen kuin kuvajaisesta tulisi täydellinen. Niin ajatteli ballerinamainen vaalea tyttö. Raukka, joka vertaili itseään muihin, hän joka oli kadottanut minänsä Eksyneiden Vuorille. Ei tiennyt mikä oli mennyt vikaan, kun kohtalo ivasi päin naamaa.
Missä olivat numeroa pienemmät farkut? Mahtuisiko hän enää niihin?
Olen taas syönyt liikaa, hitto kun hävettää. Mitäköhän Marikakin ajattelee minusta? Vaikka tiedän, että hän rakastaa minua, en voi olla silti ajattelematta tuota ikuisuuskysymystä. Surkuhupaisaa. Tyttö tonki takanaan olevaa vaatekasaa, etsi etsimistään kunnes löysi tavoittelemansa. Hän oli alusvaatteisillaan, harva oli nähnyt tätä sellaisenaan. Ja jos olikin, maisema oli lohduttoman onneton.
Juuri kun tyttö oli saanut paidankin päällensä, joku koputti ulko-oveen. Tähän aikaan päivästä kaikki muut olivat jossain ja hän yksin, siispä jokainen pienikin rasahdus kuului talon haudanvakavassa äänettömyydessä.
Tyttö kiiruhti avaamaan, paljaat jalat läpsähtelivät vasten kiiltävää lattiaa. Oven takana seisoi Marika.
”Hei, Milla”
”Moi. Tule toki sisään.” Milla sanoi ja päästi tyttöystävänsä peremmälle. Marika riisui kirkuvankeltaisen takkinsa ja ripusti sen naulakkoon. Huonekalu oli yhtä hauras kuin Millakin.
Marika käännähti Millaan päin ja syvä huolestuneisuus kiiri jälleen vatsanpohjaan tuttuna muljahduksena. Ystävä oli laihtunut entistä enemmän. Marika rutisti tämän halaukseen ja huokaisi syvään.
”Milloin saisin taottua järkeä päähäsi? Katso nyt itseäsi.”
”Olen katsonut koko ajan, eikä näkemäni muutu miksikään, vaikka tuijottaisin itseäni kuinka hartaasti takaisin. Tiedätkö sen loputtoman kyllästyneen tunteen, kun tahtoisi saada jotain aikaan oikein kovasti, mutta mitään ei synny ja kaikki työ valuu tuskaisena vetenä läpi sormien?”
Milla asteli taas peilin eteen, keinahteli siinä ja hymyili lasin lävitse Marikalle. Tämä puolestaan katsoi Millaa kuin ei tietäisi enää mitä rakkaansa kanssa tekisi. Hän tahtoi rikkoa tuon Millan edessä olevan kirotun esineen tuhansiksi sirpaleiksi. Marika halusi polttaa kaikki luonnotonta kauneutta ihannoivat lehdet, haastaa kierosilmäiset laihdutus mainostajat oikeuteen ja karata Millan kanssa maailmalle, ettei tämä enää koskaan näkisi, kuulisi tai ajattelisi mitään anoreksiaan viittaavaa asiaa. Ei näkisi niitä sairaalloisia catwalk malleja, kuulisi selän takana kaksinaamaisten pelkureiden juonittelevia julmuuksia. Eikä etenkään ajattelisi, mitä muut hänestä mahtoivat miettiä, oliko hän sittenkään riittävän hyvä näin. Kaikki tämä pisteli kivuliaina kosketuksina Marikan sisällä.
Moni oli jo ihmetellyt, miten hän kesti sitä yötä päivää. Miten hän pystyi olemaan sairaalloisen ihmisen kanssa, ylipäätään kuinka jaksoi
rakastaa. Mutta Marika ei olisi jättänyt Millaa missään tapauksessa heitteille. Hän halusi pysyä tämän turvana, jottei tyttö jäisi yksin sairautensa armoille. Vaikka Milla kävi terapiassa viikoittain ja söi lääkkeitä silloin tällöin (huolimatta siitä, että Marika yritti saada tämän popsimaan niitä useammin), mikään ei ollut muuttunut sitten viime heinäkuun, jolloin kaikki muuttui mustaakin mustemmaksi myrkyksi. Mutta tietysti anoreksia ei ollut mikään ykskaks ohimenevä, Marika tiesi sen ja uskoi Millankin tietävän. Kyllä he vielä tästä räpiköisivät kuiville, niin Marika oli joka ikinen ilta itselleen uskotellut ennen nukkumaanmenoa. Viime aikoina tummat silmänaluset kielivät kuitenkin jotain muuta. Pelko epäonnistumisesta, siitä että kaikki valuisi kankkulan kaivoon, oli hyytävä viima vasten kasvoja. Tosin Marikan ja Millan epäonnistumisen tunteet olivat aivan kaksi eri asiaa, toisista maailmoista kotoisin.
”Haluatko nähdä uuden paitani? Ostin sen eilen. Väri piristää kummasti kasvojani, huomaatko?” Milla heilutteli vaatekasastaan nappaamaansa punaista kauluspuseroa.
Marika hymyili. Anoreksiasta huolimatta Millakin jaksoi aika ajoin löytää elämästä jotain pientä hyvää, hetkellistä iloa tuottavia asioita harmaaseen arkeensa.
Kädet kietoutuivat luurangon kehon ympärille, silittivät hellästi sen kylkiä. Lämmin hengitys hautautui pitkien hiusten peittoon. Punainen paita syöksyi kavereidensa luokse, sinne minne se olikin jo taas kaivannut.
”Sanon tämän jo melkein miljoonannen kerran, mutta sinä olet hyvä noin, tiesitkös? Et tarvitse muiden mielipiteitä kehoosi tai sieluusi liittyen. Ja mitä niihin mielipiteisiin tulee, niin ainakin minulle sinä olet …”
Hän ei kerinnyt lausua sanojaan loppuun, kun suu sulki toisen suun, antoi pisteen mieltä kaihertavaan virkkeeseen.
”Minä tiedän. Riittävä tuollaisenaan.”
~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.
