A/N: Näin illan kunniaksi iltaan/yöhön sijoittuva luku. Varoitus herkimmille, luvassa ehkä jopa tavallista pelottavampaa tekstiä
. Tähän lukuun olen silti erityisen tyytyväinen, mielestäni tämä onnistui aika hyvin. Kommentit muuten olis oikeasti ihan kivoja
7.Väsymys alkoi painaa jäsenissä ja veti silmäluomia alaspäin. Orave tarkasteli hiljaista, rauhan täyttämää maailmaansa raukeana luomiensa raosta ja haukotteli makeasti. Hän päätti viettää yönsä tässä ihanassa paikassa, missä tuuli siveli lempeästi hänen kasvojaan, kahisutti vienosti lehtiverhoa ja kuljetti nenään setripuiden ja yöliljojen huumaavaa tuoksua. Kuu oli tullut esiin pilven takaa luoden kalpeaa valoa pimentyneeseen yöhön, ja se heijastui hohtavana kiekkona tummasta vedenpinnasta. Häntä unetti niin, että hän jaksoi tuskin penkoa arkustaan kokoontaitettavan Matkamakuu-alustansa (tuplajousitettu patja ja untuvatyyny). Viimeisillä voimillaan hän vielä lausui ötökän- ja jästinkarkotusloitsut, heittäytyi sitten patjalleen ähkäisten mielihyvästä ja ummisti silmänsä. Hän vajosi oitis levottomaan uneen.
Heti kun väsyneen matkalaisen silmät olivat sulkeutuneet ja hengitys muuttunut tasaiseksi, rantaa alkoi lähestyä tumma möhkäle, joka kiiti veden alla. Se eteni aivan pinnan tuntumassa, äänettömästi ja nopeasti kuin varjo. Se oli kuin musta heijastus veden pinnassa, kuin harhanäky. Se tuntui sulautuvan veteen ja vesi siihen, eikä se vaikuttanut lainkaan todelliselta. Hahmo lipui kuun kuvajaisen alitse särkien sen väriseväksi valoläiskäksi.
Se pysähtyi riippuvien pajunoksien eteen ja kohotti päätään särkien vedenkalvon ja harhanäkylumouksen. Sen sieraimet laajenivat, kun se haisteli ilmaa, ja sen naama kurtistui mielihyvästä sen vainutessa nukkuvasta ihmisestä lähtevän houkuttelevan tuoksun. Kymmenen vuotta se oli elänyt hiljaiseloa matalan lampensa pohjassa, sulatellen edellistä ateriaansa ja napsien silloin tällöin karppeja ja kotiloita välipalaksi. Mikään muu kuin ihmisveri ei kuitenkaan voinut tyydyttää sen todellista nälkää, ja viimein, monen kuukauden nälkäisen odottelun jälkeen, sillä olisi viimein edessään illallinen vuoteessa. Otus jännittyi ja valmistautui hyökkäämään.
Orave huohotti unissaan ja käännähteli levottomana puolelta toiselle. Hänen untaan varjosti ahdistava painajainen, jossa hän harhaili ikivanhassa temppelissä. Sen seinillä oli apinoita esittäviä kohoveistoksia, ja ne irvistelivät hänelle uhkaavasti.
Hän näki Chin kaukana edellään, nainen juoksi käytävää pitkin tummat hiukset liehuen. Hän yritti seurata, mutta jäi armotta jälkeen. Chi juoksi aina vain nopeammin. Samassa hän näki Teng-herjaajan, joka hyökkäsi naisen kimppuun, ja hän kuuli Chin valittavan huudon. Tuska raastoi hänen sisintään, kun herjaaja raahasi velton ruumiin pois hänen näkyvistään, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Hän vajosi epätoivoisena polvilleen ja itki.
Äkkiä Chi seisoi siinä, hänen vieressään, näyttäen surulliselta ja pettyneeltä.
”Sinun olisi pitänyt varoa apinaa”, hän sanoi syyttävästi. ”Ei saa koskaan kääntää viholliselle selkä” Sitten nainen kirkaisi korviavihlovasti.
Seinillä olevat apinakaiverrukset olivat heränneet eloon. Ne hyökkäsivät Oraven päälle kammottavasti rääkyen ja niiden veitsenterävät torahampaat upposivat syvälle hänen lihaansa...Oraven onneksi, ja häntä vaanivan otuksen epäonneksi, painajainen oli niin kauhea ja aidon tuntuinen, että hän hätkähti juuri silloin hereille ja oli vieläkin tuntevinaan torahampaiden repivän ihoaan.
Orave ponnahti pystyyn kuin jännitetty vieterinjousi pälyillen pelästyneenä ympärilleen. Hän oli hiestä märkä painajaisen jäljiltä, ja hänen sydämensä hakkasi kuin hiirellä. Ja sitten hänen silmänsä osuivat kammottaviin, vihertävänkeltaisina kiiluviin silmiin, jotka hehkuivat pajunoksien lomassa vain parin metrin päässä hänen jaloistaan. Niiden pupillit olivat tuskin nuppineulanpään kokoiset mustat pisteet, jotka tuijottivat häntä rävähtämättä pyöreiden silmien keskeltä.
Näky sytytti hänessä inhimillisen pelkoreaktion: hänen silmänsä laajenivat, hiukset nousivat pystyyn ja kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkärankaansa. Hän haukkoi katkonaisesti henkeä ja olisi huutanut jos olisi pystynyt, mutta hänen suunsa oli liian kuiva eikä hän saanut kunnolla henkeä.
Hänen kätensä hapuili vimmatusti täristen viitan poimuja, ja viimein sormet tapasivat taikasauvan puisen pinnan. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia tarttua siihen, koska hän oli aivan hervoton, eikä kädessä tuntunut olevan lainkaan voimaa. Irvistäen hän sai sormensa kiertymään sauvan ympärille, tempaisi sen pois taskustaan ja kuiskasi tuskin havaittavalla, katkonaisella äänellä: ”Va-lois...”
Sauvan päästä ampaisi kapea valokiila, jonka hän sai vaivoin suunnatuksi kohti hirvittäviä silmiä.
Näky oli sanoinkuvaamattoman karmaiseva ja vähintäänkin erikoinen. Vedestä pisti esiin tumma, suomujen peittämä pää ja sinertävänvihreä naama, jonka piirteet, kammottavia mulkosilmiä lukuun ottamatta, muistuttivat erehdyttävästi apinaa. Sen lähes inhimillisen näköinen suu oli vääntynyt hirvittävään irveeseen, ja terävännäköiset, vampyyrimaiset kulmahampaat pilkottivat huulten poimuista. Keskellä sen päälakea oli noin peukalonkokoinen kolo, joka oli täynnä kristallinkirkkaasti hohtelevaa vettä. Silmät tuijottivat häntä rävähtämättä, arvioiden, nälkäisesti. Äkkiä pienet pupillit supistuivat enää tuskin havaittaviksi pilkuiksi, ja otus lähti lipumaan häntä kohden, lipoen violetinvärisellä kielellään suupieliään.
Ele oli varsin helppo ymmärtää, ja Orave yritti tokkuraisesti arvioida tilanteen vakavuutta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä tuo ilkeännäköinen otus oli, mutta se oli varmaa, että jollei hän pian tekisi jotain, hän olisi liemessä. Hän sai jotenkin kasattua itseään sen verran, että sai huudahdettua tainnutuskirouksen.
Punahehkuinen valosuihku osui suoraan otuksen pullottavien silmien väliin, ja Orave huokaisi helpotuksesta. Mutta aivan liian aikaisin, kuten sai huomata, sillä loitsulla ei ollut otukseen kerrassaan mitään vaikutusta. Loitsu sai sen ainoastaan sähähtämään vihaisesti, ja sitten se kömpi vettä tuskin lainkaan loiskuttamatta rantaan, tullen kokonaan näkyviin.
Se muistutti muodoltaan apinaa, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Siitä uhosi ilmaan kuvottava mädän kalan lemu. Turkin sijasta sen ruumista peittivät limaisennäköiset, kiiltelevät kalansuomut, ja helmimäiset vesipisarat valuivat ropisten suomujen pinnalta maahan. Suomut saivat otuksen näyttämään jotenkin matelijamaiselta. Raajoissa oli räpylät, mutta ne näyttivät myös soveltuvan erinomaisesti tarttumiseen. Orave tiesi, että jos otus saisi otteen hänen kaulastaan, peli olisi pelattu. Otus paljasti kokonaan purukalustonsa, joka todellakin toi Oraven mieleen verenimijälepakon.
Pakokauhu iski häneen, kun otus alkoi kiskoa itseään häntä kohti. ”Estous!” hän sai inistyksi, mutta kuten tainnutuskirouksella, estomanauksellakaan ei ollut otukseen mitään vaikutusta. Orave kierähti alas patjaltaan ja lähti epätoivoisesti kontaten karkuun, sillä järki oli kadonnut jonnekin aivojen syvään komeroon, ja hänen jokainen hermonsa ja aistinsa kirkui hänelle vain ”pakoon, pakoon!”.
Hänen kämmentensä iho hankautui rikki, kun hän kiskoi tukea ihoa viiltävistä heinätukoista ja rosoisesta maasta. Hän kuuli takaansa laahaavan äänen, kun otus tuli hänen peräänsä, ja kauhuntunne melkein pysäytti hänet. Hän tiesi, että otus oli vain muutaman metrin päässä hänen jaloistaan, ja pian sen limaiset sormet kiertyisivät hänen nilkkojensa ympärille.
Silloin hän kuuli päässään Chin äänen. ”Sinun olisi pitänyt varoa apinaa. Ei saa koskaan kääntää viholliselle selkä!” Sanat toistuivat hänen päässään, yhä uudestaan ja uudestaan, ja Orave huomasi mutisevansa: ”Älä koskaan... käännä... viholliselle... selkää...” Ja äkkiä häneen ryöpsähti jostain uutta voimaa, rohkeutta joka sai hänet pysähtymään ja kääntymään ympäri, kohtaamaan tuon iljettävän otuksen, joka vainosi häntä pahat mielessään.
Juuri samalla sekunnilla, kun hän käännähti ympäri ja kohottautui puoliksi seisomaan, otus poukahti häntä kohti kuin ylisuuri, suomupeitteinen sammakko. Sen raajat kiertyivät hänen rintansa ympärille, ja koska Orave ei ollut vielä päässyt kunnolla tasapainoon, hän horjahti ja paiskautui selkä edellä maahan huudahtaen yllättyneenä, ja ilma oli vähällä pusertua hänen keuhkoistaan. Otuksen nihkeät, jääkylmät sormet kiertyivät hänen kaulansa ympärille, ja Orave tunsi kylmän kauhun riipivän sydäntään. Kaikki voima oli kadonnut hänen jäsenistään, eikä hän pystynyt edes rimpuilemaan. Tähän kaikki loppuisi. Hän tukehtuisi muutamassa sekunnissa, eikä enää koskaan palaisi kotiin.
Otus kiristi hitaasti otettaan, mutta se ei ollut vielä hengenvaarallisen tiukka.. Se halusi nautiskella hetken uhrinsa kauhulla, sillä se tiesi, ettei uhrilla ollut mahdollisuuksia paeta. Kun sen sormet olivat kerralla saaneet hyvän otteen, se ei päästäisi irti. Se painoi hirvittävät silmänsä melkein kiinni uhrinsa kasvoihin ja tuijotti rävähtämättä. Pian se joisi lämmintä verta...
Oraven hengitys kulki jo katkonaisesti, ja hänen näkökenttänsä hämärtyi. Hän ei halunnut katsoa otuksen rumaa naamataulua, joten hän sulki silmänsä, mutta pelko oli äkkiä poissa. Hän tiesi kuolevansa, tiesi, ettei voisi sille enää mitään, ja omituinen raukeus virtasi hänen jäseniinsä. Mutta hän ei halunnut, että viimeinen asia, jonka hän elämässään näkisi, olisivat nuo naurettavat tennispallot, joihin joku oli tunkenut nuppineulat kiinni.
Sanotaan, että elämän viimeisinä hetkinä näkee elämänsä filminauhan pikakelauksella silmiensä edessä. Orave ei nähnyt filminauhaa, sen sijaan hänen aivonsa selasivat hänelle Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -kirjaa. Sivut vilisivät hänen edessään kuin viimeistä päivää, ja jostain syystä Orave tunsi katkeroituvansa. Hän olisi paljon mieluummin katsonut sen filminauhan.
Sivut pysähtyivät aukeamalle, jossa oli kuva täsmälleen samanlaisesta otuksesta kuin se, mihin hän juuri oli törmännyt varsin epämieluisissa merkeissä. Katkelmia tekstistä työntyi hänen ymmärrykseensä. Kappa (TM-luokitus: vaarallinen) on japanilainen vesihenki, joka elää matalissa lammissa ja joissa... ...syö ihmisen verta... ...taiat eivät pure siihen, jos se on voimissaan... ...kappa kantaa vettä päälaellaan olevassa kolossa. Kun kolo valuu tyhjiin, kappa menettää voimansa... ...kapan voi suostutella jättämään ihmisen rauhaan heittämällä sille kurkun, jossa lukee tämän ihmisen nimi...
Jokin käsittämätön voimaryöppy virtasi Oraven käteen juuri samalla hetkellä, kun kappa oli kyllästynyt tuijotukseen ja alkoi rutistaa toden teolla. Orave ei nähnyt enää mitään, tunsi vain, miten hänen henkitorvensa puristui kiinni ja ilma lakkasi kokonaan kulkemasta. Mutta hänen sauvakätensä heilahti ilmaan, kun hän huitaisi sen summanmutikassa ylöspäin, ja samassa kappa ulahti tuskasta ja sen ote kaulasta heltisi. Orave vaipui tajuttomuuden tilaan.
Oravella oli käynyt uskomaton tuuri. Taikasauva oli osunut suoraan otuksen toiseen silmään, ja vaikka taiat eivät otukseen pystyneetkään, niin itse taikasauva kyllä pystyi. Täysin odottamaton ja äkillinen tuska rävähti kapan silmään, jolloin se irrotti otteensa uhristaan, ulisi ja hieroi kolhun saanutta silmäänsä, ravisteli päätään päästäkseen irti hirvittävästä kivusta, jota se ei ollut koskaan uskonut kokevansa. Samalla vesikolo sen pään päällä loiskui tyhjiin, ja äkkiä se vajosi voimattomana maahan Oraven rinnan päältä ja jäi makaamaan sykkyrälle hänen viereensä.
Orave palasi tajuihinsa, kun jyskyttävä päänsärky alkoi moukaroida hänen pääkopassaan. Aivan kuin joku olisi tunkenut ryhmyn hänen päänsä sisään. Hän voihkaisi ja makasi hetken aloillaan, koska ei pystynyt liikkumaan.
Hetken päästä hän oli toipunut sen verran, että pystyi kohottautumaan istualleen. Hän värähti inhosta nähdessään, mikä hänen kyljessään lojui, ja potkaisi vesihengen kauemmas. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtunut, mutta jotenkin hän oli onnistunut voittamaan kapan. Chi oli auttanut häntä unen välityksellä...
Hänen kämmenensä olivat vereslihalla ja kurkku kuin hevoskotkan alle jäänyt, mutta muuten hän tunsi olevansa jotenkuten yhtenä kappaleena. Hän lepäsi vielä hetken, yrittäen koota ajatuksiaan, mutta sitten mädän kalan haju alkoi ottaa häntä liiaksi nenään, ja hän päätti hankkiutua suomuisesta ystävästään eroon.
Suunnattomin ponnistuksin hän sai muutettua vesihengen karpiksi. Hän tarttui kalaa pyrstöstä ja paiskasi sen pitkälle lampeen, huutaen perään: ”Tervemenoa... äläkä tule takaisin! En jäänyt kaipaamaan...” Sitten hän vajosi voimattomana puuta vasten jännityksen viimein purkautuessa hervottomana nauruna. Hän nauraa hihitteli kuin mielipuoli melkein kymmenen minuuttia. Hänen henkensä oli ollut hiuskarvan puolikkaan varassa, mutta hän oli selvinnyt. Hän oli hengissä.
Väsyneenä Orave painui takaisin nukkumaan, mutta ennen sitä hän loihti itselleen neljä kurkkua, joihin hän kirjoitti nimensä ja sijoitti ne patjansa ympärille. Sitten hän vaipui syvään uneen ja nukkui sikeästi aina aamuun asti.