Nimi: Mustat silmät ja kapea selkä (heijastus vedessä)
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Jolandina
Tyylilaji: Slash, draama, vähän romantiikkaa ja angstia, kotiinpaluu
Ikäraja: K11
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaVastuunvapaus: Lainaan vain Rowlingin omistamia hahmoja, rahaakaan en saa
Haasteet: One True Something 20, FF10 10. Heijastus
Paritus: Severus/Remus
A/N: Sama paritus jälleen kerran, mutta kun tykkään näistä niin kovasti yhdessä! Otsikko on sellainen, josta ihan oikesti tykkään, kerrankin. Tähän on aina niin vaikea keksiä mitään, joten... lukuiloa
Mustat silmät ja kapea selkä (heijastus vedessä)Punaisella lakatut kynnet, jo hieman kuluneet. Ruskea tukka vakavien kasvojen kanssa, hopeakoru kaulassaan. Enempää Remus ei kanssamatkustajastaan huomannut, eikä se oikeastaan edes kiinnostanut häntä. Tytön silmissä, nyt kun ihmissusi jo toisen kerran oli sanomalehtensä yli katsonut, oli jotain tuttua. Se mustuus, se hiljaisuus, kaikki mikä heijastui tutusta silmäparista takaisin. Vähän kuin viattoman kaunis, mutta silti petollisen syvä lampi tiheän metsän seassa. Muisto silmistä, intensiivisestä katseesta heijasti hänen ajatuksiinsa hyvin selkeä kuvan Severuksesta. Tietenkin, toisen silmät olivat kuin salaiset metsälammet ja voi kuinka hän halusikaan taas uppoutua. Pian, aivan pian.
Hän oli tulossa kotiin äitinsä luota, kaukaa Englannin maaseudulta takaisin kohti Lontoota. Takaisin tuttuihin nurkkiin yhteisessä asunnossa, katselemaan sitä tiettyä ilmettä Siriuksen kasvoilla, kun tuli puhe luihuispojasta ja Remuksesta yhdessä, kulkemaan pitkin tuttuja kivikatuja, joilla he olivat kesäöinä kuljeskelleet. Koko se matka, jonka hän oli jo jättänyt taakseen, oli ollut pitkä ja yksinäinen. Juna hidasteli vauhtiaan, eivät kai he vielä perillä olleet? Ei sentään, kuulutuksissa tiedotettiin jonkinlaisesta lumen aiheuttamasta raideongelmasta. Kevyt huokaus pujahti ulos Remuksen huulien välistä, hetkessä ilmavirta kasvoi ja muuttui haukotukseksi. Peilikuvaansa katsomattakin hän tiesi näyttävänsä väsyneeltä. Ja harmaalta, heikolta sekä huonosti syöneeltä. Matkan rasitteet olivat uuvuttaneet hänet, aivan kuten ovelasti taivaalle hiipivä valkea silmä, hänen valvojansa, se hirveä täysikuu, teki. Lopulta hän salli uniensa tulla, kyllä hän tiesi painajaisia näkevänsä, hän oli vain turhaan toivonut voivansa paeta niitä Severuksen avulla.
Unessa kaikki oli punareunaista, kipeää, houkuttelevan lempeällä tavalla uhkaavaa, mutta enää uni ei ollut sama jota hän oli nähnyt jo kokonaisen viikon. Toisin kuin edeltävinä öinä, tämän painajaisen hän muisti vielä junasta noustessaankin. Ei ollut verta, ei loitsujen räiskintää selän takana vaan pimeää. Hengittävää, tuoksuvaa ja painostavaa pimeyttä. Ja sitten kuu, täysi tietenkin. Sen säteet kiilautuivat pienen lammen sysimustaan ja tyyneen pintaan. Se houkutti häntä, rantaviivaan astuttuaan hän ei enää osannut lähteä pois, eikä toisaalta niin tahtonutkaan. Hän kävi veteen, liian kylmään, ja tiesi kokoajan alitajunnassaan hukkuvansa, aivan yhtä vahvasti kuin sen että kaikki oli unta josta hän tahtoi eroon. Juuri ennen kuin vesi täytti pintaan rajusti kamppailevan hahmon keuhkot, jostain kuului huuto. Sydämen vereslihalle saakka puukottama.
Remus palasi unimaailmastaan hitaasi takaisin todellisuuteen, aistit ja jokainen pala vähitellen. Hän keskittyi siihen tuntemukseen, että tiesi missä oli. Aivan, tärisevässä junassa: hän tunsi pehmeän penkin allaan, kuuli hälinää käytävästä, omat elämänmerkkinsä suljettujen silmien läpi. Sydän pumppasi vasten kylkiluita nopeammin kuin tavallista oli. Avatessaan silmänsä rakoselleen mies aisti yhä painajaisesta henkineen kylmyyden ja melkein kuvitteli kuulevansa juuri ennen heräämistä kuuluneen kipeän huudon jonkin menetetyn puolesta. Eikä univaje ollut lainkaan lakannut olemasta, mieli tuntui turralta ja ruumis liian raskaalta. Hän oli niin keskittynyt omien tunnetilojensa, aistimustensa ja painajaisen läpikäyntiin, että hätkähti aivan kunnolla hereille vasta kuullessaan sanat.
”Niin, totta kai. Mutta joo, minäkin rakastan sinua, nähdään sitten. Heippa.” Häntä vastapäätä istuva nuori nainen, se sama ruskeatukkainen, työnsi puhelimen takaisin laukkuunsa, jääden haaveksien tuijottelemaan ulos ikkunasta. Miettien rakkaimpaansa.
Lupin käänsi puoliksi päätään, jumittuneessa niskassa leimahti äkillinen kipu, jonka hän sivuutti. Junan ikkunoista ohivilahtavaa talvimaisemaakin nopeammin miehen ajatukset olivat lähteneet karkuteille, vaeltamaan luvattomille, levottomille mielenradoille. Mustasta yöstä ikkunan kautta heijastuvat meripihkahelmisilmätkin olivat hermostuneet. Ja uupuneet.
”Minä rakastan sinua.” Milloin viimeksi hän oli sanonut sen ääneen, käheällä kiihkeydellä ja kuiskauksella, jolla hänen mielestään erityisen tärkeät asiat aina täytyi sanoa. Miete oli käynyt jo lähes epätoivoiseksi, sen vimmalla hän koetti muistella. Vai oliko hän koskaan? Jostain aivojen takaa tulvi esille kymmeniä muistoja, tapahtumia ja tilanteita nopeina välähdyksinä, muttei vieläkään niitä yhden ihmisiän tärkeitä, suuria sanoja. Unessaan kuulemaansa huutoakin hän mietti, hyvin syvällä alitajunnassaan, vaikka valveilla olikin, eli tilannetta yhä uudelleen. Hukkuminen oli hirvein kuolintapa jonka hän kykeni itselleen kuvittelemaan, vanha läheltä piti tilanne syvän veden kanssa lapsuuden kaukaisuudessa, oli senkin pelon aiheuttanut. Se nyt ainakin oli selvää, että painajainen johtui läheisestä kuun huipentumasta, turhasta levottomuudesta ja liikaväsymyksestä.
Ja koska viimeinen täysin selkeä ajatus ennen nukahtamista oli koskenut Severusta, eikö ollut ihan luonnollista, että tämän silmien mustuus peilautui hänen uneensa asti lammen vertauskuvana. Tottakai, koska hän tavallaan joskus tunsi olevansa sen katseen vangitsema, hukuttama. Ne olivat tappajan silmät, tunteettomat ja kylmät, kyllä, eikä niiden vaaraa käynyt kieltäminen, mutta ne olivat ulkoisesti kauneinta mitä hänen rakastajastaan löytyi. Jos pelkän yhden pitkän katsekontaktin avulla oli mahdollista dominoida häntä, kuinka selkärangaton susi hän oikein olikaan?
Mutta huuto, oliko se ennakkoaavistus jonkun kuolemasta? Ja voi, milloin hän todella viimeksi oli kertonut kuinka paljon toisesta välitti? Hyvästellessä ennen matkaansa? Ei, silloin Severus oli nukkunut sikeästi. Jopa ulkona ylle polvistuva talvinen mustuus, siitäkin tuli mieleen vanha luihuinen. Koska aina juuri tällaisina, osin epätodellisina hetkinä, muualla ollessaan, mahdollisen painajaisen tuoreessa muistikuvassa, hän mietti menettämistä. Mitä jos, jos voi helvetti, mitä hän tekisi jos menettäisi parhaan ystävänsä Siriuksen, taikka Jamesin? Tai Severuksen, kenet tahansa läheisistään? Näin sodan aikoina hän sai olla onnekas, kun ei ollut kadottanut ketään rakastaan kuolemalle. Muuten hän oli tyhjä kuori, ilman ihmisiä lähellään. Tyhjä suden kuori kuluneissa kaavuissa.
Tavallaan hän oli jo liian jämähtänyt, ikään kuin kasvanut rönsyilevän muratin tavoin nuoren kuolonsyöjän muille ulospäin kivimuurin kaltaiseen liikahtamattomaan, harmaaseen ja kylmään olemassaoloon. Hän ei osannut kasvaa ilman mustatukkaista, rakastajansa takia hän tarvitsi valokseen vain pimeyttä. Kiitos sen kaiken ihmissusinuorukaisesta oli vasta hiljattain alkanut tuntua siltä, että hän todella tiesi paikkansa. Ilman sitä hän olisi niin kovin, pelottavan yksin ja osaamaton, sellainen hallitsematon olento, jonka ryhti painuisi kyyryyn eikä siitä enää koskaan nousisi. Jos hän vielä kerran hukkaisi pimenevän valonsa, tutun heijastuksen Kalkaroksen silmissä. Niin, kerran he olivat eronneet, koska tuntuivat kasvaneen liian kauaksi toisistaan. Olivat eläneet puoliskon vuotta erossa, hänen tavatessaan paria naista ja Siriusta, Severuksen haaveillessa Lilystä. Ero oli ratkaisevasti saanut hänet tajuamaan, että yksi puolihumalasuutelu Anturajalan kanssa ei tarjoaisi samaa pysyvyyttä mitä Severuksen kanssa eläminen; vielä koulun jälkeenkin Siriuksella oli tapanaan vaihtaa naisia vähintään kuukausittain. Ja suoraan sanottuna, mahdollinen seurustelu ikuisen parhaan ystävän kanssa lähinnä oksetti häntä. Karvain seurauksin he olivat Severuksen sitten tajunneet, etteivät pystyisi elämään pitkään kenenkään muun kanssa, ja yksinään heistä tulisi katkeria muiden onnen takia.”
Mutta onneksi, sen nimettömän Luojan, johon heistä ei kumpikaan uskonut, kiitos ettei niin ollut. Severus katkeroituisi hiljaa samoin tavoin kuin hän saisi keuhkosyövän savun kautta ilmaan haihtuvasta ikävästä. Kenenkään muun kanssa tuskin saisi elää niin vapaasti, tyytyväisen salassa muiden selkää korventavista katseista. Eikä hän kovasti yritettyäänkään muistanut, oliko koskaan sanonut niitä tiettyjä kolmea sanaa ääneen. Sellaiset pienet elämänaarteet nyt vain olivat niin tärkeitä hänelle ja saivat väsyneen kehon sisällä takovan sydämen läikkymään kultaisesta lämmöstä. Muita ohikulkijoita, kodista lähtijöitä ja kotiinmenijöitä hajamielisenä seurattuaan hän tajusi todella menevänsä kotiin. Kulkevansa takaisin elämäänsä kuuluvaan pimeään, haavoittuneeseen heijastumaan. Painajaisestaankin hän kertoisi, ehkä maatessaan lakanoiden hikisessä otteessa, samalla kun tuntisi mustan ja piinkovan katseen vaalealla ihollaan. Niistä silmissä ei kimaltanut se sääli, jonka hän kotona vieraillessaan aina kohtasi. Sääli hänen surkeaa kohtaloansa kohtaan, hiljaiset ja voivottelevat osanotot, joita hän kammosi. Saman osannoton kohtasi aina ystävienkin katseesta, eikä siitä mitään apua koskaan ollut. Osaisiko Sirius tai James milloinkaan keittää niin hyvää sudenmyrkkyjuomaa, sitä johon vain Severuksen pitkät, hoikat ja vikkelät sormet kykenivät? Juomastahan oli paljon enemmän apua kuin säälistä.
Hapuillessaan laukkunsa taskusta avaimia käteensä, junassa alkunsa saanut mutta kuitenkin melko nopeasti loppunut ennakkoaavistus palasi. Hän sai asunnon oven auki ja jäi seisomaan pysähtyneeseen äänettömyyteen. Kuvat verisestä, hakatusta ja kenties loitsuin kirotusta ruumiista täyttivät ajatusmaailman kokonaan.
”Severus? Oletko täällä?” Ääni oli teeskennellyn huoleton, todellisuudessa aivan liian kimeä sen ikäiselle miehelle kuin hän. Mutta ilmassa oli jotain…
”Olen täällä”, kuului jostain tukahdutetusti. Heitettyään kuluneet, ruskeat tennarinsa muiden kenkien sekaan ja laukun siistille keittiönpöydälle Remus kiirehti makuuhuonetta kohti, ja jämähti ovensuuhun.
Severus oli lyyhistynyt vasten parisängyn puista päätyä, kiiltävän mustat ja pesemättömät hiukset kasvojen näköesteenä. Ja kirje, toinen puristi kirjettä luisessa nyrkissään. Silmät, aina niin mustat ja vaikeat lukea, olivat saaneet punervan rajauksen. Ne katsoivat suoraan ohitse, menneeseen aikaan ja paikkaan, toiseen ulottavuuteen jossa hän ei ollut vielä astunut ovesta. Remus asteli hitaasti lähemmäs ja istahti nuoren miehen viereen. Ennen kuin hän ehti kohottaa kättään tai kysyä oliko joku kuollut, toinen vavahti ja aivan yllättäen repi pitelemänsä kirjeen pieniksi silpuksi lattialle jalkojensa juureen.
”Lily on kuollut. Voldemort tappoi kaikki, paitsi että… poika, Harry jäi eloon.” Sanat putoilivat kapeilta, kalpeiksi menneiltä huulilta hitaasti, pintapuoleltaan ne olivat täydellisen tyynet. Pinnan alla Severuksen mielessä kuohui ja kuristui, henki kulki vaikeasti. Sen kaiken näki rusottavista poskista, pidätellystä olemuksesta ja katseesta, joka ei vieläkään kohdistunut.
Toinen kohottautui polvilleen, katsahti alas hänen, lasittuneena. Sanaa ei tarvittu, hän antoi toisen mennä pois. Oven käytyä hän itse jumittui väljähtäneen teen ja suklaarasian kanssa sängyn pohjalle, odottaen koko loppuillan jotain tapahtuvaksi. Mutta mitään ei tapahtunut, kukaan ei mennyt eikä tullut todistamaan hänelle, ettei Jamesin ja Lilyn kuolema ollut pilaa.
Vasta kahden yön kuluttua, kun Remus makasi viileissä lakanoissa kynnet lyhyiksi purtuina, lukuisat hermosauhut vetäneenä, Severus tuli takaisin.
Tuliko se takaisin vain hakeakseen tavaransa pois, jättääkseen hänet? Mutta ei niin käynyt, toinen kävi heti häneen kiinni, halusi hänet epätoivoisesti sisälleen. Hän maistoi halvan viiniin huulilta, liian voimakkaana jotta se olisi pelkkä pieni hiprakka. Kai unohtaakseen Lilyn kuoleman, aivan samalla tavalla kuin hän itse tarvitsi kovaotteisen rakastajansa Jamesin kuoleman ylittämiseen. Yöllä he kokivat ensin etäistä, sitten tiivistä sielujen sympatiaa ilman sanoja. Vasta aamun sarastaessa Remus kykeni nukahtamaan Severuksen luunkalpeaa selkää vasten. Siinä oli hyvä, olivatpa James ja Lily kuinka kuolleita hyvänsä; ainakin he molemmat saattoivat lohduttaa toinen toistaan.
Vai oliko se kaikki pelkkää harhaa? Remus ei oikeasti tiennyt, käytettiinkö häntä vain hyväksi ja oliko toinen onnellinen. Ei hän välittänyt tietää, koska oli mielessään palannut kotiin.
