Nimi: Sano se päin kasvojani
Kirjoittaja: Hirmu
Ikäraja: K11
Genre: drama, angst, romance, oneshot
Paritus: Lucius/Narcissa
Disclaimer: En omista hahmoja enkä paikkoja, en saa tästä rahaa.
Summary: Narcissa epäilee Luciuksen pettävän häntä, eikä aio jäädä tuleen makaamaan. Sijoittuu avioliiton ensimmäisiin vuosiin.
A/N: Otsikot eivät ole koskaan olleet vahvuuteni.
Jättäkää toki kommenttia! =)
Lunta tipahteli isoina hiutaleina hiljaisen kartanon pihamaalle. Marjakuusiaidat saivat valkoisen peitteen, ja vedenpinta suihkulähteessä värähteli. Narcissa melkein kuuli pensaiden hytisevän. Liian hiljaista.
Lucius ei ollut taaskaan kotona. Ministeriöjuttuja, niin mies aina sanoi saapuessaan kotiin väsyneenä ja äreänä. Kaksi päivää sitten Narcissa oli kirjoittanut ystävättärelleen, joka oli töissä ministeriössä, ja kysynyt ohimennen Luciuksesta. Tämä ei ollut nähnyt miestä ministeriössä läheskään niin usein kuin Lucius väitti siellä vierailevansa. Narcissan mielessä kiemursi epäilys.
Hän painoi otsansa ikkunan viileään lasiin. Huokaus purkautui huulilta ja kaikui tyhjässä huoneessa, kunnes tuli seinien imaisemaksi. Hiljaisuus palasi entistä ahdistavampana.
Narcissa käveli huoneesta toiseen, poimi välillä käteensä kirjan, selaili sitä huolimattomasti ja laski taas jonnekin. Hän määräsi Dobbyn keittämään itselleen teetä, mutta sen ollessa valmista hänen ei tehnytkään mieli.
”Onko kaikki hyvin, rouva?” Dobby erehtyi kysymään hakiessaan jäähtyneen teen pois.
”Ei kuulu sinulle!” Narcissa ärähti ja potkaisi tontun ulos huoneesta. Sen päästämä tukahtunut vingahdus tuntui tyydyttävältä.
Ajattelematta juurikaan, mitä teki, Narcissa toisti lähes jokapäiväisen yrityksensä ottaa yhteyttä vanhimpaan siskoonsa. Hän meni takkahuoneeseen, jonka koristeellisessa arinassa paloi aina tuli, ja heitti kourallisen hormipulveria liekkeihin. Hän polvistui matolle ja työnsi päänsä takkaan.
Puolen minuutin päästä hän vetäytyi takaisin puistellen tuhkaa vaaleista hiuksistaan. Bellatrix ei ollut kotona, kuten arvata saattoi. Silloinkin harvoin, kun Narcissa sai hänet kiinni, hän ehti jutella vain hetken. Hän tuntui jotenkin välttelevän Narcissaa. Niin kuin Luciuskin...
Kaksi palapelin palasta loksahtivat äkisti yhteen. Lucius ja Bellatrix... Narcissa yritti vimmatusti karistaa ajatuksen päästään heti kun se ilmestyi, mutta se oli tullut jäädäkseen. Hän käveli hetken ympyrää, lysähti sitten yhteen takkahuoneen satiinipäällysteisistä nojatuoleista ja hautasi kasvot käsiinsä.
Kyllähän hän näki, ettei Bellatrix ainakaan Rodolfusta rakastanut. Ja jos Lucius pettäisi, hän ei tekisi sitä kenen tahansa naisen kanssa. Mutta että hänen aviomiehensä ja hänen sisarensa. Ei, Bellatrix ei ikinä tekisi sellaista. Järjetön ajatus!
Joka tapauksessa se ajatus piti Narcissan vaeltamassa ympäri kartanoa koko päivän. Pelko, epätoivo ja suru läikähtelivät hänen sisällään vuoronperin ja estivät keskittymästä mihinkään. Narcissa tunsi itsensä epävakaaksi ja eksyneeksi. Illalla, kun ulko-ovi viimein kävi, hän riensi portaat alas miestään vastaan sellaisella vauhdilla, että oli vähällä kaatua päistikkaa eteishallin kivilattialle.
Hän käveli hieman hengästyneenä Luciuksen eteen. Dobby auttoi parhaillaan häneltä matkaviittaa päältä. Mies puisteli lumihiutaleita hiuksistaan ja sivalsi sitten taikasauvallaan kotitontun suuntaan. Dobby vinkaisi ja kiirehti tiehensä vaappuen raskaan viitan alla, jota yritti estää osumasta maahan.
Lucius soi vaimolleen pingottuneen hymyn. ”Hei, rakas.” Hän kietoi toisen kätensä tämän ympärille ja antoi suukon tämän otsalle. Narcissa soi yhtä pingottuneen hymyn takaisin. Hänen epäilyksensä voimistuivat entisestään.
Ja silti hän vain katsoi, kun Lucius marssi hänen ohitseen portaikkoon ja katosi niitä pitkin ylös. Narcissa seisoi toimettomana keskellä aulaa ja vain ajatteli. Pitäisikö hänen sanoa jotain? Pitäisikö syyttää? Anella? Hän mietti, millaista helvettiä heidän avioliittonsa seuraavat vuosikymmenet tulisivat olemaan, jos hän jo tässä vaiheessa paljastaisi epäilevänsä pettämistä – ja olisi oikeassa. Hän värisi. Helvettiä, sitä se olisi.
Siispä hän söi Luciuksen kanssa illallista kaikessa hiljaisuudessa ja kävi nukkumaan tämän viereen sanomatta sanaakaan. Hetken häntä oli houkuttanut pukea ylleen seksikkäin yöasunsa, ihan vain nähdäkseen Luciuksen reaktion, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei kestäisi, jos ei saisikaan minkäänlaista reaktiota: ei kehaisua, ei pitkää katsetta.
Lucius nukahti nopeasti, kun taas Narcissa valvoi. Hän tuijotteli Luciuksen vaaleaa selkää, tuhahti sille hiljaa ja oli aikeissa kääntää kylkeä, kun mies äkkiä alkoi mumista unissaan.
Narcissa nojautui varovasti lähemmäksi saadakseen sanoista selvää.
”...vauhtia... riisu se... nyt...”Narcissa jäykistyi. Hän odotti henkeään pidättäen, arveli kuulevansa pian nimen... mutta sitä ei tullut. Lucius käänsi kylkeä ja alkoi taas hengittää tasaisesti.
Narcissa nukahti itkuunsa vasta monen tunnin päästä.
Aamulla Narcissan herätessä Lucius oli jo mennyt. Narcissa katseli hetken tyhjää sängynpuolikasta edessään ja oli vähällä puhjeta taas kyyneliin. Sitten hän kuitenkin nousi ylös, petasi sängyn itse ja nosti leuan pystyyn. Tämä ei ollut itkun paikka. Tänään hän selvittäisi kaiken.
Narcissa oli nyt varma, että Luciuksella oli joku toinen; mies ei voisi kieltää sitä. Minkä tahansa lipevän selityksen hän keksisikään, Narcissa ei nielisi sitä enää. Hänen päällimmäinen tunteensa juuri nyt oli viha. Miten Lucius kehtasi? Narcissa oli ollut täydellinen vaimo, tehnyt paljon asioita miehensä mieliksi, koska oli uskonut tämän rakastavan häntä. Ja nyt kun tämä rakkaus osoittautui valheeksi, ei Narcissakaan suostuisi enää mihin tahansa. Hän panisi Luciuksen tilille teoistaan.
Otettuaan rentouttavan aamukylvyn Narcissa puki päälleen yksinkertaisen kaavun ja siirsi taikasauvansa sen ulkotaskuun, missä se olisi helposti saatavilla. Hän ei uskonut, että Lucius hyökkäisi hänen kimppuunsa, vaikka hän sanoisikin sanottavansa pahasti. Sen sijaan mies saattaisi yrittää muokata hänen muistiaan tai hämäyttää hänet tai jotain muuta senkaltaista, mikä saisi Narcissan unohtamaan syytöksensä. Siihen Narcissa varautuisi. Hän ei jäisi tähän kartanoon elämään valheessa, vaikka sitten joutuisikin elämään sydäntä raastavan totuuden keskellä.
Narcissa vietti tämänkin päivän vaellellen ikkunasta toiseen. Välillä hän antoi kyynelten valua poskilleen, salli itsesäälin tulla. Mitä hän oli ikinä tehnyt väärin? Miksei hän riittänyt? Oliko Lucius edes koskaan rakastanut häntä?
Hän muisteli heidän seurusteluaikojaan ja avioitumistaan. Totta kai mukana oli ollut sukulaisten painostusta puolin ja toisin, mutta he olivat alusta lähtien rakastaneet toisiaan. Niihin aikoihin monilla oli ollut tapana esittää kosinta kaiken kansan nähden joissakin isoissa puhdasveristen järjestämissä juhlissa. Lucius ei ollut tehnyt niin. Hän oli tullut hakemaan Narcissaa kotiovelta kirpeänä pakkaspäivänä, pyytänyt kävelylle puistoon ja sitten polvistunut hänen eteensä lumisella soratiellä. Narcissan posket punehtuivat yhä mielihyvästä, kun hän ajatteli sitä. Samassa miellyttävä tunne haihtui, kun hän muisti, missä tilanteessa oltiin nyt. Entiseen ei olisi paluuta. Hän pakotti katseensa pois lumisesta maisemasta ja veti ikkunaverhot kiinni.
Narcissa nouti omasta pukeutumishuoneestaan pienen matka-arkun ja pakkasi siihen joitakin vaatteita ja tavaroita. Hänen olisi varauduttava siihenkin, että Lucius jättäisi hänet. Se olisi molemmille häpeällinen mutta aivan mahdollinen tilanne. Narcissa mietti, minne hän sitten menisi. Kotiin hän tuskin olisi tervetullut häpäistyään suvun sillä tavoin. Bellatrixin luokse hän ei voisi mennä, jos Bella todellakin – raivo kuohahti, kun hän ajatteli sitä – olisi Luciuksen toinen nainen.
Bellasta Narcissan ajatukset loikkasivat Rodolfukseen. Tosiaan, jos Bella olisi toinen petturi, myös Rodolfus olisi uhri. Tiesiköhän Rodolfus – ja jos tiesi, välittikö? Pitäisikö Narcissan kertoa hänelle? Kenties he voisivat lähteä yhdessä... ei, Narcissa ei kaivannut enää lisää miehiä elämäänsä.
Ehkä joku hänen ystävättäristään ottaisi hänet luokseen, kunnes hän löytäisi pidempiaikaisen ratkaisun. Siihen ajatukseen turvautuen Narcissa napsautti matka-arkun kiinni.
Ilta alkoi hämärtyä. Dobby kävi arasti kysymässä, laittaisiko se illallisen valmiiksi. Narcissa pudisti päätään. Illallinen antaisi vain typerän illuusion siitä, että kaikki voisi vielä palautua normaaliksi. Hän ei pitkittäisi tätä enää. Hän hyökkäisi Luciuksen kimppuun vaatimaan selitystä heti, kun tämä palaisi kotiin.
Aurinko oli jo laskenut, kun ulko-ovi viimein avautui. Narcissa odotti Luciusta portaiden yläpäässä nojaillen näennäisen tyynesti kaiteeseen, jonka alla valtava eteinen avautui.
Lucius riisui kaikessa rauhassa matkaviittansa ja antoi jokapäiväisen tappouhkauksensa Dobbylle, ennen kuin lähti yläkertaan. Hän oli ehtinyt puoliväliin portaita, ennen kuin huomasi varjoihin kietoutuneen vaimonsa.
”Cissy”, hän sanoi yllättyneenä ja asteli loput portaat ylös hänen luokseen. ”Luulin, että olisit jo nukkumassa.”
Narcissa nousi hitaasti täyteen pituuteensa. Hän joutui nielaisemaan palan kurkustaan. Hän voisi vielä mennä hymyillen miestään vastaan, unohtaa syytökset, tuudittautua turvalliseen illuusioon. Hetken hänen todella teki mieli tehdä niin. Mutta sitten hänen mieleensä tunkeutui kuva Luciuksesta hänen sisarensa kanssa, ja raivo otti taas vallan. Hän kohotti leukaansa, kovetti ilmeensä ja astui yhden askeleen lähemmäksi miestään.
”Niin, sinä varmaan toivoit että olisin.”
”Mitä – mitä tarkoitat?”
”Älä yritä.”
Narcissa käveli lähemmäksi, niin että Lucius saattoi nähdä hänen raivosta vääristyneet piirteensä. Mies otti tiedostamattoman askeleen taaksepäin.
”Luuletko sinä, etten huomaa, mitä selkäni takana tapahtuu?” Narcissa sanoi kirkkaalla äänellään, joka tärisi vain hieman. ”Pidätkö minua vielä tyhmänäkin kaiken lisäksi?”
”Narcissa, minä en...” Lucius aloitti, hiljeni ja aloitti uudestaan. ”Älä viitsi – tämä ei ole ollut helppoa – ”
Hän huokaisi ja kääntyi poispäin naisesta. Narcissa harppasi eteenpäin, ja hänen äänensä muuttui hetkessä tunnistamattomaksi jylinäksi: ”
Älä edes yritä kääntää selkääsi, minua et kohtele näin!”
”Aih!”
Hän oli tarrannut miehen käsivarteen yrityksenään kääntää tämä ympäri. Lucius kiskaisi kätensä hänen otteestaan kuin se olisi polttanut ja hieroi nyt käsivarttaan tyrmistynyt ilme kasvoillaan. Narcissa huohotti ja käänsi katseensa miehen kädestä tämän kylmiin, harmaisiin silmiin. ”Sano se päin kasvojani. Nyt heti.”
”Minä...” Lucius epäröi. Hän otti askeleen lähemmäs vaimoaan kädet neuvottomasti levällään. Narcissa perääntyi saman verran, katse koko ajan miehen silmissä, joissa oli nyt murheellinen ilme. Lucius huokaisi taas. ”Olen pahoillani, Cissy. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle jotain... jo aikaisemmin, luulisin.”
”Minä odotan”, Narcissa sanoi eikä voinut peittää vapinaa äänessään. Kyyneleet polttivat kurkussa, mutta ne hän onnistui vielä pitämään sisällään. Hän oli halunnut totuuden ja hän myös kestäisi sen.
Lucius katsoi maahan, hieroi otsaansa ja sanoi hitaasti: ”Kuten varmaan muistat, minulla on ollut muutamia hommia pimeyden lordin palveluksessa...”
Narcissan käsi puristui sauvan ympärille. Taasko lisää tekosyitä?
”No, viime aikoina niitä on ollut aika paljon”, Lucius jatkoi hermostuneena tarkkaillen Narcissan ilmettä. ”Minä hieman, tuota, kaunistelin totuutta, kun sanoin olevani ministeriössä. Suurimman osan ajastani olen ollut pimeyden lordin määräämissä tehtävissä. Bellatrix on ollut siellä myös.”
Narcissa henkäisi, ja jokin toivontapainen pani hänen sydämensä hakkaamaan lujempaa. Hän kuitenkin piti mielessään kaikki todisteet, jotka puhuivat hänen edessään seisovan miehen vilpittömyyttä vastaan, ja piti olemuksensa viileänä. Vielä oli liian paljon asioita selittämättä.
”En tiennyt, mitä sinä siitä ajattelisit, kulta...” Lucius sanoi ja väänteli käsiään. ”Mutta... noh, Bellatrix ja Rodolfus ovat asiasta innoissaan. Nimittäin pimeyden lordi on ikään kuin ottanut meidät
sisäpiiriinsä. Se ei ole mikään pikkujuttu, katsos siihen vaaditaan osoitus ehdottomasta uskollisuudesta ja myös kyvyistä. Meidän piti suoriutua eräänlaisista kokeista, vaarallisista tehtävistä jotka...”
Hän huomasi Narcissan tyrmistyneen ilmeen ja tulkitsi sen ilmeisesti väärin, koska kiirehti jatkamaan: ”Älä huoli, ei siinä todellista hengenvaaraa ollut. Ainoa osio, jossa meillä oli vaikeuksia, oli puolustavien taikojen käyttö. Nehän eivät edes ole kovin oleellisia pimeiden taikojen rinnalla, mutta silti hyödyllistä tuntea. Minä ja Rodolfus harjoittelimme aseistariisumisloitsua iät kaiket. Olin tulla hulluksi sen kanssa.” Hän naurahti lyhyesti. ”Mutta älä pelkää, kaikki tulee olemaan kuin ennenkin, nyt minulla vain on kunnia-asema. Pimeyden lordi pitää hyvää huolta sisäpiiristään – kuolonsyöjistä.”
Narcissa katsoi jähmettyneenä, kuinka Lucius kääri hihansa ylös ja paljasti käsivarren ihoon syövytetyn sysimustan kuvion: pääkallon, jonka suusta luikerteli käärme. Iho kuvion ympärillä punoitti, mikä kieli taian olevan tuore.
”Sinä siis...” Narcissa sanoi tukahtuneesti. Palapelinpalaset vaihtoivat paikkaa. Kaikki kävi järkeen uudella tavalla. Luciuksen ja Bellatrixin epämääräiset reissut, välttely...
unissa puhuminen, puheet riisumisesta. Narcissa tunsi punastuvansa lievästi. Nyt kun kaikki oli selvää, hänen epäilynsä aiheet kuulostivat suorastaan naurettavilta!
”Olen pahoillani, Narcissa”, Lucius sanoi ja todella kuulosti siltä. ”Minun olisi pitänyt kertoa... ajattelin vain, että otan ensin asioista selvää itse. Sitten sinunkin olisi helpompi sulattaa kaikki, kun osaisin tarkkaan kertoa, mihin olen sotkeutunut. Mutta ihan totta, tämä vaikuttaa hyvältä. Me olemme kunniallisella asialla. Velhoveren puhtaus...”
Narcissa tuskin kuunteli enää. Hän kääntyi ja asteli kaiteelle, jolle laski molemmat kätensä tuijottaen eteishalliin. Pieni naurahdus lähti huulilta. Onnellisuus myllersi rinnassa.
”Mitä nyt?” Lucius sanoi huolissaan ja asteli Narcissan taakse. Nainen pudisteli päätään ja sanoi hiljaa:
”Minä kuvittelin, että sinulla on toinen.”
Lucius äännähti epäuskoisesti. ”Toinen?”
Narcissa hymähti. Hän oli niin helpottunut epäilystensä osoittautuessa vääriksi, ettei häntä edes hävettänyt tunnustaa erehdystään. ”Niin, toinen nainen. Kun sinä viivyit pitkään etkä antanut uskottavaa selitystä mihinkään...”
”Voi Cissy...” Lucius sanoi osin pahoitellen, osin huvittuneena. ”Minä – no, kai minä ansaitsin nuo epäilyt. Mutta kai sinä tiedät, etten koskaan voisi olla niin... niin...”
”Tiedän”, Narcissa sanoi.
Lucius kietoi kätensä Narcissa vyötärölle ja kuiskasi: ”Epäilitkö jotain tiettyä?” Narcissa nyökkäsi hiljaa.
”Bellatrixia.”
”Bellaa?” Lucius naurahti. ”Enhän minä edes tule hänen kanssaan toimeen.”
”Tiedän”, Narcissa sanoi taas. ”En... ajatellut selkeästi. Minä pelkäsin.”
Lucius puristi Narcissaa tiukemmin kehoaan vasten. Narcissa suoristautui ja taivutti päätään taakse tunteakseen Luciuksen turvallisen olkapään lähellään. Hän oli yhä siinä. Sama mies, joka oli kosinut häntä polvillaan soratiellä. Sama mies, jonka vuoksi hän oli pakannut laukkunsa ja valmistautunut lähtemään.
Äkkiä Narcissa kääntyi ympäri ja sanoi: ”Minä pakkasin jo. Olin valmis lähtemään. Olin ihan varma, että jättäisit minut.” Nyt kyyneleet, jotka olivat koko päivän pyrkineet pintaan, kihosivat hänen silmiinsä ja valuivat alas kalpeita poskia. Lucius katsoi hänen kasvojaan järkyttyneenä kuulemistaan sanoista ja pudisteli päätään. Hän teki pari hyssyttelevää ääntä, yritti kai lohduttaa.
”Ei ole enää hätää... Cissy...”
Mies kumartui lähemmäs ja painoi huulensa Narcissan huulille. Narcissa kietoi kätensä miehen niskaan ja tunsi toisen kädet alaselällään. Hän painautui mieheen niin tiiviisti kuin pystyi, kuin olisi yhä epäillyt, että tämä muuten saattaisi kadota. Se hetki, jona kaikki olisi ohi, oli käynyt niin lähellä.
He erkanivat toisistaan lopulta, mutta seisoivat lähekkäin vielä pitkään. Narcissalla oli paljon sulateltavaa. Hyvien uutisten mukana oli ilmennyt asia, johon hän ei oikein osannut suhtautua. Pimeän piirron saaminen oli tietenkin kunnia-asia, ja Narcissa oli ylpeä miehestään. Uusi tilanne toi kuitenkin mukanaan myös ongelmia.
”Lucius”, Narcissa sanoi lopulta. Mies katsoi häneen kysyvänä. ”Tämä sinun uusi asemasi kuolonsyöjänä... oletko miettinyt, kuinka se vaikuttaa... meidän aikeeseemme hankkia lapsi?”
Lucius hymähti ja näytti täysin rennolta. ”Ei mitään huolta, Cissy. Pimeyden lordi nimenomaan toivoo, että meidän puhdasveristen suvut jatkuvat. Hän on valmis antamaan lomaa senkaltaisia velvollisuuksia varten.”
Narcissa huokaisi helpotuksesta ja halasi taas miestään. ”Hyvä. Sittenhän kaikki... on hyvin.”
”Niin on.” Lucius suukotti vaimonsa kaulaa ja heijasi tätä sylissään. ”Niin on.”
Vaikka oli jo myöhä, Lucius määräsi Dobbyn laittamaan kunnon illallisen. Kun se oli valmis, hän ja Narcissa nauttivat sen kaikessa rauhassa jälkiruokineen päivineen. Sitten he joivat lasillisen viiniä takkatulen ääressä ja rakastelivat siltä istumalta sohvalla. Sen jälkeen he keskustelivat vielä pitkälle yöhön, kunnes Lucius nukahti käsi Narcissan kädessä.
Mitä tahansa päätöstä Narcissa olikaan odottanut päivälle, niin ei tätä. Hän silitti miehensä platinanvaaleita hiuksia ja tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin. Hän oli unohtanut, kuinka monta syytä hänellä oli olla kiitollinen.
