Kiitos kommenteista ihan mielettömän paljon. Virtuaalihaleja kaikille kannustuksesta
Sole, Amatis on hauska tyyppi. No, kaikki Valentinen piiriläiset on aika kiehtovia, koska heistä ei ole paljoa kerrottu. Paitsi siis Lukesta, ja hänestäkin siinä vaiheessa, kun hän on ollut maan alla vuosia. Sun ei tarvitse tykätä Celinestä - vielä. Odotas kun päästään osioon, jossa Celine ei ole yhtä negatiivisessa valossa
Voin ilahduttaa sua sen verran, että sekä Celinellä että Jocelynillä on vielä omat kappaleet.
Zam, kiitos, ei haittaa, vaikka onnentoivotus ei ehtinyt itse kirjoituksiin, tulokset on vielä hämärän peitossa
Mäkin olen hidas lukemaan jatko-osia, ymmärrän tunteen
Welmasein uusi lukija Razielin piiristä kertovaan ficciin. Suurin osa VK:ta finissä kirjoittavien tuotannosta tosiaan taitaa Malecia paitsi mulla, kun mä shippaan kaikkea muuta outoa kuten Marygenia
(Maryse/Imogen). Ja löytyyhän finistäkin pari Clacea ja Alec/Jacea ja muutamia muita. Sun ei muuten tarvinnut kauaa jatkoa odottaa
ClaryNew York, 2007**
”Äiti?” Clary aloitti hivenen epävarmasti astuessaan keittiöön, jossa hänen äitinsä laittoi ruokaa. Jocelyn ei ollut tähän mennessä kertonut kovin paljoa varjometsästäjistä, eikä Clary odottanut tilanteeseen tulevan muutosta kovin nopeasti.
”Niin?” Jocelyn kysyi.
”Millaisia Jacen vanhemmat olivat? Löysimme vanhan valokuva-albumin ja näimme heidät”, Clary selitti nopeasti. Pelottavat asiat oli helpompi sanoa nopeasti. ”Celine ja Stephen Herondale, eikö?”
”Ei!”
Clary hätkähti. Hän muisti kaksi kertaa, jolloin hänen äitinsä oli kuulostanut samalla tavoin ehdottomalta, ja silloin Clary oli hankkiutunut vaikeuksiin. Ensimmäisellä kerralla hän ja Simon olivat vahingossa sytyttäneet kemianluokan tuleen. Toisella kertaa he olivat väitelleet kiivaasti siitä, oliko äidillä ollut oikeutta muokata hänen muistiaan. Clary oli korottanut ääntään hieman liikaa keskustelun tuoksinassa, joten Jocelyn oli joutunut oikaisemaan häntä.
”Anteeksi”, Clary kiirehti sanomaan, mutta hänen äitinsä viittoi hänet hiljaiseksi. Clary katsoi kummastuneena. Jocelyn oli kalvennut lähes valkoiseksi.
”Mikä hätänä?” Luke kysyi hätääntyneenä. Mies oli sännännyt keittiöön olohuoneesta parissa sekunnissa. Luke oli käynyt heillä viikoittain syömässä Valentinen kuoleman jälkeen, ja Clary oli todella onnellinen, että heidän perheensä oli taas koossa. Nyt kun Valentine ei ollut enää elossa, äiti varmasti menisi pian Luken kanssa naimisiin.
”Kysyin vain Jacen vanhemmista”, Clary sopersi yllättyneenä. Luken kasvoilla häivähti jokin tunne, jota hän ei ehtinyt tunnistaa.
”Niinkö? No, se tarkoittaa, että sinulla ei ole parempaa tekemistä, joten voit tulla auttamaan minua kirjahyllyn kasaamisessa”, Luke totesi ja marssi takaisin olohuoneeseen. Clary tuijotti miehen perään uskomatta korviaan. Ei parempaa tekemistä?
”Clary!” Luke huusi olohuoneesta ärtyneesti.
”Tullaan, tullaan”, tyttö huokaisi. Hän potki mattoa kävellessään pois keittiöstä ja tiesi äitinsä katsovan paheksuen, muttei välittänyt. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt? Ei kai Jacen vanhemmista kysyminen voinut olla kiellettyä? Ehkä kaikki olivat salaliitossa, jotta hän ei saisi tietää mitään poikaystävänsä vanhemmista. Tai ehkä ei sittenkään, salaliittoteoriat olivat järjettömiä.
”No mitä?” Clary kysyi ja katsoi valkoisia kappaleita. Hän oli aina vihannut palapelejä ja arvoituksia ja kaapin tai hyllyn kasaaminen hänen edessään olevista kappaleista oli sellainen. Miksei äiti voinut hankkia valmista hyllyä Ikean yritä-koota-se-itse-vaikka-se-on-mahdotonta tuotteiden sijaan.
”Jocelyn ja Celine olivat hyvin läheisiä. Älä mainitse häntä Jon kuullen”, Luke kuiskasi nostamatta katsetta paperilapusta, jossa oli mukamas ohjeet kappaleiden yhdistämistä varten.
”Jo?” Clary toisti kykenemättä estämään virnistystä. Luke kutsui hänen äitiään hellittelynimellä.
”Jocelynin”, Luke korjasi, ”vanha paha tapa.”
”Celine taas?” Clary kysyi leikillään.
”Niin”, Luke totesi äänensävyllä, joka kertoi, että keskustelu aiheesta oli ohi. Mies ojensi kasaamisohjeen Clarylle. ”Kasaa sinä se puoli.”
”Ja varo niitä tappeja!” Mies lisäsi nopeasti Claryn tuijottaessa ohjetta sanattomana. Oliko Luke ollut tosissaan kaapin kasaamisen suhteen?
”Mitä tappeja?” Clary kysyi ymmällään. Luke osoitti pieniä puisia kappeleita, jotka hän oli kiinnittänyt toisen kappaleen päähän. ”Etkö sinä naulaa tätä kasaan?”
Vastaukseksi Luke mulkaisi häntä säälivästi.
Illalla kelloradion punaiset numerot näyttivät kellon olevan aivan liikaa, mutta oven alta heijastuva valo oli vetänyt Clarya puoleensa kuin kynttilä yöperhosia kesäisin. Hän kuunteli korva vasten ovea, oli kuunnellut siitä asti, kun Celinen nimi oli mainittu hänen etsiessä jotain rentouttavaa luettavaa taskulampun valossa. Äiti ja Luke liikkuivat ympäri taloa, epäilemättä äiti halusi täyttää uuden kirjahyllyn olohuoneen nurkkaan ja keittiön pöydälle kasatuilla kirjapinoilla.
”Otatko lasin viiniä, Jocelyn?” Luke huikkasi niin hiljaa, ettei Clary olisi herännyt unesta. Luke ja äiti olivat tunteneet toisensa vuosikausia, mutta vaikka molemmat olivat tunnustaneet tunteensa toisilleen, ei mikään ollut muuttunut. Clary oli odottanut, että he kutsuisivat toisiaan edes rakkaiksi tai vastaavilla nimityksillä. He eivät olleet edes kihlautuneet.
”Kiitos”, Jocelyn sanoi kuulostaen ainakin oven läpi oudolta.
”Onko kaikki hyvin?” Luke kysyi huolestuneena. Clary hymyili itsekseen. Mies oli todella huolissaan äidistä.
”Muistelin vain Celineä. Siitä on ikuisuus, mutta se ei muutu yhtään helpommaksi.”
Clary painautui tiukemmin ovea vasten erottaakseen sanat paremmin. Menisivätpä aikuiset olohuoneeseen tai keittiöön, jotta hän voisi raottaa ovea vähän. Niin kauan kun toinen liikkui ympäri, huomaisi raottuneen oven. Clary ei koskaan nukkunut ovi auki.
”Hänen kuolemansa muistelu?” Luke kysyi. Clary ei kuullut äitinsä vastausta, mutta kykeni päättelemään sen miehen seuraavista sanoista: ”Eikä tuska välttämättä koskaan katoa. Tehän olitte hyvät ystävät viimeisen vuoden aikana, eikö?”
”Kuinka niin?” Äiti kuulosti vähän ärtyneeltä. Tai ehkä tämä puolustautui joltain tulevalta syytökseltä. Voisiko äiti liittyä jotenkin Celinen kuolemaan? Clary pudisti päätään ja kirosi villiä mielikuvitustaan. Hänen äitinsä ei ollut tappaja, ja jos olisi, Luken sanat eivät olisi sopineet keskusteluun.
”No, te olitte erottamattomat Celinen häihin asti.”
”Niin…” Äiti vastasi hitaasti.
”Sinä päivänä tuskin puhuitte toisillenne. Mikä teidän välinne rikkoi?”
”Riitelimme. Jacesta, jos sinun on saatava tietää”, Jocelyn kuulosti nyt erittäin ärtyneeltä. Se ei kuitenkaan kiinnostanut Clarya, vaan Jacen maininta. Oliko äiti tiennyt Jacen olemassaolosta ennen lavastettua kuolemaansa? Entä Luke, miksi tämä ei olut koskaan sanonut, ettei Jace ole hänen veljensä? Ja… Clary tärisi raivosta. Jace oli sanonut joskus kertonut, että Maryse oli ollut ensimmäinen, joka kutsui poikaa Jaceksi. Kuinka moni oli tiennyt? Mikä salaliitto heidän ympärilleen oli muodostumassa?
”Ei ole pakko kertoa. Sinulla on oikeus omiin salaisuuksiisi”, Luke sanoi. Claryn teki mieli kirkua, ettei ole. Hän halusi totuuden. Hän halusi tietää nyt heti, miksi kaikki tuntuivat tietävän Jacesta.
”Vaikka niillä olisi suuri vaikutus?
”Niin. Ei ole pakko vastata, tiedätkö kuka pojan isä on? Jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole Stephen.”
”Ei ole isää. Celine ei koskaan seurustellut miehen kanssa.”
Clary kurtisti kulmiaan. Oliko häneltä jäänyt olennainen lisääntymistä koskeva biologiantunti väliin? Hän oli elänyt siinä käsityksessä, että ihmiset ja varjometsästäjät lisääntyivät samalla tavalla. Tai ehkä varjometsästäjät kykenivät jakaantumaan kahtia kuten amebat?
”Eikä kyseessä ollut ilmeisesti yhden yön kestävä juttu?” Luke kysyi epäilevästi, ja jatkoi ällistyneemmin: ”Kuinka hän sitten tuli raskaaksi?”
”Jaa-a, ei hänkään tiennyt.”
”Toinen Neitsyt Maria?”Luke kysyi huvittuneena ja Clary puri huultaan, jottei olisi nauranut tai kommentoinut jotain. Kuinka moni oli vielä 18 tai 19 -vuotiaana neitsyt? No, Alec ehkä, mutta poika oli eri asia.
”Älä ole naurettava.”
”Mitä sitten tarkoitat?”
”Kaikkia asioita ei kannata kaivaa esille. Totuus aiheuttaisi vain lisää surua.”
”Puhutko Clarysta?”
”Lucian”, äiti varoitti, mikä tarkoitti myöntävää vastausta. Clary toivoi, ettei Luke perääntyisi nyt, kun totuus oli lähes selvillä.
”Tiedät, että voit kertoa minulle mitä tahansa, Jocelyn. Rakastan sinua.”
”Saattaa olla niin, että Clary ja Jace ovat sisarukset.”
”Et ole tosissasi!” Luken huudahdus kuulosti suunnilleen samalta kuin ääni Claryn pään sisällä.
”En ole
varma. Enkä enää voi kysyä Celineltä.”
”Kuinka voit suhtautua niin tyynesti siihen, että Celine ja Valentine-?”
Clary käännähti selin ovea vasten. Hän ei kuullut äitinsä vastausta, eikä välittänyt. Ovi naksahti kiinni tärykalvojapuhkovan kovasti naksahtaen, ainakin siltä Clarysta tuntui. Hän sulki silmänsä, nojasi päätään kovaa puuta vasten ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan.
Jace oli sittenkin hänen veljensä! Kun poika saisi tietää, kaikki olisi ohi. He eivät enää koskaan suutelisi, eivät edes katsoisi toisiaan sillä tavalla. Clary ei kestänyt ajatusta. Hän ei halunnut käydä sitä kaikkea taas läpi. Jospa Jace ei vain saisi tietää…
Clary hätkähti ratkaisun yksinkertaisuutta. Hänen ei tarvitsisi kutsua enkeliä, haastaa kuningasdemonia kaksintaisteluun tai mitään muutakaan outoa. Riitti, että Jace ei koskaan saisi tietää. Clary ei aikonut luopua pojasta toista kertaa.