Raapale 10: Museo
Kansallismuseon tornin vihreä kuparikatto työntyy piikikkäänä taivaalle. Ylhäällä tornin seinät hehkuvat melkein punamullan väreissä. Samaa väriä loistavat myös pihan lehtipuut, tosin muutaman lehdet on jo merituuli ehtinyt repiä mukaansa. Aivan rakennuksen seinän viereen kasvaneet puut ovat ehtineet muuttua oranssin kautta keltaiseksi.
Museon portaat ovat typötyhjät, toisin kuin kesäisin. Harmaa kivi valtaa näkökentän, kun katse suuntautuu niihin tai massiivisiin seiniin. Kaupungin työntekijä haravoi lehtiä pois aukiolta suuriin kasoihin. Yksi niistä saa tuntea tuulen voiman ja tuhannet lehdet lennähtävät ilmaan. Suurin osa niistä päätyy sinne mistä ne oli juuri haravoitu.
Työntekijä kiroaa, mutta Tino ei välitä. Hän seuraa lehtien leikkiä omien jalkojensa ympärillä. Ne pyörivät vinhasti ja sitten hitaammin ja Tino tahtoisi olla yhtä kevyt kuin ne. Muutama lehdistä pääsee korkeammalle ilmaan ja ne vaanivat Tinon silmien korkeudella. Hän saa roskia silmiin ja päättää, että lehdet eivät olekaan niin kivoja. Tino huomaa seinän vieressä toisen haravan ja hän myös ryhtyy toimeen.
Työntekijä äkkää hänet. Mies siristää silmiään ja yrittää vetää jo harmaantuvia hiuksia kasvoiltaan. "Mitäs sä meinaat? hän kysyy syysilman kovertamalla äänellään. Hän ei kuullosta epäluuloiselta, vain uteliaalta. Tino nostaa katseensa maasta ja hymyilee.
"Ajattelin että tämä sujuisi paremmin kahdestaan.", hän sanoo jatkaen samalla haravointia.
Mies vastaa hymyllä. "Jos sä vetäisit näit jätesäkkeihin niin ei tuuli vie." Hän osoittaa kotikärryyn täynnä tavaroita.
Tino nyökkää ja kaivaa pussit esiin. He aloittavat työskentelyn ja rupattelevat niitä näitä. Lehdet katoavat pikkuhiljaa pihalta ja mies ehtii kertoa melkein koko elämäntarinansa. Eri valtioilla on tällainen vaikutus kansalaisiinsa, ihmisten ajatukset ja tarinat nousevat pintaan ja pulppuavat lähteenä ulos.
Mies (kutsu vaa Mikoks) saa tarinan vuonna -73 tapahtuneesta kolmiodraamasta päätökseen juuri kuin viimeisetkin lehdet loppuvat. "Ja lopulta ne molemmat lens jorpakkoon..."
Tino nauraa ja kiittää seurasta.
"Suohan täs pitäs kiittää ku jaksat kuunnella tälläsen vanhan miehen jorinoita", mies vinkaa silmäänsä ja tarttuu Tinon käteen ja ravistelee sitä. "Jos joskus mentäs yhes baariin..."
"Jos nähään, niin ehkä." Mikko lähtee ja Tino viimein kiipeää sisälle Kansallismuseoon.
Hän kiertää näyttelyt järjestyksessä, aloittaen esihistoriasta. Niistä ajoista ei ole paljon jäljellä, mutta Euran puku on melkein aidon näköinen. Joskus Tino on toivonut olleensa nainen, sillä heille oli aina hienompia pukuja.
Tino vaeltaa koko Suomen historian läpi.
Ruotsinvallan hallitsijat katselevat seiniltä ja vanha pirtti tuoksuu vieläkin savulta. Kuksa vuodelta 1542 on tekstin mukaan ainoa jäljellä oleva kappale. Tino tosin muistelee, että hänellä olisi sellainen jossain vintin perukoilla. Barokkiajan kaapit ovat jykeviä ja tummia. Silloin kaapinovet pidettiin auki, jotta vieraat näkisivät omistajan kalliit posliiniastiat. Rokokoo-kaapeilla on taas puoliksi lasiset ovet, joten niitä ei tarvinnut pitää auki. Myös lasi ilmaisi vaurautta.
1700-luvun kolikot eivät jaksa kiinnostaa Tinoa, mutta katolisen kirkon valta-ajan suuret kirkkotaulut viehättävät häntä. Hän osaa niiden pyhimystarinat ulkoa. Myös luterilainen kirkkosali on kiinnostava. Sen helvetillisissä maalauksissa kadotuksen sielut ovat kaikki naisia. Noitavainoista on aikaa, mutta Tino tuntee melkein savun nenässään. Kerran he nostivat myös hänet roviolle, mutta Tino ei tahdo ajatella sitä. Se oli viimeinen ja ensimmäinen kerta kun hän oli palanut.
Jotkut esineet nostavat muistoja pintaan. Kyllä, juuri tuota korua olen joskus kantanut, ja juuri tuota maljaa pitänyt käsissäni. Venäjän tsaarien valtaistuin houkuttelee istumaan. Kokemuksesta hän tosin tietää sen olevan varsin epämukava. Tino ei voi vastustaa kiusausta lähettää lentosuukkoa Aleksanteri II muotokuvalle. Hän oli ainoa hallitsijoista joka oli jaksanut Suomen kiusoittelua.
Lopulta hän saapuu takaisin aulaan. Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-aiheiset kattofreskot nostattavat hymyn huulille. Yksi käärmeistä kantaa Tsaarin kruunua. Väinämöisen puolustaa Sampoa hurja ilme kasvoillaan. Tino virnistää kuvan mukana ja tukahduttaa naurunsa.
Matkalla ulos hän ostaa postikortteja museokaupasta. Tino ei oikeastaan tarvitsisi niitä, sillä lähes kaikki esineet ovat jo piirtyneet hänen muistiinsa.
Ulkona sataa ja tuuli on riipinyt uudet lehdet alas kosteaan maahan.
Raapale 11: Ylänkö
Yöllä Tino näkee unta että hän osaisi lentää. Hän ei tiedä miten hän tekee sen. Ovatko hänellä siivet selässä vai ponnistaako hän maasta kilometrin korkuisiin hyppyihin? Mutta kyllä, kyllä hän lentää. Ilma on korkeammalla kylmempää ja navakka tuuli pakottaa silmät viiruiksi.
Silti hän näkee.
Hän ei näe taivasta, ei sen sineä. Eikä hän näe taivasten valtakunnan auringonsäteistä taottuja portteja. Portit ovat hänen katseensa ulkopuolella, hänen selkänsä takana. Tinon katse suuntaa alas maahan.
Ylänkö laajenee hänen alapuolellaan ja sen tyhjyys huutaa luonnon mahtia. Tumma, lähes musta vesi ei liikahdakaan järvessä. On syksy, ruskan aika. Tunturit heittävät tummia varjojaan.
Unessa maa on tyhjä ja karu.
Herätessään Tino muistaa paikan nimen. Raittijärvi. Eikä ylänkö ole oikeasti täysin tyhjä. Sinnekin olivat ihmiset ehtineet ja rakentaneet kotinsa. Tosin vain harvat olivat niin tohtineet tehdä. Olihan paikka yksi harvoista jonne ei johda tietä. Vain kapea pitkospuupolku kiemurtelee kymmenien kilometrien matkan. Sitä polkua Tinokin oli kulkenut, joskus ennen. Nyt hänellä ei ole aikaa hoitaa poroja, joten tuokin kylä jäi haalenevaksi muistoksi. Seitsemän taloa on vielä pystyssä.
Kohta ei yhtäkään. Tuo kylä oli lähimpänä taivasta kaikista muista, eniten yli merenkorkeuden. Silti ihmiset tahtovat pois. Maailma muuttuu ja luonto saa tyhjyyden takaisin. Muualla ihmiset valtaavat taasen lisää tilaa luonnolta, ja puut kaatuvat asfaltin alle.
Tino kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen. Tuuli tarttuu heti hänen kehoonsa ja tempaisee järven ylle. Tino päättää lentää pohjoiseen.
Raapale 12: Talo
"Sirén"
"Väinämöinen"
Kaksi miestä kättelee Art Deco-lampun loisteessa. Huone jossa he seisovat on sisustettu mitä parhaalla maulla. Yksikään esine ei ole turha ja tarkasti suunnitellut huonekalut ovat sijoitettu kutsuvasti ympäri tilavaa toimistoa. Tino on varsin vaikuttunut huoneen omistajan hyvästä mausta. Ja tällä kertaa se on äärimmäisen tärkeää.
"Käykää toki istumaan, herra Väinämöinen", tummempi miehistä toteaa. Hänen kätensä viittaavat vankkaan tuoliin työpöytää vastapäätä. Tino ottaa neuvosta vaarin ja istuutuu, katsellen samalla puukehysteiseen tauluun vastaseinällä. Se on hieno.
Tino on uppoutunut liikaa ajatuksiinsa. Hänen keskustelukumppaninsa alkaa menettää kärsivällisyyttään. Kuka tämä kumma poika on?
"Te ette oikeastaan ilmoittaneet, mitä tämä tapaaminen koskee."
Tino vihdoinkin kääntää katseensa toisen silmiin ja hymyilee tämän vaivoin piilotetulle turhautuneisuudelle. Maltti on valttia, mutta on hyvä jos jotkut sanovat asiat suoraankin, viiveettä. Tino nojautuu sivuttain ja nostaa kiiltävän laukkunsa lattialta. Hän kaivaa hiljaisuudessa paperipinon sen uumenista. Hän suoristaa taittuneet sivut hitaasti, ihan vain härnätäkseen. Viimein hän antaa paperit pöydän yli, ja sanoo: " Herra Johan S. Sirén, uskon, että meillä on teille hyviä uutisia."
Johan nostaa paperit eteensä. Luettuaan ne, hän vaivoin peittää hymynsä. Katsottuaan sanansaattajansa hymyä, hän ei voi mitään innostuksen hehkuvalle virneelle. Tämä on voitto.
"Täten ilmoitetaan että Borg, Sirén & Åbergin-arkkitehtitoimisto on saanut toimeenpanon, ja oikeuden suunnitella itsenäisen Suomen ensimmäisen Eduskuntatalon...""
Saisinko nähdä suunnitelmat? Olen kuullut että ne ovat varsin hienot.", Tino kysäisee.
"Totta kai, totta kai!", Johan huudahtaa: "Antakaa kun etsin ne."
Hän kaivaa pohjapiirustukset, julkisivun ja havaintokuvat esiin. Punaista graniittia, hän kertoo, vaaleaa marmoria sisällä. Paternosterhissit ehdottomasti, korinttilaisia pylväitä ja tarkoin suunniteltuja yksityiskohtia. Sirén kuvailee suunnitelmiaan elävästi ja Tino melkein näkee lopputuloksen. "Tämä on, totta kai, vasta alustava suunnitelma ja se vaatii hiomista…"
Tino pudistaa päätään ja kertoo luottavansa hänen suunnitelmiinsa. Tämä mies tulee rakentamaan koko kansakunnan symbolin, itsenäisyyden ja kansanvallan monumentin.
Suomi on varma, että tulevatkin sukupolvet tulevat ymmärtämään tämän rakennuksen arvon.