Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: K-11
//Lils nosti kielenkäytön vuoksiGenre: Draama, fluffy
A/N: Tämä on vähän tällaista juustoista hetteä yksinäisiin iltoihin =)
Käytin (taas) vuorosanoissa puhekieltä ja omaa murrettani, nämä ovat viime aikoina kiehtoneet.
Otsikko on peräisin Pepe Willbergin kappaleesta Aamu, jota käytän myöskin tämän tekstin loppupuolella. Lisäksi tässä esiintyy pieni pätkä Taiskan Mombasata
(nyt meni katu-uskottavuus...).
Osallistuu Originaali10 haasteeseen.
---
Syksyisen ankea sää avasi päivän verhot, vaikka oli joulukuu. Se oli tullut tänä vuonna yllättäen, ihmisten mieliin liian nopeasti. Joululaulut soivat kaupoissa, mutta se ei hyödyttänyt mitään. Kellään ei ollut joulumieltä näin masentavana päivänä, jona vettä satoi ja ulkona paistoi auringon sijaan nurmikko heikon lumipeitteen alta. Silti ihmiset jaksoivat hössöttää ”vuoden juhlasta” varmaan jo kesästä asti. Se hermostutti Anttia, opiskelijapoikaa joka ei jaksanut kantaa stressiä joulusta. Se oli hänelle juhla muiden joukossa; tuli silloin kun oli tullakseen ja sopiva mieliala siihen löytyi jos löytyi.
Antti oli asunut nyt muutaman kuukauden ajan yksin. Vielä sitä ennen hänen kanssaan oli tässä huoneistossa majaillut pojan kämppäkaveri ja elämänkumppani Anna. Mutta sitten heidän välilleen oli rakentunut kuilu, jota ei voinut enää kaksin ylittää. Molempien tunne-elämässä oli tapahtunut muutoksia. Ne olivat sellaisia, joita ei pystynyt enää korjaamaan. Anna oli lähtenyt ja Antti jäi tyhjän päälle.
Erosta Antti oli kuitenkin jo suunnilleen toipunut. Naisia tuli ja meni, mitäs sitä sen enempää murehtimaan. Kohta kuitenkin taas joku tarrautuisi hänen nilkkaan kiinni ja anelisi jumalaisen rokkaripojan ottamaan tämän omakseen.
Antti soitti sähköpianoa. Oli hänellä akustinen kitarakin, mutta ei soittanut sitä niin usein kuin syntikoitaan. Pianon mustavalkoisten koskettimien soinnut olivat hänelle kuin parantavaa salvaa, taivaallista hierontaa syvien haavojen tehdessä viiltonsa sieluun.
Poika soitti surumielistä sävelmää ja vilkaisi silloin tällöin ikkunasta lohduttomalle pihamaalle. Se oli vastenmielisen kurainen, ulkoilmaan ei tehnyt mieli astua jalallakaan. Antti katseli kaukaisuuteen kuin odottaen huomaavansa jotain epätavallisen mielenkiintoista, kuten lentäviä lehmiä tai muuta mukavaa. Ei, ei hän hullu ollut, muuten vain päästään vialla kuvitellessaan löytävänsä näinkin harmaana päivänä yhtään mitään jännittävää.
Jottei muutenkin siinä tylsyydessä olisi ollut tarpeeksi, niin moni Antin kavereista oli sillä hetkellä viettämässä joululomaa sukulaistensa parissa tai sitten he olivat karanneet ulkomaille. Hänkin olisi lähtenyt, jos vain olisi ollut tarpeeksi rahaa. Mutta opiskelijabudjetissa ei tunnetusti ollut hurraamista.
Harvinaista kyllä, mutta kyllästyttyään soittamiseen Antti sammutti instrumenttinsa ja lähti parvekkeelle. Siellä hän kaivoi farkkujen taskusta kuluneen tupakka-askin ja limen värisen sytkärin.
Tämä oli jo pojan neljäs sauhutteluhetki tänä päivänä, vaikka kello ei ollut vielä paljoakaan. Mutta eihän riippuvaisuutta pystynyt enää millään vähentämäänkään, kaikki keinot oli käytetty.
Antti nojasi parvekkeen reunaa vasten, puhalsi pitkiä savukiehkuroita. Hän katseli alas maahan ja siitä horisonttiin. Olisi tehnyt mieli huutaa, missään ei ollut ketään eikä mitään. Miten ihmisellä pystyikin olemaan niin kuolettavan tylsää?
Kun Antti veti viimeisen henkosen ja pudotti tupakantumpin kauas maahan, tuntematon valkoinen pakettiauto kaarsi ruskean kerrostalon pihaan, sinne jossa Antti asui. Auto pysähtyi parin metrin päästä A – rappua, aivan pojan kotikulmille. Tukeva mies hyppäsi auton ratista, sekä noin Antin ikäinen tyttö perässä. Jälkimmäinen heistä työnsi pakettiauton sivuoven auki ja ryhtyi kantamaan painavan näköisiä laatikoita ulko-oven eteen. Antti katseli tätä tapahtumaa mielenkiinnolla, olihan tämä nyt jo jotain verrattuna aikaisempaan hiljaiseloon. Hetkisen aikaa häneltä kuitenkin vei, ennen kuin tajusi tuntevansa tytön. Hän oli Emilia, samaa lukiota käyvä kuin Antti, mutta vuotta tätä nuorempi ja siksi alemmalla vuosiluokalla. Yllättäen Antin mieleen palasi pätkittäin muistikuvia Emilian ja hänen käymistä keskusteluista. Niitä ei valitettavasti ollut kymmenittäin, sillä kohtalo oli puuttunut jossain vaiheessa peliin ja erottanut heidän tiensä jakson vaihduttua. Tyttö oli kuitenkin vaikuttanut mukavalta ja samanhenkiseltä kuin hänkin. Mutta silti Antti oli jo miltei kerennyt unohtaa tämän, joten nyt hänen näkeminen kotipihalla oli sanoinkuvaamattoman outoa. Miksi Emilia oli täällä?
Siitä Antti päätti ottaa selvää. Hän seurasi alhaalla meneillään olevaa tilannetta niin kauan, kunnes auto lähti pois. Sitten poika syöksyi sisälle ja sieltä saman tien käytävään. Ovea pidemmälle hänen ei tarvinnut kuitenkaan mennä, sillä Emilia oli Antin asunnosta vain paria ovea kauempana.
Hän kantoi laatikoitaan uuteen asuntoonsa, pinosi niitä siistiin kasaan oven lähettyville.
Kun Emilia tuli seuraavan kerran sisään, hän väistämättä huomasi Antin. Tyttö pysähtyi saman tien ja jäi tuijottamaan Anttia yhtä hämmentyneenä kuin tämäkin.
”Antti? Mitä helvettiä?” hän sai sanottua.
”Sitä samaa” poika naurahti.
”Muutatko sie tänne?” Antti jatkoi hetken päästä.
”Miltäs näyttää?” Emilia heitti takaisin ja jatkoi muuttokuormansa parissa.
Poika katseli hetken tytön tavaroiden kantamista huoneistoon. Sitten hänen omatuntonsa ja herrasmiesmäisyytensä heräsivät.
”Saanko mie auttaa?” hän kysyi ja kiiruhti Emilian luokse. Tämä tuli juuri asunnostaan käytävään.
Hänen otsallaan kimmelsi hikikarpaloita. Muuttaminen ei ollut Emilian heiniä.
Siniset, väsyneet silmät kohtasivat vihreät, ystävälliset ja kiinnostuneet. Tytön sisällä liikahti jotain. Liikaa sekavia muistoja.
”Siitä vaan. Laatikoita on lisää tuolla ulko-ovella.”
He lähtivät yhtä aikaa. Emilialla oli vaivaantunut olo, miksi Antti oli niin vieraanvarainen? Ei hän ollut tottunut siihen.
”Tuossa sun kämpässä asui ennen sellanen vanha, kärttyisä mummo. Se oli kamala kyttääjä. Aina jos lähti jonnekin, niin se vakoili oven raosta mihin sie meet. Kun tulit takaisin, niin se hyökkäs sieltä asunnostaan ja kyseli kaikkee että 'missäs nuori herra oli?'” poika kertoi ja matki naista yllättävän aidosti. Emilia nauroi.
”Tyypillinen kerrostalo stalkkeri, oon kuullut ennenkin noita juttuja” hän totesi.
He saapuivat ulko-ovelle. Ulkona oli jo hämärää, mutta laatikkovuori ei tullut loppuakseen.
”Otatko sie tuon, niin mie kannan vaikka nää” tyttö ohjeisti ja antoi pojalla painavan, pitkulaisen laatikon.
”Uh! Mitä siulla täällä on, kiviäkö?” Antti hengähti, kun tunsi laatikon valtavan massan käsivarsillaan.
”No hehheh. Siellä on lamppuja. Luulin, että sie oot sen verran raavas mies, jotta sie pystyisit kantamaan ne” Emilia lausahti ja meni virnuillen sisään. Antti jäi hetkeksi aloilleen katsellen tytön perään.
”No niinhän mie pystynkin” hän sanoi mennessään, mutta ainoastaan seinille.
Lopultakin, kun viimeinenkin laatikko oli saatu Emilian huoneistoon, tyttö huokaisi helpotuksesta.
Hänen naamansa hehkui punaisena ja ruskeat, puolipitkät hiukset olivat saaneet peikkometsä vaikutelman. Emilia seisoi oven suulla, Antti omallaan nojaten oven karmiin.
”Hyi helvetti, miten kuuma. Miun pitäis mennä suihkuun” Tyttö totesi ja heilutteli käsiään kuin viilentääkseen olotilaansa.
”Millon sie pidät tupaantulijaiset?” Antti kysyi hetken päästä.
”Hmm... voisin saman tien vaikka tässä illalla, jos sulle vaan sopii? Mie ensin vähän siistiydyn ja järjestelen paikkoja. Tuun sitten sanomaan, kun voi tulla. Ota se siun tyttöystäväsikin mukaan”
He eivät olleet vielä koskaan aiemmin puhuneet tästä asiasta. Emilia puri huultaan ja laski katseensa lattiaan. Miten kaunis sen mattapintainen kuvio olikaan.
”Ai siis... mikä tyttöystävä?” Antti kysyi vilpittömän hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mistä Emilia puhui.
”Etkö sie sitten olekaan varattu? Mie niin luulin...”
Antti naurahti.
”Ai, joo. Mie kyllä olin aiemmin yhen tytön kanssa, mutta... no, sitten tuli niin sanotusti vähän muutoksia. Mutkia matkaan, erinäisyyksiä, tiiät kai.”
Emilia hymyili pahoitellen.
”Auts. Harmi juttu.”
Syntyi hetken hiljaisuus, mutta Emilia ei pitänyt sitä kauaa pystyssä.
”Mutta mie meen nyt, nähdään sitten jossain vaiheessa” hän mutisi ja meni asuntoonsa sulkien oven perässään. Tyttö valahti istumaan pää polvien väliin, ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Siinä väsymyksen kuohuissa hän taisi tehdä molempia.
Todellisuus iski tajuntaan kuin hyökyaalto ja sielu alkoi soittamaan fanfaaria. Tyttö nousi seisomaan ja hänen teki mieli kiljua riemusta, muttei kehdannut, jottei seinänaapurit kuulisi. Saati Antti, vaikka todennäköisyys siihen olisi pyöreä nolla.
Niine hyvineen Emilia meni suihkuun ja alkoi valmistautua tupaantuliaisiin.
Sillä aikaa Antti etsi itselleen vähemmän räjähtämispisteeseen päässyttä paitaa valkoisesta vaatekaapistaan. Oli vain vanhoja huppareita ja reikäisiä collegehousuja. Hänen asuntonsa edusti samaa sarjaa, räjähtämisvaaraa. Mikä vitsi, poikaa nauratti. Huoneisto oli kuin kunnon poikamiesboksi: se oli siivoton, imuri ei ollut nähnyt lattiaa viikkokausiin. Pyykkikori ei ollut tyhjentynyt saati jääkaappi puolestaan täyttynyt. Pizzalaatikoita lojui siellä täällä ja pari kaljatölkkiä lepäsi eteisen hämärissä odottamassa kaupasta saatavaa panttia. Antti ei yleensä juonut, mutta sinkkuelämä oli sinkkuelämää. Siitä täytyi nauttia täysin rinnoin vielä kun oli niin sanotusti vapaalla jalalla.
Vihdoin hänen käsiinsä tarrautui hieman siistimpi lyhythihainen ruutukauluspaita. Se sai luvan välttää Emilian juhliin. Antti kaivoi vielä ikään kuin paidan koristeeksi mustan kravatin, joka tosin oli tarkoitettu ainoastaan virallisempiin juhliin, mutta olivathan tupaantuliaiset hieno tilaisuus siinä missä muutkin.
Sitten alkoi piinaava odotus.
Emilia laittoi vauhdilla tuoretta asuntoaan kuntoon. Hänellä oli jo juhlatamineet päällä, mutta itse huoneiden järjestely oli jäänyt viime tippaan. Varsinaisia huonekaluja ei juuri ollut, ne tulisivat vasta huomenna. Ainoa huonekalun tapainen oli olohuoneessa makaava patja, jonka päässä oli vaaleanpunainen tyyny. Sen kaverina patjaa peitti valkoinen huopa.
Emilian valtasi vähitellen pieni paniikki. Miksi hänen piti mennä sopimaan juhlista Antille täksi illaksi? Olisi ne kerennyt pitää huomennakin. Mutta sisimmässään Emilia tiesi tasan tarkkaan, miksi hän oli halunnut juhlat pitää nimenomaan Antille ja juuri tänään. Miten mukavaa olisikaan päästä juttelemaan tälle kunnolla pitkästä aikaa. Vanhat, miltei tukahdetut tunteet olivat pyrkineet pintaan väkisinkin.
Kirjoja lensi hyllyihin, astiastoa kaappeihin ja muuta pientä sinne sun tänne, kun Emilia lensi kilpaa ajan kanssa. Kello oli pian puoli kuusi. Mikäli hän Anttia yhtään tunsi, niin tyttö arveli, että heidän keskustelunsa venyisivät vähintään kolmen tunnin mittaisiksi. Poika halusi varmaan vielä kotiinsa nukkumaankin hyvissä ajoin. Aikaa siis ei ollut loputtomiin, vaikka Emilia ei olisi sillä hetkellä laittanut pahitteeksi, jos joku kiikuttaisi hänelle jatkoaikaa.
Pian asunto oli lopultakin siinä kunnossa, että sinne kehtasi tuoda vieraita. Avaamattomat laatikot Emilia jätti lojumaan eteisen nurkkiin, mutta niitä ei jäänyt onneksi paljoa. Vaikka asunto oli melkoisen tyhjä, se näytti jo siinä vaiheessa aika kodikkaalta. Emilia kiersi vielä kerran kaikki huoneet läpi, tarkisti joka nurkan. Eteisen ohittaessaan hän vilkaisi itseään peilistä.
Olenkohan mie vähän turhan pinnallinen? Hän kysyi itseltään katsoessaan pakkelin ja krumeluurin peittämää vartaloaan. Musta, puolipitkä mekko heilui tytön ympärillä kun hän kääntyili peilin edessä. Hiukset roikkuivat suorina ja tylsinä, Emilia ei ollut jaksanut laittaa niitä mitenkään.
Kaljuus olisi mulle kova sana, hän mietti hymähtäen.
Seuraavaksi asuntoon hiipi syvä hiljaisuus ja pimeys.
Antti heräsi ovikellon ärsyttävän kovaääniseen rimputukseen. Poika oli torkahtanut mustalle nahkasohvalle, eilisen uneton yö oli ottanut veronsa.
Antti kompuroi ovelle, suki hiuksiaan mennessään ja hieraisi silmiään. Sitten hän tempaisi oven auki. Sen takana seisoi hivenen hermostuneen näköinen Emilia.
”Moi”
”Moi” Antti vastasi. Hänestä tuntui siltä kuin olisi ollut vieläkin unessa, sillä pitkään aikaan yksikään hameväen edustaja ei ollut seissyt hänen oven takanaan. Saati sitten Emilia.
”Niin... mennäänkö me heti miun kämpille, vai?” Emilia kysyi varovaiseen sävyyn.
Rauhoitu, hyvä nainen! Ei se syö elävältä. Antti katseli hajamielisesti Emiliasta käytävään.
”Tuota, jos sie tulisit ensin vaikka täällä käymään, niin näet samalla tämän minunkin kopperon.”
Emilia astui eteiseen. Näky sieltä asuntoon oli niin ikään täytteikäs. Tyttö naurahti.
”Ei oo tainnut sulle kotitalous viime aikoina maistua?”
”Joo, anteeksi. Ei oo tosiaan tullut siivottua... no, tällaista tää on, poikamies elämä. Tiiäthän sie.”
Antti kiiruhti poimimaan pizzalaatikoita ja pyyhkimään pöytiä.
”Hei, ei sun mun takia tarvitse” Emilia sanoi huvittuneena ja istahti tummaan nojatuoliin. Se oli pehmeä, sisuksiin uppoutui helposti.
Antti vei keltaisen tiskirätin keittiöön ja tuli sitten istumaan sohvalle. Se oli Emilian nojatuolia vastapäätä.
”Kiva asunto sulla” tyttö totesi katsellen ympärilleen. Antti kohautti olkiaan.
Seinillä oli kaikenlaisia valokuvia sekä muutamien bändien julisteita. Pari taidemaalaustakin oli eksynyt taulutelevision yläpuolelle. Teosten räikeät värit olivat ristiriidassa verrattuna huoneiston muutoin niin hillittyyn maailmaan.
”Ootko mitenkin kauan majaillut täällä?” Emilia jatkoi.
”Jotain parisen vuotta. Miks sie muuten muutit tänne?” Antti kyseli vuorostaan. Kuunnellessaan Emiliaa hänen katseensa ei herpaantunut tästä hetkeksikään. Toisaalta Emilia koki sen lievästi häiritseväksi, mutta tietäessään pojan olevan luonteeltaan kohtelias, ei hän pitänyt sitä loppujen lopuksi niin huonona tapana.
”Halusin omaa rauhaa. Vielä semmoista syvempää mitä kotona sain. Sitä paitsi kun lukio loppuu, niin mun olisi pitänyt joka tapauksessa etsiä itselleni täältä kaupungista oma kämppä opiskelua varten. Jatkan varmaan tuossa ammattikorkeessa.”
Antti nyökkäsi. Tuli pitkä hiljaisuus. Emilia näpersi kynsiään. Hän ymmärsi heidän keskustelunsa tökkivyyden, eiväthän he olleet puhuneet toisilleen vähään aikaan.
Antti puolestaan mietti mitä sanoisi seuraavaksi. Hän haluaisi jutella Emilian kanssa kaikkea maan ja taivaan väliltä, muttei tiennyt mistä aloittaisi. Miksi se oli niin hankalaa?
”Pitäiskö meidän nyt mennä sinne sun kämpälle? Ei tää mun asunto ole tämän kummoisempi.”
”Mikäs siinä. Pääsenhän mie varmaan sun luona käymään vielä toistekin, vai mitä luulet?” Emilia kysyi hymyillen kävellessään eteiseen.
”Etköhän tuota liene.” Antti vastasi ja seurasi tyttöä käytävään.
Pian he istuivat patjalla Emilian olohuoneessa. Muita istumapaikkoja ei ollut, ellei halunnut makoilla kovalla lattialla.
”Niin, tällainen tää. Aika kodikas jo nyt. Huomenna tulee huonekalut. Haluutko muuten tulla auttamaan niiden kantamisessa? Sieltä on tulossa ainakin sohva, pari nojatuolia, pöytä ja sänky.”
Emilia luetteli. Hän piteli sylissään tyynyään ja näpersi sen pesuohjelappua. Katse oli kuitenkin suunnattu Antin silmiin.
”No mikäpä siinä. Ei miulla muutakaan ole. Kaikki kaverit on jossain muualla ja mie täällä kuolemassa tylsyyteen... mikä onni, että sie tulit!” Antti totesi.
”Tosiaan, aikamoinen yhteensattuma. Taitaa se aurinko sittenkin paistaa risukasaan.” Emilia hymähti. Sitten hän nousi ja meni keittiöön. Sieltä kuului jääkaapin avaamista ja kilinää.
Emilia saapui parit alkoholijuomat käsissään.
”Ettei tää ilta menisi ihan kuivakaksi, niin tässäpä sitä meille tekemistä”
Pullot kolahtivat kaikuen lattiaa vasten vähävarusteisessa huoneessa.
Antti puisteli päätään.
”En mie kyllä yleensä naisten nähden juo...”
”No leikitään sitten, että mie oon mies” Emilia puuskahti pilke silmäkulmassaan. Hänen mielestään Antin kohteliaisuus alkoi menemään yli ymmärryksen.
”Ota nyt. Et kai sie ihan absolutisti sentään ole?”
Antti katsoi Emiliaa, joka korkkasi ensimmäisen pullon. Jotain kiinnostavaa siinä ihmisolennossa oli. Sitten katse siirtyi heidän välissään oleviin pulloihin.
”No en. Kai sitä sitten vois itekin. Mistä sie muuten sait nää? Etkös sie oo vielä alaikäinen.”
Antin pullosta kuului äänekäs sihahdus korkin lennähtäessä lattialle. Siiderin makeus oli pyörryttävä, Antti ei ollut nauttinut tätä juomaa aikoihin.
”Kaveri osti. En mie mikään juoppo ole, mutta ajattelin, että pitää sitä nyt parit juhlajuomat saada uuden asunnon kunniaksi. Ja pianhan mie täysikäinen olen.”
”Aivan...” Muuta Antti ei osannut sanoa. Joko se oli siiderin maku, tai sitten Emilia joka hänet lukkoon veti. Kumpikin vaihtoehto oli järkeenkäypä.
”Maistuuko?” Emilia kysyi. Hän katseli Anttia pullon lävitse samalla kun joi. Pojan vaaleat, lyhyet mutta villit hiukset saivat peruukkisen ulkonäön ja silmät suurenivat luonnottomiksi.
”Ihan joo. Aika makeaahan tää on. En oo vähään aikaan tätä lipittänyt. Kalja on muutenkin enemmän mun makuun.”
”No niinhän se teille miehille aina.”
”Eikös sunkin pitänyt olla mies?” Antti virnisteli.
”Ehkä mie oon vähän sellanen neitimäinen versio.” Emilia naurahti. Hänestä tuntui, että taisi vähitellen rentoutua. Tekikö sen alkoholi, vai Antti, sitä tyttö ei tiennyt.
Muutamaa kulausta myöhemmin tunnelma alkoi olla niin kohdillaan kuin se suinkin saattoi näiden kahden välillä enää olla. Nauru raikui ja Emilia oli kaivanut esiin matkaradionsa. Mombasa jyskyi seinästä seinään.
Jäi Mombasaan vain päivä elämää
Ja elämään nyt Mombasa vain jää
Kuumankostean minä tunsin Mombasan
ja meren, taivaan Afrikan...
Emilia ja Antti kiljuivat laulun mukana. Tyttö tanssi hillittömästi ympäri huoneistoa, Antti ei pystynyt nousemaan naurultaan. Ei hän oikeasti tiennyt, mikä häntä nauratti. Emilia vain oli niin emiliamainen.
Kohta kuului rysäys ja kiroilua. Tyttö oli kompastunut tyhjään pulloon ja makasi makuuhuoneeseen vievällä käytävällä. Antti hoipersi Emilian luokse, tyttö makasi liikkumatta.
”Emppu... Emppu hei, nouses nyt... Emilia!” hän huudahti kun toiseen ei tullut eloa. Sydän kimposi Antin kurkkuun. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Poika käänsi Emilian kyljelleen ja kokeili pulssia. Juuri silloin käsi tarttui Antin käsivarteen.
”Hui hitto!” poika karjaisi ja nousi ylös perääntyen pari askelta.
”Ei saa tuolleen säikytellä...”
Emilia nauraa räkätti maassa.
”Harmi kun en nähnyt ilmettäs, mutta voin vaan kuvitella!” tyttö sammalsi.
Antti lähti takaisin olohuoneeseen muka suuttuneena.
”Antti hei, mie en pääse ylös ilman sinnuu. Tuu auttamaan.” Emilia vaikeroi etäällä.
Antti hymyili itsekseen. Tämä heidän kujeileva leikkinsä oli hauskaa, hauskempaa kuin kenenkään kanssa koskaan aikaisemmin. Vaikka poika oli jo viihteen puolelle mennyt aikoja sitten, silti hän ymmärsi, ettei edes Annan kanssa hänellä ollut niin usein ollut näin rentoa.
Emiliakin nautti tilanteesta. Hänestä oli mukavaa kiusata poikaa tällä tavoin. Ei hän tosin aiemmin ollut vielä uskaltanut tällaiseksi heittäytyä, mutta ehkä juomat olivat avittaneet hieman.
Emilia lähti ryömimään olohuoneeseen.
”Pääsithän tuota itekin” Antti tokaisi ja näytti nyrpeää naamaa edelleen leikillään.
”Niin, mutta nyt mulla menee polvet paskaksi sun takia. Kiitos tästäkin.” Emilia yritti itsekin leikkiä vihaista, muttei pokka siihen pystynyt. Hallitsemattomia naurun pyrskähdyksiä tuli sekaan tämän tästä.
Emilia rojahti patjalle ikään kuin makuuhuoneesta tuleminen olisi ollut kamalankin uuvuttava reissu.
”Anna mulle vielä tuo yksi pullo” hän mutisi ja osoitti laiskasti metrin päässä olevaa juomaa.
”Sie et tarvii enää mitään.”
Emilia nosti katseensa Anttiin.
”Et sie voi minnuu määräillä.”
”Hah, en vai? Äskenkin kun pyysit että tulisin nostamaan sut ylös niin en totellut. Entäs jos en nytkään? Sitä paitsi mie oon täysikäinen, sie et.” Antti härnäsi ja näytti kieltään.
”Sie vihoviimeinen kiusankappale!” Emilia tiuskaisi, mutta hyväntuulisesti. Hetken mielijohteesta hän syöksyi Antin luokse ja kaatoi tämän maahan. Sitten hän tökkäsi sormellaan pojan rintakehää.
”Siitäs sait”
Jotain äkkinäistä liikahti Antissakin. Hän tarrasi tytön käteen ja nousi istumaan.
Tällä kertaa vihreät, viekkaat silmät kohtasivat siniset ja hämmentyneet.
Antti kietoi vapaan kätensä Emilian selän taakse ja suuteli.
”Niinpä, siitäs sait” hän tokaisi virnistäen.
Emilia jäi kerrankin sanattomaksi. Vain äskeiset tapahtumat pyörivät hänen mielessään hitaasti toistettuna. Radiosta kaikui huumaava diskojytke.
”Pistä tuo kiinni” tyttö sanoi. Antti napsautti off-nappulaa ja äänet hävisivät kuin savuna ilmaan. Mitään ei jäänyt jäljelle, paitsi sydämien kiivas pampatus. Kumpikin osapuoli tiesi mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Alkoholin ja hauskanpidon yhteisvaikutuksesta näinkin voi joskus käydä. Kun kaksi yksinäistä kohtaa toisensa, yhteenlaskuksi saadaan ehjä kokonaisuus. Järki sumentuu tunteiden tieltä eikä mitään voida estää.
Mutta Emilian syvällä sisällä alkoi heilua varoittava näkymätön hälytyskello. Sen tunsi jokainen, joka oli vähänkin epävarma jostain uudesta, oudosta asiasta.
Niinpä kesken lemmiskelyn Emilia heräsi tähän maailmaan.
”En mie pysty tähän...” hän kuiskasi ja ryömi Antin alta pois. Poika oli juuri ujuttanut kätensä syvälle Emilian mekon alle, toinen käsi menossa reidessä. Mutta tyttö pysäytti kaiken.
Hän ryntäsi ulos parvekkeelle.
Pakko saada happea.Viileä yöilma hyökyi naamalle, käsivarsille, kaikkialle. Emilia tarrautui kaiteeseen kiinni ja nojasi eteenpäin, tuijotti lasittuneena maahan. Vähitellen kaikki alkoi pyöriä ympäri, ympäri, niin ettei tyttö tajunnut enää mistään mitään.
Sisällä Antti kuuli Emilian oksentavan. Huokaisten hän etsi paitansa sekä kravattinsa ylle ja kiiruhti tämän luokse.
”Ootsie kunnossa?” poika kysyi huolestuneena ja laski käden Emilian olkapäälle. Tämä pyyhki suupieliään.
”Kyllä mie selviin.”
”Taidettiin mennä liian pitkälle?”
”No joo, kieltämättä. En mie oo vielä valmis. Mutta en mie siitä syystä laatannut.”
Emilia katseli kaupungin ylitse nojaten edelleen kaiteeseen. Oksennusta ei kuitenkaan enää tullut. Päätä alkoi särkemään, hänellä oli huono viinapää. Katulamppujen kirkkaankeltaiset valot tekivät kipeää.
”Eihän kukaan sanonut, että me oltais menty sille tasolle.” Antti totesi hiljaa ja otti kätensä pois Emilian harteilta.
”Kyllä sie tiesit että oltais kuitenkin... äh, ei puhuta tästä enää. Mennään sisälle, täällä on kylmä.”
Emilia ei jäänyt odottamaan Anttia, eikä poika muutenkaan lähtenyt tytön perään. Hän jäi miettimään asioita. Oliko hän ollut liian hätäinen, yllättävien tunteidensa mukaan sukeltanut orja?
Ei olisi pitänyt juoda mitään. Mutta toisaalta, eiväthän he tosiaan olleet edenneet tuon pidemmälle. Sitä paitsi, miksi katua? Antti vaistosi, että Emilia piti hänestä ja tunne oli muutoinkin molemminpuolinen. Hitaasti hyvä tulee. Silti Antti kaivoi esiin tupakkansa ja poltti yhden.
Emilia makasi selällään patjalla kädet pään alla. Välillä hän tuijotti kattoa, toisinaan unohtui katselemaan Antin selkää ja sinne tänne leviäviä savukiehkuroita. Tyttö mietti äskeistä miltei käsistä riistäytynyttä tilannetta. Onneksi hän oli ehtinyt ajoissa sanomaan ei. Sen ajatuksen lomassa kylpi kuitenkin valtava onnentunne.
Antti tuli takaisin. Hänen naamallaan oli pahoitteleva ja vaivaantunut ilme.
”Anteeksi jos mie pahoitin sun mieles. Ei ollut tarkotus.”
Poika istuutui Emiliaa vastapäätä, käsi etsi toisen kättä. Kylmyys ja lämpö sulautuivat yhteen.
”Ei se mitään. En mie traumoja saanut.” Emilia hymyili.
”No hyvä. Pitäsköhän meidän käydä nukkumaan? Ois varmaan jo korkea aika.”
”Miten niin 'meidän'? Etkö sie mee omaan kämppääsi yöksi?”
Vatsanpohjassa leijaili tuhat perhosta.
Antti mietti hetken, avasi suunsa kuin sanoakseen jotain.
”Eikun... voisinko mie jäädä tänne?”
Emilia kohotti kulmiaan.
”Missäs meinasit nukkua?” hän kysyi, vaikka arveli jo tietävänsä vastauksen.
”Tässä siun vieressä tietysti.” Antti vastasi ja kävi makuulle. Hän taputti tyhjäksi jäänyttä kohtaa. Emilia tajusi viestin ja käpertyi pojan osoittamaan paikkaan.
”Aika nopeaa toimintaa” tyttö totesi.
”Niin mikä?”
”No tää meidän juttu.”
”Enpä tiiä, onhan tuota nopeampaakin nähty... exänkin kanssa kemiat sattu yhteen muutamassa päivässä...” Antti myhäili.
Emilia naurahti ja läppäisi poikaa leikillään kylkeen.
”Niin varmaan. Mutta silti erositte. Ei tainneet sittenkään mennä kuviot ihan niin putkeen?”
”Ei kieltämättä.”
”Ja nyt sitten yrität meikäläistä?”
”Kenties.”
”Mitä tuo nyt tarkotti?”
”Älä kysele vaan nuku.” Antti mumisi silmät kiinni.
Emilia ei saanut unta vielä moneen tuntiin. Hän ei pystynyt ajattelemaan todeksi, että juuri Antti makasi tässä ja nyt hänen kanssaan. Puolenyön jälkeen tyttö nukahti kuitenkin hymy huulillaan.
Aamu valkeni yhtä harmaissa merkeissä mitä edellinen päivä. Ihmiset kiiruhtivat töihin kuka milläkin. Joululaulut jatkoivat raikaamistaan ja hössötys vuoden kohokohdasta sen kuin jatkui.
Kaikkialla valtasi kiire ja häsellys, paitsi yhdessä asunnossa.
Antti oli herännyt ennen Emiliaa. Poika ei ollut kehdannut häiritä tytön unta, vaan katsellut häntä kaikessa rauhassa, sekä välillä käynyt parvekkeella, mutta tullut pian takaisin.
Päänsärky oli hermoja raastava, muistijäljet häilyivät eilisestä harmittavan hatarina. Mutta Antti tiesi niistä huolimatta, että jotain merkittävää hänen ja Emilian välillä oli tapahtunut.
Antti väänsi radion auki hiljaiselle. Nariseva miesääni luki parhaillaan uutisia. Irakissa oli terrorisoitu ja jotkut hakkeroineet Amerikassa.
Kevyt aamunavaus kaikin puolin, Antti ajatteli turhautuneena.
Emilia ynähti. Hän käänsi kylkeään, mutta nousi pian istumaan. Hän hieroi silmiään ja haroen hiuksiaan katsoi Anttia.
”Huomenta... mitä kello on?”
”Kymmenen nolla viis.” Antti luki kännykkänsä näytöltä.
”Uh... selvä. Kaamee olo.” Emilia vajosi takaisin patjalle hieroen päätään.
”Sitä se teettää, juominen meinaan” Antti hymähti.
”Mitä hittoa me eilen tehtiin?”
”En oo ihan varma... mutta...” Antti vaikeni.
”Ei helvetti, ettäkö niin pitkälle mentiin? Ei kai.” Emilia naurahti.
”Eeei, ei sentään. Etkö sie yhtään muista?”
”En valitettavasti.”
Antti hymyili.
”Ehkä miun pitää sitten vähän virkistää muistikuviasi.”
Ja jälleen käsi löysi toisen käden, huulet koskettivat haluamaansa.
”Vai niin se meni?” Emilia sanoi virnistellen. Antin kasvot olivat aivan hänen yläpuolellaan.
”Jotakuinkin” poika vastasi ja kävi pitkäkseen Emilian viereen.
”...ennen suosittua visailuohjelmaamme on kuitenkin Pepe Willbergin vuoro. Hyvää huomenta!” Teennäisen pirteä naisääni kuulutti.
Emilia tunnisti kappaleen heti alkusoinnusta lähtien.
”Hys, kuuntele. Tää on hyvä.”
Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin
Niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin...
Antti irvisti.
”Siirappia heti aamusta?”
”Ei kun oikeesti, hiljaa jo. Kuuntele vaan.”
Ei saa tätä tunnelmaa kun vain aamuisin
Näin aloittaa mä päiväni tahdonkin
Ja syttyä sun kanssasi näin päivääni päin hiljalleen ...
Emilia hyräili mukana pitäen samalla Antin kädestä tiukasti kiinni. Hänelle oli nyt se ja sama, etenivätkö he kuinka nopeasti tahansa tilanteessaan. Kunhan vain tämän hetken saisi elää sellaisena kuin se nyt olisi.
Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin
Niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin
Siihen mä jään.
