Tekijä: Haruka
Otsikko: Flashbacks ’N Memories
Fandom: Velvet Goldmine
Päähenkilö: Mandy Slade
Gengre: Drama, angst
Ikäraja: K-11
N/A: Kirjoitin aikoinaan Mandyn elämästä tekstin, jota käytin monologina teatterikoulun eräässä iltamassa ja sitä mukaillen syntyi myös tämä teksti. Ja osaksi tämän kirjoittaminen sai alkunsa Vanilla M. :n ficistä, jonka luin. Otsikko tulee Phoenix Effectin samannimisestä biisistä. Jos luette, olis kiva kuulla kommenttia.
Kuka minä olen?
Mandy katsoo peiliin. Peili paljastaa vaaleahiuksisen, keski-ikäistyneen naisen, jolla on suuret, siniharmaat silmät ja jonka hiukset ovat pörrössä. Mandy huokaa todetessaan, että näyttää yhtä surulliselta ja väsyneeltä kuin aikaisemminkin. Hän ei jaksa kammata hiuksiaan vaan pörröttää niitä yhä enemmän toisella kädellään suunnaten sitten katseensa peilistä selkänsä takana olevalle pöydälle.
Pöydällä on muutamia pieniä esineitä. Mandy asettaa kätensä pöydälle, poimii siihen pienen nallen. Hän silittää varovasti nallen kulunutta, plyysistä pintaa, painaa nenänsä hellästi sen päälakeen kiinni. Nallen tuoksu on ummehtunut, mutta siinä on jäljellä pieni häivähdys laventelintuoksua, johon Mandylla oli tapana nukahtaa lapsena.
Se tyttö, joka juoksi itkien kotiinsa, kun ikätoverit veivät uuden lelun kädestäni.
Mandy muistaa, miten hän sai lapsena taistella ikätoveriensa huomiosta, miten he olivat välillä repineet toisiaan hiuksista. Joskus lelut ja hienot tavarat eivät mitanneet sitä ystävyyttä, jonka hän olisi halunnut. Ne eivät kyenneet korvaamaan sitä yksinäisyyttä, jonka hän sai kokea.
Olen se tyttö, joka kapinoi vanhempiensa kasvatusmenetelmiä vastaan ja karkasi, kun sai tarpeekseen. Se tyttö, joka käsitti olevansa erilainen kuin muut ja meikkasi paljon.
Mandy laskee nallen kädestään, ottaa siihen seuraavaksi huulipunan, joka on kulunut melkein loppuun. Hän muistaa 60-luvun alun, jolloin oli nuori, miten hän levitti huulipunaa välillä liiankin reippaasti matkiessaan rocktähtiä. Ja miten hän ihaili Jack Fairyä, joka tuli Lontooseen käymään 60-luvun lopussa. Mandy muistaa, miten hän oli lähtenyt Amerikasta, hylännyt syntymäkaupunkinsa ja tullut Lontooseen, jossa kuvitteli kaiken olevan mahdollista.
Olen se nainen, jota hänen tuleva aviomiehensä tanssitti discossa.
Miltei loppuun käytetty huulipuna saa väistyä kimaltavan hatun, puuhkan ja puuterihuiskun tieltä. Mandy huokaa syvään muistaessaan sen uuden vuoden aaton, jolloin tapasi Brianin, jonka kanssa meni naimisiin nuorena. Hän muistaa jokaisen kosketuksen, jokaisen sanan, jotka eivät kuitenkaan olleet totta.
Mieheni vannoi aina pysyvänsä rinnallani, mutta jostain syystä hän rakastui toiseen. Ja tuo toinen oli…
Niin… Se toinen, johon Brian rakastui ja jota suuteli välittämättä muiden ihmisten reaktiosta, oli Curt. Curt oli erilainen. Tai niin Brian oli ainakin väittänyt hänen olevan. Mandykään ei tiennyt lopulta, mikä oli totta ja mikä ei, hän ei edes tuntenut miestään, joka oli jäänyt roolihahmonsa vangiksi. Roolihahmon, joka uskoi olevansa jonkinlainen rockmusiikin ja glam-rockin pelastajahahmo. Ja miten lopulta kaikki oli huipentunut siihen, kuinka Brian oli huijannut toimittajia lavastamalla ampumisensa kiertueensa päätöskonsertissa.
Olen se nainen, jota lehtimies haastatteli saadakseen tietää, onko hän vielä elossa.
Ja se helvetin englantilainen toimittaja, Arthur, vai mikä hänen nimensä olikaan? Se oli tullut puhumaan Mandyn kanssa menneisyydestä pubiin, vaikka Mandy oli väsynyt kaikkeen eikä olisi halunnut puhua. Oli väsynyt, surullinen ja hieman katkerakin, koska oli joutunut katsomaan vierestä, miten kaikki vähitellen romahti. Oli nähnyt, miten Brian oli nukkunut alastomana samassa vuoteessa Curtin kanssa, miten he olivat lopulta eronneet ja heistä kahdesta oli tullut vieraita toisilleen. Niin vieraita, että Mandy oli ollut raivoissaan, kun oli vienyt eropaperit Brianille ja sanonut, että oli tuhlannut turhaan nuoruusvuotensa hänen kanssaan.
Mandy laskee kädestään hatun, jota on käännellyt käsissään, tarkastellut sitä lähemmin. Pöydällä on vielä huivi, siihen kiinnitettynä sinivihreä koru, joka muistuttaa häntä siitä korusta, jota Curt käytti. Hän ei tiennyt, oliko alkuperäinen koru yhä Curtin omistuksessa ja mistä Curt oli korun saanut. Eikä hän ollut kysynyt koskaan siitä. Hänellä ei loppujen lopuksi ollut mitään Curtia vastaan, vaan he tekivät sovinnon toistensa kanssa myöhemmin. Curt oli tullut kysymään häneltä glam-rockin jäähyväiskonsertissa, oliko hän nähnyt Brianin siellä, kun tämä oli käynyt muka kenenkään huomaamatta katsomassa Curtin esiintymistä. Mutta mikä oli saanut Curtin luopumaan Brianin seurasta? Oliko siihen syynä se, että Curt oli tavannut nuoremman ja kauniimman ihmisen, jonka kanssa halusi viettää aikaansa? Tästä Mandy ei tiennyt. Hän tiesi vain yhden asian laskiessaan kädestään huivin ja irrottaessaan korun siitä:
Minusta tulee vanha, kärttyinen nainen, joka kuolee yksin, ilman ketään, joka rakastaisi minua. Mutta olen helpottunut, sillä olen viimein saanut kerrottua kaiken, mitä muut haluavat tietää elämästäni. Nämä tavarat saavat jäädä tänne muistoksi siitä kadonneesta ajasta, joka ei voi palata, kertomaan siitä, keitä me olimme. Yritimme muuttaa aikaa, mutta muutuimme itse.
