Glee: Pieni rumpalipoika | Rachel/Finn| K11

[Zacharias]

Spoilaa Gleen 3. tuotantokautta

Title: Pieni rumpalipoika
Author: Zacharias
Rating: K11
Fandom: Glee
Pairing: Rachel/Finn
Genre: angst, romance, hurt/comfort, totaalinen tajunnanvirta.

Summary: Ja koti oli jossain kaukana, ulottumattomissa.

A/N: Kiitos Ryan Murphy jälleen loistavasta paljastuksesta hienolle hahmolle. Paha vain, että siä et ilmeisesti osaa tehdä tästä lainkaan uskottavaa. Siispä teen parhaani ja korjaan tilanteen. Sen lisäksi halusin kirjoittaa viimein Finn/Rachelia, joten.

Pieni rumpalipoika

Rachelin kädet tuntuvat pehmeiltä ihoa vasten. Käsi pysyy käden päällä, ei irrotta otettaan hämärän peittäessä auringonvalon. Huulet lupaavat sytyttää liekin palamaan pimeän langetessa iltaan, silmät loistavat tähtinä opastaen takaisin kotiin. Ja koti oli jossain kaukana, ulottumattomissa.

Kotona olisi odottanut isä. Hän olisi seissyt portailla ja huutanut poikansa nimeä pimenevään päivään, ottanut syliinsä hymyillen. Hän olisi nauranut naurussa soinnut soiden ja piirtänyt hymyn ääriviivat poikansa huulille. Opettanut soittamaan rumpuja oikein.

Olohuoneen nurkkaan jätetyt rummut, jotka keräsivät pölyä. Yhtäkään hiukkasta ei saanut siirtää, mikä rumpuun koskee se rumpuun jää. Isä eli jokaisessa villakoirassa, ja villakoirat opetettiin noutamaan, istumaan. Kun diagnoosi osoitti astmaa, pidätettiin hengitystä astuttaessa niiden taakse istumaan.

Rumpujen pauke toi mieleen sodan, ja sota toi mieleen isän. Ja isä oli liian hyvä ollakseen totta. Päähän aseteltiin kypärä iskuja varten. Niitä iskuja, joita elämä toi jokaisen nurkan takaa. Peityttiin pölyn alle. Piti esittää sankaria, koska niin sen kuuluu olla. Piti pelastaa, piti olla sellainen kuin isä. Ja isä oli valetta.

Kun Finn nyt katsoo muotokuvaa, silmäkulmat hakeutuvat alapuolelle aseteltuun tarjottimeen pöydällä. Siihen, jonka päällä on kristallipulloja täynnä tummia ja kirkkaita. Finn miettii, pitäisikö hänenkin hukuttautua niihin. Tummiin ja kirkkaisiin. Hän miettii, olisiko helpompaa vain antaa elämän tulla ja mennä, viedä mukanaan pimeään.

Rachel ei kuitenkaan päästä irti. Tyttö kuiskaa taas rakastavansa, tyttö lupaa taas pysyä vierellä. Finn katsoo Rachelia silmiin ja piirtää hymyn ääriviivat huulilleen.
"Sinä et ole varjo, sinä et ole pimeä", Rachel sanoo. Ja ääriviivat sinetöivät lupauksen aukottomasti. Ehkä koti olikin Rachel.

Illan tullen Finn yrittää taas kuulla ne, ne sotarummut jotka takovat sydämessä tahtia. Ne, jotka käskevät kulkemaan vasen, vasen, vasen kaks kolme. Kaikki ne ovat nyt hiljentyneet. Finn ottaa imurin ja pyyhkii pölyt pois.

[Solembum]

Hih, odottelinkin sormet ristissä jotain tällaista :3

Kiitos, että korjasit Murphy-miehen mokan ja kirjoitit Finnin ajatuksista uskottavia. Kiitos, että teit Finnin kivusta jotain muuta kuin ohimenevän tunteen käsikirjoituksessa. Kiitos, että teit siitä sellaisen, että nyt tuntuu entistä pahemmalta Finnin puolesta. Se on hyvä asia.
Se, että elämä lyö Finniä lujempaa jokaisena päivänä ei saa Finniä kaatumaan. Sarjan Finn hädin tuskin huomaa, kuinka paljon ne lyönnit sattuvatkaan. Ainoa kerta kun olen todella saanut kiinni Finnin tuskasta on se hetki, kun se raivoaa suihkussa. Muulloin Finnin ilme vain värähtää, tai sen vihasta näytetään vain se jäävuoren huippu. Finn itkee vain harvoin jos koskaan. Finnin hahmo on litteä, kaksiuloitteinen. Kirjoitit siitä jälleen kolmiuloitteisen, hienoa! Hyvin onnistuit kuvailemaan Finnin tunteita, ristiriitaista oloa.

Ja tämä taisi olla yksi niistä harvoista hetkistä, jolloin Finchel tuntui enemmän kuin oikealta. Vaikka jakson loppu saikin mun suun loksahtamaan auki kuin ah niin ilmeikkäällä Kristenillä, tässä olit kertonut Finnistä ja Rachelista oikein hyvällä maulla. Ei liian tarkasti, mutta niin, että niiden tunteet välittyivät kerrankin sellaisina, millaisina sarja ei anna niiden olla, oikeanlaisina, helppoina. Sarjassa Finchel tuntuu välillä ylimääräiseltä draamalta, tässä se ei ollut ollenkaan ylimääräistä. Osasin yhdistää sanat Rachel ja rakkaus päässäni niin, että se kuulosti aidolta. Sait mut ajattelemaan, että Finn ja Rachel todella kuuluu yhteen no matter what.
(Innolla jäädään odottamaan mitä Rachel Finnille sarjassa vastaa)

Yhden typon löysin heti alusta:

ei irrottat otettaan

ylimääräinen t:hän se siellä piileksii

Oikein onnistunut, ihkuti ihkuti, kiitos ja kumarrus ♥

[jaina]

Ihanaa, enemmän tunteita ja ajatuksia Finnistä! Minusta hahmo on nyt kolmoskaudella jäänyt hieman muiden varjoon, kun monen jakson verran on ollut käsiteltävänä tosi paljon muiden tunteita (en valita, Blaine ja Santana ovat ihania!). Finn on jäänyt taka-alalle, ja tuskin maltan odottaa neloskautta! Toivotaan että silloin Cory saa laittaa enemmän peliin. Oon ihan varma, että se osaa. ♥

Tykkäsin tosi paljon tästä ficistä. Otsikko oli ihana. Itse teksti oli ihana. Ajatus oli ihana. Tykkään Fincelistä ihan hirmuisesti.

Monessa eri kohdassa on sarjassakin näytetty Finnin kaipuu isää kohtaan. Eihän hän ikinä tuntenut miestä, ja pojille oman isän tuntemattomuus on varmasti jopa kovempi paikka kuin monille tytöille. Tuo villakoirajuttu oli hyvä, ja loppu, jossa Finn tarttuu imuriin, on todella suloinen ja hymyilyttävä, ja mielestäni hän tekee oikean ratkuisen. Muistot, myös ne vähäiset, ovat ihania, mutta niihin ei saa jäädä ripustautumaan. Niitä saa ajatella, mutta niille ei saa antaa liikaa tilaa. Ne täytyy pyyhkiä pois, mutta ne pysyvät kyllä muistissa.

Finnin ajatukset Rachelista olivat myös ihania. Tykkään parista ihan hirveästi ja kaiken itkun jälkeen olen noin 99 % varma, että he tulevat olemaan yhdessä neloskaudella. Siitä ei ole epäilystäkään.

Teksti oli tosi kauniisti kirjoitettua ja muutenkin helposti luettavaa. Todella nätti teksti, kiitoksia tästä.