Nimi: Tuhkaa
Kirjoittaja: Sensur_xxx
Henkilöt: Alice, Thomas (ei paritusta)
Ikäraja: 11? classick lisäsi otsikkoon
Lajityyppi: Adventure? ehkä hieman angst
Kaikki oli harmaata. Talot, maa ja jopa taivas oli harmaa. Seisoin keskellä tietä jonka varrella oli ollut kauppoja, koteja, leipomoita ja koulu. Nyt kaikki oli muuttunut harmaaksi. Palo oli tuhonnut kaiken ja vain minä olin enää jäljellä. Ennen kuin palo alkoi seurasin pientä kissaa joka johdatti minut pieneen kiviseen tilaan joka oli lepoemon kellari. Juuri siitä samasta leipomosta palo oli saanut alkunsa ja levinnyt koko kylään.
Minä olin ollut jumissa kellarissa mutta muut olivat olleet keskus torilla seuraamassa ruoskintaa. Kaikki pitivät sitä viihteenä, kaikki paitsi minä. Tuntui kuin ruoskintoja olisi järjestetty vain kyläläisten huviksi, sillä rangaistuksen sai vain aivan pienestäkin rikkeestä. Kerran eräs poika oli näpistänyt luumun ja joutui siitä hyvästä ruoskittavaksi koko kylän eteen. Minusta ruoskiminen oli epäinhimillistä ja ällöttävää. Nyt ruoskintapaikkakin oli palanut poroksi ja ihmiset sen ympärillä olivat kaikki kuolleet palossa. Heistä oli enää jäljellä vain harmaata tuhkaa ja tuhkasta harmaaksi värjääntyneitä tummia luita.
En halunnut enää jäädä sinne, mutta raajani eivät suostuneet liikkumaan. Jouduin katsomaan kaikkea sitä kauheutta edes silmääni räpäyttämättä. Kaikki ystäväni ja perheeni oli kuollut ja vaan minä olin selvinnyt kokemaan sen tuskan mikä nyt vyöryi sisuksissani ja muuttui samaksi tuleksi joka oli noin tunti sitten tuhonnut kaiken mitä rakastin. Kyynel vierähti poskelleni ja tuli sisuksissani vain yltyi yltymistään ja kärvensi minua sisältä päin.
Kissa jonka perään olin juossut naukaisi sylissäni. Olin kai puristanut sitä liian kovaa ja hellitin otteeni laskien samalla kissan maahan. Hiilenharmaa kissa pyöri vähän aikaa ympyrää ja katsoi sen jälkeen minuun kirkkaan keltaisilla silmillään. Ne silmät olivat ainoat värilliset asiat jotka näin. Ne loistivat kirkkaasti ja oli kuin olisin ollut tuhat vuotta pimeydessä ja olisin vihdoinkin nähnyt valon. Niiden ansiosta sain liikuntakykyni takaisin.
Aloin kävellä poispäin kylästä. Pois kaikesta tuosta tuskasta jonka tulipalo oli aiheuttanut. Kun pääsin entisen suutarin viereen kissa alkoi naukua ja meni läheisen lauta ja kivikasan viereen. Kasa niin kuin kaikki muukin oli yltäpäältä tuhkan peitossa. Menin kasan viereen ja tajusin etten ehkä olekkaan ainoa joka selvisi palosta hengissä. Kasan alta kuului epämääräisiä vaikerruksia. Siinä samassa aloin kaivaa. Saatuani enimmät kivet ja laudat poistieltä näin henkilön, pojan makaamassa yltäpäältä tuhkassa.
Autoin pojan istumaan ja puhdistin enimmät tuhkat hänen kasvoiltaan. Vähän aikaa mietittyäni tunnistin pojan. Hän oli suutarin poika Thomas. Hän oli ollut rinnakkaisluokallani, mutta emme olleet oikeastaan ikinä puhuneet. Thomaksella oli päällään harmaa työläisenasu. Harmaa paita ja harmaat housut. Hänellä oli haalean punaiset hiukset ja vihreät silmät. Toisin kuin minä hän tunnisti minut heti.
“Alice? Mi-mitä on tapahtunut?” Thomas kysyi hämmentyneenä. Hän oli kai menettänyt tajuntansa kun laudat olivat sortuneet hänen päälleen ja samalla pelastaneet hänen henkensä.
“Missä kaikki ovat? Alice!” Thomas huusi itku kurkussa kun huomasi mitä kylälle oli tapahtunut.
“Se on kaikki poissa, Thomas” Sanoin melkein ääneti.
“Miten niin, Mitä tarkoitat? Ei… ei se ole mahdollista. Sinä valehtelet Alice. Sinä valehtelet minä tiedän sen.” Thomas huusi kyyneleet valuen silmistään. Hän nousi äkkinäisesti pystyyn. Kai tarttuakseen kurkkuuni. Mutta Liian nopean liikkeen ansiosta rojahti polvilleen.
“Ei en valehtele. Tiedän että se kuulostaa mahdottomalta mutta se on totta.” Sanoin katsoen Thomasia suoraan silmiin.
“Kaikki on palanut. Täällä ei ole enää mitään” Sanojeni paino musersi Thomasin kokonaan. Hän vajosi maahan sikiöasentoon ja yritti sulkea kaiken pois. Näytti siltä että hän olisi yrittänyt kääntää aikaa taakse päin. Kyyneleet valuivat pojan silmistä kun hän käpertyi yhä pienemmäksi.
“Tule mennään” Sanoin ja ojensin käteni Thomasille. Poika raotti käsiään nähdäkseen minut paremmin.
“Tiesitkö että olin elossa ennen kuin löysit minut?” Thomas kysyi ääni väristen.
“En, luulin että kaikki paitsi minä olivat kuolleet” Vastasin hämmentyneenä Thomasin kysymyksestä. Miten muka olisin voinut tietää että hän oli elossa.
“Mistä sitten tiedät ettei muitakin ole jäänyt henkiin?” Thomas sanoi yllättävä rauhallisesti äskeiseen verrattuna.
En ollut ajatellut tuota vaihtoehtoa. Jos minä ja Thomas olimme molemmat elossa joten ehkä joku muukin oli elossa. Tuo vaihtoehto tuntui silti minusta epätodennäköiseltä. Mutta Thomas näytti uskovan siihen lujasti joten päätin että olisi hyvä ajatus käydä koko kylä läpi.
“Selvä, mennään katsomaan onko tuolla muita” Ojensin käteni taas mutta tällä kertaa Thomas otti kiinni siitä. Pakotin itseni hymyilemään, mutta hymyni näytti luultavasti irvistykseltä. Lähdimme kävelemään kohti keskus aukiota.
Thomas ei näyttänyt pitävän näystä sen enempää kuin minäkään. Itse asiassa hän näytti ottavan sen paljon raskaammin. Se oli kyllä ymmärrettävää sillä olihan hänellä ollutkin paljon enemmän kavereitakin kuin minulla. Kun minä olin istunut yksin penkillä välitunneilla hänellä oli ollut ympärillään iso joukko hänen ystäviään. Hän viihtyi ihmisten ympäröimänä toisin kuin minä. Se oli yksi syy siihen miksi emme olleet oikeastaan puhuneet.
Mitä pidemmälle kuljimme sitä todennäköisempi teoriastani tuli. Emme olleet löytäneet ketään eloon jäänyttä. Emme olleet edes nähnyt yhtään ruumista jonka olisi pystynyt tunnistamaan. Joka askel tuntui raskaalta ottaa ihankin jalkoihimme olisi sidottu tiiliskivet. Harmaa kissa seurasi minua yhä kirkkaan keltaiset silmät tiukasti minussa.
Thomas alkoi näyttää todella heikolta. Hän silti yritti epätoivoisesti kaivaa tuhkakasoja löytääkseen jonkun ystävistään. Vähän ajan kuluttua taivaalle alkoi kerääntyä mustia pilviä ja pian alkoi sataa. Yksi talo kylän laidalla oli vielä jotenkin pystyssä mutta näytti siltä että voisi sortua minä hetkenä hyvänsä. Se oli kumminkin ainoa paikka jossa voisi selviytyä sateelta, joten ehdotin että mentäisiin sinne pitämään sadetta. Thomas suostui hyvin vastahakoisesti ja tuli perässäni taloon.
Talo näytti sisältä yhtä pahalta kuin ulkoakin. Seinät olivat mustat palon jäljiltä ja lattia oli harmaan tuhkan peitossa. Kattokin näytti siltä että se voisi sortua. Silti vain harvoista kohdista pääsi vettä sisään. Asetuimme istumaan lattialle. Kumpikaan meistä ei keksinyt mitään sanottavaa. Olimme kai liian järkyttyneitä. Yhtäkkiä Thomas nousi seisomaan.
“Käyn katsomassa onko täällä mitään syötävää” Hän sanoi ja meni ovelle joka oli kai johtanut keittiöön, mutta epäilin ettei siellä olisi enää mitään muuta kuin tuhkaa.
“Turhatoivo ei siellä ole ruokaa” Sanoin.
“ Alice onko sinun aina pakko olla noin pessimistinen?” Thomas kysyi.
“En minä ole pessimistinen sanon vain mitä olen mieltä asioista”
“Ja mielipiteesi on aina negatiivinen” Hän sanoi hieman naurahtaen. Ennen kuin ennätin sanoa mitään vastaukseksi Thomas avasi oven. Siinä samassa katto alkoi narista ja katon paloja alkoi tippua päällemme. Kissa joka oli aiemmin maannut vieressäni loikki nurkkaan ja alkoi sähistä. Thomasin naamalle oli ilmestynyt pelokas katse kun hän yritti etsiä pakotietä ulos talosta, mutta hän ei uskaltanut liikkua koska pelkäsi että yhdestäkin väärästä liikkeestä lattia hänen altaan sortuisi.
Aloin kävellä häntä päin itsekkin askeliani varoen. Kun olin puolivälissä matkaa kuului kauhea räsähdys ja näin vilauksen kattoparrusta ennen kuin se liiskasi minut alleen.
“Alice!” Kuulin Thomasin huutavan ja jostain kaukaisuudesta kuulin myös hiilenharmaan kissan naukaisun. Ne olivat viimeiset asiat jotka kuulin siinä maailmassa. Syöksyin pimeyteen. Koko elämäni vilisti sinä hetkenä silmieni edestä. Syntymäpäiväni, ensimmäinen koulupäiväni, ala-aste, ruoskinnat, hiilenharmaa kissa, tulipalo, Thomas kaikki. Tuntui kuin olisin leijunut pimeydessä ikuisuuden. Sitten näin jotain. En tiennyt mitä se oli, mutta se oli jotain. Ja se oli ainoa asia joka merkitsi sillä hetkellä.
