Title: Herrasmiestanssi
Author: stardust
Beta: Ei ole, joten be prepared.
Rating: K11, kielenkäytön takia.
Genre: Romance, fluff
Pairing:Sherlock Holmes/John Watson
Warnings: Spoilaa elokuvaa Sherlock Holmes: A Game of Shadows.Fandom: Sherlock Holmes: A Game of Shadows - elokuva.Disclaimer: En omista kyseisiä herroja vaan tässä tapauksessa kaikki kunnia kuuluu Sir Arthur Conan Doylelle, Jude Lawille ja Robert Downey Jr.lle.
Challenge:Tunne10, tunteella: hellyys.
Summary:Minä olen muutaman viskin liikaa juoneena koskenut kollegaani tavalla, jolla minun kuuluisi koskea vain vaimoani. Kun hän taas on omilla kosketuksillaan vienyt minut lähemmäs taivasta kuin kukaan koskaan aiemmin. A/N: En voi uskoa, että minä todella kirjoitin tämän, mutta tässä se nyt sitten on. Game of Shadows leffan jälkeen hurahdin yhä pahemmin Robert Downey Junioriin ja hänen uskomattomiin näyttelijän lahjoihinsa. Jos siihen vielä lisätään Jude Law ja loistava elokuva, voidaan minua hyvällä omatunnolla sanoa langenneeksi. Tanssisalikohtaus oli elokuva parhaimmistoa ja tihkuin niin selkeää slashia, että se oli pakko kirjoittaa. Joten tämä lyhykäinen shotti on oma versioni elokuvan tapahtumissa, vähän lisättyjä kohtia ja tuttuun tapaani liikaa pohdiskelua.
Korostan vielä kerran, että tämä perustuu A Game of Shadows elokuvaan. En halua tulla teurastetuksi, jos tämä ei muihin fandomin teoksiin sovi. Toivoin, että nautitte, sillä tämän kirjoittamisen ilo oli vain minun fanityttö ajatusten täyttämien aivojeni puolella.
♥: stardust
Herrasmiestanssi
Tanssisali kuhisee ihmisiä. Kalliita pukuja ja kauniita kampauksia. Tämänkaltaiset juhlat voisivat olla jopa nautittavat, täynnä kansakuntien kermaa ja erilaisia keskustelukumppaneita, jos syy täällä olooni olisi ollut erilainen. Minä olen täällä etsimässä potentiaalista murhaajaa. Etsimässä miestä, joka osittain tahtomattaankin on palana suurta palapeliä, joka kokonaisena tuhoaisi koko läntisen Euroopan rauhan. Kuten moni muukin varmasti osassani tekisi, mietin, miten ihmeessä olin saanut itseni jälleen osaksi jotain tällaista? Mutta kun syy siihen kaikkeen tanssii kirjaimellisesti ohitseni, unohdan jälleen, kuinka tosiasiassa minun pitäisi olla raivoissani tästä kaikesta.
Pyristely on kuitenkin turhaa. Minä tekisin kaikkeni auttaakseni häntä. Vaikka olisin vihainen ja tympiintynyt, vaikka esittäisin raivostunutta ja loukkaantunutta, tiesin, että tekisin mitä tahansa hänen vuokseen. Asettaisin henkeni vaaraan yhä uudelleen ja uudelleen. Keskeyttäisin häämatkani ja kestäisin hänen toisinaan suunnattoman ärsyttävää luonnettaan. Se oli ollut niin aina ja tulisi luultavasti olemaankin. Se saattoi olla väärin ja sairasta, mutta myös jotain mihin minulla ei koskaan tosiasiassa ollut suurta sananvaltaa tai päätösoikeutta edes omassa mielessäni. Sherlock Holmesin takia minä seisoin nytkin wieniläisessä tanssisalongissa ja etsin ratkaisua jälleen yhteen kimuranttiin arvoitukseen.
Holmes ja Simza liitävät ohitseni parketilla. Naisen tummat hiukset pyörähtävät ilmavirrassa Holmesin viedessä häntä taitavasti pitkin lattiaa. Jossain kaukaa mustasukkaisuuden hyytävä pisto painaa mieltäni ja kuiskii myrkyllisiä sanoja korvaani. Se tunne on yksi niistä luvattomista tunteistani, sellaisista, jota kukaan täysin järjissään oleva ihminen ei saisi tuntea. Minä olen vasta mennyt naimisiin. Minun pitäisi olla tällä hetkellä Brightonissa viettämässä ihanaa häämatkaa. Minun kuuluisi herätä vaimoni kauniiden kasvojen vierestä ja julistaa koko maailmalle, kuinka paljon häntä rakastinkaan. Minun ei olisi kuulunut olla mustasukkainen miehelle, joka tosiasiassa on vain työparini ja vanha ystäväni. Tosin ei vaadittu logiikan mestaria kertomaan, että tuossa oli vain puolet totuudesta. Olemme me jakaneet muutakin kuin lukemattomia seikkailuja ja toistuvia riitoja.
Me olemme jakaneet jotain sellaista, mitä kukaan meidän aikamme ihmisistä ei tulisi koskaan hyväksymään. Se on jotain, mitä edes minä, tohtorin arvon omaava ihminen en suostuisi koskaan ymmärtämään. Samalla se on kuitenkin jotakin, johon me ajauduimme kerta toisensa jälkeen, kuin magneetti tai joku muu luonnon voima olisi meitä siihen vetänyt. Minä olen muutaman viskin liikaa juoneena koskenut kollegaani tavalla, jolla minun kuuluisi koskea vain vaimoani. Kun hän taas on omilla kosketuksillaan vienyt minut lähemmäs taivasta kuin kukaan koskaan aiemmin.
Välillä minusta tuntuu, että on väärin hävetä asiaa, joka tuntuu niin hyvältä. On väärin painaa päänsä alas ja esittää tietämätöntä. Väistellä ihmisten katseita ja Maryn kiperiä kysymyksiä poissaoloistani. Mutta minä tiedän, että on kuitenkin kyse miehestä, ihmisestä, joka oli samaa sukupuolta kanssani. Eikä silloin mikään ole niin yksinkertaista kuin ennen. Ei ole vain auringon makuisia suudelmia ja kevyitä kesäpäiviä. Ei illallisia hienoissa ravintoloissa ja kulkemista käsikkäin kadulla.
Kyllä minä tiedän mitä kaltaisimmille käy tässä maailmassa. Edessä olisi monta vuotta vankilaa, kylmiä sellejä ja kurjuutta tai vaihtoehtoisesti kymmenkunta kuolettavaa iskua lain omiin käsiinsä ottaneilta ja nopea kuolema. Jollain kumman tavalla Holmes kuitenkin saa minut vakuutettua jokainen kerta. Hänen looginen mielensä järkeilee sen normaaliksi ja hyväksyttäväksi ja salaa minä haluan uskoa siihen yhä uudelleen. Eihän se voinut olla väärin jos maailman loogisin mieli sanoo sen olevan oikein. Sillä ajatuksella minä tuuditan itseni uneen iltaisin.
Ja vaikka Sherlock Holmes osasi olla narsistinen, psykoottinen ja itsekeskeinen paskiainen, tiedän minä, että hän välittää minusta. Hän on pelastanut henkeni useita kertoja, niin monia, etten jaksa niitä enää edes laskea, mutta niin olen minäkin hänen. Sillä niin me toimimme. Me kuolisimme toistemme puolesta jos niin vaadittaisiin. Olisimme kielletty Romeo ja Julia suoraan Lontoon valaistuilta näyttämöiltä.
Juuri nyt en kuitenkaan jaksa keskittyä moraalini. En siihen, miten vääriä tekoni hänen kanssaan ovat olleet tai siihen, että olen kaiken muun lisäksi pettäjä. Vasta naimisiin mennyt mies, joka kuitenkin salaa toivoo olevansa vapaa. Vapaa kiertämään maata toisen miehen kanssa. Jakamaan seikkailuja ja salaisia kosketuksia. Olen alhaisista alhaisin, mutta silti minun on elettävä sen kanssa joka ikinen päivä. Elettävä niitä hetkiä varten kun todella olen onnellinen. Ne hetket ovat hänen kanssaan.
Hätkähdän mietteistäni rajusti Holmesin ilmestyessä eteeni. Miehen kasvoilla komeilee mustelmia ja haavoja, mutta tyylikäs puku saa hänet näyttämään kaikesta huolimatta komealta. Mustelmat ehkä jopa lisäävät tuota karua charmia, jota näen hänessä pyytämättäkin. Sherlock ojentaa kätensä kohti minua ja kestää vain tovin ennen kuin tajuan mitä hän tuolla eleellä minusta haluaa.
”Ajattelin ettet koskaan kysyisi.”
Naurahdan vitsaillen, mutta kuten yleensä, on tässäkin lauseessa pieni palanen totuutta. Hän tarttuu käteeni ja ujuttaa toisen lantiolleni. Värähdän automaattisesti hänen kosketuksensa alla, eikä se jää häneltä huomaamatta.
Holmesin kapeat huulet kääntyvät maireaan hymyyn kun hän alkaa askelillaan johdattaa minua ympäri tanssilattiaa. Salaa minä toivon, että kyse olisi aivan toisenlaisesta tanssista. Sellaisesta, jossa hän veisi minua vain koska halusi. Ei sellaisesta, jossa koetamme jokaisen askeleen jälkeen saada edes pientä vilausta tai vihjettä etsimästämme rikollisesta. Ja vaikka suurin osa kehostani onkin hänen kosketuksensa aiheuttaman hypnoosin alaisena, tunnen minä ihmisten katseet selässäni. Kuulen ne paheksuvat kuiskaukset ja järkyttyneet huokaukset. Kaksi miestä pitelemässä toisiaan tanssilattialla ei ollut hyväksyttävää. Se oli likaista ja väärin, eikä se edes tässä väenpaljoudessa jäänyt keneltäkään huomaamatta. Kuin käskystä tunnen jokaisen pistävän katseen, kompuroin jalkoihini, punastun ja menetän tahtini. Mutta Holmes ei. Hän pitää yhä tiukasti kiinni lantiostani, kuljettaa minua ohi huokausten ja hyytävien katseiden. Hän ei anna nujertaa itseään tai sitten hän on vain liian ylpeä kusipää välittääkseen. Toisinaan minä kadehdin häntä siitä hyvästä. Vedän keuhkoni täyteen hänen ruudin ja partaveden sekaista tuoksuaan ja huokaan. Olen jo aivan liian syvällä tässä kaikessa.
”Holmes.. he tuijottavat meitä, tiedäthän?”
En voi estää kuiskausta karkaamasta suupielestäni samalla kun hänen tarkat silmänsä etsivät kohdetta, jonka hän on jo ilmiselvän itsetyytyväisestä katseestaan päätellen havainnut.
”Tiedän minä, mutta aistinko sinun äänessäsi epävarmuutta, Watson?” Holmes kuiskaa hymyillen, silmät yhä tiukasti minun sijastani tanssilattian ympärillä parveilevissa ihmisissä. Pudistan päätäni. Minä en tosiaan ymmärrä häntä. Maailman kuuluisin ja, myönsin tai en, myös etevin salapoliisi, on valmis pistämään vaakalaudalleen maineensa ja kunniansa, kyseenalaisenkin sellaisen, vain saadakseen tanssia kanssani. Jostain syystä tuo ajatus saa kuuman punan lehahtamaan poskilleni. Nielaisen äänekkäästi ja kokoan arvokkuuden rippeitäni kasaan. Me tanssimme vain koska se on näkymättömin keino tehdä työmme ja pelastaa jälleen maailma pahuuden kynsistä. Ironista kyllä, juuri nyt se tuntuu minusta säälittävän vähältä syyltä tanssia kymmenien ihmisten edessä.
”Ehkäpä se johtuu siitä, että tämä ei ole yleisesti kovinkaan hyväksyttävää ja minulla on vaimo, joka odottaa minua kotona. Ellet sitten tappanut häntä..”, mutisen hiljaisena. Mieltäni polttaa jälleen sata kysymystä, jotka halusin esittää hänelle. Sata selitystä, jotka haluan kuulla voidakseni elää itseni kanssa. Luultavasti ne sata olisivat kuitenkin sellaisia, joihin saisin vastaukseksi vain kiertelyä tai virnuilevaa piikittelyä. Mutta jostain syystä, minä halusin typeryyttäni juuri nyt kysyä yhden niistä.
”Eikö sinua tosiaan häiritse se, että nuo kaikki katsovat meitä ja että minulla on vaimo?” sanon äänellä, joka kuvastaa tosiasiassa vain puolta siitä ihmetyksestä, jota usein tunnen tuota kanssani tanssivaa älykköä kohtaan. Holmes saattaa olla logiikan mestari, mutta käytökseltään hän vastasi usein kaksitoistavuotiasta tai muuten vain taantunutta. Kunnollista vastausta, saati käytöstapoja saattoi useinkin olla turha odottaa. Mutta minä haluan vastaukseni.
Holmesin käsi tiukentuu yllättäen lantiollani. Se puristaa minua lujaa, aivan kuin mies olisi vihainen tai kiihtynyt. Aiemmin ihmisjoukkoon pakotetut silmäni kääntyvät automaattisesti hänen kasvoihinsa, jotka yllätyksekseni ovat naulinneet palavat silmänsä minuun. Ne leimuavat sillä hänelle tyypillisellä, jopa psykoottisen maanisella tavalla. Tavalla, joka saa jonkin muljahtamaan vatsanpohjassani. Käsi puristaa lannettani edelleen väkivaltaisesti, ruokkii kosketuksellaan sydämeni sykettä nopeaksi, aivan kuin kyse olisi ollut jostain aivan muusta kuin tanssimisesta.
”Minä en välitä. He ovat ehkä yhteiskuntamme, koko Euroopan hienoin kerma, mutta voin taata, että sinä ja minä olemme tämän huoneen fiksuimmat. Joten kumpi osapuoli on mahdollisesti kelvollisempi tuomitsemaan, he vai me? Ja mitä tulee vaimoosi, uskon, että tiedät hyvin hänen olemassaolonsa olevan minulle melko yhdentekevää, kaikella kunnioituksella tietenkin”
Hän kuiskaa kiihkeästi, saaden sanoillaan jokaisen ihokarvani nousemaan pystyyn.
Minä tuskin koskaan oppisin elämään itseni kanssa. Pettäjä ja kaiken lisäksi harjoitan tuota syntiä toisen miehen kanssa. Jokainen ilta minä menisin nukkumaan häpeän tahra sieluani ja kaulaani koristaen ja jokainen aamu heräisin kylmänä ja tunnottomana oman vaimoni vierestä. Ihmisen, jota minun kuului rakastaa enemmän kuin omaa elämääni. Sillä sitähän avioliitto on. Mutta niin kauan kuin hänen silmissään palaisi tuo maaninen palo, niin kauan kun saisin joskus salaa suljettua tuon ärsyttävyyksiä latelevan suun suudelmilla, minä olisin valmis siihen. Olisin pettäjä, jättäjä, mitä tahansa hän toivoo minun olevan.
”Kaikella kunnioituksella.”
Hymyilen varovaisesti ja katson hänen välkehtiviä silmiään. Ne silmät riisuvat minua katsellaan, repivät puvun takkini napit niin, että pienet kopsahdukset kaikuvat mielikuvissani ympäri huonetta. Minä vastastaan niiden intensiiviseen katseeseen ja painan sormeni hänen pukunsa mustaan kankaaseen niin lujaa, että hän varmasti tuntee niistä jokaisen ihollaan. Kun me selviämme tästä, kun hän jälleen noilla kummallisen nokkelilla aivoillaan ratkaisee tämänkin mysteerin, minä haluan hänet. Sillä ajatus siitä, että häntä ei olisi, oli kamalampi sietää, kuin ajatus siitä, että olen likainen ja saastainen, vain lainaa hänelle.
Tanssimamme musiikin viimeinen sointu kaikuu ilmoille. Hän nyökkää minulle ja mutisee suunnat johon minun kuuluu katsoa. Ja vain pienellä vilkaisulla minä olen varma, että hän on jälleen jäljillä. Nyökkään takaisin vahvistaakseni vain ajatuksen, jonka hän jo tietää olevan oikea.
Musiikki soljuu pois ja seuraava kappale odottaa tanssijoitaan. Ihmiset kääntävät nyt tuijotuksensa muualle, kuin esittääkseen, etteivät koskaan olleet luoneet edes yhtään katsetta suuntaamme. Hymyilen Holmesin kärsineille kasvoille ja hän tietää tasan tarkkaan mitä tarkoitan.
”Kuka sinut on muuten opettanut tanssimaan?” Holmes myhäilee kasvoillaan vain aavistuksen uskottava ilme. En voi kuin hymyillä. On turha odottaa herrasmiestä hänen kohdallaan. Hän tulee aina olemaan se sama itsekeskeinen paskiainen, jota niin kovasti kuitenkin näytän elämääni tarvitsevan. Kaikkien näiden kertojen jälkeen, on minun vain hyväksyttävä fakta, että se tulisi aina olemaan niin. Minä olisin aina sen verran masokistinen, aina sopivassa suhteessa, vain häntä varten.
”Sinä, sinä olet”, kuiskaan kasvoille, jotka eivät voisi näyttää enää piiruakaan omahyväisemmältä kuin nyt. Minun tekee mieli pyyhkiä tuo hymy niiltä kasvoilta kevyellä suudelmalla, mutta siihen eivät edes Sherlock Holmesin vakuuttelutaidot saa minua juuri nyt lankeamaan.
”Olen tehnyt hyvää työtä.”
Hän naurahtaa ja taputtaa käsillään harteitani. Kehu saa minut jälleen hetkeksi hämilleen, pudottaa varjelemani herrasmiehen haarniskan. Mutta lämmin hymy kiirehtii pian takaisin kapeille huulilleni. Jos minä miellytän häntä, ei maailmasta puuttuisi mitään. Ei, vaikka se olisi kriisissä tai murenemassa altamme kokonaan. Se tulisi aina riittämään minulle.
Ja jälleen liian pian on tämä hetki ohitse. Herrasmiestanssi on tanssittu ja on pelastettava se mikä täytyi pelastaa, suorittaa tehtävämme loppuun ja palata johonkin, mitä kumpikaan meistä ei tiennyt vielä. Minä nyökkään Holmesin kysyvälle ilmeelle ja hän käännähtää ympäri vieden mukanaan sydämeni epätasaisen sykkeen. Kuitenkin, täysin arvaamatta, mies käännähtää takaisin puoleeni ja kuroo muutaman sentin väliltämme umpeen. Jokainen soluni terästäytyy hänen kumartuessaan aivan korvani juureen.
”Oli ilo tanssia kanssasi. Etsimäni löysin jo Simzan kanssa tanssiessani.”
Ääni soljuu korviini samalla kun hänen kuuma hengityksensä saa kaulani ihon herkistymään. Värähdän hieman ja jo hetkessä hän on kääntynyt kannoillaan ja poissa. Yllätyksen jälkeen hiipii hänen lauseensa varkain tajuntaani. Ääliömäinen hymy ilmestyy jälleen kasvoilleni ja pudistan päätäni epäuskoisena. Minä en tulisi koskaan oppimaan, en hänestä, en hyvässä enkä pahassa. Ja toisinaan, minusta oli ihan hyvä niin. Niin kauan kuin minulla on hänet, ne palavat silmät ja nälkäinen kosketus, minä kestäisin myös virnuilevan suun ja kiusaavat kommentit. Niin kauan kun suostun olemaan petturi ja elämään väärin, elän oikein itselleni. Sillä hän on minun seikkailuni, ongelmista huolimatta upea ja aina täynnä yllätyksiä.
