Title: Tuulahdus liekehtivän punaista tukkaa
Author: aribella
Beta: Guadaloupe, kiitos hänelle ♥
Rating: S
Genre: angst?
Fandom: Harry Potter
Pairing: Ron/Kirjoittaja
Disclaimer: Ihanainen Rowling omistaa Kalkaroksen, Ronin ja Suuren salin sekä kaikki ne muut ihanuudet ja minä taas omistan itseni. :-D
A/N: Osallistuu Sinun Potterisi vol.2 - haasteeseen.
Please leave comment. Hope you like it. :-)
Tuulahdus liekehtivän punaista tukkaa
Se oli kuudes vuosikurssini Tylypahkassa, kun rakastuin sinuun ensimmäisen kerran. Se alkoi ensin perhosina vatsanpohjassa, joista se sitten kasvoi ensin rajuista punastumisista epätasaiseksi sydämensykkeeksi. Loppujen lopuksi sain tehdä kaikkeni, ettet näkisi lävitseni. Muistan vieläkin sen ensimmäisen kerran kun puhuttelit minua. Käyn tilannetta yhä uudelleen ja uudelleen läpi, etten vain unohtaisi sitä.
Alistuneena romahdit viereeni tuolille mumisten jotain epämääräistä kuten:
”Hemmetin Kalkaros.” Olisit halunnut istua ystäväsi Harry Potterin viereen, mutta Kalkaros oli päättänyt kiusata Harrya heti ensimmäisestä tunnista lähtien, joten joudut minun viereeni. Vilkaisit pikaisesti minuun päin tehden nopean arviosi minusta.
”Hei”, sanoit kokeillaksesi vastasinko arviotasi.
”Minun nimeni on Ron, Ron Weasley” , sinä jatkoit, enkä voinut olla hymyilemättä; totta kai minä tiesin. Päätin, että olisi kohteliasta vastata.
”Mmh hei, olen Anri.” Tarkoitukseni oli sanoa jotain hauskaa tai edes sanoa asiani mumisematta, mutta taivaansiniset silmäsi, jotka tapittivat minua, tekivät sen mahdottomaksi. Hienoinen ryppy ilmestyi kulmiesi väliin, kun kävit vuosikurssisi rohkelikkoja läpi miettien ehkä olitko tavannut minut joskus aikaisemmin. Mutta et sinä ollut, olin aina ollut syrjäänvetäytyvää tyyppiä. Sitten ryppy yhtäkkiä katosi ja sinä avasit taas suloisen suusi:
”Anri, se on kaunis nimi. En ole ennen kuullutkaan” , sanoit ja katsoit suoraan silmiini ja minä olin hukkua silmiesi loputtomaan sineyteen ja viattomuuteen. Häkellyin sinun antamastasi kohteliaisuudesta ja kului sekunteja ennen kuin sain vastatuksi sinulle hiljaisen kiitoksen.
Hymyilen yhä yhteisille muistoillemme, vaikka se hieman sattuukin. Olen jo vahvasti päässyt yli sinusta ja osittain elänkin elämää, josta olen aina haaveillut. Vain yksi osa puuttuu ja uskon, etten koskaan saakaan sitä. Mutta kaikkeahan ei voi saada, eikö? Niin sinä aina sanoit, kun olit hieman pettynyt jostakin, et koskaan lakannut hokemasta sitä.
Olimme jo melkein puolessavälissä lukukautta ja joulu lähestyi koko ajan. Olin edelleen toivottoman rakastanut sinuun, mutta en antanut sen häiritä ystävyyttämme. Ilman ystäviä olisimme vain kuin noita tai velho ilman taikasauvaa tai kuin Tylypahka ilman Suurta salia. Sekin oli yksi niistä asioista, joita hoit ja erityisesti painotit. Sinulla oli paljon hokemia silloin.
Olit hieman myöhässä tunnilta ja näytit helpottuneelta ja iloiselta vihdoin romahdettuasi tuoliisi vierelleni. Hymyilit minulle ja minä hymyilin takaisin. Sitten Kalkaros murahti merkitsevästi ja alkoi piikitellä sinua ja Harryä miettien samalla sopivaa rangaistusta. Kalkaroksen tunneilta ei myöhästellä, eikä myöhästelty silloinkaan. Onneksenne hän oli ihmeen hyvällä tuulella - ehkä se johtui joulusta - ja antoi teille vain ylimääräisen pinon läksyjä. Entistäkin helpottuneempana käännyit jälleen minun suuntaani.
"Oletko jo saanut kavaljeerin talvitanssiaisiin?” tokaisit minulle.
Sekin oli yksi monista ronmaisista tavoistasi, asioiden suoraan sanominen. Punastuin rajusti, sillä vasta viime yönä sängyssäni olin haaveillut talvitanssiaisista sinun käsivarsillasi. Sinä vain naurahdit, sillä olit jo tottunut punasteluuni erityisesti seurassasi. Mutta sitähän sinä et tiennyt. Jatkoit edelleen kuulusteluasi, etkä luovuttaisi ennen kuin saisit vastauksesi. Sinä olit niin sinnikäs halutessasi jotain.
"Joko olet saanut jo jonkun, josta et halua kertoa tai sitten sinulla ei ole ketään, mutta haluaisit, etkä halua kertoa minulle sitäkään” , sinä sanoit ja melkein kuulin loukkaantumisesi äänestäsi. Tietenkin minä olisin halunnut kertoa sinulle, olisin halunnut kertoa sinulle kaiken maan ja taivaan väliltä. Minä en vain yksinkertaisesti voinut.
"Öhh, tuota Ron, minä en välittäisi puhua tästä... Etenkään nyt. Mutta tiedoksesi; ei, ei minulla ole vielä ketään."
"Mutta kovasti kyllä haluaisit!" sinä melkein huudahdit ja minä punastuin taas, tällä kertaa silkasta nolostuksesta. Olit taas nähnyt lävitseni.
"Öhh, Ron..."
"Älä selitä, olet huono valehtelemaan!"
Niin olinkin, mutta niin olit kyllä sinäkin. Olin aina hyvilläni kun huomasin meissä jotain yhteistä, sillä silloin tuntui kuin kuilu välillämme olisi kaventunut hetkeksi.
"Heh, totta kai tuokin..." Yritin sanoa sinulle etten tosiaan välittäisi puhua tästä nyt, mutta sinä et kuunnellut. Joskus suloinen sinnikkyytesi oli myös ärsyttävää.
"No kuka se tyyppi on? Minä menen sanomaan sille tyypille, että sinua parempaa hän ei saa ja sitten hän varmasti kutsuu sinut tanssiaisiin, eikä minun tarvitsisi edes valehdella!"
Sanasi juoksivat suoraan sydämeeni ja hetken ajan leijailin jossain hyvin korkealla, sinusta minä olin hyvä pakkaus! Sitten ääni päässäni nykäisi minut takaisin maan pinnalle. Olit vain ystävällinen.
"Äh Ron älä viitsi, en edes aio kertoa sinulle kuka 'se tyyppi' on, usko jo! Hoidan itse oman kavaljeerini, kiitos vain!"
Minusta tuntui todella pahalta sanoa sinulle niin, hyväähän sinä vain tarkoitit, niin kuin aina. Mutta ei ollut muuta keinoa saada sinua hiljaiseksi. Kirkkaat silmäsi muuttuivat asteen tummemmiksi, kun petyit. Suusi vääntyi aavistuksen mutruun ja hienoinen ryppy ilmestyi taas kulmiesi väliin. Sattui nähdä tuo ilme kasvoillasi.
Sinäkin iltana sinä vuonna - ja joskus vieläkin - nukahdin kyynel poskellani, pari taivaansinisiä silmiä ja tuulahdus liekehtivän punaista tukkaa mielessäni.
