Title: Almost Lover
Author: stardust
Beta: stardust, beware.
Rating: K11, mutta varmasti ei enempää.
Genre: Angst, (Fluff)
Pairing:Tony Stonem/Maxxie Oliver
Warnings: Ei
Disclaimer: En omista kyseisiä miehiä, rakastan vain sarjaa yli kaiken, juuri ykköskautta, Tonya ja ennen kaikkea Maxxieta.
Challenge: Tunne10, tunteella: hellyys.
Summary: Salaa minä toivoin, että olisimme olleet enemmän. Että minun kohdallani rakkaus olisi ollut vähemmän julma ja kohtalokas tanssipartneri, että minun kohdallani olisimme oikeasti, emmekä vain melkein.A/N: Long time no see. stardust on tullut siihen tulokseen, että jo miltei kaksi kuukautta kestänyt blockki on tuskallista ja raastavaa. Kuitenkaan mitään en ole saanut aikaan, vaikka kuinka luimistelem wordia kulmieni alta. Sitten erään joululahjaksi saamani Skins boxin tuijotuksen täyteisen päivän jälkeen päätin, että blockki katkeaa kun kirjoittaa jotain, jota ei ole vielä koskaan kokeillut. Joten niinpä päätin kirjoittaa Tonysta ja Maxxiesta, tarinan erilaisesta hellyydestä ja eroamisesta, siitä ettei maailma tai rakkaus ole reilu. Tämä on lyhyt oneshotti, jolla koetan päästä taas kirjoittamisen makuun ja pois ainaisesta fluffykuplastani. Halusin viimein kirjoittaa ulos kauan televisiosta kuolaamani parin elämästä edes pienen kuvitteellisen palasen ja tässä se on. Tämä on vaatimaton, mutta jos tämä on ratkaisu block tilaani, olen tyytyväinen siihen. Tästä se taas lähtee, tämä olkoot alku uusille kirjoituksille, kiitos jos luet ja annat palautetta, lots of love.
♥: stardust
Almost Lover
Piirrän ympyrän selkään ja suutelen kaulaa. Leikin ruskeiden hiusten kiiltävillä suortuvilla. Katson välkehtivien silmien tanssia ja hänen kauniin vartalonsa varjoja. Hän hymyilee ja maailma sulaa ympäriltäni. Olen kliseinen ja kuvottavan sokerinen. Hänen rakkautensa turruttama. Elämän yksi ikuisista kliseistä on se, että rakkautta verrataan huumeeseen. Johonkin koukuttavaan, suloisen tuudittavaan, mutta rikki repivään ja tappavan vaaralliseen. Minä olen polttanut pilveä ja syönyt tabletteja. Olen herännyt aamulla pää viinan turruttamana ja halunnut oksentaa. Mutta mikään ei voita rakkautta. Se on heroiiniakin helvetillisempi ja kliseisyydestään huolimatta kivulias. Eikä sitä auta yhtään se, ettei rakkaus kysele. Se ei ota huomioon rakastaako toinen sinua. Se ei vakuuta sinua siitä, että tulevaisuudessa tulette omistamaan suuren talon ja valkoisen aidan, joka sulkee teidät onnenne sisään. Rakkaus ei kysele haluatko rakastua, se päättää sen puolestasi. Ja juuri sillä hetkellä se ei haitannut minua. Tonyn siniset silmät eivät antaneet minulle vaihtoehtoa, ne ilkeät ja liian kylmän siniset silmät riisuivat minut katsellaan ja minä olin hänen. Ne kapeat huulet vaativat minun kaulaani ja saivat jokaisen soluni haluamaan häntä. Tiesin tanssivani nuoralla, joka katkeaisi pian, nuoralla, joka ei kantanut edes hentoja tanssijan jalkojani. Jälleen kerran hän kääntyy puoleeni, antaa hampaidensa merkata kaulani puhtaan valkean pinnan. Minä haistan hänen hiuksistaan tupakan ja Michellen hajuveden ja tunnen itseni likaiseksi ja halvaksi. Vihaan itseäni ja päätän unohtaa kaiken samalla kertaa. Kurottaudun hänen huulilleen ja suutelen tuon vittumaisen virneen pois hänen kasvoiltaan. Koska loppujen lopuksi, nuora huojuu hetken ennen kuin katkeaa.Michelle nauraa. Hänen pitkät laineikkaat hiuksensa lepäävät puoliksi Tonyn luisevilla harteilla, kun hän kumartuu suutelemaan poikaa. Tony suutelee takaisin ja minä tiedän tasan tarkkaan miltä hänen huulensa maistuvat. Ne maistuvat tupakalle ja elämälle, pahalle pojalle ja intohimolle. Saman tien kiroan itseni. Miksi minä himoaisin häntä? Kaiken sen helvetin jälkeen? Kaikkien niiden kertojen jälkeen, kun hän käski minun pitää naamani peruslukemilla vain hetki sen jälkeen kun oli vienyt kosketuksillaan minut seitsemänteen taivaaseen ja takaisin.
”Maxxie, ei tehdä tästä ongelmaa. Minulla on Michelle, sinulla on miehesi. Tämä on okei, usko minua”Minä uskoin. Huokaisin ja hymyilin. Kuolin sisältä ilman pienintäkään ääntä. Minä olisin salarakas, kokeilu ja harrastus. Minä olisin mitä vain. Sillä minun maailmassani ne ainutlaatuiset kerrat poikien pukuhuoneessa tai hänen tunkkaisessa makuuhuoneessa olivat kaiken sen kivun arvoisia. Minun mielessäni Tony Stonenem oli ihminen tai jopa enemmän. Hän oli sekopään raivolla juhliva pahapoika ja minä hänen todellinen rakkautensa. Minä olin valmis tatuoimaan hänen nimensä niin iholleni kuin sydämeni pintaan. Valmis uskottelemaan itselleni, että minun kanssani se oli erilaista. Että jokainen kerta kun hän heräsi alastomana Michellen vierestä hän todella ajatteli minua, meitä.
Tumppaan tupakan ja naurahdan. Tony Stonem ei ollut ihminen vaan hirviö. Kylmä ja kova olento, joka söi iltapalakseen ihmisten sykkiviä sydämiä ja eloisia unelmia. Hän esitti kylmää ja kovaa, vaikka tosiasiassa hänen ei olisi edes tarvinnut. Ilman kaulalla komeilevia fritsuja ja kasvoja peittäviä mustelmiakin hän oli kovinta mitä tiesin olevan. Hän oli kykenemätön rakastamaan, kykenemätön pitämään kiinni. Mutta rakkaus ei ollut kysynyt lupaa. Rakkaus ei ollut antanut minun valita. Se oli päättänyt, että minun oli aika rakastua kusipäähän. Mieheen, joka hymyilisi ja veisi minut taivaaseen. Mieheen, joka jokaisen yön jälkeen antoi minun herätä kylmään aamuun yksin, alastomat raajat kosketusta huutaen. Mieheen, joka löisi oven kiinni edestäni, koska halusi suudella vuorostaan tyttöystävänsä lainehtivia kiharia ja kapeita maalattuja huulia.
Vedin takkini vetoketjun ylös asti ja naksautin niskani jokaisen nikaman. Taistelin aikaa vastaan ja rukoilin rohkeutta. Minä tekisin tästä lopun. Minä unohtaisin aurinkoiset iltapäivät ja pienet kiihkeät näykkäykset. Askel ja toinen. Nopea harppaus ja äänekäs nielaisu ja seisoin hänen edessään. Hetkeksi hän irrotti kapeat huulensa Michellen kaulalta ja katsoi minuun. Ilme kasvoilla flirttaili ja kysyi olisinko valmis tapaamaan hänet heti kun tyttöystävän silmät välttäisivät. Valmis salaisiin suudelmiin ja kiistettyihin kosketuksiin. Mutta minä en ollut. Minä olin kyllästynyt korjaamaan sirpaleita, kokoamaan palasia, jotka hän jätti minusta jäljelle. Hän saisi korjata ne itse, syödä jonkun muun sydämen ja leikkiä jonkun toisen unelmilla. Ja kokoajan minä halusin suudella noita huulia, repiä hänet itselleeni, koskettaa vaaleaa ihoa ja jättää siihen merkin siitä, että minä omistin hänet. Mutta minä olin päättänyt näyttää rakkaudelle keskisormeani, heiluttaa sitä sen kasvojen edessä ja huutaa, että tämä ei ollut sitä mitä halusin, saati mitä olin toivonut. Minä olin toivonut kumppania, sokerin makuisia suudelmia ja kättä ympärilleni.
”Kerro Max?”, Tony vinkkaa ja koettaa hurmurin silmiensä tuttua tehoa. Minä tunnen vain kylmyyttä. Syvää ja pohjatonta kylmyyttä. Hymyilen ja kovetan kasvoni. Estän vääriä sanoja karkaamasta huuliltani.
”Voimmeko jutella syrjemmällä?”, sanon muka rentona, vaikka tosiasiassa tahtoisin lyödä häntä avokämmenellä noille liian kauniille kasvoille.
”Toki” hän sanoo astetta vakavampana ja jokin nyhtäisee vatsanpohjaani. Michellen silmät hohkaavat kylmyyttä iholleni. Hänelle olen salaa edelleen se lutka, joka nai hänen poikaystäväänsä Venäjällä, vaikka mitään ei todellisuudessa tapahtunutkaan.
”Ei silloin”, ilkeä ääni sisälläni kuiskaa.
”Ei silloin, mutta kaikkina muina kertoina kun luulit hänen olevan kaupungilla tai kotona”, se jatkaa ja minä teen parhaani hiljentääkseni sen. Michelle on se, joka kävelee pois voittajana. Hän saa pahan poikansa ja tämän tupakan makuiset huulensa. Minä jään yksin, käperryn katkeruuteeni, syön viisi litraa jäätelöä ja itken surullisien kappaleiden lohdullisiin sointuihin. Ja hetken aikaa minun on niin kamalan kylmä.
Tony nousee ja minä johdatan hänet suuren tammen taakse, paikkaan, jossa minun on pakko kohdata hänet kahden. Tony on selvästi varautunut muuhun. Liian sinisten silmien katse muuttuu sekunnissa viattomasta vietteleväksi ja kapeat huulet kumartuvat puoleeni. Ja vasten kehoni jokaisen solun toivetta minä nostan etusormeni niiden eteen, estän niiden pehmeän kosketuksen, jota kaipaava kehoni huutaa.
”Max? Älä ole tuollainen, tiedät, että Michelle on pakollinen paha!”, Tony naurahtaa vasten sormeani ja minä toivon kuollakseni, että voisin uskoa häntä. Että voisin jälleen nyökätä iloisesti ja antaa sydämeni tanssia hänen omansa tahdissa. En voinut. Minä en olisi enää hänen leikkikalunsa, en, vaikka maksaisin juuri nyt mitä vain siitä pienestä kosketuksesta, jonka hän oli valmis minulle antamaan. Vedän henkeä hitaasti. Sanat pistelevät kurkkuani ja polttavat joissain kyynelkanavieni tienoilla. Minä en itkisi. Sillä hirviöt rakastivat kyyneleitä, niiden katkeruutta ja suolaista makua. Sitä nautintoa minä en halunnut tälle suoda.
”Tony... lopeta. Olen tosissani ja pyydän: lopeta”, kuiskaan ja suljen silmäni. Tonyn käsi on ilmestynyt jo vyönsoljelleni. Suoraa toimintaa, ei sanoja, vain suudelmia. Miksi ei? Ainahan ennenkin olen suostunut, aina ennenkin olen halunnut olla hänen enkä kenenkään muun. Seuraava ääni, jonka kuulen korvissani on omani. Se kuiskaa vuorostaan minua lopettamaan, ennen kuin jälleen olen tilanteessa, jossa olen ollut jo kymmeniä kertoja aiemmin.
Maxxie lopeta. Tartun hänen käteensä kovemmin kuin yleensä, vien sen pois ja keskeytän sen huumaavan houkuttelevat aikeet. Sydäntä pistää kipeästi. Kipu ivailee typeryyttäni ja dramaattista päätöstäni.
”Max..oikeasti. Tiedän että haluat sitä, että haluat minua” Tony virnistää ja nuolaisee kapeita huuliaan.
Tosiasiassa hän on enemmän oikeassa kuin uskookaan. Minä haluan häntä, mutta hän ei ole sitä mitä tarvitsen. Ja niiden kahden eron olen oppinut viimeisien kuukausien aikana joutunut opettelemaan. Hän ei saa minua hihkumaan onnesta, ei uskomaan elämään. Hän saa minut tukahtumaan ja haukkomaan ilmaa vailla happea. Ja kaikesta huolimatta minä rakastan häntä.
”En halua Tony, en enää.”
Ääneni dramaattisuus on pikemminkin säälittävää kuin vakuuttavaa, mutta minun on pakko uskoa siihen edes itse. Tonyn kulmat kurtistuvat hieman ja pahan pojan mustanpuhuva verho raoittuu hieman. Kapeat rohtunet huulet mutristuvat pettymyksestä.
”Mitä ihmettä sinä puhut? Oikeasti? Oletko polttanut taas pilveä? Tiedät, ettei se sovi sinulle, Max” Tony koettaa vielä viimeisen kerran ja tiedän hänen vain esittävän tyhmää.
”Ei, en ole. Me olemme ohi Tony. Minä en ole sinun harrastuksesi. En ollut Venäjällä, en ole Bristolissa, en missään. Sinä et voi saada minua, et enää. Sinulla on Michelle, hänen täydelliset kiharansa ja upea kroppansa. Sinä valitsit, minä hyväksyn, okei?”, kuiskaan vahvana, mutta tiedän silmieni pettäneen minut. Ne ovat kyyneleistä kosteat ja katseeltaan valtamertakin syvemmät.
”Max, älä ole ääliö, minä tarvitsen sinut” Tony kuiskaa nyt äreänä, äänessään jotain, jota en siinä ole koskaan ennen kuullut. Enkä minä tiedä mitä se on. Jotain katkeruuden ja kaipuun väliltä, ehkä jotain, jota kaipaavat aivoni haluavat siinä olevan.
”Et niin paljon kuin minä sinua. Hyvästi Tony” sanon viimeiset sanat, jotka sulkevat sydämeni kivuliaaseen kuoreensa. Saavat sen lyönnit kaikumaan takaraivossani äänekkäinä ja syyllistävinä. En aio katsoa enää niihin jäänsinisiin silmiin, enkä maistaa niitä tupakanmakuisia huulia. Mutta jälleen rakkaus on tehnyt päätöksen puolestani. Odottamatta Tony kumartuu luokseni ja tunnen hänen kätensä vasten poskiani. Huulet painautuvat kiinni, kieli pujahtaa miltei väkivaltaisena huulieni väliin. Maistan katkeruuden ja maistan muistot. Aurinkoisen iltapäivän ja salaiset tapaamiset. Maistan itkun ja särkyneen sydämen. Huulet liikkuvat ja minä tunnen sydämeni aukon repeytyvän reunoista, kovettuvan kykenemättömäksi korjata. Ja kun suudelma viimein on ohi painan pääni vasten hänen rintaansa, otan viimeisen henkäyksen pahan poikani elämältä tuoksuvaa huumaa ja irrottaudun kylmyyteen.
”Nähdään, Tony” kuiskaan hiljaa ja käännyn pois hänen yllätyksestä kalpeiden kasvojensa luota. Jokaisella askeleella kipeä sydämeni pumppaa verta lujemmin suoniini ja huutaa minua kääntymään. Mutta minä hymyilen, hymyilen läpi niiden kostean suolaisten tippojen, jotka rakkaus saa valumaan kasvoilleni. Minä olen voittaja ja häviäjä. Minä näytän rakkaudelle keskisormea samalla kun se hiljaa purkaa minua osiin. On totta, että rakkaus on kuin huume. Mutta on myös totta, että huumeista voi päästä irti. Niistä voi vieroittautua ja jatkaa elämäänsä. Silti niistä jää arvet. Oli ne sitten neulojen kovettamat arvet käsivarsissa tai muisto siitä kauniista paikasta, jonne tabletti tai henkäys sinut johdatti. Muistot tekevät kipeää ja arvet vaativat aikansa, enkä minä voi muuta kuin katsoa niiden häilyvän ja haihtuvan mieleni kuvitteelliselta iholta.
Salaa minä toivoin, että olisimme olleet enemmän. Että minun kohdallani rakkaus olisi ollut vähemmän julma ja kohtalokas tanssipartneri, että minun kohdallani olisimme oikeasti, emmekä vain melkein. Nuora olisi kantanut ja minä olisin tanssinut sillä kauniimmin kuin kukaan muu koskaan hänen elämässään. Ja tiesin tulevani leikkimään, sillä mahdollisuudella jokainen kerta kun näkisin nuo mustelmaiset kasvot ja ärsyttävän ivaavan virneen. Tiesin, että muistaisin ikuisesti savuiset suudelmat ja liian siniset silmät senttien päässä kasvoissani. Meillä olisi voinut olla kaikki ja minä tulisin aina kuvittelemaan millaista se olisi ollut. Mutta mitä minä en tiennyt oli se, että Tony Stonem seisoi yhä tälläkin hetkellä sen tammen alla. Minä en tiennyt, että jokin kirkas ja suolainen valui pitkin hänenkin kasvojaan. Saati kuvitellut, että salaa hän murtui yhtä pieniksi palasiksi kuin minäkin. Että kovan pojan arpeutunut sydän huusi minua palaamaan ja ottamaan takaisin hänen vaikean luonteensa ja tekemään hänestä jälleen luodinkestävän. Minä en tiennyt, että olin aina ollut ensimmäinen vaihtoehto, että Michelle oli kuullut minua useammin hatarat selitykset puhelimessa ja kohdannut poissaolevat katseet. Minä en tiennyt, että me todella olimme hänelle, emme vain melkein. Mutta mitä minä en tiennyt, ei voinut minua satuttaa.
Goodbye, my almost lover
Goodbye, my hopeless dream
I'm trying not to think about you
Can't you just let me be?
So long, my luckless romance
My back is turned on you
Should've known you'd bring me heartache
Almost lovers always do
