Author: Chenoa
Rating: Eiköhän tämä ihan S rajoissa ole
Genre: Angstiin vivahtavaa tekstiä
Summary: Mitä sitten, kun ei osaa enää elää?
Disclaimer: Alussa olevat biisin sanat on Linkin Parkin Faint kappaleesta.
A/N: En koskaan aikonut julkaista tätä. Miksi? Tämä on puolitoistavuotta vanha
päiväkirjamerkintäni. Tuntuu edelleen hieman oudolta, että tämän julkaisen, sillä teksti on kuitenkin erittäin henkilökohtainen - itseäni varten sen kun olen kirjoittanut. Olin tätä kirjoittaessa huonossa paikassa elämässäni ja tämän kirjoittaminen oli tapa purkaa sitä. Nyt olen kuitenkin käsittänyt päässeeni tästä yli jo kauan sitten (no, riippuu siitä miten käsittää sanan kauan), ja tämän julkaiseminen tuntuu jotenkin helpottavalta. Toivottavasti koette jonkinlaisia tunteita ja tykkäätte ja olette niin kultaisia, että jopa kommentoisitte =)
Turva
"I can't feel the way I did before
Don't turn your back on me
I won't be ignored"
Turva. Asia jota kaikki etsii jossain vaiheessa elämäänsä. Itse en tiennyt sitä etsiväni ennenkuin sain turvan, mutta pian, liian pian, myös menetin sen.
Ennen sitä turvallisuuden tunnetta uskoin kaiken loppuvan aikanaan, että mikään ei kestä ikuisesti. Jossain vaiheessa kuitenkin hukuin siihen turvaan. Olin kuin valveunessa enkä huomannut täydellisen lopun lähestyvän. Se oli kuin pikajuna, joka kulki sumussa ja lopulta peitti kaiken valon tunnelin päässä.
Ja kun pimeys laskeutui, kun kaikki turva ja järki oli repäisty sisältäni, murenin.
Kaikki aiemmin paikoilleen loksahtaneet palaset putoilivat ulottumiini, vaikka kamppailin pitääkseni ne paikoillaan. Sydämeeni oli isketty reikä ja tornado riehui sisälläni. Pimeys painoi minua, piti paikoillaan. Vaikkakin... jos pimeys olisi kadonnut, kaikonnut ja antanut minun taas hengittää, en olisi liikkunut. Ilman kunnollistakin komentovaltaa kehooni olin päättänyt pitää kiinni muistoista. Mahdottoman elävistä muistoista siitä turvasta, joka ennen auttoi minua elämään rauhassa. Turvasta, joka oli niin paljon enemmän kuin pelkkää turvaa. Se oli elämäni, syy miksi jaksoin aamuisin nousta, syy miksi ajoittain mieleni valtasi lämmin, lempeä, järjettömän hyvä tunne. Syy miksi hymy nousi koristamaan kasvojani, syy miksi ajattelin kaiken olevan hyvin. Syy, miksi unohdin ettei mikään ole ikuista.
Sitäkö rakkaus oli? Niin vahvaa, että se murskaa alleen ja jättää haavoittuvaksi, mutta samalla kannattelee ja löytää jokaisen elämälle syyn? Ja kun sen rakkauden menettää, ei enää olekaan mitään mikä kannattelisi. Silloin putoaa, jää avuttomaksi. Tuntee olonsa eksyneeksi ja toimettomaksi.
Mitä kuuluu tehdä, kun kaikkien rutiinien syy katkaistaan? Kun tuntee hukkuvansa, mutta mikään ei nosta pinnalle ja siltikään ei voi lopullisesti hukkua?
Kun häilyvä valo alkaa pilkahdella tunnelin päässä, mutta sille on tullut sokeaksi päättäessään pitää kiinni muistoista, jotka tapahtuessaan olivat elämääkin arvokkaampia?
A/N2: Kommentit on rakkautta
