Prinssin salainen valtakunta (K-11, adventure, R/Hr, Hr/nuori Snape) 7/? luku 10.1.

[Röhkö]

Title: Prinssin salainen valtakunta
Author: Röhkö
Genre: Adventure, romance, humor
Ikäraja: K-11
Paring: het,  R/Hrm + muita mutkikkaita
Summary: Ficin juoni lähtee siitä, mihin Kuoleman varjelukset jäi (ei epilogi). Kolmikko päätyy vahingossa Kalkaroksen luomaan taikamaailmaan, Puoliverisen Prinssin salaiseen Valtakuntaan. Aluksi Harryn, Ronin ja Hermionen ainoa ongelma on, miten he pääsevät lumotusta valtakunnasta takaisin omaan maailmaansa.
Nuoren Kalkaroksen kaksoisolento pitää kuitenkin hovia Tylypahkaa muistuttavassa linnassa. Kelmit ovat köyhiä talonpoikia. Jännittävä seikkailu siis luvassa, vaikka uupunut Harry on juuri tappanut Voldemortin.
Lisäksi:  Tämän piti alunperin olla jatko-osa Once He Was a Prince -ficilleni, jossa trio matkusti kelmien aikaan. Halusin kuitenkin painottaa tässä lähinnä Kuoleman varjelusten tapahtumia. Trio ei muista tässä mitään aikamatkastaan.

Prinssin salainen valtakunta

”Tiedän”, Kalkaros tokaisi. Hän lähestyi Dumbledoren muotokuvaa ja nykäisi sen kyljestä. Kuva heilahti eteenpäin niin että sen takaa paljastui onkalo, josta Kalkaros otti Rohkelikon miekan.
– Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset, sivu 752.

1. LUKU
VIEKAS DUMBLEDORE

Tylypahka oli ottanut kovasti osumaa Viimeisen taistelun aikana. Sisäpiha oli yhtä suurta rauniota. Yhdessä koulurakennuksen korkeimmista torneista seisoi nälkäinen ja väsynyt sotasankari, jonka ansiosta Tom Valedro oli kuollut.
  ”Ja jos ihan rehellisesti sanon”, Harry kääntyi poispäin maalatuista muotokuvista ja ajatteli nyt yksinomaan pylvässänkyä, joka odotti häntä Rohkelikkotornissa, ja pohti samalla, mahtaisiko Oljo tuoda hänelle sinne voileivän, ”niin minulla on ollut jo tarpeeksi harmeja yhden elämän tarpeisiin.”

Ron katseli seljasauvaa kaihoten, mutta Hermione nyökkäsi. He kaikki näyttivät väsyneiltä ja likaisilta. Harry halusi nähdä Ginnyn mahdollisimman pian. Hän oli jo luullut kuoleman päivänsä koittaneen, mutta nyt kun hänelle oli annettu mahdollisuus jatkaa elämää, Harry ei halunnut tuhlata aikaa tyhjässä rehtorin kansliassa.
  ”Poikaseni”, Dumbledoren muotokuva sanoi anovasti työpöydän takaa, ”voisitko vielä ennen lähtöäsi tukkia minun takanani olevan käytävän? On hurjan raskasta pidätellä sen takana kuohuvaa taikuutta.”
Harry katsoi uteliaasti muotokuvaa. Salainen käytävä? Varmasti Kalkaroksella oli ollut rehtorin kansliassa pakoreitti kaiken varalta.

Ron, joka oli heistä pisin, kurkotti irrottamaan maalauksen seinältä. Dumbledoren takaa paljastui pimeä onkalo.
Harry muisti ajatuseulan näyn, jossa Kalkaros oli ottanut Rohkelikon miekan kuvan takaa.
  ”Minne tämä johtaa?” Hermione kysyi Dumbledorelta, jonka silmät tuikkivat puolikuulasien takana.
Dumbledore kohautti maalattuja olkapäitään.
  ”Minä en pääse sinne. Professori Kalkaros on käyttänyt hyvin harvinaislaatuista taikaa siellä, mihin tunneli sitten ikinä johtaakaan”, muotokuva sanoi.
Harryn mielenkiinto heräsi, vaikka hän oli uuvuksissa. Ehkä Kalkaros oli piilottanut tunnelin päähän muistoja hänen äidistään, jota oli niin kovasti rakastanut.

Ron nousi onkalon suuaukolle. Hermione parahti epäuskosta.
  ”Minusta meidän ei pitäisi –” hän yritti, mutta pojat olivat jo päättäneet hänen puolestaan: tunnelin tarkoitus täytyi selvittää.
  ”Ehkä tämä johtaa vain Sianpäähän, kuten se Tarvehuoneen salakäytävä”, Ron pohti ja konttasi pimeyteen. Harry ja Hermione seurasivat häntä. Ahtaassa tunnelissa ei voinut edetä nopeasti.
  ”Siinä tapauksessa Aberforth olisi voinut lukita tämän”, Hermione huomautti.
Harry päätti, että nyt oli hyvä hetki kertoa totuus.
  ”Kalkaros oli koko ajan meidän puolella”, hän ähisi ryömiessään tunnelissa edemmäs, ”Kalkaros rakasti minun äitiäni koko ikänsä.”
Ron älähti hänen edellään, mutta Hermione ei kuulostanut yllättyneeltä:
  ”Niin, minä kuulin kun sinä puhuit Voldemortille. Ehkä meidän olisi pitänyt tajuta Kalkaroksen todelliset kasvot jo aikaisemmin. Hän pelasti sinun henkesi sentään ensimmäisenä kouluvuotena.”
Hermione vaikeni. He jatkoivat konttaamista likaisessa tunnelissa. Harryn oli vaikea kuvitella jäykkäilmeinen Kalkaros ryömimään tässä tunkkaisessa onkalossa.
Lopulta edestä sarasti heikko valo.
  ”Me olimme tornissa”, Ron pohti, ”miten me voimme olla näin pian perillä?”
Harry ei jaksanut vaivata päätään moisella seikalla. Hän oli tottunut siihen, ettei taikamaailma noudattanut fysiikan lakeja. Sitä paitsi hän oli aivan liian väsynyt ajattelemaan kunnolla. Hän kirosi oman uteliaisuutensa mönkiessään ahtaassa tunnelissa.

Kirkas valo poltti silmiä. Harry kuuli Ronin henkäisevän. Lopulta Harry pääsi pois tunnelista ja oikaisi itsensä. Hän seisoi niityn reunassa. Sen takana, laaksossa, siinsi upea linna, jonka edustalla oli pieni kylä.
    ”Se näyttää Tylypahkalta”, Ron tuumi.
Hermione ryömi esiin tunnelista ja näki saman kuin pojat. Hän oli entistä likaisempi, mutta erittäin yllättyneen näköinen.
  ”Tuo ei ole Tylypahka”, Harry totesi.
Linnaa ja kylää ympäröi sakea metsä. Lampea ei näkynyt. Tylypahka oli isompi kuin tuo vallihaudalla suojattu rakennus, joka koostui kolmesta pitkästä tornista ja suuresta aumakattoisesta muurista.
  ”Minä en ole koskaan kuullut, että koulun lähellä olisi toinen linna”, Hermione sanoi. Hänen otsansa oli rypyssä, mikä merkitsi, että hän selasi parhaillaan ankarasti mielensä laajaa muistikirjastoa.

Ron käveli niityn reunaa pitkin ja katseli pientä kylää, joka ei takuulla ollut Tylyaho. Harry muisti lukeneensa, että Tylyaho oli Englannin ainoa kokonaan velhojen asuttama kylä. Tuolla laaksossa asui siis varmasti jästejä.  Harry ei kuitenkaan uskonut, että prameassa linnassa asuisi enää tällä vuosisadalla ihmisiä, jotka eivät osanneet taikoa. Paikan täytyi olla jonkinlainen nähtävyys.
  ”Ei mennä sinne”, Hermione huusi, kun Ron oli kävellyt jo hyvän matkan päähän tunnelin suulta. Ron pysähtyi ja katseli yhä omituista laaksoa.
  ”Miksi Kalkaros halusi tänne?” Harry kysyi. Hän oli varma, että kylä ja linna liittyivät edes jollain tavalla Lily Evansiin tai Kalkaroksen menneisyyteen. 
  Harry seurasi Ronia. Uteliaisuus tuntui antavan hänelle uudenlaista voimaa. Hän aikoi kyllä tuhota onkalon ajallaan, mutta sitä ennen hän halusi tietää lisää Kalkaroksesta. Mies, jota kohtaan hän oli vuosia tuntenut kasvavaa vihaa, oli suojellut häntä koko tämän ajan.
  Hermione tuhahteli ja naksautteli kieltään heidän takanaan. Lopulta he saapuivat mäkeen, josta näki tarkemmin kylään. Talot olivat melko hyvässä kunnossa, mutta ne olivat hyvin vanhanaikaisia. Aivan kuin joku olisi rakennuttanut vanhanaikaista tyyliä jäljittelevän asuinseudun keskellä Iso-Britanniaa.
Hermione unohti paheksuntansa ja katseli taloja silmät innosta kiiluen.
  ”Tämä on varmaan joku vanha skotlantilainen puolustuslinnake”, hän pohti. ”Jästitiedon tunneilla on puhuttu näistä.”

He kävelivät myllyn ohi ja saapuivat mukulakiviselle pääkadulle. Harry hämmästyi nähdessään ihmisten pukeutuneen kaapuihin.
  ”Velhoja”, Ron kuiskasi.
He yrittivät kävellä mahdollisimman huolettoman näköisinä talojen ohi. Kyläläiset eivät kiinnittäneet heihin huomiota. Suurin osa velhoista näytti hyvinvoivilta, mutta muutaman ränsistyneen mökin edessä istui kerjäläisiä risaisissa vaatteissa. Harry ei ollut ennen nähnyt köyhää taikakansaa: toki Ron valitti jatkuvasti, että hänen perheellään ei ollut rahaa, mutta nuo sairaalloisen näköiset ihmiset olivat todellisessa ahdingossa.
  Päivän Profeettaa kaupattiin pienen ruokakaupan edessä. Otsikko huusi: Tiedät-kai-kuka on kuollut!
Harry yritti kävellä mahdollisimman nopeasti, jotta kukaan ei tunnistaisi häntä.
 Harryn oli kuitenkin pakko pysähtyä ja tarttua ystäviään käsistä, kun hän tunnisti tutun paikan.
Vuotava noidankattila nökötti vähän matkan päässä, eräässä kulmauksessa.
  ”Okei”, Ron sanoi hitaasti, ”minusta tuntuu, että me olemme taas joutuneet jonkin asteiseen kiipeliin. Lähdetään hemmetissä nopeasti pois täältä.”
Mutta Harry käveli pubin ovelle ja kiskaisi sen auki.
  Ilmetyssä Vuotavassa noidankattilassa oli paljon asiakkaita, jotka juttelivat kovaan ääneen. Harry näki hampaattoman Tomin tarjoilemassa kolpakoita pöytiin.
  ”Ehkä hän kyllästyi Viistokujaan”, Hermione ehdotti arasti, ”Lontoossa ei ole ollut viimeaikoina kovin turvallista.”
  Niin sen täytyi olla, Harry ajatteli huojentuneena ja sulki oven. He jatkoivat päivän paisteessa kävelyä kohti linnaa.
  ”Kuka ikinä tuolla asuukaan”, Ron sanoi synkästi ja tuijotti edessä kohoavia muureja, ”hän on varmasti kuullut sinusta, Harry.”

Sana Voldemortin kukistumisesta oli varmasti kiirinyt jo monen velhon korviin, Harry tuumi. Tämän kylän asukit eivät tosin näyttäneet erityisen iloisilta. Monet näyttivät puuhastelevan normaalien arkiaskareidensa parissa: kauppiaat rehkivät liikkeissään ja vanhukset juttelivat hiljaa pienissä ryhmissä keskenään. Jostain syystä lähes kaikki olivat pukeutuneet mustiin.
  ”Katsokaa!” Hermione huudahti ja osoitti linnan porteille.
Kaksi valkohehkuista naarashirveä maleksi vankkatekoisten porttien edustalla. Muita vartijoita ei näkynyt.
 Tuo ei ole mahdollista, Harry mietti nopeasti. Naarashirvet olivat hänen äitinsä ja Kalkaroksen suojeliuksia. Mutta he molemmat olivat poissa.
  ”Meidän pitäisi kääntyä takaisin”, Ron huomautti.
Mutta Harry paloi halusta tietää, kenelle suojeliukset kuuluivat.
  ”Omituinen tapa suojella kotiaan”, Hermione pohti katsoessaan hirviä, ”nuo eivät varsinaisesti estä ihmisten pääsyä linnaan.”
Ron katseli eläimiä epäluuloisesti.
  ”Uskotko, että tuo paikka on todella jonkun koti?”

He astelivat lähemmäs naarashirviä, kunnes olivat pienellä sillalla, vain kymmenen jalan päässä suojeliuksista. Ne katselivat heitä uteliaasti suurilla silmillään.
  ”Kylässä on köyhiä”, Hermione järkeili, ”ehkä se selittää, miksi linnan asukki on varmasti rikas.”
Harry katsoi vallihautaa. Hän oli näkevinään liikettä tumman vedenpinnan alla. Samalla kun hän katsoi solisevaa vettä, häneen iski hirveä väsymyksen tunne.
  ”Voitaisiinko me palata huomenna takaisin?” hän kysyi uupuneesti ja hieroi otsaansa. Hän oli onnellinen, koska päänsärky ei johtunut salama-arvesta.
  Kukaan ei ehtinyt vastata hänen kysymykseensä. Silta heidän allaan tärisi ja kohosi toisesta päästä ilmaan. He kaikki huusivat, kun silta kallistui ja kohosi ylös. Linnan portit aukesivat. Samalla he liukuivat siltaa alas, sujahtivat hohtavien hirvien läpi ja tömähtivät lopulta maahan. Portit heidän takanaan pamahtivat kiinni, ja he jäivät linnan sisäpuolelle nalkkiin.

[Lils]

Olen joskus aiemminkin lukenut jotain ficcejäsi, joskus tositosi kauan sitten, ja oli kiva taas huomata tuttu nimi julkaistujen joukossa!

Tämä fic vaikuttaa enemmän kuin siistiltä, koska olen aika heikkona seikkailuihin ja jännittävimpiin ficceihin - no joo olen kyllä ihmissuhdedraamatyyppiäkin, mutta jotakin kutkuttavaa tällaisissa ihan erilaisissa ulottuvuuksissa ja maailmoissa ja fantasiafantasiassakin on. On jotenkin jäänyt sellainen tapa vain käyttää esimerkiski Potter-maailmaa ficeissä kulisseina ja sekoittaa sinne sitä sun tätä taikahölynpölyä, mutta harvemmin kuitenkaan kirjoittaa tai lukeekaan mitään tällaista. Innostuin ideasta, varsinkin kun siinä on jotain enemmänkin, ehkä jotakin surullista. Severuksen oma maailma kuulostaa sellaista yksinäisen ihmisen haaveelta pyörittää paikkaa omanaan kerrankin, jättää ne vihaamansa ihmiset pienemmälle osalle ja hyväksyä vain ne jotka ovat hänet hyväksyneet. Etenkin tuo, että kelmit ovat köyhiä talonpoikia, kuulosti aluksi hassulta mutta myöskin järkeenkäyvältä ja katkeralta.

Hahmojen vuoksi tämä myöskin vaikuttaa hyvältä. Kirjojen pääkolmikko on loistava seikkailijakolmikko, tarpeeksi poikkeavia luonteenpiirteitä mutta yhtenäisyyttä ja keskenään koettuja asioita, ettei se ole vain sekoilua vaan hienoa seikkailua. Myöskin Ron/Hermione ja Harryn mahdollinen ikävävininä Ginnyn takia tulee tovottavasti ottamaan oman osansa tässä tarinassa. Etenkin Severus on tässä juuri se ihana ratkaiseva tekijä: suojeliuskohta oli jotenkin pysäyttävä ja sai miettimään, että millainen osa Lilyllä on tässä ja miten Harry suhtautuu tavatessaan vanhempiaan.

Kirjoitat hyvin ja järkevästi, lauseet ovat selkeitä muttei tylsiä ja kuvailu tasaista ja toimivaa. Jo tässä aloituksessa on rutkasti tunnelmaa ja jännitystä, ja tämä vaikuttaa ehdottomasti hyvältä ficiltä. Jään seuraamaan! : )

[Röhkö]

A/N: jei, kommentti!
Lils: kiitos ajatuksistasi! Olen imarreltu jo pelkästään siitä, että muistat nickini.
Severus oli minusta juuri sopivan mehukas hahmo oman fantasiapaikan kunkuksi. Hänestä tosiaan saa irti monenmoista.
Toivottavasti minun versioni hahmoista miellyttävät. Tarina on vasta alussa, mutta toivottavasti mielenkiintosi säilyy!

2. LUKU
PUOLIVERISEN PRINSSIN VALTAISTUIN

Harry väänsi itsensä pois Ronin alta ja nousi seisomaan. Hänen nilkkaansa särki.
  ”Kenen idea tämä oli?” Ron ärisi ja hieroi käsivarttaan.
”Dumbledoren muotokuvan”, Hermione yski.
  Harry katsoi ympärilleen. Linnan sisäpiha oli kaunis: joka puolella oli paljon eksoottisia puita sekä tavallisia niittykukkia. Erikoisin näky ei kuitenkaan ollut kolmivartinen tammi, vaan vähän matkan päässä seisova ryhmä koulukaapuisia lapsia, jotka tuijottivat heitä uteliaina. Koululaiset näyttivät todella nuorilta; heidän täytyi olla ekaluokkalaisia. Eräs punaposkinen tyttö piteli kädessään punatukkaista nukkea.

  ”Tämän on pakko olla valmistava velhokoulu”, Hermione sanoi hiljaa katsellessaan lapsia.
Harry ärähti yrittäessään laskea painoa kipeälle jalalleen.
  ”Rikkaiden koulu”, Ron mutisi. ”Minun vanhemmillani ei ollut varaa lähettää meitä harjoittelemaan taikomista ennen Tylypahkaa. Muriel-täti opetti meitä lukemaan.”
Harry värähti inhosta. Hermione otti esiin lumotun laukkunsa ja kaivoi sieltä purkin lihassalvaa. Hän ojensi sen Harrylle ja sanoi:
  ”Valmisteleva taikakoulu on tarkoitettu alle 11-vuotiaille velholapsille. He opiskelevat ilman taikasauvoja.”
Harry hieroi salvaa jalkaansa. Venähdys tuntui paranevan hetkessä. Velholapset tuijottivat heitä edelleen.
  ”Aluksi opetellaan tietysti vain perustaitoja, kuten lukemista ja kirjoittamista”, Hermione jatkoi, ”mutta samalla lasten pitää opetella hillitsemään sisäisiä voimiaan.”
  Harry ymmärsi, mitä Hermione tarkoitti: Harry muisti ne lukuisat kerrat, kun hän oli Dursleyden luona vahingossa osoittanut merkkejä piilevästä velhoudestaan. Ikävä kyllä hän ei todellakaan ollut osannut hallita voimiaan, vaan hän oli joutunut erilaisuutensa vuoksi ongelmiin.

Heidän pohdiskelunsa keskeytti kumea ääni, joka kantautui suurista kelloista pihamaan keskeltä. Ne muistuttivat kovasti Tylypahkan tornikelloja.
Pienet koululaiset lähtivät supattaen sisälle. Hermione käveli varmoin askelin heidän peräänsä.
  ”Mitä sinä teet?” Ron sihahti hänen peräänsä.
  ”Otan selvää, miksi Kalkaros rakensi tänne tunnelin”, Hermione vastasi ja pysähtyi kapealle ovelle, josta lapset olivat äsken menneet.
Ehkä tämä oli hänen vanha opinahjonsa, Harry tuumi. Toisaalta, hän ei ollut rikkaasta perheestä.
  ”Minua ärsyttää, koska en itse saanut koskaan mahdollisuutta päästä tällaiseen kouluun”, hän huokaisi.
Ron pyöräytti silmiään. Hän ja Harry seurasivat Hermionea sisätiloihin.

Käytävällä oli tungosta: lapset odottivat ilmeisesti opettajan saapumista.
  ”Keitä te olette?” kysyi se saparopäinen tyttö, joka piteli nukkea. Hän ei ilmeisesti osannut vielä lukea sanomalehtiä.
  ”Me olemme Tylypahkasta”, Hermione sanoi lempeästi ja kumartui lähemmäs tyttöä. ”Mikä tämän teidän koulunne nimi on?”
Tyttö kurtisti kulmiaan. Hän katsoi tutkivasti heidän kasvojaan. Harry vilkaisi taas nukkea: sillä oli melko eloisan näköiset, vihreät silmät ja pelottava hymy.
  ”Tylypahkasta en ole ennen kuullutkaan”, hän sanoi heidän kaikkien yllätykseksi, ”mutta tämä on Liljalinna.”
Omituinen nimi rujolle rakennukselle, Harry tuumi. Lisäksi oli hämmentävää, ettei noidanalku tuntenut Tylypahkaa.
 He eivät ehtineet kysellä pieneltä tytöltä enempää, koska yhtäkkiä hän kiiruhti mahdollisimman lähelle luokkahuoneen ovea.
Harry kuuli askeleita ja kääntyi niiden suuntaan.
  ”Sehän on – hemmetti, se on – ” Ron henkäisi ja osoitti lähestyvää naista.
Professori McGarmiwa saapui heidän eteensä. Hän päästi lapset luokkaan ja katsoi Harrya, Ronia ja Hermionea ankaralla opettajan ilmeellään. Harry tunsi valtavaa huojennusta nähdessään tutut kasvot. Ehkä McGarmiwa voisi neuvoa heille Liljalinnasta sopivat makuusalit, joissa he voisivat levätä muutaman tunnin.
  ”Keitä te olette?” Professori kysyä töksäytti. Myös hän oli pukeutunut mustaan kaapuun, vaikka yleensä McGarmiwa suosi Rohkelikon tupavärejä tai skottiruutua.
Ron naurahti.
  ”Anteeksi”, hän sanoi, ”me eksyttiin ja oltiin uteliaita. Tiedän, tiedän, me ollaan aina väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta voin vakuuttaa Professori, että Dumbledore olisi halunnut tätä...”
McGarmiwa ryki kurkkuaan.
  ”Minulla on oppitunti pidettävänä.”
Oli omituista, että Professori halusi sellaisena ajankohtana opettaa. Hän oli juuri taistellut kuolonsyöjiä vastaan. Miten McGarmiwa oli edes päässyt Liljalinnaan? Harry ei voinut kuvitella, että hänen melko vanha tupajohtajansa ryömisi ahtaassa tunnelissa.
  ”Harry tappoi sentään juuri Vol- Voldemortin”, Ron huomautti silmät pyöreinä, ”eikö olisi aika löysätä nutturaa?”
McGarmiwa katsoi Ronia erittäin tuimasti.
  ”Töykeää käytöstä!” hän tiuskaisi. ”Hölmö poika, Voldemortin tappoi herra Kalkaros eikä kukaan Harry.”
Sitten professori suoristi nutturaansa ja käveli rivakasti luokkahuoneeseen, jossa lapset odottivat. Ovi paukahti ja Harry ystävineen jäi käytävälle seisomaan.
  ”Voldemortin tappoi herra Kalkaros?” Hermione toisti epäuskoisena.
Harry tuijotti juuri sulkeutunutta ovea.
  ”Ehkä… ehkä McGarmiwa sai tietää, että Kalkaros oli koko ajan juonessa mukana”, hän ehdotti vaisusti.
Hermione tuhahti.
  ”Tuo ei ollut oikea McGarmiwa. Hän ei olisi voinut näyttää noin hyväkuntoiselta.”

He lähtivät kävelemään käytävää pitkin ja tutkivat samalla Liljalinnaa, joka muistutti kovasti heidän tuttua kouluaan. Seinillä oli tuttuja maalauksia ja lyhtypilarit olivat aivan samanlaisia kuin Tylypahkassa.
  ”Ehkä McGarmiwa on tehnyt itsestään kaksoisolennon, joka voi opettaa näitä lapsia”, Ron tuumi, kun he saapuivat linnan aulaan. ”Ehkä hän käyttää ajankäännintä.”
He ohittivat muutaman kiiltävän haarniskan, jotka Harry olisi voinut vaikka vannoa nähneensä joskus.
  ”Tai ehkä hänellä on identtinen kaksoissisko”, Harry ehdotti. Sitten hänen ajatuksensa lipuivat Frediin ja Georgeen, jotka eivät olleet enää iloinen ja ehjä kaksikko. Fred oli kuollut. Ajatus oli käsittämätön: kaksoset olivat saaneet hupia irti kaikista tilanteista. Harryn oli mahdotonta kuvitella George enää nauramassa ja vitsailemassa yhtään mistään ilman veljeään.
  ”Fred!”
Harry havahtui maan pinnalle, kun Ron huusi hänen korvansa vieressä.
  ”Fred!” Ron karjahti uudestaan.
Harry näki portaikon luona tutun punatukkaisen ja pisamanaamaisen pojan, jolla oli vantterat olkapäät. Hänellä oli mustat vaatteet, mutta valkoiseen liiviin oli kirjailtu punainen F-kirjain. Ilmiselvä Fred katsoi huutajaansa hämmentyneesti.
  ”Sinä olet elossa”, Ron parahti ja ryntäsi veljensä luokse.
  ”Siinä on viimeinen todiste”, Hermione sanoi kiivaasti Harrylle, ”me emme ole todellisessa maailmassa.”
Fredillä oli kädessään hopeinen tarjotin, jonka päällä oli yksi lasillinen kermakaljaa. 
  ”Minulla on kiire”, Fred sanoi ärtyneesti Ronille, ”isännällä on jano.”
Ron katsoi isoveljeään suu auki.
  ”Millä isännällä? Onko isä täällä?”
Fred käveli hänen ohitseen ja suuntasi suurille tammioville. Tylypahkassa vastaavat ovet johtivat Suureen Saliin.
  ”Minä kutsun kohta vartijat”, Fred tiuskaisi, ”eivät kyläläiset saa tulla linnaan hortoilemaan!”
Suuret ovet avautuivat itsestään.
  ”Minä olen sinun veljesi. Sitä paitsi teillä on surkeat vartijat”, Ron huomautti, ”me vain kävelimme sisään.”
Fred vilkaisi häntä nopeasti, mutta sitten hän lähti kuljettamaan tarjotinta saliin. Harry ystävineen riensi perään.

Edessä avautuva huone muistutti kovasti kooltaan ja rakenteeltaan Tylypahkan suurta salia. Neljä tupapöytää olivat kuitenkin poissa: tilaa hallitsi suuri ja pyöreä mahonkipöytä. Siellä, missä Tylypahkassa istuivat opettajat, oli suuri kultainen valtaistuin. Upeasti koristellulla tuolilla istui laiha, kalpea ja mustatukkainen nuori mies.
  ”Se on, Harry, se on – ” Ron änkytti nähdessään parikymppisen miehen.
  ”Puoliverinen Prinssi”, nuori Severus Kalkaros sanoi kovaa ja hymyili istuimeltaan.
Tämän täytyi olla jonkinlainen muisto, Harry aavisteli. Hänelle tuli kovasti mieleen Tom Valedron päiväkirja, josta nuori Valedro oli lopulta saanut ruumiillisen hahmon.
 Fred vei kermakaljan Kalkarokselle, joka ei edes kiittänyt.
  ”Palvele vieraitamme”, hän käski. Fred nyökkäsi nopeasti ja viiletti pois salista.
Nuori Kalkaros ei näyttänyt samanlaiselta kärsineeltä ja synkältä pojalta kuin ajatuseulassa; hänen hiuksensa eivät roikkuneet rasvaisina kasvoilla, vaan ne olivat siististi leikatut ja kiiltävät. Kalkaroksella oli musta kaapu, mutta se näytti arvokkaalta hopeisine vyönsolkineen ja lohikäärmeensuomukoristeineen. 
  ”Istukaa, olkaa hyvät”, Kalkaros käski ja osoitti isoa pöytää, jossa oli tilaa ainakin viidellekymmenelle hengelle.
Harry vilkaisi muita. Hermione nyökkäsi pelokkaasti.
  ”Missä me ollaan?” Ron kysyi ja tuijotti Kalkaroksen nuoriin kasvoihin epäluuloisesti.
Kalkaros nousi valtaistuimeltaan ja käveli lähemmäs heitä.
  ”Tämä on Liljalinna ja tuo kylä on minun valtakuntaani, Liljakylää”, hän selitti rauhallisesti ja viittasi kädellään lumottuun kattoon, ”te olette ilmeisesti tulleet tänne minun avullani.”
Hän hymyili leveästi.
  ”Öh, niin kai”, Hermione sopersi. ”Me löysimme salakäytävän rehtorin kansliasta.”
Fred palasi takaisin mukanaan kolme annosta lohta ja perunoita. Ron syöksyi heti ruoan kimppuun. Harryn vatsaa kivisti nälästä, mutta hän ei malttanut vielä koskea ateriaan.
  ”Te olette siis minun ystäviäni, koska olette löytäneet tienne salakäytävään”, Kalkaros nyökytteli päätään hyväksyvästi. ”Toivon, että viihdytte Liljalinnassa.”
Harry tarttui haarukkaan ja maistoi ruokaa. Se oli lämmintä ja herkkullista. Hänen olisi parasta pysyä hiljaa ja keskittyä syömiseen. Hermione osasi keksiä tällaisissa tukalissa tilanteissa uskottavia pakosuunnitelmia.
  ”Itse asiassa me emme voi jäädä kovin pitkäksi aikaa”, Hermione sanoi arasti. ”Meidän pitää palata Tylypahkaan.”
  Nuori Kalkaros käveli heidän taakseen, mikä tuntui epämiellyttävältä.
”Tylypahkaan?” Kalkaros hämmästeli. ”Mutta eihän Tylypahka ole enää sopiva paikka kenellekään. Ei sen jälkeen, kun Dumbledore kuoli.”
Ron nielaisi mahtavasti ja älähti:
  ”Itsehän sinä tapoit hänet.”
Harry vaistosi heti, että sitä ei olisi pitänyt sanoa. Kalkaroksen silmät tuimmuivat ja hän asteli nopeasti aivan Ronin eteen.
  ”Se kuului Dumbledoren suunnitelmaan! Minun piti tappaa hänet, jotta Pimeyden lordi uskoisi minua! Minua, joka viimein teki lopun myös itse Pimeyden lordista!” 
Ron katseli närkästyneesti Kalkaroksen mielipuolista raivoa.
  ”Entäs Harry?”
Kalkaros ojentui suoraksi ja siisti lohikäärmeensuomuisia hihojaan.
  ”Ei ole mitään Harrya.”
Ron kohotti kulmiaan.
  ”James Potter ja Lily Evans eivät koskaan saaneet yhteistä lasta”, Kalkaros selitti. ”Lily Evans ei koskaan mennyt Potterin kanssa naimisiin.”

Harry laski haarukan lautaselleen. Hänen vatsassaan möngersi ikävästi.
  ”Tämä on sinun unelmasi, eikö niin”, Hermione kuiskasi.
Kalkaros vilkaisi häntä nopeasti ja katsoi sitten koreaa valtaistuintaan. Vasta silloin Harry huomasi suuren taulun, joka oli asetettu seinälle lähelle Kalkaroksen tuolia. Maalauksessa oli kuvattu punatukkainen nuori nainen, jolla oli valkoinen ja pitkähihainen pitsimekko yllään. Naisella oli Harryn silmät ja nauravainen ilme.   Lily Evans piteli kädessään hiusharjaa ja kampasi tuuheita kutrejaan. Tämä maalaus ei liikkunut, kuten velhomaailmassa oli tapana.
  ”Minun unelmissani Lily Evans on vielä hengissä. Ikävä kyllä Voldemort tappoi hänet, jotta poika ei syntyisi…” Kalkaros kuiskasi ja käveli valtaistuimelle. ”Minä en voi tuoda Lilyä tähän paikkaan, koska muuten poika tulisi myös – Lily on niin tiukasti kiinni lapsessa. Jos Lily saapuisi tänne, Pimeyden Lordin kuvitelma saapuisi myös…”
Harry nousi pöydästä. Hänestä oli raukkamaista, että Kalkaros ei vieläkään uskaltanut nimetä Voldemortia.
  ”Meidän täytyy lähteä”, hän sanoi kovaa, ”ei ole hyvä elää unelmissa ja unohtaa elää.”
Kalkaros mutristi huuliaan.
  ”Sinä näytät liikaa Potterilta”, hän sanoi mietteliäästi, ”ärsytät minua.”
Sitten Kalkaros katsoi Hermionea ahnaasti mustilla silmillään.
  ”Minä tarvitsen prinsessan valtakuntaani, mutta koska en voi saada Lily Evansia, tarvitsen korvikkeen.”
Hän veti taikasauvansa esiin.
  ”EI!” Ron huusi ja syöksyi kauhistuneen Hermionen eteen.
”Uusi apupoika kelpaa myös”, Kalkaros sanoi virnistäen. Sitten hän heilautti taikasauvaansa ja huone täyttyi mahtavista kultaisista valonsäteistä.

[Lils]

Hui, jänskää!

Severuksen taikamaailma käy yhä mielenkiintoisemmaksi, mutta samalla myös surullisemmaksi. Liljalinna on tosi nätti nimi (hei tahdon tuollaisen linnan itselleni!) ja idea siinä on sopivan kaihoisa. Onneksi nuoret sankarimme eivät olleet liian fiksuja ja äkänneet heti; oli sopivan uskottavaa että heitä pti hetken vakuutella siitä, että se on toinen maailma eikä se vain popsahtanut heti samassa syttyvänä lamppuna heidän ajatuksiinsa. Severuksen kaikkivoipa luonne ja melkein katkera, kostonomainen tapa järjestellä ja määräillä kaikkea tuntui aika karmivalta, mutta samalla miestä ei voinut olla säälimättä; hän oli yrittänyt kaikkensa tehdäkseen Lilystä ja hänestä onnellisia yhdessä, mutta vaikka James heitettiin talonpojaksi ja kaikki muutettiin väärin päin, kuoli Lily-raukka ja jätti Severuksen yksin. Hermionen haluaminen prinsessaksi oli oikein hieno ajatus; yksinäinen ja hylätty Severus nyt tekee mitä tahansa saadakseen edes jonkun, sen verran itsekäs hän on.

Mikä taas jäi edellisestä luvusta häiritsemään mutta jonka unohdin mainita, on se, miten auliisti Dumbledore päästi heidät lähtemään toiseen maailmaan ja melkein määräsikin heidät sinne. Taikuuden pidätteleminen taulun takana oli mielenkiintoinen pikkuseikka, ja no, onhan Albus aika seikkailunhaluinen, kunnianhimoinen ja sellainen että olisi lähtenyt itsekin, mutta kun Dumbledoren muotokuva kuitenkin tiesi, mitä he olivat käyneet läpi ja kuinka väsyneitä he yhä olivat - ja miten vaarallinen tutkimusretki saattoi olla - olisi luullut sen menevän ennemminkin niin, että Albus olisi kertonut paikasta, mutta koettanut yhä estellä, ja itsepäiset pojat olisivat raahanneet Hermionen sinne ja tunkeutuneet väkipakolla. Dumbledoren huolettomuus oli ehkä vähän kummallista.

Tämäpä alkaa mennä jännittäväksi (ja luvunkin jätit kirotun siistiin kohtaan), jatkoa siis!

[Funtion]

Portit heidän takanaan pamahtivat kiinni, ja he jäivät linnan sisäpuolelle nalkkiin.
Mun oli pakko nauraa tälle kohalla, sillä musta toi sana “nalkkiin” on aivan kamala. :’D Mut toisaalta se sopi tähän lopetukseksi, sellaseks kevyeksi huumoriks (ainakin mua se nauratti…)

Huh, minkälainen ensimmäinen luku! Tosi jännittävä, mutta informoiva. Sun kirjoitustyylis on nättiä, sillä sä todellakin osaat kerronnallisen kirjoittamisen etkä takerru liikaa kuvailuun tai yritä leikkiä sillä (tai ainakaan et tässä ficissä, enhän mä noista muista tiiä kun tää on eka minkä sulta luen.)

Nää hahmot on hyvin aitoja, tosin Ronin kohalle kaipaisin enemmän sellasta purevuutta, nasevuutta, jonkinlaista huumoria? Emmä tiä, mulle vaan on tullu semmoinen ihanan rempseä kuva siitä Rowlingin kirjoittamana. Mut eihän kukaan meistä pysty täydellisesti kirjoittamaan Rowlingin hahmoista, onhan se kiva että hahmot ei oo ihan suoria kopioita. : )

Tää ficci kyllä täysin yllätti mut. Toi otsikko sai mut vaan kuvittelemaan jotain prinsessalinnaa ja Tuhkimoita, mutta sittenhän mä tajusin, että tolla viitataan Severukseen. Ja tää koko asetelma on ihana: Severus on niin rakastunut Lilyyn että se loi oman valtakunnan? Tai sitten ei, voi olla että nää mun arvaukset menee ihan pieleen. Mut nyt alotan ton toisen luvun lukemisen innokkaasti, saas nähä mitä tuleman pitää!

*

Se oli lämmintä ja herkkulista.
Yksi ällä puuttuu, tuossa pitäisi lukea herkullista.

”James Potter ja Lily Evans eivät koskaan saaneet yhteistä lasta”, Kalkaros selitti. ”Lily Evans ei koskaan mennyt Potterin kanssa naimisiin.”
Apua… Severushan on ihan sekaisin! : o

HUI kamala miten jännä tää on! Ja nyt mä oon niin kiitollinen siitä, että linkkasit tän Kommenttikampanjaan, sillä muuten mä en ois eksynyt tätä lukemaan (sillä luen äärimmäisen harvoin jatkoficcejä.) Tää ficci on aivan uskomaton.

Sä oot saanut tähän ihanasti tunnelman mukaan, vaikka et kauheasti kuvaile tapahtumia (en siis väitä ettet kuvailisi, yritin vain sanoa, että en ole tottunut näin vähäiseen kuvailuun.) Tää ficci oikein imi mut mukaansa, tässä oli ihana jännitys koko ajan päällä ja mä vaan janosin tätä lisää ja lisää.

Jään ehdottomasti seuraamaan. Ah, kiitos tästä. <3

[Röhkö]

A/N: oi joi, nyt tuli niin muhkeita kommentteja että pakko laittaa jatketta saman tien!
Lils: niin, Dumbledoren hörhöilystä: ajattelin, että muotokuva on vähä-älyisempi kuin oikea Dumble. Taulu ei varsinaisesti usuttanut kolmikkoa taikamaailmaan, vaan pyysi heitä tuhoamaan/tukkimaan sen. Muotokuva ei tiedä, mitä häneen takaansa löytyy, kuten hän alussa totesi.
Mukavaa, että olen onnistunut säilyttämään mielenkiinnon :)
Funtion: itseasiassa mietin kovasti, soveltuuko `nalkki´ tuohon kohtaan, käytän moista sanaa harvoin! Kerrankin oli tilaisuus... Ja kuvailusta, se ei todellakaan ole minun juttuni. Yritän sopivassa suhteessa sisällyttää sitä tarinaan.
Ronista sen verran, että hän on minun lempihahmoni koko saagasta ja siksi minulle todella vaikea ficihahmo. No, tässä tarinassa hänen veljensä on juuri kuollut, joten en heti tehnyt hänestä vitsailijaa. Tulevissa luvuissa kuitenkin myös huumorikasta Ronia.
Kiitos tarkkanäköisyydestä ja kiinnostuksesta! Tässä lisää jännitettävää:

3. LUKU
KÖYHÄT RITARIT

Harry pakeni Kalkaroksen äkäisiä loitsuja pöydän alle. Hän näki, kuinka kultainen valo osui Hermioneen ja nosti hänet muutaman jalan korkeudelle. Kieppuvat valonsäteet pukivat Hermionen valkoiseen mekkoon – samanlaiseen kuin Lilyllä muotokuvassa. Hänen hiuksensa silenivät ja muuttuivat punaisiksi.

Ron sen sijaan sai ylleen samanlaiset vaatteet kuin Fredillä, mustat housut ja valkoisen palvelijan liivin.
Harry sieppasi oman taikasauvansa esiin. Onneksi hän oli tajunnut korjata sen seljasauvalla.
  ”Tainnutu!” hän karjaisi ja tähtäsi Kalkarokseen.
Mitään ei tapahtunut. Punainen valosuihku loisti poissaolollaan.
  ”Teidän taikasauvanne eivät toimi täällä”, Kalkaros nauroi. ”Tämä on minun valtakuntani.”
Harry väisti taas kultaista loitsusädettä. Hän juoksi salin oviaukolle.
  ”Ystäväsi eivät voi poistua kylästä!” Kalkaros huusi ja yritti jälleen kirota Harryn. ”He ovat minun omaisuuttani, koska minä olen loitsinut heidät!”
  ”EI!” Harry huusi ja yritti saada taikasauvansa toimimaan, turhaan.
Ron ja Hermione katsoivat häntä järkyttyneinä. He juoksivat Harryn luokse, joka väisti taikaa eteisaulaan.
  ”Apupoika, hae kylästä sopiva kamarineito uudelle prinsessalleni”, Kalkaros komensi heidän peräänsä. Hän ei näyttänyt välittävän, vaikka Harry pääsi pakoon. Sen sijaan ovet sulkeutuivat heidän perässään.

Ron nyki kummallisesti käsiään, kun he pääsivät pihamaalle. Lapset olivat jälleen välitunnilla ja osoittelivat heitä.
  ”Hemmetti, Harry, minusta tuntuu, että minun on pakko totella!”
Ron käveli vastahakoisesti kohti porttia. Samalla hän yritti repiä valkoista liiviä yltään, mutta se ei totellut.
  ”Harry, Kalkaros ei anna minun riisua vaatteita!”
Hermione näytti kasvoistaan yhä itseltään, mutta hänen silmänsä olivat nyt täsmälleen samanväriset kuin Harryn – ja Lilyn. Hän seurasi poikia portille, mutta sen edemmäs hän ei päässyt. Kalkaros oli ilmeisesti lumonnut hänet liikkumaan vain linnassa.
  ”Mene onkalosta takaisin Tylypahkaan ja hae apua”, Hermione sanoi nopeasti. Hän kosketteli järkyttyneenä uusia punaisia hiuksiaan. 
Ron tarrasi Hermionen olkapäihin, jotka olivat valkoisen pitsin peitossa. Kultaiset, puunlehtiä muistuttavat kirjailut kiersivät hänen hihojensa ympäri. Hän näytti todella kauniilta. 
  ”Minä olen pahoillani. Tämä sotku on minun syytäni!” Ron sopersi.
Hermione pudisti päätään.
 ”Älä hölmöile. Me ollaan tässä yhdessä.”
Ron suuteli Hermionea, joka tärisi hienoisesti.
  ”Minä en anna sen nilviäisen tehdä sinulle mitään pahaa”, Ron sanoi vakavana, kun pääportti aukesi ja naarashirvisuojeliukset tulivat jälleen esiin.
Hermione puristi vielä nopeasti Ronin kättä, ennen kuin pojat lähtivät rivakasti kohti kylää. Harry näki molempien ystäviensä kasvoilla kyyneliä. Hän itse uskoi vakaasti siihen, että tämä typerä ongelma saataisiin pian ratkaistuksi.

  ”Kamarineito… mikä se sellainen edes on?” Ron tiuskaisi, kun he pääsivät taas kauppakadulle.
  ”Tuskin sillä on väliä, kenet sinä viet”, Harry huomautti, ”minä menen nyt. Yritä pärjätä!”
Sitten Harry lähti juoksemaan niin nopeasti kuin hänen jaloistaan lähti. Ikävä kyllä hän ei ollut kaikkein vahvimmillaan. Voldemortin tuhoaminen oli vienyt häneltä paljon voimia.
Mäessä hänen oli pakko kävellä ja pidellä kylkeään. Hänen sydämensä tuntui olevan räjähtämispisteessä, kun hän saapui huohottaen niitylle.
Tunnelin suu häämötti jo edessä. Hän oli melkein perillä, kunnes suuri sarvipäinen hirvi tukki hänen tiensä.
Harry lysähti maahan. Hän ei jaksanut enää.
  ”Mene pois”, hän pyysi hirveltä ja tunsi itsensä typeräksi.
Miksi joka paikka oli täynnä näitä pahuksen hirviä?   
Eläin katsoi häntä suurilla ruskeilla silmillään. Sillä oli tavattoman pitkät jalat ja valtava kuono.
  ”Älä vain sano, että sinä olet James Potter”, Harry tuhahti ja yski hengästyneenä.
Hirvi nyökytti päätään.
  ”Isä”, Harry pyysi henkeä haukkoen, ”vai mikä hemmetti sinä minulle tässä maailmassa oletkaan, päästä minut kotiin!”
Hirvi pudisti päätään. Harry poimi maasta kiven ja viskasi sen eläintä kohti vihaisesti. Kivi osui lapaan, mutta James Potter ei hievahtanutkaan. Sen sijaan se hirnahti, aivan kuin se olisi nauranut.
  ”Äh”, Harrya turhautti, ”pitääkö minun lausua salasana?”
Hirvi nyökkäsi taas. Harry kirosi. Sarvihaara pudisti päätään.

Lopulta Harry nousi seisomaan, käveli lähemmäs hirveä ja silitti sen karheaa turkkia.
  ”Muutu ihmishahmoosi”, Harry pyysi. ”Minä haluan jutella.”
Hirvi vilkaisi linnan takana laskeutuvaa aurinkoa. Sitten se alkoi kutistua ja kaljuuntua.
Hetken kuluttua Harryn edessä seisoi James Potter, jolla oli rikkinäiset kangashousut ja koinsyömä paita. Hänen silmälasinsa oli nähtävästi korjattu useampaan kertaan rautalangalla. James oli laihempi kuin Harry, mikä oli melkoinen saavutus. Jamesin likaiset hiukset olivat lyhyemmät kuin ajatuseulan muistoissa: niihin ei saisi edes pöyhimällä minkäänlaista vaikutelmaa siitä, että James olisi juuri noussut luudanvarrelta.
  ”Työt loppuisivat joka tapauksessa kohta”, James sanoi ja venytteli. ”Tunneliin ei pääse auringon laskettua.”
 Harry katsoi häntä kulmat koholla.
  ”Sinun täytyy auttaa minua!”
James katsoi häntä surullisesti.
  ”Ruhtinas Ruikuli ei halua auttaa sinua, joten en minäkään voi.”
Harry puri hammasta.
  ”Missä sinä olit, kun me tultiin tänne tunnelista?”
James hieroi niskaansa.
  ”Ei minun tarvitse vahtia niitä, jotka saapuvat tänne. Minun tehtäväni on valvoa, etteivät irvikuvat karkaa todelliseen maailmaan”, hän selitti.
Harry huokaisi. Mitä hän nyt tekisi? Hermione ei voinut jäädä ikuisesti Kalkaroksen puolisoksi. Ron ei todellakaan tulisi toimeen kotitontun roolissa.
  ”Minä en ole irvikuva! Minä olen todellinen, Harry Potter, sinun poikasi!” Harry huusi kimpaantuneena.
 James kurtisti kulmiaan.
  ”Niinhän ne kaikki sanovat. Onko sinulla yösija?” James kysyi. Maisema heidän ympärillään alkoi hämärtyä. Harry naksautti kieltään.
  ”On, tuolla tunnelin toisessa päässä.”
James pyöräytti silmiään.
  ”Voit viipyä vähän aikaa meillä”, hän tokaisi ja heilautti kätensä Harryn olalle. Hän ohjasi heidät alas mäkeä, jälleen kylään.
   ”Miten vapaa tahto sinulla on?” Harry uteli. Hän halusi tietää, oliko Jamesin hahmo vain Kalkaroksen mielen luoma vakooja. Ehkä se mitä hän sanoi Jamesille, olisi sama kuin puhuisi suoraan nuorelle Kalkarokselle.
  ”Ei Kalkaros pysty luomaan kenenkään toisen ajatuksia”, James sanoi mielissään, ”minä olen sellainen, millaiseksi James Potter on syntynyt. Kalkaros voi vaikuttaa vain asemaani.”
Hänen ilmeensä vakavoitui hetkessä, kun hän katsoi edessä siintävää tummaa linnaa.
  ”Muutenhan Lily Evans olisi täällä…”
 Harry katsoi nuorta isäänsä edelleen uteliaasti.
  ”Joku piti uhrata, että Voldemort ei päässyt tähän… kammottavaan paikkaan”, James jatkoi. Hän ei katsonut Harrya. ”Minun poikani…”
Jamesin ääni sortui. Harry tarttui hänen käteensä.
  ”Isä, se olen minä, Harry.”
James pudisti päätään: kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
  ”Edes minua ei ole enää.”

Harry ei ymmärtänyt. Eikö hän, oikea Harry, kelvannut epätodelliselle Jamesille? Lisäksi häntä hämmensi, että Kalkaros salli animaagien vartioida valtakuntaansa. Animaagien, jotka olivat pilanneet hänen kouluvuotensa. Toisaalta Jamesin vaatteista saattoi päätellä, ettei hänen osansa ollut kummoinen.
Harry ja James saapuivat rapistuneen hökkelin eteen, joka oli syrjässä kaupoista. Tienviitassa luki Kehrääjänkuja.
  ”Tämä on hänen lapsuudenkotinsa, Kalkaroksen nimittäin”, James sanoi katkeralla äänellä ennen kuin astui sisälle. ”Hän laittoi meidät asumaan tänne.”
Tiilitalo näytti siltä, kuin se olisi revitty paikoilleen toisaalta. Muutama ikkunoista oli laudoitettu umpeen. 
  ”Teidät?” Harry oletti näkevänsä isovanhempansa, mutta nuhjuisessa olohuoneessa istuivatkin nuori Sirius ja Peter Piskuilan, jotka eivät näyttäneet lainkaan siltä, millaisina Harry heidät muisti. Heidän kasvonsa näyttivät todella kelmeiltä katosta riippuvan kynttilälampun valossa.
 Ennen pullea ja ovelailmeinen Matohäntä oli nyt ruipelo poika, jolla oli toisen käden tilalla selvästi rotan käpälä. Harry irvisti. Voldemortin lahjoittama hopeakäsi oli pelastanut hänen henkensä Malfoyn kartanossa. Tuo käpälä ei varmasti takaisi samanlaista onnea.
Sirius oli myös laiha ja rääsyasuinen. Hänen mustat hiuksensa valuivat elottomina ja rasvaisina kasvoille, jotka olivat paljon koiramaisemmat kuin todellisen nuoren Siriuksen kasvot.
  ”Kuka tuo on?” Sirius kysyi, jolloin Harry näki terävät hampaat. Aivan kuin hänen kummisetänsä olisi jämähtänyt osittain omaan animaagihahmoonsa.
James istui rennosti vanhaan keinutuoliin ja asetti kädet niskan taakse.
  ”Ruikulin uusi keksintö, minun poikani ja sinun kummipoikasi. Hän yrittää ilmeisesti kiduttaa meitä vielä vähän lisää.”
Harry tunsi olonsa tukalaksi. Tämä paikka tuntui todella väärältä tai paremmin sanottuna vääristyneeltä.
  ”Miksi sinä kutsut häntä Ruikuliksi?” Harry kysyi. ”En usko, että se helpottaa teidän elämäänne.”
James kohautti olkiaan.
  ”Ei hän kuule meitä.”
Harry käveli nuoren kummisetänsä luokse.
  ”Millä te elätte?”
Jos tätä voi elämiseksi kutsua, Harry tuumi.
Sirius pureksi homeisen näköistä leipää.
  ”Minä hoidan erään lehmätilan susiongelmaa”, hän vastasi ruoka suussa, ”Matohäntä kuljettaa talonpoikien viestejä ja välttelee kissoja.”
James haukotteli.
  ”Harry-niin-sanottu-poikani, jos aiot selvitä täällä, sinunkin pitää hankkia itsellesi töitä.”
Hän kaivoi Harrylle ohuen peiton, jonka kanssa hänen oli määrä nukkua lattialla.
  ”Minulla on huomenna tehtävä”, Harry sanoi, ”aion selvittää salasanan, jonka avulla me pääsemme kotiin.”
Sirius kapusi omaan petiinsä, joka oli kolmikerroksisen sängyn ylimmäinen.   
  ”Vain Rasvaruhtinas tietää tunnussanan. Sinun pitäisi olla sisäpiirissä, jotta hän kertoisi sen sinulle. En oikein usko, että hän tekee sinusta ritaria…”

Mutta Harrylla oli jo ystäviä linnan sisällä. Ehkä Hermione keksisi ratkaisun.
Kun muut täyttivät pienen ja tyrmää muistuttavan makuuhuoneen kuorsauksella, Harry ihmetteli, missä Remus Lupinin muisto mahtoi olla.

[Röhkö]

A/N: ja jatkoa, jotta päästään tarinassa eteenpäin ja saatte lisää kommentoitavaa

4. LUKU
KAMALUUKSIEN SAMMIO

Hermione repi naurettavan pitsimekon yltään. Hän hymyili tyytyväisenä, kun muutama kultainen nappi lennähti selästä lattialle. Hän pani merkille, että napeissa oli pieni käärmekuvio.
  ”Leidi, varovasti”, sanoi arka tyttö, kamarineito, jonka Ron oli tuonut Liljakylästä. Tytöllä oli ruskeat, kiillottomat hiukset ja pitkät kasvot.
Hermione ei välittänyt varoituksista. Hän viskasi pitsimekon lattialle ja tarttui kamarineidon ojentamaan yöpukuun. Sekin oli valkoinen ja vanhanaikainen: aivan kuin hän olisi yhtäkkiä päätynyt Jane Austenin romaanin päähenkilöksi.
He olivat suuressa makuusalissa, joka oli tarkoitettu yksinomaan Hermionen käyttöön. Ikkunat olivat suuret ja niistä näki hyvin kylään.
Hermione oli huojentunut, kun hänen ei tarvinnut jakaa vuodetta linnan isännän kanssa. Hän pelkäsi, että sellaiset ajat saattoivat olla vielä edessä.
Säikky kamarineito kumartui ottamaan mekon lattialta. Hermione katui hieman äksyilyään: ei ollut tuon hiirulaismaisen naisen syy, että Hermione oli tässä turkasen linnassa vankina.
  ”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi naiselta, joka oli pukeutunut vaatimattomaan ruskeaan hameeseen ja esiliinaan. Hänen täytyi olla suunnilleen samanikäinen kuin Hermione, mutta hänen pukeutumistyylinsä ja käyttäytymisensä saivat hänet vaikuttamaan melkein keski-ikäiseltä. Hänen silmiensä ympärillä oli uurteita ja kädet näyttivät siltä, että nainen oli tottunut tekemään raskasta työtä.
  ”Petunia”, kamarineito vastasi hiljaa. Hän hypisteli käsiään hermostuneesti.
  ”Hyvä on, Petunia. Sinä saat auttaa minua karkaamaan täältä”, Hermione sanoi jämäkästi.
Petunia katsoi häntä kauhuissaan. Jokin hänen mantelin muotoisissa, rusehtavissa silmissään oli hämmentävän tuttua.
  ”Mutta Puoliverinen Prinssi tappaisi minut!”
Hermione pudisti päätään. Petunia oli vain kuvitelma; ei sellaista olentoa kannattanut sääliä.
  ”Minun tehtäväni on vain harjata sinun hiuksiasi ja neuvoa sinut kylän tavoille”, Petunia änkytti.
Hän nappasi hiusharjan yöpöydältä ja istui Hermionen viereen sängylle. Ensin hän irrotti kultaiset lehtisomisteet punaisista kutreista ja alkoi selvitellä takkuja. Hermionea väsytti suunnattomasti, mutta hän antoi Petunian siistiä uudet hiuksensa. Hän päätti hyödyntää vaitonaisen hetken ankaraan pohdintaan.
Kalkaros oli rakentanut tästä paikasta jonkinlaisen pakopaikan todellisuudesta. Nuori Kalkaros, joka hallitsi linnaa, oli ilmeisesti jonkinlainen ihanteellinen vääristymä Puoliverisestä Prinssistä. Tämän kaiken täytyi olla alun perin oikean, aikuisen Kalkaroksen luomus. Samoin McGarmiwa ja kaikki muut asukkaat. Tylypahka oli ilmeisesti tärkeä esikuva tälle rakennukselle, jossa piinattu Kalkaros oli opiskellut ja opettanut vuosia.
Mutta todellinen Severus Kalkaros oli ollut pohjimmiltaan hyvä. Hän oli ollut lojaali Dumbledorelle. Tuo itsepäinen teini, joka käskytti Hermionen tuttuja, ei voinut olla kenenkään muun kuin katkeran nuorukaisen ihanne. Ehkä tämä paikka oli todella vanha. Mutta toisaalta, tunneli sai alkunsa rehtorin kansliasta, eikä Kalkaros ollut viettänyt siellä aikaa kuin vajaan vuoden itsekseen. 
Hermionen uusi ulkomuoto johtui varmasti Harryn äidistä, Lily Evansista. Maalauksesta ja naarashirvistä päätellen Lily oli Kalkarokselle edelleen tärkeä.
Itse asiassa pelkkä makuusali kieli Kalkaroksen tunteista: ikkunalaudalla oli liljoja ja hyllyssä taikaliemistä kertovia kirjoja. Hermione muisti koululaisen nuken, jolla oli punaiset hiukset ja vihreät silmät. Harryn äidin muisto näkyi kaikkialla vahvasti, jopa linnan nimessä.

Harry ei ollut vielä palannut auttamaan heitä. Ehkä aika kului tässä paikassa nopeammin – tai ehkä ei ollenkaan, mistä sitä tiesi. Hermione ei ollut nähnyt Ronia moneen tuntiin; kamarineito oli lähetetty hänen huoneeseensa yksin.
Jossain linnan uumenissa, ehkä keittiössä tai pannuhuoneessa, Ron oli varmasti turhautunut ja vihainen: hän oli perinyt Muriel-tätinsä lyhyen pinnan. Ehkä Fred auttaisi Ronia selviytymään. Linnan huonoin puoli oli ehdottomasti se, ettei siellä voinut käyttää taikasauvaa.
  ”Aiotko sinä jäädä tänne linnaan asumaan?” Hermione kysyi uudelta kamarineidoltaan.
Petunia sitoi hänen hiuksiaan paksulle letille.
  ”Minä menen yöksi kotiin. Ostan palkkarahoilla ruokaa vanhemmilleni.”
Hermione huokaisi. Puoliverisen Prinssin mielikuvitusleikki tuntui todella yksityiskohtaisesti suunnitellulta.
  ”Voisitko viedä puolestani viestin sille punatukkaiselle pojalle, joka toi sinut tänne?” Hermione kysyi ja otti mahonkiselta yöpöydältä pergamentin ja sulkakynän. Hän kirjoitti siihen:

Ron, en ole kuullut Harrysta vielä mitään. Aion nukkua tämän yön linnassa. Yritän suostutella Kalkaroksen aamulla päästämään meidät pois.

Sinun,
Hermione

Oli omituista kirjoittaa Ronille, joka ei ollut enää vain hänen hyvä ystävänsä. He eivät olleet vielä päässeet edes kunnolla nauttimaan voitosta, kun heidät jo erotettiin toisistaan.
Hermione ojensi lyhyen kirjeen Petunialle, joka piilotti sen esiliinansa taskuun.
  ”Se poika oli todella kummallinen, vaikka hän teki minulle suuren palveluksen palkatessaan minut”, Petunia sanoi ja alkoi tehdä lähtöä, ”hän yritti ensin värvätä meidän kylämme sepästä, Viktor Krumista, kamarineitoa.”
Hermione nielaisi. Miksi ihmeessä Viktor oli täällä? No, hän oli Durmstrangista. Ehkä hänellä oli jotain kerrottavaa maansa kuuluisasta sauvasepästä tai Irkoroffista – tai ehkä Kalkaroksella vain oli todella kiero mielikuvitus.
Petunia sulki oven perässään. Hermione ajatteli jälleen Ronia.
Minä rakastan sitä hölmöä, Hermione tajusi. Mutta koska hän saisi tilaisuuden kertoa siitä Ronille itselleen? Hermione sammutti kynttilän ja kaivautui peittojensa alle. Hän puristi tyynyä ja vaipui levottomaan uneen.

Petunia herätti hänet kihnuttamalla paksut samettiverhot ikkunan edestä. Lempeät auringonsäteet valaisivat suuren makuuhuoneen.
  ”Teitä odotetaan aamiaiselle”, Petunia sanoi arasti.
Hermione haukotteli ja muisti sitten, missä oli. Painava ahdistus kouristi hänen vatsaansa. Vasta eilen hän oli osallistunut Tylypahkan taisteluun, suudellut Ronald Weasleytä ensimmäisen kerran elämässään ja todistanut Tom Valedron kuolemaa. Sitten hän oli päätynyt salaisen käytävän kautta Kalkaroksen mielikuvitusmaailmaan.
Hermione riuhtaisi peiton päältään ja liukui korkealta pylvässängyltä kylmälle lattialle. Petunia riensi auttamaan aamutossut hänen jalkoihinsa. Hän näytti jatkuvasti pelkäävän, että hän ei hoitanut tehtäväänsä kunnolla.
  ”Äh, ei sinun tarvitse palvella minua”, Hermione huomautti, ”sinä olet kamarineito, et palvelija.”
Hän otti Petunian tuoman vihreän leningin ja puki sen nopeasti ylleen. Hän tunsi olonsa nöyryytetyksi: ei kukaan käyttänyt sellaisia asuja jatkuvasti, varsinkaan arkisin. Vihreässä mekossa oli korsettiyläosa, jonka Petunia kiristi tiukalle.
  ”Eikö täällä ole tavallisia mustia kaapuja, joita kaikki muut käyttävät?” Hermione jupisi ja yritti hengittää. Ihan kuin häntä ei olisi jo ahdistanut tarpeeksi muutenkin.
Petunia kohautti olkiaan.
  ”Värit on varattu arvon prinsessaa varten.”
Mekko oli kieltämättä huolellisesti tehty. Helmaan oli upotettu kultaisia käärmekuvioita.
He lähtivät yhdessä alakertaan; tosin Petunia näytti pitävän huolen siitä, että hän oli kokoajan taaempana kuin Hermione.
Suuri pyöreä pöytä notkui herkuista: siellä oli appelsiinimehua, nakkeja, piirakoita, marjoja ja eksoottisia hedelmiä.
Kalkaros istui pöydän ääressä, mutta hänen lautasensa oli tyhjä. Palvelijat, Fred ja Ron, seisoivat hänen vieressään.
Hermione vilkaisi nopeasti Ronia, joka katsoi häntä surullisesti hymyillen. He eivät voisi keskustella ”Prinssin” läheisyydessä.
  ”Onko tuo sinun uusi kamarineitosi?” Kalkaros kysyi, kun huomasi varautuneen Petunian.
Hermione nyökkäsi ja asettui pöytään. Fred kaatoi hänelle mehua. Mahtoiko hänen kaksoisveljensä olla linnassa myös?
 ”Mielenkiintoista”, Kalkaros sanoi hitaasti ja hieroi leukaansa. ”Tuo on… ”
Mutta hän vaikeni ja haukkasi palan leipää.
  ”Tiedätkö, minusta tämä pyöreä pöytä on toimiva”, hän mongersi suu täynnä sämpylää, ”ei tupia, ei erimielisyyksiä! Kaikki istuvat yhdessä paikassa samanvertaisina ja näkevät toisensa.”
Hermionen oli pakko olla samaa mieltä: jako neljään eri tupaan kiristi tylypahkalaisten oppilaiden välejä ja loi kilpailutilanteita.
Mutta toisaalta, kilpailutilanteet opettivat puolustamaan itseään. Elämä ei ollut aina ystävällinen ja huomaavainen.
Salin katto, joka oli yhtä lumottu kuin Tylypahkan vastaava, hehkui oranssina. Hermione päätti, että hänen oli parasta mennä suoraan asiaan.
  ”Minä en kuulu tänne”, Hermione sanoi vakaasti, ”minä haluan lähteä.”
Kalkaros kalautti hopeisen juomapikarinsa pöydälle niin että mehua loiskui ympäriinsä.
  ”Joko sinä käyttäydyt tai joudut pedon seuraksi tyrmään.”
Hermione nojasi taaksepäin. Mitä Prinssi mahtoi tarkoittaa Pedolla? Ehkä hänellä oli kolmipäinen koira.
  ”En yhtään ihmettele, että Lily Evans torjui sinut. Sinä et todellakaan osaa puhua naisille!”
Ron tyrskähti siivousliinaansa. Kalkaroksen kasvoilla kuohahti viha.
  ”Sinä olet Lily Evans tästä päivästä lähtien!”
Hermione hätkähti ja tuijotti häntä vihaisesti. Muista, että perustelu on paras puolustus, Hermione vakuutti itselleen.
  ”En minä voi olla Lily Evans”, hän huomautti, ”hän oli – ”
  ”Jästisyntyinen”, Kalkaros vastasi hänen puolestaan, ”jästisyntyinen, taitava noita, rohkelikko ja kipakka mutta lämminhenkinen.”
Sekä rakastanut, mutta ei sinuun, Hermione ajatteli kiivastuneesti. Ron toi hänelle tarjottimella annoksen paahtoleipiä.
  ”Sinun täytyy syödä”, Ron kuiskasi.
Kiitollisena Hermione otti leivät ja hipaisi palvelijansa kättä. Hän aavisteli, että se olisi hänen päivänsä paras hetki.
Liljalinnan oppilaat olivat ilmeisesti jo tunneilla, koska salissa ei ollut muita ruokailijoita.
  ”Miksi sinä haluat opettaa niitä lapsia?” Hermione kysyi tuimasti vastapäätä istuvalta Kalkarokselta. Oli omituista, että mies oli luonut kouluntapaisen paikan, vaikka hän ei koskaan ollut osoittanut kovin suurta intoa opiskelijoita kohtaan. Sen sijaan Kalkaros oli ivannut varsinkin rohkelikkoja ja napsinut heiltä kernaasti pisteitä.
  ”Lily olisi halunnut tätä”, Kalkaros vastasi hiljaa.
Niinpä tietysti.
  ”Hän tiesi aina, että minusta tulee opettaja”, Kalkaros sanoi.
Hermione söi viimeisen palan paahtoleivästään. Hän yritti olla ajattelematta, että hänen pöytäseuransa oli sairas, pakkomielteinen ja epätodellinen.

Kalkaros nousi pöydästä ja viittoi Ronin siivoamaan astiat.
  ”Minä haluan näyttää sinulle jotain”, Kalkaros sanoi hymyillen.
  ”Mitä?” Hermione tiuskaisi.
Kalkaros viittoi häntä seuraamaan.
  ”Ehkä hänellä on täällä piilotettuna lauma vihaisia Nevillejä”, Ron kuiskasi.
Hermione tirskahti. Hän muisti, kuinka Neville oli ensimmäisellä luokalla yrittänyt estää heitä karkaamasta Viisasten kiven luokse.
Fred tönäisi Ronia kylkeen ja suutahti:
  ”Ei vitsejä! Prinssi ei voi sietää keljuilua!”
Oli omituista kuulla sellaista Fred Weasleyn, pilailupuodin perustajan, suusta.
Kalkaros ei ilmeisesti ollut kuullut naljailua, koska hän antoi Ronin olla. Hän asteli rehvakkaasti aulaan, ja Hermione näki parhaaksi seurata. Myös Ron tuli uhkarohkeasti perässä. Kalkaros johdatti heidät yllättäen vessaan.
  ”Apupoika, sinä voit jäädä puhdistamaan pönttöjä hammasharjalla. Minä ja prinsessani menemme Kamaluuksien sammioon.”
Hermione kohotti kulmiaan.
  ”Selvä”, Ron tuhahti, ”missä Prinssin hammasharja on?”
Kalkaros tönäisi hänet maahan ja puhutteli erään lavuaarin peiliä:
  ”Avaudu.”
Peili totteli, ilman kärmeskieltä. Pesualtaat väistyivät ja pian Hermione näki edessään kaivoa muistuttavan aukon. Aivan kuin he olisivat olleet matkalla Salaisuuksien kammioon. Sinne, missä Hermione oli tuhonnut Puuskupuhin kupin.
  ”Minä tarvitsin paikan pimeimmille muistoilleni”, nuori Kalkaros selitti ja sipaisi mustan hiussuortuvan korvansa taakse. ”Haluan näyttää ne sinulle.”
Hermione värähti.
  ”Minä en halua nähdä niitä.”
Kalkaros tarttui hänen hartioihinsa. Vahva myskin tuoksu tulvahti Hermionen nenään. Sivusilmällä hän näki Ronin uhkaavan katseen.
  ”Sinun täytyy nähdä ne”, Kalkaros kuiskasi virnistäen, ”minun pimeimmät muistoni herättävät sinussa varmasti tunteita, jotka auttavat sinua asettumaan tänne minun pikku valtakuntaani.”
Sitten nuori Kalkaros vetäisi Hermionen mukanaan Kamaluuksien sammioon.

Matka oli yhtä epämukava ja töyssyinen kuin Basiliskin luolaan. Lopulta he tömähtivät likaiseen veteen, joka ylsi Hermionea polviin. Hänen hienon mekkonsa helma kastui.
  ”Tuolla vedessä ne lilluvat”, Kalkaros sanoi hiljaa, ”minun pahimmat muistoni.”
Hermione katsoi vettä inhoten. Hän erotti muutamat kasvot, jotka haihtuivat ennen kuin hän osasi yhdistää niitä kehenkään.
Kalkaros kahmaisi vettä kämmenelleen. Hän työnsi käden Hermionen naaman eteen ja komensi:
  ”Juo!”
Hermione perääntyi ja pudisti päätään. Kalkaros veti taikasauvansa esiin.
  ”Juo tai minä teen sinusta pahan muiston!”
Hermione mulkaisi häntä, otti vettä kämmenelleen ja joi. Ihme kyllä, sammion vesi maistui todella raikkaalta.
Kolkot seinät hänen ympäriltään katosivat. Tumma vesi kieppui hänen ympärillään kohisten ja kuljetti Hermionen ajassa taaksepäin.

Ensin hän näki muiston, jossa noin 17-vuotias Kalkaros käveli Tylypahkan pihamaalla. Nuoret kelmit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta Lily yritti puolustaa häntä… Kalkaros haukkui häntä kuraveriseksi… Muisto vaihtui…
Kuollut Dumbledore putosi alas tähtitornista. Kalkaros oli aikuinen ja hänen takanaan oli joukko kuolonsyöjiä, myös kalpea Draco Malfoy.
Sitten tilanne vaihtui taas: seuraavaksi Hermione näki Kalkaroksen Dumbledoren haudan luona. Se oli auki: jähmettynyt Dumbledore makasi levollisesti arkussa. Synkkäilmeinen Kalkaros mutisi loitsua ja syöksi vihreää sumua taikasauvastaan.
Mitä hän oikein teki? Hermione käveli lähemmäs aikuista Kalkarosta.
  ”…kuolemasi olkoon minun elämäni”, Hermione kuuli.
Hän henkäisi. Ei kai vain…
Muiston Kalkaros nousi seisomaan ja sulki Dumbledoren arkun. Hän sujautti jotain kaapunsa sisään. Sitten Hermionen ympärille ilmestyivät taas tummat seinät, sammion seinät. Hän henkäisi taas. Nuori Kalkaros katsoi häntä hymyillen. Aivan kuin hän olisi hohtanut hämärässä sammiossa.
  ”Teitkö sinä – ” Hermione haukkoi henkeä. Se ei voinut olla totta.
Kalkaros nyökkäsi ja hymyili viekasta hymyään. Mustat hiukset kehystivät hänen kasvojaan tuuheampina ja puhtaampina kuin koskaan aikaisemmin.
  ”Minä tein hirnyrkin.”

[Herkkuoone]

Oolalaa, luin ensimmäisenä summaryn ja tajusin, että mun on pakko lukea tämä, sillä niin äärettömän mielenkiintoiselta tuo ideasi kuulosti. Seikkailutarinat ovat aina kiehtoneet minua ja koukutun todella helposti niihin, joten on kai turha sanoa, että luin kaikki luvut putkeen ja nyt olen koukussa : D Pyydän jo nyt anteeksi kaikkia kommentissa esiintyviä epäloogisuuksia, sillä olen kirjoittanut tätä kommenttia sitä mukaa kuin luin eteenpäin (:

Tuo Severuksen oma valtakunta, jossa hän hallitsee ja Kelmit ovat köyhiä talonpoikia, on erittäin mielenkiintoinen. Kun paikan nimi mainittiin ensimmäistä kertaa, tuli mieleeni välittömästi Puoliverinen Prinssi – elokuvassa esiintynyt Kuhnusarvion tarina hänen saamastaan kultakalasta, joka Lilyn kuoleman jälkeen muuttui liljaksi. Liljalinna. Minusta aivan äärettömän täydellinen nimi Kalkaroksen omalle, salaiselle valtakunnalle.

Tykkäsin paljon siitä asetelmasta, että osa asioista on samoin, esim. samat henkilöt, mutta he käyttäytyvät eritavalla tuolla Liljalinnassa kuin Tylypahkassa. Erityisesti minuun teki vaikutuksen se, että Fred oli siellä ja palveli isäntäänsä eli Kalkarosta. Tuon kohdan luettuani mieleeni heräsi kysymys: Missä on George? Kaksoset olivat Harryn, Ronin ja Hermionen maailmassa erottamattomat, mutta nyt toista heistä ei näy. Kummallista.

”Harry tappoi sentään juuri Vol- Voldemortin”, Ron huomautti silmät pyöreinä, ”eikö olisi aika löysätä nutturaa?”
McGarmiwa katsoi Ronia erittäin tuimasti.
  ”Töykeää käytöstä!” hän tiuskaisi. ”Hölmö poika, Voldemortin tappoi herra Kalkaros eikä kukaan Harry.”

Uuuuh! Tämähän alkaa käydä jännäksi. Miksi minusta tuntuu siltä, että tässä Kalkaroksen maailmassa ei ole olemassakaan koko Harry Potteria? Hmm… saa nähdä olenko oikeassa.

Severuksen hahmo on mielenkiintoinen. Siististi leikatut ja kiiltävät hiukset ja arvokas pukeutuminen. Hän ilmeisesti haluaa korostaa lisää ja lisää sitä asiaa, että Liljalinnassa määrää hän, eikä kukaan muu. Ja ooh, sieltähän se tulikin, mikä arvattavissa oli. Ei Lilyn ja Jamesin yhteistä taivalta ei Harry Potteria.

Naisella oli Harryn silmät ja nauravainen ilme.   Lily Evans piteli kädessään hiusharjaa ja kampasi tuuheita kutrejaan. Tämä maalaus ei liikkunut, kuten velhomaailmassa oli tapana.

Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta. Severuksella on maalaus Lilystä, joka ei ole velhomaailman liikkuva kuva, vaan jästimaailman liikkumaton kuva. Itse yhdistäisin tämän siihen, että koska Lily on jästisyntyinen, on myös kuva jästimaailman tyylinen. Ja tästä kohdasta löytyi pieni virhekin, mutta ei sellainen, joka lukemista varsinaisesti haittaisi, mutta Lily-sanan edessä on liian monta välilyöntiä. (:

Harryn sekä Kelmien kohtaaminen ja erityisesti Potterien kohtaaminen on äärimmäisen liikuttava ja tuntuu kamalalta ajatella, että Kalkaros on tehnyt Kelmeistä kurjissa oloissa eläviä raukkoja. Toisaalta Kelmit kiusasivat Kalkarosta Tylypahkassa, mutta tuskin hänellä nyt noin kurjat olot olivat! Aivan kuten Harrykin, minäkin jäin miettimään kolmannen luvun lopussa, että missä ihmeessä on yksi kelmeistä, Remus Lupin?

”Se poika oli todella kummallinen, vaikka hän teki minulle suuren palveluksen palkatessaan minut”, Petunia sanoi ja alkoi tehdä lähtöä, ”hän yritti ensin värvätä meidän kylämme sepästä, Viktor Krumista, kamarineitoa.”

Lievästi sanottuna hajosin tälle kohdalle :DD Ehkä Ronilla on vieläkin jotain kaunaa Krumia kohtaan tai sitten hän ei vain tunnistanut tätä :DD

”Apupoika, sinä voit jäädä puhdistamaan pönttöjä hammasharjalla. Minä ja prinsessani menemme Kamaluuksien sammioon.”
Hermione kohotti kulmiaan.
  ”Selvä”, Ron tuhahti, ”missä Prinssin hammasharja on?”

Hahahaa :DD Ronia lievästi sanottuna taitaa ottaa päähän se, kuinka Kalkaros vei häneltä Hermionen ja teki hänestä oman apupoikansa. Kivasti olet saanut piilotettua tekstiisi huumoriväläyksiä :DD

Suuni loksahti täydellisesti auki, kuin luin Kalkaroksen viimeisen repliikiin 4. luvusta. Minä en uskonut, että hän voisi vajota noin alas, Voldemortin tasolle, mutta ilmeisesti olin väärässä. Ja taas lopetit luvun liian jännään kohtaan, murrurr :3

Kirjoitat virheettömästi ja käytät kuvailua sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Juoni on mielenkiintoinen ja täynnä yllätyksiä ja se etenee mielestäni sopivaa vauhtia eteenpäin. Hahmot vaikuttavat hyvin aidoilta, vaikka kaikki ei olekaan samalla tavalla kuin Tylypahkassa.(: Ainiin! Vielä on pakko sanoa, että tykkään paljon noista lukujesi nimistä, erityisesti Köyhät Ritarit ja Kamaluuksien Sammio olivat mieleeni. (:

Kiitokset ihastuttavasta alusta, toivottavasti jatkoa on tulossa piakkoin! Jään ilman muuta seurailemaan! (:

[Crywell]

Okei, tämä on aikas koukuttava ficcinen. : D
Idea on jännittävä ja tosi erilainen, tai en ainakaan ikinä ole törmännyt mihinkään vastaavaan! Kalkaroksen oma maailma. : D

Ensialkuun olin aika epäluuloinen, mutta nopeasti kaikki lähti kivasti vauhtiin ja tempasi mukaansa. Harry, Ron ja Hermione tuntuvat mukava omilta itsiltään, vaikka olisin ehkä toivonut Harryyn suurempaa reaktiota hänen tavatessaan "isänsä". Kun kuitenkin miettii Harryn suhtautumista esim. Iseeviot -peilin kuvajaiseen, niin millaisen sävähdyksen mahtaisi sitten liikkuva ja puhuva mies tuoda?
Ronin kirjoitat älyttömän ihanaksi ja suloiseksi. : D Olen ihan rakastunut siihen, miten laitoit hänet kysymään Krumia hovineidoksi ja muuta vastaavaa. Kateellista, kaunaista Ronia, aitoa ihanaa, virheellistä Ronia. : )

Kalkaros: en tiedä mitä sanoa. : o Mutta Lily-pakkomielle on mielestäni tosi hyvin tässä mukana ja kirjoitettuna. Maalaus, se kuinka "Lily olisi halunnut" ja muu, tosi jotenkin aitoa.

”Minä tein hirnyrkin.”

Hirnyrkki kävi mielessä, kun tuo kaksoisolento ensi kertaa esiintyi, mutta painoin sen nopeasti pois. Ajattelin että ei Kalkkis nyt sentään sitä tekisi, mutta nähtävästi kylläpäs. Odotan innolla selitystä ja perusteluja tähän, huu en edes malttaisi odottaa. XD

Tykkään muuten siitä miten kirjoitat. Yksinkertaista, soljuvaa, sujuvaa, tapahtumarikasta ja huolellista. Hienoa oivaltavaa tekstiä kaikenkaikkiaan minusta. : )
Odotan jatkoa toooosi innolla : D

[Röhkö]

A/N: mmm, kommentteja <3 Kiitoskiitoskiitos!
Herkkuoone: hyvä metodi tuo lukemisen ohella kommentointi, niin pysyn hyvin mukana ajatuksissasi :) Ihanan massiivinen kommentti. Tässä tosiaan Snapen katkeruus saa aika isot mittasuhteet. Se ylimääräinen välilyönti siellä on huolimattomuuttani :(
Crywell: yritin itseasiassa ennen ficin postausta vähän tarkistaa, löytyykö tämmöinen aihe jo. Jotenkin ´valtakunta´ kuulostaa niin perusjutulta :D Ehkä olen sitten aina vain itse kuvitellut tämmöistä. Hienoa, että onnistuin/teksti onnistui karistamaan epäluulosi. Jännä, että otit puheeksi Harryn reaktion isäänsä ja iseeviot-peilin, koska siitä vähän tässä seuraavassa luvussa.
Olen todella otettu, että pidit Ronistani. Hän on lempihahmoni kautta kirjallisuuden ja siksi minulle vaikea toteuttaa: Ronin pitää olla aito ja nimenomaan virheellinen, niin kuin ilmaisit.

Ja jatkoa sitten, todella pikaisesti minun mittapuullani :] Sen verran tiedoksi, että valmiina on kolme seuraavaa lukua + luonnostelua kahdesta viimeisestä osasta (kirjoitan loppuratkaisun aina ensimmäisenä). Tämä fici osallistuu Romaaninmittainen fici -haasteeseen, eli fontilla 12 (calibri) sivuja tulee olemaan yli 100, vähintään.
Enjoy!

5. LUKU
MESTARIN OPPIPOIKA

Harry olisi mieluusti levännyt Voldemortin tuhoamisen jälkeen missä tahansa muualla kuin viileällä lattialla.  Tässä maailmassa hän ei kuitenkaan ollut tuhonnut Voldemortia, vaan pahuksen Prinssi oli ominut kaiken kunnian.
Huonosti nukutun yön jälkeen hän söi niukan aamupalan ja seurasi, kuinka kelmit lähtivät yksi kerrallaan askareisiinsa.
  ”Voiko tässä kylässä käyttää millään tavalla taikuutta?” Harry keksi kysyä.
Sirius heilautti mustan nahkalätsän päähänsä.
  ”Joillekin on suotu erikoislupa”, hän kertoi, ”esimerkiksi me kolme käytämme taikaa, koska olemme animaageja.”
Hän virnisti.
  ”Prinssi ei oikein ilahtunut, kun hän huomasi meidän edelleen pystyvän muuttamaan muotoa.”
Harry vilkaisi ikkunasta ulos. Aurinko oli tuskin noussut, mutta James oli jo lähtenyt vartioimaan tunnelin suuta. Kadulta kuului huutoja, askeleita ja hevosten kavioiden kopsetta. Harry näki, kuinka hienoon röyhelöiseen kaapuun sonnustautunut isonenäinen noita ratsasti kelmien talon ohi. Noidan mustalla hevosella oli arvokkaan näköiset suitset ja kullattu satula.
  ”Eileen Prinssi”, Sirius sanoi huomattuaan noidan. ”Pahan alku ja juuri. Tuo eukko on Ruikulin äiti.”
Harry jaksoi ihmetellä, miten vahvasti yksinäisyys ja muistot olivat vaikuttaneet Kalkarokseen ja hänen luomaansa valtakuntaan.

Toisaalta, Harry itse ilahtui, kun hän saattoi jälleen kerran nähdä vanhempansa sekä Siriuksen. He eivät olleet aitoja, mutta silti lähellä häntä. Iseeviotpeili, ajatuseula tai liikkuvat valokuvat eivät vetäneet vertoja muistoille, jotka vastasivat hänen kysymyksiinsä. Hänen edessään seisovat kelmit olivat jopa todellisempia kuin Elpymyskiven luomat aaveet Kielletyssä metsässä.
  ”Eileen Prinssi saa taikoa”, Sirius huomautti. ”Hän myy kalliita loitsuja pääkadun hienoimmassa putiikissa. Jotkut tuotteista maksavat jopa toista tuhatta kaljuunaa."
  Sirius avasi oven ja raitis ilma syöksähti nuhjuiseen olohuoneeseen.
”Sinuna en kuitenkaan luottaisi häneen. Minä ostin Prinssin mammalta voimajuomaa ja katso minua: en pysty enää muuttumaan täydellisesti ihmiseksi.”
  Hänen takanaan seisova Peter roikotti surullisesti rotankäpäläänsä. Sitten molemmat lähtivät töihin.

Harry lepäsi hetken nuoren isänsä vuoteessa ja mietti seuraavaa siirtoaan. Hän voisi yrittää etsiä valtakunnasta toisen pakoreitin tunnelin sijasta. Toisaalta hän voisi palata Liljalinnaan ja yrittää hyökätä Kalkaroksen kimppuun – ilman taikasauvaa ja huonoissa sielun ja ruumiinvoimissa.
Kelmit olivat ehdottaneet, että Harry hankkisi töitä. Palkkarahoilla hän voisi ostaa Eileen Prinssiltä loitsun. Kenties myynnissä olisi totuusseerumia, joka pakottaisi Jamesin kertomaan tunnussanan.
Jokainen vaihtoehto tuntui liian vaativalta ja aikaa vievältä. Harry halusi mahdollisimman pian pois Liljakylästä.
Lopulta Harry lähti Kehrääjänkujalta. Hän päätti tutustua kylään. Hänellä oli yhä taskussaan muutama kaljuuna, oma taikasauvansa sekä seljasauva. Hän ei ollut vielä yrittänyt loitsia Perewellien veljesten vanhalla varjeluksella. Ehkä sen suuret voimat eivät toimisi täällä.
Pääkadulla riitti vilskettä, huomattavasti enemmän kuin edellisenä päivänä. Kattojen korkeudelle oli ripustettu värikkäitä viirejä, joissa oli kukkasymboli, valkoinen lilja. Kauppiaat pystyttivät innokkaasti kojuja ja huutelivat juoksupojille neuvoja. Lapset nauroivat ja ihmiset vaikuttivat iloisilta. Muutama tyttö piteli ilmapalloa kädessään.
  ”Saisiko olla kaapu?” huusi kirkassilmäinen noita läheisen vaatekojun edustalta ja tyrkytti Harrylle mustaa viittaa.
  ”Ei kiitos”, Harry vastasi kohteliaasti. ”Onko täällä jonkinlaiset markkinat tänään?”
Vaatemyyjä pudisti päätään hymyillen.
  ”Et ilmeisesti ole lukenut päivän uutisia! Meidän valtakuntamme hallitsija on löytänyt itselleen vihdoin puolison!”
Harryn mieliala laski. Liian usein hän tiesi huonot uutiset jo ennen kuin ne oli painettu paperille. Hän koki totta vie olevansa pulassa, mutta Hermione-parka oli varsinaisessa sopassa.
  ”Tänään järjestetään paraati, jossa näemme uuden prinsessan”, myyjä hihkaisi. Hän yritti mallailla myrkynvihreää kaapua Harryn edessä ja hymisi itsekseen.
Ehkä Harry saisi paraatin aikana tilaisuuden keskustella Hermionen kanssa.
  ”Häät järjestetään ensi viikolla”, myyjä intoili ja puristi kädessään olevaa kaapua, ”uusi prinsessa tietää lisää hienojen kaapujen käyttäjiä. Voi, kunpa hän ostaisi hääpuvun minulta.”
Harry nielaisi. Hän aikoi auttaa ”prinsessan” pois täältä ennen ensi viikkoa. Hän ei missään nimessä voisi antaa Kalkaroksen naida hyvää ystäväänsä.

Harry jatkoi matkaansa. Muutama trubaduuri soitti riemukasta sävelmää mandoliineilla. Kikattavat tytöt tanssivat keskenään piiritanssia musiikin tahtiin.
  ”Tule mukaan!” yksi tytöistä huusi ja viittoi Harrylle nauraen. Tytöllä oli vaalea ja kihara tukka sekä suuret siniset silmät. Hän näytti etäisesti tutulta.
Harry pudisti päätään. Tytöt kikattivat kahta kauheammin, ja Harry potkaisi ärtyneesti pientä kivenmurikkaa.
  ”Äh, tule nyt”, kiharatukkainen tyttö maanitteli. Hän tuli ja veti Harryn mukaansa ilonpitoon. Tytöt pyörivät ja hyppivät vauhdikkaasti, taputtivat välillä käsiään ja tekivät keinuvia liikkeitä.
  ”Minä en osaa”, Harry mumisi naama punaisena, ”minun pitäisi etsiä jotain – ”
Tyttö tarttui hänen molempiin käsiinsä ja pyöritti häntä niin että talot muuttuivat värien sekamelskaksi.
  ”Mitä sinä etsit?” tyttö uteli.
Harry yritti miettiä pää pyörryksissä. Ehkä kyläläinen voisi auttaa häntä.
  ”Tarvitsen työn, jolla ansaitsee nopeasti rahaa.”
Tyttö nyökkäsi ja jatkoi tanssimista. Harry seisoi typerästi paikoillaan, kun muut hassuttelivat hänen ympärillään. Hetken kuluttua mandoliinimiehet lakkasivat soittamasta.
  ”Minä olen Rosalie Bagman”, tyttö esitteli itsensä ja niiasi syvään. ”Olen tarjoilija Vuotavassa noidankattilassa.”
  ”Harry vain”, Harry mutisi.
Rosalie hieroi terävää leukaansa, kun hän harkitsi Harrylle sopivaa työpaikkaa. Samalla Harry tajusi, miksi suurisilmäinen tyttö näytti niin tutulta: Rosalie Bagman. Hänen täytyi olla sukua Ludo Bagmanille, jolla oli samansävyiset vaaleat hiukset ja lapsekkaat kasvot. Ludo oli lyönyt kolmivelhoturnajaisissa vetoa Harryn puolesta ja yrittänyt auttaa häntä laittomasti. 
  ”Korkein palkka on Liljalinnan ritareilla”, Rosalie pohdiskeli, ”mutta siihen homman sinä et sovellu. Harry Vain, olet liian ruipelo ja sitä paitsi ritarin koulutus kestää kauan.”
Harry naksautti kieltään. Ei hän voinut sille mitään, että Dursleyt olivat totuttaneet hänet niukkaan ruokavalioon. Eikä hän viimeisen vuoden aikana ollut voinut nauttia Tylypahkan suuren salin tarjoiluista.
  ”Mihin sinä tarvitset niin kipeästi rahaa?” Rosalie kysyi otsa rypyssä. Musiikki alkoi taas, mutta hän jäi seisomaan Harryn kanssa syrjemmälle ilakoivista ystävistään.
  ”Haluan ostaa loitsun”, Harry selitti, ”Eileen Prinssiltä.”
Rosalie kurtisti kulmiaan.
  ”Hän on hirveä akka”, Rosalie tokaisi, ”sitä paitsi hänen loitsunsa ovat usein surkeita.”
Sitten hän laittoi kädet lanteilleen ja katseli ympärilleen mietteliäästi. Kuten muillakin kylän asukkailla, myös Rosaliella oli yllään musta kaapu, mutta hän oli leikellyt siitä polvipituisen ja hihattoman.
  ”Hetkinen”, Rosalie hihkaisi ja löi kätensä yhteen, ”muistaakseni kuulin sepän valittelevan Vuotavassa noidankattilassa tässä muutama päivä sitten, että hän tarvitsisi apulaisen.”
Harry huokaisi. Hän ei uskonut, että sepän apupoika saisi alle viikossa kokoon tarpeeksi rahaa loitsuun.
  ”Älä huoli”, Rosalie lohdutti ja tulkitsi hänen alakulonsa väärin, ”minä uskon, että rautio pitää sinusta.”
Hän neuvoi Harrylle tien pajalle ja palasi sitten valmistelemaan prinsessan kulkuetta, jonka oli määrä alkaa tunnin kuluttua.

Harry löysi helposti sepän pajan, jonka kyltissä oli kuvattuna takorauta. Sisältä kuului kovaa pauketta ja kolinaa. Harry avasi narisevan oven ja astui sisään.
  ”Anteeksi!” Harry huusi hämärässä hallissa, joka oli täynnä erilaisia työkaluja ja telineitä. Hän näki valkohehkuisen takan, jonka edessä hääräsi tumma hahmo. Metallin kalke täytti tilan.
  ”Minä tulin kysymään töitä”, Harry sopersi ja yritti siistiä hiuksiaan.
Mies nousi tulisijan luota. Hän oli ilmeisesti juuri muovaillut kirveen terää. Kun hän astui ulkoa tulvivan auringon valoon, Harry tunnisti tutut kärttyiset kasvot, paksut kulmakarvat ja murtuneen nenän. Miehen naama oli täynnä nokiläikkiä.
Viktor Krum pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hänellä oli nahkainen työesiliina yllään ja pihdit kädessä.
  ”Ovatko lekamiehen hommat tuttuja?” Krum murahti.
Harry pudisti päätään.
  ”Eikös leka ole jonkinlainen… nuija?” Harry kysyi varovaisesti.
Seppä Krum pyöräytti silmiään. Oli omituista nähdä hänet maan kamaralla ilman ympäröiviä faneja tai muita ystäviä, jotka halusivat paistatella hänen suosiossaan.
  ”No, sina olet parempi vaihtoehto kuin leipurin 12-vuotias tytar”, Krum huokaisi. ”Taalla pitaa olla tyytyvainen siihen mita saa.”
Ainakin Krumin aksentti oli entisellään. Hän palasi takaisin ahjonsa luokse.
  ”Sinun tehtävasi on lyoda lekavasaraa ohjaamaan minun vasaraa taonnan raskaissa vaiheissa. Lisäksi siivoat pajan iltaisin, onko selva?”
Harry nyökkäsi. Juuri tällaista fyysisesti rankkaa työtä hän juuri nyt kaipasi, hän ajatteli katkerasti. Ehkä hän voisi yrittää varastaa pajasta lyömäaseen ja hyökätä sen avulla Liljalinnaan. 
  ”Saat kaljuunan paivassa”, Krum sanoi ja tarkasteli valmista kirvestä tyytyväisenä. Se oli sileä ja raskastekoinen.
  ”Testaa tama”, hän komensi ja antoi kirveen Harrylle. ”Takapihalla on halkopino.”
Harry nielaisi ja otti uutuuttaan hohtavan kirveen käteensä. Se oli todella painava. Hän kompasteli pajan taakse, pienelle pihalle. Häpeissään hän ajatteli, ettei hän ollut koskaan aikaisemmin pilkkonut puita. Dursleyt olivat suosineet sähkölämmitystä ja he olivat kaupunki-ihmisiä kerta kaikkiaan.
Ähistessään Harry pohti itsekseen, osasiko Krum tässä maailmassa lentää luudalla yhtä hyvin kuin maailmanmestaruuskisoissa. Ehkä hän uskaltautuisi kysymään sitä uudelta mestariltaan myöhemmin.
Mutta miksi Viktor Krum edes oli täällä? Hän oli kyllä entisen kuolonsyöjä Igor Irkoroffin vanha oppilas, mutta Krum ei ollut koskaan osoittanut suurta kiinnostusta pimeitä voimia kohtaan. Hän ei edes tiennyt tarinaa kuoleman varjeluksista. Ehkä Kalkaros oli vain kateellinen Krumin huispausmenestyksestä.
  ”Paketoi kirves asiakasta varten”, Krum murahti, kun Harry palasi sisälle. ”Hagridin pitaisi tulla hakemaan se viela tanaan.”
Harry kalautti hienon kirveen turhan äänekkäästi vinssipöydälle.
  ”Hagrid? Mahtavaa!”
Krum katsoi häntä jurottaen ja neuvoi, mistä Harry löysi kasan puulaatikoita ja köysiä.

Hetken kuluttua ulkoa kantautui kovaa torvien toitotusta. Ihmisten kiljunta ja nauru kantautui pajaan.
  ”Ah, se kirottu paraati”, Krum tuhahti ja laski työvälineet kädestään. Hän riisui paksut hanskansa ja käveli ovelle. Sitten hän vilkaisi Harrya, joka viimeisteli juuri rusettia paketin päälle.
  ”Tuletko sina?” Krum ärähti.
Harry laski paketin pöydälle hämmentyneenä.
  ”Ai, minä saan keskeyttää työt?”
Krum tuhahti.
  ”Sinun on pakko. Koko kylan pitaa tervehtia uutta prinsessaa.”
He kävelivät mukulakivikadulle. Vähän matkan päässä näkyi tungosta. Krum jurotti tavalliseen tapaansa, kun he lähestyivät äänekästä ihmisjoukkoa. Harry melkein odotti, että kyläläiset olisivat kääntyneet pyytämään Krumilta nimikirjoituksia, mutta kukaan ei kiinnittänyt heidän saapumiseensa huomiota. Tässä paikassa edes Harry ei ollut kukaan merkittävä, kuten Valittu tai Poika, joka elää. Hän oli Harry Vain.
  ”Prinsessa on varmaan tosi kaunis”, huokaisi pieni tyttö, joka istui isänsä hartioilla. Harry ohitti heidät, jotta näkisi Hermionen mahdollisimman hyvin. Kunpa hän pääsisi vaihtamaan edes pari sanaa.
Torviin puhallettiin taas. Sitten ilmaan kantautui kuuluva, selvästi taialla voimistettu ääni: ”Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Puoliverinen Prinssi sekä hänen kihlattunsa, Lily Evans!”
Ihmiset hurrasivat. Harry työntyi väkisin eturiviin ja näki kaukaa lähestyvät hevosvaunut. Lily Evans? Nuori Kalkaros oli totisesti vinksahtanut.
Tällä kertaa Hermione sai siis poistua linnasta, Harry tajusi. Ehkä heidän onnistuisi jotenkin karata paraatin aikana.
  ”Kauan eläköön Prinssi!” joku huusi.
Pah, Harry ajatteli, Prinssi oli jo kuollut.
Pian hän erotti Hermionen, jonka punaiset hiukset olivat taidokkaalla nutturalla. Vieressä istuvalla, typerästi virnistelevällä ja vilkuttavalla Kalkaroksella oli päässään käärmekruunu.
  ”Hermione!” Harry huusi ja pomppi paikoillaan. ”Hermione!”
Muuan mies tyrkkäsi häntä vahingossa kyynärpäällä poskeen. Harry kaatui ja kirosi. Kun hän nousi seisomaan, kultaiset vaunut olivat jo ohittaneet hänet.
  ”Ei! Odottakaa!”
Vieressä seisova vanhus nauroi hänelle. Harry kirosi niin, että vanhus löi häntä kävelykepillä kivuliaasti päähän.
Sitten joku nyki häntä uuden essun helmasta, jonka Krum oli antanut työasuksi. Harry katsoi alas ja näki pienen likaisen kerjäläispojan: Colin Creeveyn.
  ”Herra, minua pyydettiin antamaan tämä teille.”
Colin ojensi Harrylle pergamentin palasen. Harry kiitti ja tuijotti Colinia. Tuntui kuin siitä olisi ollut vain hetki, kun elotonta Colinia oli kannettu pois sotatantereelta.
  ”Kiitos itsellenne”, poika virnisti, ”sain viestin kuljettamisesta kokonaisen kaljuunan!”
Sitten Colin katosi väkijoukkoon.
Harry vilkaisi ympärilleen nopeasti ja luki lyhyen viestin, joka oli kirjoitettu Hermionen siistillä käsialalla.

Linnassa on Kalkaroksen hirnyrkki. Se pitää tuhota. Etsi töitä.

Harryn vatsaan tuntui syöksähtävän niljaisia lonkeroita, jotka puristivat hänen sisäelimiään kasaan. Hän sulloi lapun taskuunsa ja raivasi tiensä ulos tungoksesta.
Hirnyrkki? Ei kai taas, vastahan he olivat päässeet eroon kahdeksasta, joista yksi oli Harry itse. Hemmetti. Harry varmaan sekoaisi kohta.
Mutta Kalkaros oli kuollut, Harry ihmetteli. Hän itse oli todistanut Professorin tuskaisen kuoleman. Jos Kalkaros olisi jakanut sielunsa kahtia, hänen ei olisi pitänyt kuolla Rääkyvässä röttelössä Naginin myrkkyyn.
 
Krum odotti pajan edustalla. Hän ei näyttänyt yhtä synkältä kuin ennen paraatia. Ehkä vaikutelma johtui kirkkaasta valosta, joka vähensi varjoja Krumin kasvoilla.
  ”Minusta tuntuu, etta se prinsessa tekee hyvaa Liljakylalle”, Krum tokaisi, kun he jatkoivat töitä.
Harry kohautti olkiaan. Hän ei halunnut, että se prinsessa tekisi tässä paikassa yhtään mitään. Mutta nyt, jos linnassa todella oli hirnyrkki, se pitäisi tuhota. Sielun revitty osa oli pimeintä taikuutta, mitä Harry tunsi. Hän ei voinut uskoa, että Kalkaros oli matkinut Voldemortia – ehkä se oli tapahtunut silloin, kun Kalkaros oli vielä vakaasti uskonut isäntäänsä eikä Lily ollut kuollut.
Krum alkoi valmistaa pitkää miekkaa, joka toi mieleen Rohkelikon miekan. Harry puristi hampaansa yhteen. Jos he aikoisivat tuhota hirnyrkin, he tarvitsisivat myös jotain, millä tuhota sen.

 Välillä Krum neuvoi Harrylle, miten lekaa käytettiin. Työ oli raskasta ja Harry huohotti hikisenä kuuman tulen vieressä.
  Muutaman tunnin jälkeen pajaan saapui viimein Hagrid, jonka näkemistä Harry oli odottanut. Ilmeisesti metsästäminen kuului edelleen Hagridin hommiin, koska hänellä oli jousi olallaan. Hän näytti omalta itseltään, vaatteita ja takkuisia hiuksia myöten. Tora haukkui ulkona.
  ”Osaatko kertoa, mitä metsän toisella puolella on?” Harry kysyi epätoivoisesti, kun hän ojensi kirvespaketin.
Suurikokoisen miehen tummat silmät katsoivat häntä uteliaasti.
  ”Uusi kisälli vai?” Hagrid istui vankalle tuolille, joka kesti jopa hänen painonsa. ”Metsä päättyy akromantellojen pesään, poika. Sinuna en lähtisi sinne seikkailemaan.”
  Krum keskeytti miekan takomisen.
”Poika, hae Hagridille kahvia!”
Kun Harry kaatoi pannusta kahvia suureen mukiin, hän tajusi, ettei Krum ollut missään vaiheessa kysynyt hänen nimeään.

[The Mind]

Wou! Mahtava fici, kansikuvineen kaikkineen! =) Tätä tahtoo lisää! Voisin melkein kuvitella sarjan jatkuvan oikeasti näin. Kolmikko on aika pahassa pulassa, mutta toivottavasti he eivät ihan heti selviydy kuiville..

Ron/Hermione kaipailen <3 Snape ärsyttää. Fredin hahmo oli jännä!!

Anteeksi rakentavan palautteen näkymättämyysviitan alla hengailu.

[Röhkö]

A/N: Kiitos kommentista The Mind!
Tässä taas jo seuraava luku, joka oli mielenkiintoinen kirjoitusprojekti aiheensa vuoksi :) Niin, piirustelin tälle ficille tosiaan "kansikuvan", linkki siihen löytyy ekasta viestistä.

6. LUKU
KALKAROKSEN KAARTI

Rummut pärisivät ja mustat, liljoilla koristellut hevoset hirnahtelivat hermostuneina. Liljakylä tuntui muuttuneen värikkääksi ja äänekkääksi karnevaaliksi.

Paraatin ansiosta Hermione näki Liljakylän kaduilla monet tutut kasvot, joista osa herätti hänessä kipeitä tunteita.
Nuori Sirius Musta seisoi virnistelemässä kauppakadun alkupuolella. Seuraavaksi Hermione näki Cedric Diggoryn isänsä kanssa, ryysyisen Colin Creeveyn ja hänelle iloisesti vilkuttavan Lavender Brownin.
  ”Tuolla on minun äitini, Eileen Prinssi”, Kalkaros kärisi ja osoitti rumaa, lihavaa noitaa, jolla oli ylisuuri kampaus ja röyhelöinen kaapu. Hän oli sitonut mustan hevosen läheiseen katulyhtyyn kiinni.
Kultaiset vaunut pysähtyivät naristen, vaikka kukaan ei ollut pyytänyt niitä seisahtumaan.
  ”Käydään tervehtimässä häntä”, Kalkaros sanoi ja hyppäsi alas. Hän ojensi kätensä, johon Hermione tarttui vastentahtoisesti ja laskeutui kadulle.
Heillä molemmilla oli kalliin näköiset kaavut: Kalkaros oli tapansa mukaan pukeutunut mustaan.  Hermionella sen sijaan oli satiinista ja tyllistä valmistettu turkoosi luomus, jonka helma oli niin valtava, että liikkuminen tuotti vaikeuksia.

Eileen Prinssi hymyili heille niin, että keltaiset hampaat välkkyivät. Hermionen oli vaikea kävellä korkokengillä, kun he lähestyivät rouva Prinssiä mukulakivikadulla.
  ”Äiti, tässä on Lily Evans”, Kalkaros esitteli innoissaan. Hermione mulkoili rouva Prinssiä, joka irvisti takaisin. Hän ei viitsinyt oikaista nimeään, koska tiesi sen olevan täysin turhaa.
  ”Niiaa!” Kalkaros tiuskaisi ja tähtäsi taikasauvallaan Hermioneen. Taian voimasta Hermionen oli pakko tarttua hameeseensa ja niiata heidän edessään.
  ”Ilo tavata, Lady Lily”, rouva Prinssi hekotti kämmenselkäänsä.
Hermione puristi hampaansa yhteen. Hänelle oli aivan sama, mitä mokoma tantta hänestä ajatteli.
  ”Severus, minulla on sinulle jälleen uusi loitsu”, noita hykerteli ja veti poikansa lähemmäs itseään. Eileen veti kädessään roikkuvasta samettipussukasta esiin vihreän pullon ja heilutteli sitä edessään. Hän alkoi selostaa sen ainesosia Kalkarokselle.
Sillä aikaa Hermione tutki ympäristöään. Hän oli kirjoittanut Harrylle valmiiksi lyhyen viestin, jossa hän kertoi hirnyrkistä. Vaikeuksia tuotti vain kirjeen toimitus.
Hän äkkäsi pienen Colin Creeveyn katselevan häntä kiinnostuneesti mustan hevosen takaa.
  ”Hei, sinä!” Hermione supatti. ”Vie tämä kirje mustatukkaiselle pojalle, jolla on salaman muotoinen arpi otsassa. Hän ei luultavasti ole pukeutunut kaapuun.”
  Hermione ojensi pojalle kaljuunan palkkioksi. Colinin silmät säteilivät, kun hän ihasteli kiiltävää kolikkoa.
  ”Iljettävää!”
Rouva Prinssin kimakka huudahdus säikäytti Hermionen. Hän kääntyi nopeasti kannoillaan ja tuuppasi Colinin matkoihinsa.
  ”Severus, sinun pitää opettaa prinsessalle tapoja. Hän ei saa antaa almuja köyhille”, Eileen sanoi tuohtuneesti.
  ”Kyllä äiti.”
Onneksi he eivät olleet nähneet salaista kirjettä. Hermione kapusi takaisin vaunuihin ja toivoi, että Harry ei järkyttyisi liikaa, kun hän lukisi ikävät uutiset.

Ihmisiä oli tullut valtavasti katsomaan, kuinka Hermione ajoi Kalkaroksen kanssa hevosvaunuilla kylän läpi. Heidän kulkuettaan säesti suuri puhallinsoitin orkesteri, joka asteli heidän edellään. Kultaisten vaunujen takana marssi tusina ritaria, joiden kasvot oli peitetty hopeisten kypärien taakse.
 Kyläläiset näyttivät onnellisilta. Luultavasti he heijastivat vain tunnetta, joka sykki Prinssin sisuksissa. He näyttivät siltä, miltä Prinssi halusi heidän näyttävän.
Kaikista vilkkaimmalla katuosuudella Hermione yritti tiirailla Harrya, turhaan. Turhautuneena hän viskasi Prinssin lahjoittaman punaisen ruusun yleisön sekaan. Sen nappasi ketterästi nuori vanttera mies, jolla oli paksut kulmakarvat ja noen tahrivat kasvot.
Siinä oli seppä, jonka kamarineito oli aiemmin pikaisesti maininnut. Viktor Krumin hahmo katosi näköpiiristä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Silti tieto hänen läsnäolostaan lämmitti Hermionen piinattua sydäntä.
  Vaunut lähestyivät jälleen linnaa. Orkesteri lakkasi soittamasta ja hajaantui pihamaalle. Hermione näki vilaukselta suojeliukset, jotka näykkivät näkymätöntä ruohoa sillalla.
  ”Sinun on aika tavata Kalkaroksen Kaarti”, Prinssi sanoi ylpeänä, kun vaunut pysähtyivät pääovien eteen. Ritarit heidän takanaan pysähtyivät yhtä aikaa.
Hermione tuhahti.
Prinssi saattoi hänet valtaistuinsaliin, jonne oli rakennettu Hermionea varten oma kultainen tuoli. Kalkaros istui omalle kultaiselle istuimelleen ja viittoi Hermionea seuraamaan esimerkkiä.
 
Saliin käveli reippain askelin ne tusina ritaria, jotka olivat osallistuneet paraatiin. Heidän levyhaarniskansa kiiltelivät komeasti. Jokaisella oli miekka tupessa.
Ritarit asettuivat parijonoon Kalkaroksen ja Hermionen eteen punaiselle matolle. Kaksi etummaista nosti oikean kätensä sotilaallisen tervehdykseen.
  ”Kalkaroksen Kaarti tervehtii Prinsessa Lilyä”, nuo kaksi lausuivat kuorossa.
Sitten he riisuivat kypärät päästään. Teräksen alta paljastuivat Lucius Malfoy sekä Hermionen yllätykseksi George Weasley. He kumarsivat.
Hermionen hengitys muuttui katkonaiseksi. Ei ollut oikein, että George hengaili sellaisessa seurassa. Keitä muita mahtoi seistä siinä hänen edessään?
  ”Meidän tehtävämme on suojella linnaa ja ylläpitää rauhaa”, George sanoi asiallisesti, liian asiallisesti omaan ilkkuvaan persoonaansa nähden. Hänen molemmat korvansa olivat tallella.
  ”Toki me myös katsomme, ettei Liljakylässä rikota arvon Prinssin sääntöjä”, Lucius sanoi lipevästi.
Kalkaros nyökkäsi hyväksyvästi ja ritarit vaihtoivat paikkoja. Seuraavat kaksi riisuivat kypäränsä. Tällä kertaa Hermionelle kumarsivat sisarukset Alekto ja Amikus, jotka olivat kuolonsyöjiä yhtä kaikki. Heitä seurasi lisää: muiden muassa suurikokoinen Yaxley ja raskasluominen Bellatrix Lestrange, joka oli Kaartin ainoa nainen. Viimeisenä esittäytyi Draco Malfoy, joka oli kalpea ja suippokasvoinen.
Kalkaros taputti typerästi käsiään, kun kaikki ritarit olivat riisuneet kypäränsä ja istuneet pyöreään pöytään. Heidän eteensä oli ilmestynyt koukeroisin kirjaimin jokaisen ritarin nimi. Tyhjissä kohdissa ei lukenut mitään, paitsi yhdessä:
Valkoisen ritarin istuin.
Hetken kuluttua pyöreään pöytään ilmestyi kasoittain ruokaa ja tuoppeja.
Fred pyyhälsi tuomaan Kalkarokselle ja Hermionelle hopeiset viinipikarit. Oli hämmentävää, että kaksoset olivat samassa huoneessa, mutta he eivät edes vilkaisseet toisiinsa.
  ”Minun prinsessalleni!” Kalkaros karjaisi ja kohotti pikarinsa ilmaan.
Ritarit ärjyivät epämääräisesti ja heiluttivat tuoppejaan. Hermione joi viininsä kerralla ja viskasi pikarin kilahtaen lattialle.
  ”No mutta!” Kalkaros torui, mutta hymyili pilkallisesti.
Hermione risti kätensä ja tuijotti itsepäisesti kattoon. Missä hirnyrkki mahtoi olla? Luultavasti Prinssi säilytti sitä mahdollisimman lähellä itseään, kenties omassa makuuhuoneessaan. Hermionea värisytti inhosta.
  ”Sinä tarvitset tekemistä”, Kalkaros sanoi äänensävyllä, joka kai yritti olla ystävällinen. ”Minusta sinä voisit opettaa koulumme lapsille vähän jästitietoa!”
Hermione tuhahti jälleen, vaikka ajatus jopa kiehtoi häntä hieman. Hän ei vain halunnut ilahduttaa Prinssiä millään tavalla.
  ”Käyttäydy ja lopeta tuo tuhahtelu!” Prinssi ärjyi. ”Olet lapsellinen.”
Hermione katsoi häntä halveksivasti.
  ”Mitä sinä olet tehnyt Ronille?”
Kalkaros mutristi suutaan.
  ”Hänestäkö sinä vain piittaat? Ehkä minun pitäisi hankkiutua eroon siitä vätyksestä.”
Hermione kavahti seisomaan. Ritarit melskasivat pyöreässä pöydässä niin, etteivät he kiinnittäneet huomiota heidän riitaansa.
  ”Jos sinä satutat häntä, minä en koskaan käyttäydy kunnolla!”
Kalkaros hiveli sormella pikarinsa reunaa. Hän otti käärmekruunun pois hiuksiltaan ja asetti sen pienelle samettityynylle viereensä.
  ”Tuo on itse asiassa pieni uraeus eikä kruunu”, Kalkaros sanoi hiljaa, kun hän huomasi Hermionen tuijottavan päähinettä. ”Se kuvaa valtaa ottaa tai antaa elämää. Tuo naaraskobra edustaa egyptiläistä aurinkojumalaa, jonka maallinen edustaja oli faarao.”
Hän hiveli leukaansa.
  ”Meidän häissämme sinä saat oman diadeemin ja sen myötä omat voimat.”
Hermione risti kätensä. Taikavoimilla hän voisi murtaa kirouksen yltään.
  ”Olkoon”, Kalkaros huokaisi lopulta, ”minä annan sinun jutella apupojan kanssa. Mutta sinä lupaat opetella käyttäytymään kuin prinsessa ja sinusta tulee minun puolisoni!”
Hänen silmänsä kiilsivät raivosta ja tietynlaisesta vallanhimosta.
  Hermione nyökkäsi alistuneena. Hän oli joka tapauksessa päättänyt karata ennen kuin hänestä tulisi yhtään mikään Kalkaroksen maailmassa. Hän katsoi jälleen käärmediadeemia ja mietti, mahtaisiko se kätkeä sisälleen osan turmeltua sielua.

Kun ritarit olivat syöneet tarpeeksi, pisamakasvoinen Sir George Weasley tuli toivottamaan isännälleen hyvää yötä. Hänellä oli kaksostaan pidemmät ja puhtaammat hiukset. Ritarin hommissa Georgesta oli tullut myös todella vanttera, kun hintelä Fred puolestaan oli kuin varjo entisestä itsestään.
  ”Me odotamme pohjoistornissa, kuten aina”, George sanoi. Hän piteli kypäräänsä, jossa oli mustia hevosen jouhia. Muilla ritareilla ei ollut niitä kypärässään: ehkä George oli jonkinlainen johtaja – Prinssin jälkeen.
Kaarti asui siis tavallaan Rohkelikkotornissa, Hermione tajusi. Kun Prinssi lähti omaan huoneeseensa lepäämään, diadeemi mukanaan, Hermione hiipi ritarien perään. Hän halusi kuulostella, tiesivätkö kaartilaiset mitään hirnyrkistä tai sen tuhoamisesta. Hermione tarvitsisi jotain Rohkelikon miekan tai basiliskin hampaan tasoista esinettä.
Hermione otti kiinni satiinihameensa helmasta, jotta hän ei kompastuisi siihen portaissa. Ritarit jutustelivat rennosti hänen edellään eivätkä huomanneet hänen seuraavan.
  ”Tämä maksoi sata kaljuunaa!” Hermione kuuli Draco Malfoyn rehentelevän miekallaan.
Moni ritareista nauroi hänen ylpeilylleen.
  ”Se on silti samaa tekoa kuin meidän”, huomautti ivallisesti Blaise Zabini, joka oli myös yksi Kaartin nuorimmista jäsenistä. Hän jatkoi: ”Linnan aseseppä pyytää ylihintoja näistä romumetalleista!”
  Hermione ihmetteli, miten ritarit jaksoivat kävellä raskaissa puvuissaan niin nopeasti. Hän itse hengästyi jo kolmannessa kerroksessa.
  ”Puhukaa vain omasta puolestanne”, George virnuili ja veti esiin oman pitkän miekkansa. Se hohti hämärässä valossa ja näytti paljon sirommalta kuin Dracon ase. Kädensijaan oli upotettu rubiineja sekä jadeja.
  Zabini katseli hohtavaa miekkaa ihaillen.
  ”Harmi, että Krum ei enää valmista aseita”, hän purnasi.
Hermione piiloutui Harryn äitiä esittävän patsaan taakse, kun ritarit pysähtyivät seitsemännessä kerroksessa Lihavan Leidin muotokuvan eteen.
  ”Godricin notko”, Bellatrix tiuskaisi tunnussanan.
Ritarit rymistelivät torniin. Hermione empi patsaan takana. Kaartilaiset eivät voisi satuttaa häntä. Toisaalta, he eivät todennäköisesti auttaisi Hermionea löytämään linnasta mitään, millä hän voisi tuhota Kalkaroksen sielun.
Mutta George oli yksi ritareista. Ehkä edes hän suostuisi puhumaan prinsessalleen. Veli Fred Weasley ei ollut oma itsensä, luultavasti Kalkaroksen loitsujen takia, mutta kyllä kai hän syvällä sisimmässään oli yhä samanlainen kuin se nauravainen ja pilaileva Fred, jonka Hermione oli oppinut tuntemaan. Ehkä Hermionen kannattaisi yrittää saattaa kaksoset jälleen yhteen ja käännyttää heidät puolelleen.
  Hän toisti tunnussanan Lihavalle Leidille ja astui peloissaan sisälle.
Oleskeluhuone oli melko samanlainen kuin ennenkin: takassa loimusi tuli ja suuret nojatuolit hallitsivat tilaa. Vain asukkaat olivat muuttuneet.
  ”Prinsessa!” Lucius Malfoy henkäisi ja ponkaisi vaivalloisesti ylös tuolistaan. Hän kumarsi syvään.
Suurin osa ritareista oli ilmeisesti mennyt jo nukkumaan: vain Lucius, George ja Bellatrix tuijottivat häntä ihmeissään. George nyökäytti päätään nopeasti alaspäin, mutta Bellatrix tyytyi mutristamaan suutaan.
  ”Minä halusin tulla vielä henkilökohtaisesti tervehtimään”, Hermione sopersi. Hän katsoi Georgea, koska hänelle tuntui turvallisimmalta puhua.
  ”Ette saisi hortoilla yksin käytävillä”, Lucius torui, ”teillä pitäisi olla vähintään kamarineito seurana.”
Bellatrix nauroi kolkosti. Hänen mustat hiuksensa oli kynitty lyhyiksi, mikä korosti hänen kalpeita kasvojaan ja niiden teräviä piirteitä. Hän näytti haarniskassa todella pelottavalta. Hermione kosketti vaistomaisesti käsivarressaan olevia arpia, jotka muodostivat sanan: kuraverinen.
  ”Prinsessa on ilmeisesti karannut”, Bellatrix sanoi venyttelevästi ja hymyili.
Hermione pudisti päätään.
  ”Minä haluan tietää lisää tästä Kaartista.”
Bellatrixin hymy hyytyi.
  ”Täynnä kukkoilevia poikia ja typeriä tehtäviä”, hän tuhahti, ”Kapteeni varmaan tarinoi sinulle mieluusti, jos tulit iltasatua hakemaan. Minä menen riisumaan tämän häkkyrän!”
Niine hyvineen Bellatrix marssi portaikkoon. Lucius tuijotti uneksuvasti hänen peräänsä, kunnes George tallasi miehen varpaille.
  ”Sinun vaimosi odottaa kylässä!”
Lucius kolisteli vesikannun äärelle.
  ”Hänet on helppo unohtaa, kun on itse kahlittuna tänne.”
Hän joi ahnaasti ja painui sitten makuusaleihin vievään portaikkoon. Hermione jäi Georgen kanssa kahden oleskeluhuoneeseen.

George riisui oman rintakilpensä. Sen alta paljastui musta paita. Hän venytteli nautinnollisesti.
  ”Miksi sinä olet ritari?” Hermione töksäytti. ”Miksi Fred on palvelija?”
George riisui loputkin osat haarniskastaan ja vastasi:
  ”Kielletty puheenaihe.”
Hermione tunsi ärtymyksen pistoksen. Se oli ollut vasta hänen helpoin kysymyksensä.
  ”Tiedätkö sinä, mikä on hirnyrkki?” hän kysyi rohkeasti.
George pöyhi punaisia hiuksiaan, jotka olivat samaa sävyä kuin kaikkien muiden Weasleyn perheen jäsenten.
  ”En. Kuulostaa jonkinlaiselta eläimeltä.”
Hän nousi seisomaan ja keräsi haarniskan palaset vahvoille käsivarsilleen.
  ”Prinsessan ei kannata vierailla täällä Kaartintornissa. Me ritarit emme näet kohtaa usein leidejä, emmekä osaa käyttäytyä heidän lähellään.”
Hän virnisti niin vekkulimaisesti, että hän näytti todelliselta itseltään.
  ”Lupaan, että koulutan teidän tulevasta pojastanne valtakunnan parhaimman miekkamiehen!”
Sen sanottuaan George painui Lucius Malfoyn perään.
Hermione katseli takassa hehkuvaa hiillosta. Hän oli luvannut, että hän opettelisi prinsessan tavoille ja menisi naimisiin. Mitä haittaa siitä olisi, jos hän kuvitellussa maailmassa todella suostuisi Kalkaroksen vaimoksi ja saisi taikavoimat? Ehkä hänen oli pakko sopeutua siihen, että hän tai kukaan muu ei ehtisi löytää ja tuhota hirnyrkkiä ennen kuninkaallisia häitä.
Mutta ennen kammottavaa seremoniaa hänen pitäisi yrittää kaikkensa, jotta hän ei joutuisi jakamaan vuodetta Puoliverisen Prinssin kanssa.

[Crywell]

Hei taas! : D
En nyt osaa sanoa varmaan mitään kovin fiksua, pääkoppa tuntuu juuri sellaiselta tällä hetkellä, mutta kommentoimpa silti tätä uutta ihanaa lukua. : )

Tuossa Fredin ja Georgen tapauksessa, palvelijan ja ritareiden eri arvoissa, on jotain ihmeellisen häiritsevää. Se saa niin monia kysymyksiä syttymään päähän, varsinkin tuon Georgen "kiellety aihe" sanojen jälkeen. Kysymyksiä, joihin en pysty edes arvailemaan vastauksia, mikä on ihan älyttömän ihanaa ja kutkuttavaa.
Sen lisäksi vielä näissä hahmoissa, heidän paikoissaan ja ammateissaan, kaartilaisten henkilöllisyydessä ja Georgen johtajuudessa - niin paljon kummallisuuksia, asioita jotka vähän kuin "hohkaa" sellaista hämmentävää mielenkiintoa, että jokin ei ole kohdallaan, että Kalkaroksella on vielä niin paljon enemmän salaisuuksia, joita emme tiedä.

En oikeasti tiedä mitä sanoisin? Kruunu, vai mikä se upeanhieno nimi sille olikaan oikeasti, oli myös tosi mielenkiintoinen. Samoin miekka. Jäin miettimään erilaisia asioita, kuten olisiko se Rohkelikon miekka? Tai sen kaksoisolento? Miksi Krum ei enää tee aseita? Onko hänen tekemissään aseissa muutakin erikoista, kuin vain se että ne ovat loistavaa laatua?

Järisyttävän mielenkiintoista joka tapauksessa jälleen, aaaah, en jaksaisi odottaa että saan lukea lisää! XD Voi miksei tämä ole kirja, jonka voi vaan ahmaista kaiken kerralla tauotta?

Joka tapauksessa, jään odottelemaan jatkoa (kuola valuen).

ps. innostutit tuolla kansikuvallasi minutkin piirtämään tästä ficistäsi jotakin hihi : D Se on hieno kuva, ja hahmovalinnat siinä aiheuttavat lisää hämmenystä ja kulmien nostoja. : )

[Röhkö]

A/N: Lisätty yksityiskohta kansikuvaan.
Crywell: Kiitos jälleen kommentista! Hyvä kuulla, että tämä herättää kysymyksiä eikä kaikki ole ennalta-arvattavuuksien virtaa. Voin jo vastata/spoilata spekulointiisi, että Georgen miekka ei ole aito Rohkelikon miekka, ei edes kopio. Se on Krumin tekemä miekka, hieno, mutta ei niin mahti kuin Godricin alkuperäinen miekka.
Olen todella imarreltu, että olet innostunut piirtämään tästä jotain *haluaa nähdä mitä*

7. LUKU
SEPÄN KIPINÄ

Teräs kalahti alasinta vasten. Harry kohotti jälleen vasaran ja tähtäsi kovan iskun metalliin. Hehkuvat kipinät sinkoilivat. Lopulta hän kastoi tuotoksensa veteen.
Hänen ensimmäinen tekemänsä miekka, jos sitä sellaiseksi kehtasi kutsua, oli alle jalan pituinen ja käyrä. Krumin mukaan se ei soveltunut edes kirjeveitseksi.

Harry katsoi kateellisena hienoja kiiltäviä miekkoja, jotka oli ripustettu pajan seinälle. Hän tiesi jo, etteivät ne olleet menossa kenellekään: ne olivat vain Krumin harrastus. Hän oli kieltäytynyt tekemästä aseita Prinsille, koska hän vihasi sotaa.
Krum oli kertonut periaatteestaan vastahakoisesti jurottaen, kun Harry oli halunnut opetella miekkailemaan.
Harrylle oli pikku hiljaa valjennut, että Krum ei ehkä ollut arvostettu huispaussankari, mutta hän oli kylässä suosittu mies. Koska taikasauvojenvalmistajaa ei ollut eikä sellaista tarvittu, Krum oli tavallaan hänen sijaisensa.
Sepältä ihmiset hakivat työkalut ja korjauttivat lukkoja, koska ovia ei voinut turvata taikakeinoin. Krum valmisti kaikkien avaimet. Hänellä ei ollut perhettä mutta hän oli rikas Liljakylän mittapuulla. Eräs pyylevä nainen vieraili sepän luona melkein joka päivä, tuoden korjattavaksi mitä turhanpäiväisimpiä esineitä ja keimaili Krumille, kun tämä hioi naisen ovenkahvaa tai teroitti voiveistä.
  ”Harry, vie tuo noidankattila Vuotavaan noidankattilaan”, Krum käski, kun Harry viskasi säälittävän miekka-asiansa romumetallikasaan.
Harry otti korjatun padan ja lähti tyytyväisenä pois hämärästä pajasta. Tässä paikassa päivänvalo tuntui erityisen kirkkaalta ja lämpimältä.
Oli omituista, melkein mieletöntä, kun ei voinut turvautua taikasauvaan. Maailma tuntui hidastuneen kertaheitolla. Täällä selviytyminen vaati ruumiillisia tekoja.
James, Sirius ja Peter olivat hänelle kateellisia, koska Harry oli onnistunut saamaan niin mainion työpaikan. He ansaitsivat vähemmän kuin hän. Harrya nolotti, koska hän ei maksanut asumisesta. Hän yritti olla Kehrääjänkujan talossa mahdollisimman vähän ja siivota jälkensä. Ruokaa hän sai mukavalta Rosalielta, joka sai ylimääräisiä vihanneksia Vuotavasta noidankattilasta. Lisäksi jotkut pajan asiakkaat maksoivat Krumille ruokatarvikkeilla, jolloin Harry jäi ilman kultaa mutta sai mahaansa täytettä.

Hän oli viime päivien aikana oppinut yhtä sun toista Liljakylästä. Keskellä toria oli kaivo, josta ihmiset saivat puhdasta vettä. Kaivo oli kohtaamispaikka, jossa vaihdettiin tuoreimmat juorut. Prinsessa oli suosittu aihe, mutta myös Harry Vainista oli alettu puhua. Huomaamattaan Harry oli jälleen lipsunut katseiden kohteeksi: hän oli ensinnäkin uusi kylässä, mutta lisäksi hän oli napannut halutun työpaikan monen nenän edestä.
Liljakylästä löytyi Qaino Vahvaqon jäätelöbaari sekä kirjakauppa Säilä & Imupaperi, jotka olivat rikkaimpien lasten keskuudessa suosittuja. Varakkaat velhoperheet asuivat toisella puolella kylää, lähellä linnaa, mutta köyhät olivat asettuneet myllyn, pellon ja joen lähelle.
Harry ei osannut sanoa, oliko kukaan asukkaista jästi. Siinä paikka melkein kaikki elivät ilman taikakeinoja, jos pieniä helpotuksia ei laskettu: sanomalehtien kuvat liikkuivat edelleen, muutamalla velholla oli lentävä luudanvarsi ja joissain kirjoissa oli aivan varmasti loitsuja.

Vuotava noidankattila oli hiljainen, koska oli keskipäivä. Tom hymyili hänelle hampaattomasti ja Rosalie kiiruhti ottamaan Harryn kantamuksen.
  ”Hienoa, että se ei enää vuoda”, hän tuumi ja vei kattilan keittiöön. Harry jäi odottelemaan palkkiorahoja, mutta Rosalie toi hänelle kaljuunojen lisäksi tuopin kermakaljaa. Rosalie viittasi kintaalla Harryn änkytykselle kiireestä ja sanoi:
  ”Krum pärjää kyllä. Hän on pärjännyt yksin monta vuotta.”
Harry hörppäsi kaljaa ja pohti, millainen historia kylällä mahtoi olla. Kuinka vanha paikka oikein oli?
  Asiakkaita ei ollut paljon, joten Rosalie istahti Harryn seuraksi. Hänen poskensa punoittivat innostuksesta tai kenties jatkuvasta hosumisesta.
Rosalie pyyhki käsiään esiliinaansa ja kysyi:
  ”No, joko sinä olet kuullut Killasta? Sinä sentään asut kelmien luona ja teet töitä Krumille.”
Harry kohotti yllättyneenä kulmiaan.
  ”Ai Feeniksin Killasta?”
Rosalie kurtisti kulmiaan. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä Harry tarkoitti.
  ”Minä puhun Valkoisesta Killasta. Tiedän, että minun ei ehkä pitäisi puhua siitä täällä, mutta ei kukaan kuule…”
Hän vilkuili epäluuloisesti ympärilleen, nojautui lähemmäs Harrya ja laittoi käden suunsa viereen peitoksi.
  ”Krum on pomo, joten ihmettelen, ettei hän ole vielä kosiskellut sinua mukaan kapinaan”, hän kuiskasi silmät pyöreinä.
Harry avasi suunsa hämmästyneenä. Eikö Kalkaros muka tiennyt, että hänen omassa valtakunnassaan suunniteltiin hyökkäystä häntä vastaan? Nämä ihmiset olivat sentään hänen mielikuvituksensa tuote.
  ”Me olemme kyllästyneet köyhyyteen”, Rosalie jatkoi. ”Nuorukainen on hallinnut liian kauan, eikä hän vanhene päivääkään. Asioihin on tultava muutos. Jos muu ei auta, on turvauduttava voimakeinoihin.”
Sitten hän pamautti nyrkillään pöytään niin, että Harry hätkähti.
  ”Mutta Krum vihaa sotaa”, Harry huomautti, ”miksi hän haluaisi aloittaa kapinan?”
Rosalie hymyili ovelasti.
  ”Me kaikki vihaamme sotaa, mutta Krum rakastaa kunnon taistelua. Hän ei valmista enää aseita linnaan. Hän valmistaa miekkoja meille.”
Harry joi juomansa loppuun ja tunsi olonsa epämukavaksi. Oliko hän taas keskellä taistelutannerta? Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut ratkaiseva tekijä. Hän ei osannut edes käyttää teräaseita.
Hän katsoi Rosalieta luultavasti niin huolestuneesti, että tämä nauroi.
  ”Mutta Kalkaroksella on toimiva taikasauva”, Harry puolusti järkytystään. ”Sitä vastaan ei toimi edes tuhat miekkaa!”
  Rosalie kohautti olkiaan.
”Meillä on Hagrid. Hän on luvannut hankkia meille muutaman toimivan taikaeläimen.”
Harry ei viitsinyt huomauttaa, että usein taikaeläimet hallitsivat Hagridia eikä toisin päin. Hän mietti Killan nimeä.
  ”Miksi Valkoinen Kilta?”
Rosalie nyrpisti nenäänsä.
  ”Se on mustan vastakohta, ja Prinssi pakottaa kaikki pukeutumaan mustaan.”
Hän nousi seisomaan ja osoitti merkitsevästi omaa tummanpuhuvaa työasuaan.
  ”Krum keksi nimen, kysy häneltä parempi selitys.”
Sitten hän kiiruhti jälleen palvelemaan asiakkaita.   
 
Harry palasi mietteliäänä pajalle. Hän päätti, että hänen kannattaisi pysytellä mahdollisimman kaukana kapinasuunnitelmista. Hänellä oli tarpeeksi omia murheita, kuten hirnyrkki ja tunnelin salasana.
Krum oli vauhdissa: hän takoi rautaa kovaan tahtiin ja hyräili itsekseen. Harry oli puhdistanut ikkunat aamulla, joten valoa tulvi sisälle tavallista runsaammin ja kirkasti Krumin innostuneita kasvoja.
 Harry tyytyi nappaamaan luudan käteensä ja lakaisemaan lattiaa. Hän oli Dursleyden luona oppinut siivoamaan huolellisesti kuin kotitonttu konsanaan. Hän huokaisi raskaasti. Täällä hänelle sentään maksettiin palkkaa ja kelmit antoivat hänen nukkua talossaan toistaiseksi.
  ”Harry Vain!” Krum murahti.
Harry vilkaisi taakseen. Seppä oli saanut päivän projektinsa valmiiksi: se oli pieni hopeinen rannekoru, johon oli upotettu suuri helmi.
  ”Lahja prinsessalle”, Krum selitti, ”jotta Prinssi jatkaa pajan tukemista.”
Harry käveli lähemmäs ja katsoi tarkemmin Hermionelle tarkoitettua korua. Suuri valkoinen helmi hohti kuin kuu.
  ”Mistä sinä sait tuon helmen?” Harry kysyi uteliaana. Hän muisti lukeneensa aikoja sitten taikaeläintenhoito-oppaasta, että vedenväki ei mieluusti luopunut aarteistaan.
Krum antoi rannekorun Harryn paketoitavaksi.
  ”Mina sain sen kotimaastani”, Krum vastasi, ”se on yksi Atlantiksen suuren valtaistuimen helmista.”
Harry melkein tiputti rannekorun lattialle. Atlantis oli legendojen uponnut saari, kuningaskunta, jonka olemassa olosta Harry ei ollut kuullut.
  ”Sina viet sen linnaan”, Krum käski.
Harry riemastui ja hämmästyi: hän saisi tilaisuuden puhua Hermionelle. Hän nyökkäsi Krumille. Hänellä olisi todella paljon kerrottavaa Hermionelle: kelmit, kapina, Krum, miekat… No, mikään niistä ei ollut niin tärkeää kuin se, että Harry pääsisi linnaan nuuskimaan paikkoja. Ehkä Hermione oli jo selvittänyt hirnyrkin olinpaikan.

Harry päätti matkalla linnaan kokeilla seljasauvaa vielä kerran. Hän yritti loitsia suojeliuksen, mutta mitään ei hänen pettymyksekseen tapahtunut. Valkohehkuiset naarashirvet katselivat kiinnostuneina, kun Harry ohitti ne ja käveli avonaisesta portista kauniille pihamaalle: aivan kuin häntä olisi odotettu.
Harry hätkähti nähdessään Professori Verson puutarhasakset kädessä pensaikossa. Itse asiassa hän taisi olla vain Verso, ei opettaja lainkaan, koska hän oli pukeutunut risaisiin työvaatteisiin. Hän hymyili Harrylle koukeroisten kukkasten keskeltä.
Harry ohitti pienen kirkkaan lammen ja vilkaisi kuvajaistaan sen pinnasta. Hän oli todella nokinen ja sotkutukkainen.
Suuret tammiovet aukesivat itsestään. Harry marssi sisälle ja puristi pientä pakettia kädessään. Hän ei varmasti ollut pitänyt ikinä kädessään mitään niin arvokasta, ellei laskettu näkymättömyysviittaa, elpymyskiveä, seljasauvaa, viisastenkiveä tai ennustusta.
Harryn päähän pälkähti, että ehkä Kalkaros osasi lukilitista myös tässä paikassa. Hän ei saisi ajatella Valkoista Kiltaa tai hirnyrkkiä. Mutta miten Hermione oli saanut tietää hirnyrkistä? Sitä Harry ei ollut aikaisemmin ihmetellyt. Hän oli vain ottanut Hermionen sanat todesta, koska erittäin usein Hermione sattui olemaan oikeassa.
  ”Lahja prinssille”, Harry sopersi ovensuussa seisovalle haarniskapukuiselle miehelle, joka nyökkäsi ja päästi Harryn ohitseen.
Suuri Sali oli täynnä pulisevia lapsia. He istuivat syömässä pyöreässä pöydässä. Valtaistuimet olivat tyhjät.
  ”Harry!”
Oppilaiden keskeltä vilkutti Hermione, jota oli melkein mahdoton tunnistaa itsekseen niin kaukaa. Prinssiä ei onneksi näkynyt. Hermione juoksi hänen luokseen ja halasi kovaa.
  ”Harry, hän teki Dumbledoren tappamisen jälkeen hirnyrkin! Sinun pitää etsiä jotain yhtä voimakasta kuin Rohkelikon miekka”, Hermione sanoi nopeasti matalalla äänellä, ”minä selvitän, mikä se hirnyrkki on. Epäilen, että se voisi olla Kalkaroksen diadeemi.”
  Harry vilkaisi hämmentyneesti aterioivia lapsia.
”Minä halusin syödä mieluummin heidän kanssaan”, Hermione vastasi hänen äänettömään kysymykseensä. ”Miten sinä pääsit tänne?”
Harry ojensi hänelle pienen paketin.
  ”Se on Krumilta.”
Hermione kohotti kulmiaan. Sillä aikaa kun hän avasi kääröä, Harry huomasi, että pyöreässä pöydässä oli koukeroisia kirjaimia. Joillain istumapaikoilla luki tuttuja nimiä, kuten Lucius Malfoy.
  ”Kalkaros on metsästämässä”, Hermione mutisi, ”hän haluaa uuden turkiksen – vau!”
Hän ihasteli hopeista rannerengasta ikkunasta tulvivaa valoa vasten.
  ”Krum sanoi, että tuon pitäisi lepytellä Prinssiä”, Harry selitti, ”tee hänelle siis selväksi, keneltä koru on.”
Hermione nyökkäsi ja laittoi renkaan ranteeseensa.
  ”Oletko nähnyt Ronia?” Harry kysyi.
Hermione pudisti päätään. Hänen punaisiin hiuksiinsa oli kiinnitetty pieniä valkopunaisia liljoja.
  ”Mutta minulla on lupa puhua hänelle. Harry, minut ja Kalkaros vihitään kolmen päivän päästä!”
Hermione hieroi ahdistuneesti kasvojaan. Harry tarttui lohduttavasti hänen olkaansa.
  ”Älä huoli. Asukkaiden keskuudessa kytee – ”
Mutta Harry hiljeni. Hän ei uskaltanut kertoa Krumin salaisuutta. Kalkaros oli todella taitava ajatustenlukija ja mielen hallitsija: hän oli valehdellut jopa Voldemortille.
  ”Minä autan sinua.”
He halasivat taas.
 ”Minä etsin Ronin”, Harry lupasi, ”sitten minun pitää palata kylään. Olen nykyään sepän, siis Krumin, apulainen.”
  Hermione nyökkäsi, vaikka näytti hieman yllättyneeltä. Hän kosketti rannerengasta, joka oli samassa kädessä kuin Bellatrixin aiheuttama arpi.
  ”Minä tulen mukaan”, Hermione sanoi vakaasti.
Hänen sanojensa vakuudeksi ulkoa kantautui kellon kuminaa, ja oppilaat kiiruhtivat oppitunnille.

Etsintä kannatti aloittaa keittiöstä. He kiiruhtivat hedelmäasetelmaa esittävän tutun muotokuvan luokse ja kutittivat päärynää.
  Tällä kertaa he eivät törmänneet ensimmäiseksi kotitonttulaumaan. Harryn teki kuumeisesti mieli mainita jotain sylystä, mutta päätti säästää sen myöhemmäksi.
Patojen ja pannujen ääressä hääräsivät ihmiset. Fred tiskasi parhaillaan selkä heihin päin ja vihelteli.
  ”Ron?” Harry huudahti.
Muutama noita katsoi heitä, varsinkin Hermionea, hämmästyneesti. Sitten suurihattuinen pullea mies toi heille suuren vadillisen tuulihattuja. Nälkäinen Harry nappasi niitä heti kourallisen.
  ”Uusi resepti, Mademoiselle”, kokki sanoi hersyvästi.
Hermione hymyili.
  ”Anteeksi, etsimme palvelijaa nimeltä Ronald Weasley.”
Harry huomasi Fredin hätkähtävän, mutta hän ei lopettanut tiskaamista.
Pullea kokki hieroi leukaansa niin, että partaan jäi jauhoja.
  ”Se punatukkainen, oui. Hän on ruokkimassa Ceciliaa.”
Harry kurtisti kulmiaan.
  ”Kuka on Cecilia?”
Kokki kohautti olkiaan.
  ”Ne jotka tietävät, eivät ole palanneet kertomaan.”
Sitten hän nauroi niin, että suuri maha hytkyi.
  ”Minun pitää jatkaa päivällisen valmistusta. Bouillabaissea a lá Mercilon!”
Hän hoputti teidät lähtemään. Harry ja Hermione kompuroivat takaisin käytävälle.
  ”Hei!”
Harry ei ehtinyt edes tajuta, mikä häneen iski, kun joku tömähti häntä päin. Hän suoristi silmälasinsa ja näki Ronin syleilevän Hermionea. Häneltä oli tippunut maahan juuttisäkki, joka haisi pahalle.
  ”Minun piti syöttää vanhat kalanpäät otukselle, joka elää vallihaudassa”, Ron selitti, kun hän irrottautui maan pinnalle. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä.
  ”Ron, myös George on linnassa”, Hermione kiiruhti selittämään, ”hän on yksi ritareista, hän johtaa Kalkaroksen Kaartia!”
Harry ei ollut uskoa korviaan. Oliko Kalkaros niin katkera, että halusi erottaa iloiset, toistensa parhaat ystävät ja veljet, mahdollisimman kauas toisistaan?
Ronin ilme synkkeni.
  ”Yhtä hyvin minä voisin olla aave Fredille. Voisi luulla, että minä olen Muriel-täti enkä hänen pikkuveljensä!”
Ron poimi tyhjän säkin lattialta ja huokaisi.
  ”Minun pitää vielä kuoria kasa perunoita, tai en saa illallista.”
Hermione tarttui hänen käteensä.
  ”Tule minun huoneeseeni yöksi. Hamstraan sinne ruokaa.”
Harryn poskia alkoi kuumottaa. Hän katsoi muualle ja yritti kiinnostua pienestä halkeamasta tiiliseinässä. Hän hypisteli housujensa reisitaskua.
  ”Voro kiertää käytäviä öisin. Kyllä, myös hän on täällä. Norriska on kasvanut kaksinkertaiseksi sitten viime näkemän”, Ron voihkaisi.
Harry kosketti jotain silkin pehmeää. Hän tarttui siihen ja vetäisi näkymättömyysviitan esiin. Hän älähti ja muut kaksi kääntyivät katsomaan häntä.
  ”Viitta!” Hermione parahti.
Ron avasi suunsa äimistyneenä.
  ”Öh, minä en muistanut, että se oli täällä”, Harry änkytti.
Hermione pyöräytti silmiään, mutta hänen turhautumisensa vaihtui kauhuksi, kun ulkoa kantautui metsästystorvien ulinaa ja koirien haukuntaa.
  ”Prinssi palasi!”
Harry ojensi viitan nopeasti Ronille.
 ”Yritä livahtaa pian alas kylään. Minä asun Kehrääjänkujalla, kelmien luona”, Harry selitti. Hän loi ystäviinsä vielä viimeisen kannustavan hymyn ja kiiruhti sitten pois. Hän ei halunnut, että Kalkaros yrittäisi taas kirota hänet.
 

[theycallmeHeaven]

KK:sta iltaa, ja anteeksi kommentin viivästyminen!

Aloitetaankos vaikka tällä: No huh huh! Aikamoisen mielikuvituksen omistat. O.o Mua kiinnostaa ihan hulluna, että mistä olet saanut moisen idean, ja myös odottelen sitä, että tarinassa paljastuu miten ja miksi Kalkaros on moisen maailman luonut....? Ja mitä hemmettiä Dumbledore ajatteli, kun lähetti nuo muksut sinne?

Sitten muutamia asioita jotka häiritsivät. Ensinnäkin toivoisin meidän prinssimme hahmon syventämistä, koska nyt minulle jäi kauhean julma ja kylmä olo hänestä, eikä mulle ole koskaan tullut semmoista aiemmin. Haluaisin myös ymmärtää millaisen maailman Kalkaros loi alunperin, koska en oikein osaa kuvitella häntä luomaan mitään noin "vääristynyttä". Vai loiko hän jonkun superparatiisin, joka alkoi sitten elää omaa elämäänsä hänen kipujensa kautta, ja muuttui siksi tuollaiseksi. Paljon on kysymyksiä, ja vastauksia odotetaan. Huomasin myös muutamia kirjoitusvirheitä, joista yhdestä on pakko huomauttaa, koska olen entinen puhallinsoittaja: se on ihan vaan puhallinorkesteri. xD Kielestä sen verran, että kuljetat tarinaa hyvin eteen päin, mutta välillä jäin kaipaamaan pieniä tunnelmapalasia. Semmoisia, että ihan rauhassa tongitaan jonkun ajatuksia, tai sitä minkälaisen tämä maailmaa esiintyy.

Ja vielä viimeinen asia: BELLATRIX <3  ei mulla muuta.

Kiitoksia paljon
-Heaven

[HinjaRawr]

Siis mitä? Matis on laiha ja sillä on rotan käsi? Tämä Viktor Krum seppä hommeli sai mut hotelli repeemään. Sit Draco mahtailemassa kaljuunan arvoisella miekalla. Tää on mun mielestä tosi hyvä. Kun löysin tän ni mun oli pakko lukee se sun toinen ficci ensin.

Jotenkin petyin, kun oikeeta Lilyä ei tässä ollut. No tää on jokatapauksessa mahtava ficci. Kuvailet tosi hyvin ja teksti on sujuvaa. Jatkoa odottelen.

[Röhkö]

Oh ja voih, tämän ficin aloittamisesta on tullut kuluneeksi yli vuosi. Kiitos kommenteista!

theycallmeHeaven: sain idean tähän ficiin alunperin siitä, että halusin kirjoittaa lisää Kalkaroksen katkeruudesta. Pidän myös kelmien ja pääkolmikon "käsittelystä" samassa ficissä. Kiitos sinulle myös rakentavasta palautteesta! Olen melko nopeatempoinen kirjoittaja, eli harvoin jään niitä tunnelmapalasia kasaamaan.

HinjaRawr: kiitos sinullekin kommentista! (: Jatkosta en uskalla vielä luvata tässä mitään.

[Mariaxoxo]

Onkohan tähän mahdollisesti tulossa vielä joskus jatkoa, kun edellisen luvun julkaisusta on kulunut jo sen verran kauan? Lukaisin tässä tämän koko ficin läpi enkä oikeen tiedä, mitä sanoa. Mistä tommosen mielikuvituksen saa? Tää idea ja kaikki tässä on niin uniikkia, että huhhuh.

[läjis]

EEIIH!!

siis ihan tajuttoman hyvä, älytön mielikuvitus sulla!! kauheesti toivon että jollain ilveellä muistaisit tän ja kirjoittaisit jatkoa.. Toivossa on hyvä elää 

Ikuinen optimisti

~läjis