A/N: mmm, kommentteja <3 Kiitoskiitoskiitos!
Herkkuoone: hyvä metodi tuo lukemisen ohella kommentointi, niin pysyn hyvin mukana ajatuksissasi :) Ihanan massiivinen kommentti. Tässä tosiaan Snapen katkeruus saa aika isot mittasuhteet. Se ylimääräinen välilyönti siellä on huolimattomuuttani :(
Crywell: yritin itseasiassa ennen ficin postausta vähän tarkistaa, löytyykö tämmöinen aihe jo. Jotenkin ´valtakunta´ kuulostaa niin perusjutulta :D Ehkä olen sitten aina vain itse kuvitellut tämmöistä. Hienoa, että onnistuin/teksti onnistui karistamaan epäluulosi. Jännä, että otit puheeksi Harryn reaktion isäänsä ja iseeviot-peilin, koska siitä vähän tässä seuraavassa luvussa.
Olen todella otettu, että pidit Ronistani. Hän on lempihahmoni kautta kirjallisuuden ja siksi minulle vaikea toteuttaa: Ronin pitää olla aito ja nimenomaan virheellinen, niin kuin ilmaisit.
Ja jatkoa sitten, todella pikaisesti minun mittapuullani :] Sen verran tiedoksi, että valmiina on kolme seuraavaa lukua + luonnostelua kahdesta viimeisestä osasta (kirjoitan loppuratkaisun aina ensimmäisenä). Tämä fici osallistuu Romaaninmittainen fici -haasteeseen, eli fontilla 12 (calibri) sivuja tulee olemaan yli 100, vähintään.
Enjoy!
5. LUKU
MESTARIN OPPIPOIKA
Harry olisi mieluusti levännyt Voldemortin tuhoamisen jälkeen missä tahansa muualla kuin viileällä lattialla. Tässä maailmassa hän ei kuitenkaan ollut tuhonnut Voldemortia, vaan pahuksen Prinssi oli ominut kaiken kunnian.
Huonosti nukutun yön jälkeen hän söi niukan aamupalan ja seurasi, kuinka kelmit lähtivät yksi kerrallaan askareisiinsa.
”Voiko tässä kylässä käyttää millään tavalla taikuutta?” Harry keksi kysyä.
Sirius heilautti mustan nahkalätsän päähänsä.
”Joillekin on suotu erikoislupa”, hän kertoi, ”esimerkiksi me kolme käytämme taikaa, koska olemme animaageja.”
Hän virnisti.
”Prinssi ei oikein ilahtunut, kun hän huomasi meidän edelleen pystyvän muuttamaan muotoa.”
Harry vilkaisi ikkunasta ulos. Aurinko oli tuskin noussut, mutta James oli jo lähtenyt vartioimaan tunnelin suuta. Kadulta kuului huutoja, askeleita ja hevosten kavioiden kopsetta. Harry näki, kuinka hienoon röyhelöiseen kaapuun sonnustautunut isonenäinen noita ratsasti kelmien talon ohi. Noidan mustalla hevosella oli arvokkaan näköiset suitset ja kullattu satula.
”Eileen Prinssi”, Sirius sanoi huomattuaan noidan. ”Pahan alku ja juuri. Tuo eukko on Ruikulin äiti.”
Harry jaksoi ihmetellä, miten vahvasti yksinäisyys ja muistot olivat vaikuttaneet Kalkarokseen ja hänen luomaansa valtakuntaan.
Toisaalta, Harry itse ilahtui, kun hän saattoi jälleen kerran nähdä vanhempansa sekä Siriuksen. He eivät olleet aitoja, mutta silti lähellä häntä. Iseeviotpeili, ajatuseula tai liikkuvat valokuvat eivät vetäneet vertoja muistoille, jotka vastasivat hänen kysymyksiinsä. Hänen edessään seisovat kelmit olivat jopa todellisempia kuin Elpymyskiven luomat aaveet Kielletyssä metsässä.
”Eileen Prinssi saa taikoa”, Sirius huomautti. ”Hän myy kalliita loitsuja pääkadun hienoimmassa putiikissa. Jotkut tuotteista maksavat jopa toista tuhatta kaljuunaa."
Sirius avasi oven ja raitis ilma syöksähti nuhjuiseen olohuoneeseen.
”Sinuna en kuitenkaan luottaisi häneen. Minä ostin Prinssin mammalta voimajuomaa ja katso minua: en pysty enää muuttumaan täydellisesti ihmiseksi.”
Hänen takanaan seisova Peter roikotti surullisesti rotankäpäläänsä. Sitten molemmat lähtivät töihin.
Harry lepäsi hetken nuoren isänsä vuoteessa ja mietti seuraavaa siirtoaan. Hän voisi yrittää etsiä valtakunnasta toisen pakoreitin tunnelin sijasta. Toisaalta hän voisi palata Liljalinnaan ja yrittää hyökätä Kalkaroksen kimppuun – ilman taikasauvaa ja huonoissa sielun ja ruumiinvoimissa.
Kelmit olivat ehdottaneet, että Harry hankkisi töitä. Palkkarahoilla hän voisi ostaa Eileen Prinssiltä loitsun. Kenties myynnissä olisi totuusseerumia, joka pakottaisi Jamesin kertomaan tunnussanan.
Jokainen vaihtoehto tuntui liian vaativalta ja aikaa vievältä. Harry halusi mahdollisimman pian pois Liljakylästä.
Lopulta Harry lähti Kehrääjänkujalta. Hän päätti tutustua kylään. Hänellä oli yhä taskussaan muutama kaljuuna, oma taikasauvansa sekä seljasauva. Hän ei ollut vielä yrittänyt loitsia Perewellien veljesten vanhalla varjeluksella. Ehkä sen suuret voimat eivät toimisi täällä.
Pääkadulla riitti vilskettä, huomattavasti enemmän kuin edellisenä päivänä. Kattojen korkeudelle oli ripustettu värikkäitä viirejä, joissa oli kukkasymboli, valkoinen lilja. Kauppiaat pystyttivät innokkaasti kojuja ja huutelivat juoksupojille neuvoja. Lapset nauroivat ja ihmiset vaikuttivat iloisilta. Muutama tyttö piteli ilmapalloa kädessään.
”Saisiko olla kaapu?” huusi kirkassilmäinen noita läheisen vaatekojun edustalta ja tyrkytti Harrylle mustaa viittaa.
”Ei kiitos”, Harry vastasi kohteliaasti. ”Onko täällä jonkinlaiset markkinat tänään?”
Vaatemyyjä pudisti päätään hymyillen.
”Et ilmeisesti ole lukenut päivän uutisia! Meidän valtakuntamme hallitsija on löytänyt itselleen vihdoin puolison!”
Harryn mieliala laski. Liian usein hän tiesi huonot uutiset jo ennen kuin ne oli painettu paperille. Hän koki totta vie olevansa pulassa, mutta Hermione-parka oli varsinaisessa sopassa.
”Tänään järjestetään paraati, jossa näemme uuden prinsessan”, myyjä hihkaisi. Hän yritti mallailla myrkynvihreää kaapua Harryn edessä ja hymisi itsekseen.
Ehkä Harry saisi paraatin aikana tilaisuuden keskustella Hermionen kanssa.
”Häät järjestetään ensi viikolla”, myyjä intoili ja puristi kädessään olevaa kaapua, ”uusi prinsessa tietää lisää hienojen kaapujen käyttäjiä. Voi, kunpa hän ostaisi hääpuvun minulta.”
Harry nielaisi. Hän aikoi auttaa ”prinsessan” pois täältä ennen ensi viikkoa. Hän ei missään nimessä voisi antaa Kalkaroksen naida hyvää ystäväänsä.
Harry jatkoi matkaansa. Muutama trubaduuri soitti riemukasta sävelmää mandoliineilla. Kikattavat tytöt tanssivat keskenään piiritanssia musiikin tahtiin.
”Tule mukaan!” yksi tytöistä huusi ja viittoi Harrylle nauraen. Tytöllä oli vaalea ja kihara tukka sekä suuret siniset silmät. Hän näytti etäisesti tutulta.
Harry pudisti päätään. Tytöt kikattivat kahta kauheammin, ja Harry potkaisi ärtyneesti pientä kivenmurikkaa.
”Äh, tule nyt”, kiharatukkainen tyttö maanitteli. Hän tuli ja veti Harryn mukaansa ilonpitoon. Tytöt pyörivät ja hyppivät vauhdikkaasti, taputtivat välillä käsiään ja tekivät keinuvia liikkeitä.
”Minä en osaa”, Harry mumisi naama punaisena, ”minun pitäisi etsiä jotain – ”
Tyttö tarttui hänen molempiin käsiinsä ja pyöritti häntä niin että talot muuttuivat värien sekamelskaksi.
”Mitä sinä etsit?” tyttö uteli.
Harry yritti miettiä pää pyörryksissä. Ehkä kyläläinen voisi auttaa häntä.
”Tarvitsen työn, jolla ansaitsee nopeasti rahaa.”
Tyttö nyökkäsi ja jatkoi tanssimista. Harry seisoi typerästi paikoillaan, kun muut hassuttelivat hänen ympärillään. Hetken kuluttua mandoliinimiehet lakkasivat soittamasta.
”Minä olen Rosalie Bagman”, tyttö esitteli itsensä ja niiasi syvään. ”Olen tarjoilija Vuotavassa noidankattilassa.”
”Harry vain”, Harry mutisi.
Rosalie hieroi terävää leukaansa, kun hän harkitsi Harrylle sopivaa työpaikkaa. Samalla Harry tajusi, miksi suurisilmäinen tyttö näytti niin tutulta:
Rosalie Bagman. Hänen täytyi olla sukua Ludo Bagmanille, jolla oli samansävyiset vaaleat hiukset ja lapsekkaat kasvot. Ludo oli lyönyt kolmivelhoturnajaisissa vetoa Harryn puolesta ja yrittänyt auttaa häntä laittomasti.
”Korkein palkka on Liljalinnan ritareilla”, Rosalie pohdiskeli, ”mutta siihen homman sinä et sovellu. Harry Vain, olet liian ruipelo ja sitä paitsi ritarin koulutus kestää kauan.”
Harry naksautti kieltään. Ei hän voinut sille mitään, että Dursleyt olivat totuttaneet hänet niukkaan ruokavalioon. Eikä hän viimeisen vuoden aikana ollut voinut nauttia Tylypahkan suuren salin tarjoiluista.
”Mihin sinä tarvitset niin kipeästi rahaa?” Rosalie kysyi otsa rypyssä. Musiikki alkoi taas, mutta hän jäi seisomaan Harryn kanssa syrjemmälle ilakoivista ystävistään.
”Haluan ostaa loitsun”, Harry selitti, ”Eileen Prinssiltä.”
Rosalie kurtisti kulmiaan.
”Hän on hirveä akka”, Rosalie tokaisi, ”sitä paitsi hänen loitsunsa ovat usein surkeita.”
Sitten hän laittoi kädet lanteilleen ja katseli ympärilleen mietteliäästi. Kuten muillakin kylän asukkailla, myös Rosaliella oli yllään musta kaapu, mutta hän oli leikellyt siitä polvipituisen ja hihattoman.
”Hetkinen”, Rosalie hihkaisi ja löi kätensä yhteen, ”muistaakseni kuulin sepän valittelevan Vuotavassa noidankattilassa tässä muutama päivä sitten, että hän tarvitsisi apulaisen.”
Harry huokaisi. Hän ei uskonut, että sepän apupoika saisi alle viikossa kokoon tarpeeksi rahaa loitsuun.
”Älä huoli”, Rosalie lohdutti ja tulkitsi hänen alakulonsa väärin, ”minä uskon, että rautio pitää sinusta.”
Hän neuvoi Harrylle tien pajalle ja palasi sitten valmistelemaan prinsessan kulkuetta, jonka oli määrä alkaa tunnin kuluttua.
Harry löysi helposti sepän pajan, jonka kyltissä oli kuvattuna takorauta. Sisältä kuului kovaa pauketta ja kolinaa. Harry avasi narisevan oven ja astui sisään.
”Anteeksi!” Harry huusi hämärässä hallissa, joka oli täynnä erilaisia työkaluja ja telineitä. Hän näki valkohehkuisen takan, jonka edessä hääräsi tumma hahmo. Metallin kalke täytti tilan.
”Minä tulin kysymään töitä”, Harry sopersi ja yritti siistiä hiuksiaan.
Mies nousi tulisijan luota. Hän oli ilmeisesti juuri muovaillut kirveen terää. Kun hän astui ulkoa tulvivan auringon valoon, Harry tunnisti tutut kärttyiset kasvot, paksut kulmakarvat ja murtuneen nenän. Miehen naama oli täynnä nokiläikkiä.
Viktor Krum pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hänellä oli nahkainen työesiliina yllään ja pihdit kädessä.
”Ovatko lekamiehen hommat tuttuja?” Krum murahti.
Harry pudisti päätään.
”Eikös leka ole jonkinlainen… nuija?” Harry kysyi varovaisesti.
Seppä Krum pyöräytti silmiään. Oli omituista nähdä hänet maan kamaralla ilman ympäröiviä faneja tai muita ystäviä, jotka halusivat paistatella hänen suosiossaan.
”No, sina olet parempi vaihtoehto kuin leipurin 12-vuotias tytar”, Krum huokaisi. ”Taalla pitaa olla tyytyvainen siihen mita saa.”
Ainakin Krumin aksentti oli entisellään. Hän palasi takaisin ahjonsa luokse.
”Sinun tehtävasi on lyoda lekavasaraa ohjaamaan minun vasaraa taonnan raskaissa vaiheissa. Lisäksi siivoat pajan iltaisin, onko selva?”
Harry nyökkäsi. Juuri tällaista fyysisesti rankkaa työtä hän juuri nyt kaipasi, hän ajatteli katkerasti. Ehkä hän voisi yrittää varastaa pajasta lyömäaseen ja hyökätä sen avulla Liljalinnaan.
”Saat kaljuunan paivassa”, Krum sanoi ja tarkasteli valmista kirvestä tyytyväisenä. Se oli sileä ja raskastekoinen.
”Testaa tama”, hän komensi ja antoi kirveen Harrylle. ”Takapihalla on halkopino.”
Harry nielaisi ja otti uutuuttaan hohtavan kirveen käteensä. Se oli todella painava. Hän kompasteli pajan taakse, pienelle pihalle. Häpeissään hän ajatteli, ettei hän ollut koskaan aikaisemmin pilkkonut puita. Dursleyt olivat suosineet sähkölämmitystä ja he olivat kaupunki-ihmisiä kerta kaikkiaan.
Ähistessään Harry pohti itsekseen, osasiko Krum tässä maailmassa lentää luudalla yhtä hyvin kuin maailmanmestaruuskisoissa. Ehkä hän uskaltautuisi kysymään sitä uudelta mestariltaan myöhemmin.
Mutta miksi Viktor Krum edes oli täällä? Hän oli kyllä entisen kuolonsyöjä Igor Irkoroffin vanha oppilas, mutta Krum ei ollut koskaan osoittanut suurta kiinnostusta pimeitä voimia kohtaan. Hän ei edes tiennyt tarinaa kuoleman varjeluksista. Ehkä Kalkaros oli vain kateellinen Krumin huispausmenestyksestä.
”Paketoi kirves asiakasta varten”, Krum murahti, kun Harry palasi sisälle. ”Hagridin pitaisi tulla hakemaan se viela tanaan.”
Harry kalautti hienon kirveen turhan äänekkäästi vinssipöydälle.
”Hagrid? Mahtavaa!”
Krum katsoi häntä jurottaen ja neuvoi, mistä Harry löysi kasan puulaatikoita ja köysiä.
Hetken kuluttua ulkoa kantautui kovaa torvien toitotusta. Ihmisten kiljunta ja nauru kantautui pajaan.
”Ah, se kirottu paraati”, Krum tuhahti ja laski työvälineet kädestään. Hän riisui paksut hanskansa ja käveli ovelle. Sitten hän vilkaisi Harrya, joka viimeisteli juuri rusettia paketin päälle.
”Tuletko sina?” Krum ärähti.
Harry laski paketin pöydälle hämmentyneenä.
”Ai, minä saan keskeyttää työt?”
Krum tuhahti.
”Sinun on
pakko. Koko kylan pitaa tervehtia uutta prinsessaa.”
He kävelivät mukulakivikadulle. Vähän matkan päässä näkyi tungosta. Krum jurotti tavalliseen tapaansa, kun he lähestyivät äänekästä ihmisjoukkoa. Harry melkein odotti, että kyläläiset olisivat kääntyneet pyytämään Krumilta nimikirjoituksia, mutta kukaan ei kiinnittänyt heidän saapumiseensa huomiota. Tässä paikassa edes Harry ei ollut kukaan merkittävä, kuten Valittu tai Poika, joka elää. Hän oli Harry Vain.
”Prinsessa on varmaan tosi kaunis”, huokaisi pieni tyttö, joka istui isänsä hartioilla. Harry ohitti heidät, jotta näkisi Hermionen mahdollisimman hyvin. Kunpa hän pääsisi vaihtamaan edes pari sanaa.
Torviin puhallettiin taas. Sitten ilmaan kantautui kuuluva, selvästi taialla voimistettu ääni: ”Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Puoliverinen Prinssi sekä hänen kihlattunsa, Lily Evans!”
Ihmiset hurrasivat. Harry työntyi väkisin eturiviin ja näki kaukaa lähestyvät hevosvaunut. Lily Evans? Nuori Kalkaros oli totisesti vinksahtanut.
Tällä kertaa Hermione sai siis poistua linnasta, Harry tajusi. Ehkä heidän onnistuisi jotenkin karata paraatin aikana.
”Kauan eläköön Prinssi!” joku huusi.
Pah, Harry ajatteli, Prinssi oli jo kuollut.
Pian hän erotti Hermionen, jonka punaiset hiukset olivat taidokkaalla nutturalla. Vieressä istuvalla, typerästi virnistelevällä ja vilkuttavalla Kalkaroksella oli päässään käärmekruunu.
”Hermione!” Harry huusi ja pomppi paikoillaan. ”Hermione!”
Muuan mies tyrkkäsi häntä vahingossa kyynärpäällä poskeen. Harry kaatui ja kirosi. Kun hän nousi seisomaan, kultaiset vaunut olivat jo ohittaneet hänet.
”Ei! Odottakaa!”
Vieressä seisova vanhus nauroi hänelle. Harry kirosi niin, että vanhus löi häntä kävelykepillä kivuliaasti päähän.
Sitten joku nyki häntä uuden essun helmasta, jonka Krum oli antanut työasuksi. Harry katsoi alas ja näki pienen likaisen kerjäläispojan: Colin Creeveyn.
”Herra, minua pyydettiin antamaan tämä teille.”
Colin ojensi Harrylle pergamentin palasen. Harry kiitti ja tuijotti Colinia. Tuntui kuin siitä olisi ollut vain hetki, kun elotonta Colinia oli kannettu pois sotatantereelta.
”Kiitos itsellenne”, poika virnisti, ”sain viestin kuljettamisesta kokonaisen kaljuunan!”
Sitten Colin katosi väkijoukkoon.
Harry vilkaisi ympärilleen nopeasti ja luki lyhyen viestin, joka oli kirjoitettu Hermionen siistillä käsialalla.
Linnassa on Kalkaroksen hirnyrkki. Se pitää tuhota. Etsi töitä.Harryn vatsaan tuntui syöksähtävän niljaisia lonkeroita, jotka puristivat hänen sisäelimiään kasaan. Hän sulloi lapun taskuunsa ja raivasi tiensä ulos tungoksesta.
Hirnyrkki? Ei kai taas, vastahan he olivat päässeet eroon kahdeksasta, joista yksi oli Harry itse. Hemmetti. Harry varmaan sekoaisi kohta.
Mutta Kalkaros oli kuollut, Harry ihmetteli. Hän itse oli todistanut Professorin tuskaisen kuoleman. Jos Kalkaros olisi jakanut sielunsa kahtia, hänen ei olisi pitänyt kuolla Rääkyvässä röttelössä Naginin myrkkyyn.
Krum odotti pajan edustalla. Hän ei näyttänyt yhtä synkältä kuin ennen paraatia. Ehkä vaikutelma johtui kirkkaasta valosta, joka vähensi varjoja Krumin kasvoilla.
”Minusta tuntuu, etta se prinsessa tekee hyvaa Liljakylalle”, Krum tokaisi, kun he jatkoivat töitä.
Harry kohautti olkiaan. Hän ei halunnut, että se prinsessa tekisi tässä paikassa yhtään mitään. Mutta nyt, jos linnassa todella oli hirnyrkki, se pitäisi tuhota. Sielun revitty osa oli pimeintä taikuutta, mitä Harry tunsi. Hän ei voinut uskoa, että Kalkaros oli matkinut Voldemortia – ehkä se oli tapahtunut silloin, kun Kalkaros oli vielä vakaasti uskonut isäntäänsä eikä Lily ollut kuollut.
Krum alkoi valmistaa pitkää miekkaa, joka toi mieleen Rohkelikon miekan. Harry puristi hampaansa yhteen. Jos he aikoisivat tuhota hirnyrkin, he tarvitsisivat myös jotain, millä tuhota sen.
Välillä Krum neuvoi Harrylle, miten lekaa käytettiin. Työ oli raskasta ja Harry huohotti hikisenä kuuman tulen vieressä.
Muutaman tunnin jälkeen pajaan saapui viimein Hagrid, jonka näkemistä Harry oli odottanut. Ilmeisesti metsästäminen kuului edelleen Hagridin hommiin, koska hänellä oli jousi olallaan. Hän näytti omalta itseltään, vaatteita ja takkuisia hiuksia myöten. Tora haukkui ulkona.
”Osaatko kertoa, mitä metsän toisella puolella on?” Harry kysyi epätoivoisesti, kun hän ojensi kirvespaketin.
Suurikokoisen miehen tummat silmät katsoivat häntä uteliaasti.
”Uusi kisälli vai?” Hagrid istui vankalle tuolille, joka kesti jopa hänen painonsa. ”Metsä päättyy akromantellojen pesään, poika. Sinuna en lähtisi sinne seikkailemaan.”
Krum keskeytti miekan takomisen.
”Poika, hae Hagridille kahvia!”
Kun Harry kaatoi pannusta kahvia suureen mukiin, hän tajusi, ettei Krum ollut missään vaiheessa kysynyt hänen nimeään.