Author: Crywell
Pairings: mainintana Ron/Hermione mutta oikeastaan ei
Genre: adventure
Raiting: S
Warnings: eiole
Disclaimer: Rowlingin hahmot ja minä vain leikin
Summary: Minä kuitenkin löysin pienen aukon, porsaanreiän ilmiintymisestä.
A/N: En oikeastaan tiedä tasan tarkkaan, miten ilmiintyminen toimii. Voi olla, että se selitetään kirjoissa, eikä se mene näin ja tämä on mahdotonta ja vaikka millaisia mahdollisuuksia ja blaablaa. Mutta yksi päivä aloin mietti ja sitten annoin vain mennä. Ja tälläistä tuli. Yksiosainen juttu Hermionen näkökulmasta.
Seikkailijatar
Ilmiintymisessä on muutamia perussääntöjä. Ne opeteltiin tarkasti sinä vuonna Suuressa salissa, kun me aloimme harjoittelemaan jännittävää hokkuspokkus-taikaa, joka selittää niin monen jästitaikurin hämmentävät katoamistemput.
Ilmiintyessä ei voi siirtyä paikkaan, jota ei tiedä. Pitää tietää, mihin on matkalla, pitää ajatella sitä paikkaa. Keskittyä siihen ja vain siihen, keskittyä kehonsa liikuttamiseen, häivyttämiseen ja taas esiin tuomiseen nanosekunneissa. Jos ajatukset harhailevat, on vaarana halkiintua, pahastikin. (En usko että tulen koskaan unohtamaan Ronia ja hänen verisinä sykkiviä lihaksiaan sillä kuolleiden lehtien peitolla. Pelkäsin niin hänen liittyvän niiden seuraan, antavansa henkensä valua routaiseen maahan siinä ja silloin.)
Minä kuitenkin löysin pienen aukon, porsaanreiän ilmiintymisestä. En löytänyt sitä tavalla, joka olisi ollut kaikkein arvattavin ja luotettavin, tapa jolla sekä itse että kuka tahansa muu olisi kuvitellut minun löytävän sen. Kirjat, tutkiminen, tieto, osoittautuivat kaikki turhanpäiväisiksi tässä asiassa, sillä jokainen velho on maailmassa siitä samaa mieltä. Ilmiintymisestä, sen ikivanhoista säännöistä.
Eivätkä kaikki edes varmasti olisi niin onnessaan löydöstäni. En itsekään itse asiassa osannut suuremmin arvostaa sitä alkuun. Mutta kaikki muuttuu, mielipiteet vaihtuvat kokemuksien antaessa uusia näkemyksiä ja kuvakulmia.
Kun elämä rauhoittui toisen velhosodan jälkeen, minun nimettömääni asetettiin hopeinen sormus ja Lontooseen, lähelle Ministeriötä, kalustettiin suloinen asunto minun ja Ronin tavaroilla, elämä oli ensin ruusuilla tanssimista. Hetken vain nautin siitä kaikin siemauksin, rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta pian minä, kaikista ihmisistä, huomasin kaipaavani muuta.
Siinä, missä Harry, maailman velhosankari, Ron, hänen (minun) urhea paras ystävä, Ginny, aina taisteluun valmis rohkea punatukka, ja kaikki muut vain rakastuivat rauhaisaan arkeen, minä, jonka olisi luullut heti ensimmäisenä hymyilevän onnesta sen kaiken adrenaliinin jäädessä taakse, olinkin se joka kaipasi. Kaipasin seikkailuja, sitä kuinka sydämeni jyskytti rintaa vasten kuin kolibrin siivet, hengästymistä, suunnitelmia, uusia kokemuksia ja yllätyksiä joka nurkan taa.
Kaikeksi onnekseni keksin sen silloin, sattumalta. Ilmiintymisen jännittävän salaisuuden. Se auttoi minua pakenemaan arjesta, auttoi tuntemaan taas seikkailun sykkeen suonissani, siivittämään minut omiin tarinoihini, jotka olivat aidompia kuin yhdetkään kirjan sivuilta ahmimani.
Se tapahtui eräänä maanantaiaamuna, vain hieman sen jälkeen kun olin tullut raskaaksi ensimmäiselle lapsellemme (josta tosin en ollut vielä silloin tietoinen). Olin juuri ilmiintymässä lähemmäs Ministeriöön kulkevaa hormiverkkoa, kun ajatukseni harhaantuivat kesken kaiken. Hetken mieleni oli täydellisen tyhjä yhdestäkään ajatuksenpoikasesta, ja samassa jalkani tärähtivätkin jo maahan.
Olin ilmiintynyt paikkaan, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Korkeat vuoret kohosivat ympärilläni, järvi levittäytyi nilkoistani eteeni mustana ja peilipintaisena, harmaapilvinen taivas loi kirkkaana kylmää, talvista valoaan kaikkialle. Punalehtiset puut kasvoivat järven ympärillä ja kipusivat laskevan auringon väreihin sävytäytyvinä hieman matkaa vuorten rinteitä.
Minulta meni kauan saada se tapahtumaan uudestaan. Kirjat olivat hyödyttömiä, tällaisesta ei ollut mitään aiempaa tietoa. Kaikki oli minun päässäni, minun ulottuvillani, ja se oli sydänalaa kutkuttavaa. Kaikki tieto, jokainen murunen tähän asiaan liittyen, oli minulla. Tästä asiasta minä tiesin eniten. Tunsin itseni ilmiintymisen poikkeustilanteiden tietokirjaksi. Aloin tietenkin tutkia asiaa.
Se vaati meditointitunteja, ja muuta vastaavaa hölynpölyä. Karvain mielin suostuin jopa ostamaan Parvatin sisarusten ennustuskaupasta suitsukkeita ja ottamaan Lunalta joogaopetusta, jota hän oli oppinut Intiassa reppureissaillessaan. Se kaikki mielentyhjennysopetus ja muu vastaava oli minulle suoraan sanottuna äärettömän nöyryyttävää, mutta lopulta onnistuin. Lopulta, muutaman vuoden harjoittelun järkeen, opin tyhjentämään mieleni kaikesta tuosta noin vain. Sen lisäksi, että se oli ihmeellistä, pystyä yhtäkkiä vain jättämään jokaisen arkihuolen taakseen ja rentoutumaan mieli tyhjänä (Ron sanoi hymyillen minun olevan parempituulinen) se mahdollisti päämäärättömän ilmiintymisen.
Aloin katoilla säännöllisesti. Kerran kuussa pakkasin pieneen, violettiin laukkuuni, jota olin Harryn ja Ronin kanssa seitsemäntenä vuonna käyttänyt hirnyrkkejä etsiessämme, kaiken mitä saatoin kuvitella tarvitsevani, tyhjensin mieleni ja ilmiinnyin. Se oli ihmeellistä. Saatoin joutua heitetyksi mihin päin maailmaa tahansa. Vihreän kosteat viidakot, jääkylmät valkoisina horisonttiin asti jatkuvat jäätiköt, aavikot täynnä vain kuumaa ilmaa ja kuumana polttavaa hiekkaa, vuoret jotka kohosivat lumihuippuisina aina taivaisiin asti, sinisinä vellovat suolameret... Kaikki paikat maailmassa olivat avoinna, arpapelillä lensin sinne tänne, paikkoihin joissa yksikään ihmisjalka ei ollut astellut tai jossa tuhannet ihmiset kulkivat joka hetki. Se oli seikkailua, jollaista jopa velhomaailman ihmisten oli mahdoton kokea.
Ron hämmästeli alkuun, minne katoilin. Hän, loppumattomassa epävarmuudessaan ja kateellisuudessaan (jotka mielestäni olivat sekä hänen suloisimmat että rasittavimmat piirteensä) epäili minulla olevan suhde. En tiedä, miten olisin saanut hänet luopumaan jääräpäisestä kuvitelmastaan, ellen kerran olisi liejuisena, mutaisena ja melkein jonkin sademetsän villipedon kitaan joutuneena tömähtänyt keskelle olohuonettamme. Se sai Ronin epäilyt kaikkoamaan, mutta emme puhuneet enää asiasta. Hän antoi minun pitää seikkailuni, tietäen vallan hyvin mitä tein, arvaten varmaankin melkein jokaisen yksityiskohdankin, mutta sanomatta sanaakaan. Hymy, joka muistutti hymyä joka huulillaan hän katsoi lapsiamme, jonka mielsin Ronin aikuistuneeksi puoleksi, oli ainoa millä ilmiintymisseikkailujani kommentoitiin.
“Jokaisella äidilläkin pitää olla harrastus,” hän hymyili kerran minulle tietäväisesti.
Ensin ajattelin tietysti kertovani ilmiintymisestä muulle maailmalle. Haaveilin omasta kirjasta, paikasta maailman uskomattomimpien velhotieteilijöiden keskuudesta, kuinka minun kuvani painettaisiin historiankirjoihin ja siinä kerrottaisiin löydöstäni. Mutta yllättäen sekä itsekkyyteni että järkeni ääni (vai vain ensimmäinen toista hyödyntäen?) puuttuivat asiaan.
Se saattaisi aiheuttaa monia vahinkoja, sillä olihan tässä leikissä vaaransa. En kestäisi, jos joku nuori, vasta ilmiintymään oppinut saisi taian toimimaan ja päätyisi leijonan kitaan tai jääkarhun kynsiin. En voisi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi.
Sen lisäksi, vaikka kipeää teki itsetunnolleni se myöntää, en halunnut jakaa salaisuuttani. Halusin vastedeskin pitää sen vain itselläni, omana pakoreittinäni arjesta vanhoihin seikkailun päiviin. En halunnut jakaa sitä, halusin sen olevan vain minun, että pääni olisi vastedeskin ilmiintymisen kattavin tietokirja.
Ja niin pidin sen. Itsekkäästi, ehkä myös viisaasti, pidin leikkini, seikkailuni ja salaisuuteni itselläni. Pakkasin laukkuni ja tyhjensin mieleni, katosin kerran kuussa rakkaani ja muun perheeni viereltä tuulettumaan, Ronin jäädessä hymyilemään keittiöön.
