Title: Maailman vaikeimmat sanat
Author: senna
Beta: eip
Genre: drama
Rating: S
Starring: Medeia (OFC) ja Bellatrix
Disclaimer: Bella kuuluu (valitettavasti) Rowlingille, mutta Medeia on minun
Quote:
”Äiti, rakastatko sinä minua enää?”A/N: Kyseessä on siis spinoff pidemmästä ficistäni
Palapelisotkuja. Tämä ficci menee FF50:een sanalla 049. Uusivuosi. Ja omistan tämän sinulle,
Lumille kultaseni. Hyvää uutta vuotta sekä sinulle että kaikille muillekin
Maailman vaikeimmat sanatKirkkaita valoja välähteli tummuneella taivaalla tuikkivien tähtien seassa. Rakettien pauke ja rätinä kantautui sisälle saakka kauempana olevasta kylästä, oli jälleen kerran aika vuoden vaihtumiselle, aika juhlalle, jonka todellista ajatusta en ollut koskaan oikein kunnolla ymmärtänyt.
Pieni, keväällä neljä vuotta täyttävä tyttäreni nojasi ikkunalautaan ja katseli lumoutuneena taivaalla räiskyviä valoja, jotka heijastelivat itseään hänen mustiin kiharoihinsa. Hän oli niin suloinen siinä lapsenomaisessa innostuneisuudessaan, joka loisti hänen tummista silmistään, oli loistanut koko päivän. Kaikki oli hänen silmissään vielä niin ihmeellistä.
Minun teki mieleni sanoa, kuinka paljon todellisuudessa välitin tyttärestäni, rakastin häntä. Mutta en minä voinut, luontoni ei antanut periksi. Rakastaminen oli heikkoja varten, enkä minä ollut heikko, en tahtonut olla. En antanut itselleni lupaa sanoa ajatuksiani ääneen.
”Medeia?”
Tyttö kääntyi katsomaan minua. Hänen vilkkaissa, tummissa silmissään oli lapsuuden uteliaisuutta, joka katoaisi ajan myötä, katse oli tutkimaton, salaperäinen. Hän takuulla verhosi paljon silmiensä taakse.
”Niin, äiti?” hän kysyi.
”Aika mennä nukkumaan”, sanoin.
”Nytkö jo?” Medeia kysyi pettyneenä. ”Enkö minä saisi vielä hetken aikaa katsella noita?”
Hän viittasi kädellään ulos, jossa raketit paukkuivat tummalla taivaalla.
”Et”, totesin. ”Voit katsella niitä unissasi.”
”Mutta minä niin haluaisin -” Medeia yritti vielä.
”Nukkumaan”, totesin.
Medeia mutristi suuttuneena huuliaan, pisti kätensä puuskaan ja katseli jonnekin polvieni tienoille. Paksun otsatukan alla pohdittiin jotakin kuumeisesti, sen saatoin havaita. Hän puri huultaan, puristi sormiaan nyrkkiin ja auki, kunnes viimein kohotti uhmakkaan katseensa silmiini.
”En mene”, Medeia kieltäytyi. ”Minua ei väsytä ja minä aion valvoa.”
”Ja millähän oikeudella neiti Lestrange kuvittelee voivansa määräillä tässä talossa?” kysyin vaarallisen pehmeästi. ”Sinä menet nukkumaan tasan silloin, kun minä sanon, eikä siihen ole mitään vastaanväittämistä.”
”En mene”, Medeia toisti ja polkaisi jo jalkaa kiukuissaan lattiaan.
”Medeia”, sanoin varoittavasti. ”Jos et nyt välittömästi mene nukkumaan, et saa huomennakaan valvoa pitkään.”
”Mutta -” Medeia yritti.
”Ei mitään muttia”, totesin. ”Nyt nukkumaan.”
Medeia painoi päänsä ja huokaisi syvään.
”Hyvä on.”
Medeia lähti kapuamaan portaita ylös. Seurasin hänen jäljessään, kun hän meni suoraa päätä omaan huoneeseensa. Etsin yömekon tyynyn alta ja autoin tytön pukemaan sen päälleen. Medeia katseli minua paksun otsatukkansa takaa. Kulmani kohosivat aavistuksen.
”Enkö minä voisi vielä -”
”Et”, totesin. ”Nyt heti sänkyyn ja unten maille.”
”Minä tahtoisin niin kovasti”, Medeia sanoi.
”Minäkin tahtoisin kovasti ties miten monia asioita, mutten saa”, totesin. ”Ei aina saa kaikkea haluamaansa, sinun on opittava siihen.”
Medeia kömpi pettyneenä sänkyynsä, painoi päänsä tyynyyn ja veti peiton leukaansa. Hän sulki silmänsä sanomatta sanaakaan ja käänsi minulle selkänsä. En voinut kieltää, etteikö sydäntäni olisi hieman kirpaissut, kun ei sinä iltana kuulunutkaan niitä tuttuja sanoja.
”Medeia”, sanoin hiljaa laskien käteni tytön täkin peittämälle olkapäälle.
”Mene pois”, Medeia käski.
”Mitä sinä sanoit?” kysyin.
”En yhtään mitään”, Medeia mutisi.
”No, hyvää yötä sitten”, sanoin. Taikasauvaa heilauttamalla sain valot sammumaan ennen poistumistani huoneesta. Painoin oven huolellisesti kiinni takanani ja lähdin takaisin alakertaan, jossa käskin kotitontun siivoamaan astiat pöydältä, kun itse taas siirryin oman huoneeni puolelle.
Riisuuduin ja pukeuduin omaan yömekkooni, jonka jälkeen kaaduin sängylle selälleni. En uskonut nukkuvani silmällistäkään vielä pieneen hetkeen, mutta niin siinä kuitenkin kävi, että hetki hetkeltä alkoivat silmäluomeni muuttua vain raskaammiksi ja raskaammiksi, kunnes ne painuivat kiinni.
**
En tiennyt, kuinka kauan nukuin, en edes tiedostanut nukahtaneeni ennen kuin havahduin siihen, kun minua tönittiin hereille. Räväytin silmäni auki. Hetken aikaa meni ennen kuin tajusin, missä olin, sitten katseeni kiinnittyi pieneen tyttöön sängyn vierellä.
”Mitä nyt?” kysyin. ”Mikset ole nukkumassa?”
”Näin painajaista”, Medeia sanoi hiljaa. ”Heräsin siihen, enkä saanut enää unta.”
”Pelottiko se painajainen sinua?” kysyin.
”Ei, ei tietenkään”, Medeia sanoi kiireesti kuin peläten reaktiotani, jos hän sanoisi pelänneensä. ”Minä en pelkää mitään. En vain saa enää unta. Ja kun nuokin tuolla ulkona pitävät kamalaa ääntä. Saisinko minä tulla sinun viereesi nukkumaan? Tämän kerran edes.”
”Tahtoisitko sinä?” kysyin.
Medeia nyökkäsi lyhyesti.
”Tule sitten”, huokaisin hiljaa, vaikka sillä hetkellä sydämeni oli lähinnä pakahtua riemusta. Tytön hymy oli varovainen ja kiitollinen, kun hän kömpi viereeni ja pujahti peiton alle. Pieni, kylmä käsi löysi hetkessä omani.
”Paleletko sinä?” kysyin.
”Vähän”, Medeia sanoi. ”Mutta tässä on lämpimämpi. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, hymyilin.
Tunsin pienen kehon painautuvan itseäni vasten kuin turvaa hakien, enkä voinut estää syvää liikutusta kohoamasta pintaan. Näin ei muistini mukaan ollut koskaan tapahtunut, ikinä ei tyttäreni ollut edes nukkunut vieressäni. Ja nyt, tuo hetki oli kaikella tapaa ainutlaatuinen. Eihän uhmaikäinen tyttäreni muuta tehnyt kuin kiukutteli ja väitti vastaan joka asiassa. Jotakin täysin uutta oli tapahtunut.
”Äiti?” kuului hiljainen kysymys viereltäni.
”Niin?” kysyin.
”Rakastatko sinä minua enää?” Medeia epäröi.
Tuo kysymys pysäytti hetkeksi koko maailmani. Enhän minä voinut... eihän hän voinut... En ollut lainkaan odottanut sitä, en ollut osannut millään tavoin varautua. Ja kuitenkin asia oli pyörinyt mielessäni koko illan, enkä ollut saanut sitä sanotuksi.
”Tietenkin”, sanoin.
”Mikset sinä sitten koskaan sano sitä?” Medeia kysyi.
”Minä...” mietin, ”en tiedä.”
”Okei”, Medeia sanoi. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, kuiskasin.
Pitkän aikaa kuuntelin tasaista, rauhallista hengitystä viereltäni tuijottaen vain kattoon. En ollut vieläkään saanut sanotuksi sitä ääneen, vaikka lähellä olin ollutkin. Mutta minä olin myöntänyt sen. En tahtonut olla heikko, mutta oliko rakastaminen kuitenkaan loppujen lopuksi heikkoutta? Tai sen sanominen ääneen?
Tajusin todellisuudessa pelkääväni sen sanomista. Ja minä kun aina hoin pelkäämisen olevan heikkoutta. Miksen siis yksinkertaisesti voinut vain sanoa sitä? Mitä niin vaikeaa siinä oli? Niin, kyllähän minä sen tiesin. Maailman vaikeimmat kolme sanaa.
”Medeia”, kuiskasin kohottaen käteni silittämään tytön sekaisia kiharoita. ”Tiedäthän sinä, että äiti rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa?”
Vastausta ei kuulunut, sillä tyttö oli jo nukahtanut.