Nimi: Panttivanki
Kirjoittaja: Kaiku
Ikäraja: K-11 (korjatkaa jos arvioin väärin)
Tyylilaji: angst?
Varoitukset: lievä kuvaus mielenhäiriöstä, lievästi ahdistava tilanne
Yhteenveto: Panttivangin kertomus siitä, millä ei ole enää mitään väliä, ei edes sillä, kuka hän oli tai kuka hän olisi voinut olla.
A/N: Hieman jo iäkkäämpi, pitkää pöytälaatikossa (ja entisessä blogissa) hautunut originaali
Panttivanki
Tiedäthän sinä, miten monet asiat vaikuttavat elämään, varsinkin siihen kuinka sen on määrä loppua. Joidenkin ihmisten kohtalona on maata sairaalan valkeisiin peitteisiin haudattuna ja päättää elämänsä viimeisenä näkynään kalpeakasvoinen sairaanhoitaja ja nenässään kitkerä desinfiointiaineen katku. Kurjaa, eikö totta? Toiset taas joutuvat kärsimään pelosta ja ahdistuksesta, vain nähdäkseen sekopäisen murhaajan kasvot ja kiiltävän pistoolin synkeän piipun. Ja sitten laukaus ja kuolema. Kaikkea kamalaa tapahtuu tässä maailmassa, eikä minunkaan osani ole sen helpompi. Olen nimittäin panttivankina pimeässä kellarissa, jossain päin Amerikan Yhdysvaltoja. Sillä, kuka olen, ei ole merkitystä. Ei myöskään sillä, mitä minusta olisi voinut tulla. Nyt kuitenkin on yö. Näen sen pienestä ikkunaluukusta joka on ainoa linkkini elämään. Ehkä juuri sen takia en ole vielä menettänyt toivoani, toivoa siihen, että vielä jonain päivänä olen taas vapaa.
Tämä yön hiljaisuus tekee minut toisaalta hulluksi, toisaalta taas saan hyvin aikaa ajatella. Vaikka onhan sitä aikaa muutenkin, täällä ei paljon vieraita käy. Ruokakin liu'utetaan oven alta pienellä pahvinpalalla ja joskus mietinkin, mitä mieltä heidän on pitää minua hengissä. Jos he kuvittelevat saavansa minulta tietoja, niin aika kaukaa haettua minun mielestäni. Minä olen aivan väärä ihminen, satuin vain olevan väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta saavathan kaappaajat tietenkin elää siinä luulossa että tiedän jotain, näin minustakin on edes jotain hyötyä yhteiskunnalle, saan kuolla sankarina jota kukaan ei muista. Tällaisina hetkinä usein kuvittelenkin, että joku todella etsisi minua, huomatessaan että olen kadonnut. On ihanaa tuudittautua unelmaan, jossa elää useasti palkittuna ja kiitettynä sankarina, joka onnistui säilyttämään ne vähäiset tietonsa ja pakenemaan. Se on minun salainen piilomaailmani, jonne pakenen yön pimeyttä ja todellisuutta. Niin, todellisuutta siitä, että näin ei koskaan käy. Minä todellakin kuolen tänne. Se taas on ahdistavaa, kuvitella miten minun käy. Milloin he huomaavat että en olekaan oikea henkilö, milloin likainen pahvinpala jättää tulematta pienestä raosta oven alta. Se taas on minun todellinen maailmani, joka rajoittuu tähän kapiseen kellariin.
Yön pimeässä ehdin myös ajattelemaan syytä, miksi minut siepattiin. Tai oikeastaan sitä, miksi joku toinen meinattiin siepata ja miten he onnistuivat saamaan minut. Liikeasiat, ne olivat tämän perimmäinen tarkoitus, mutta siihen ne minunkin tietoni loppuvat. Loppuja olen pystynyt vain arvailemaan, mieleni on kehitellyt mitä kummallisimpia selityksiä aikani kuluksi. Enkä varmaan enää pystyisikään mihinkään selkeään pohdintaan, sen verran kauan olen täällä ollut. Siksi en viitsi etsiä todellista syytä millekään, kuvitelmat ovat paitsi hauskoja, myös jollain tapaa rohkaisevia tässä raastavassa yksinäisyydessä. Eikä selityksille ole enää mitään tarvetta, loppujen lopuksi minä vain kuolen tänne.
Minun tarinallani ei ole onnellista loppua, eikä se niin tässä kurjassa maailmassa menekään. Onnistumisia ja epäonnistumisia, minun kohdallani se on se ja sama. En koskaan aikaisemmin ollut ajatellut millainen on tulevaisuuteni ja onneksi en sellaisia harhakuvia kehitellytkään. Olisin lopulta herännyt karmivaan todellisuuteen, enkä olisi ehkä päässyt sen yli. Ajatella miten syvälliseksi ihminen muuttuukaan tällaisessa tilassa.
Niin, syvälliseksi ja ylitsevuotavan tunteelliseksi, ja sitten kaikki pyyhkiytyy pois. Minunkin järkeni on katoamassa, hyvä että olen kestänyt näinkin kauan. Näen edessäni valoa, varjot muuttuvat sekaviksi hahmoiksi. Ah, minähän olen sekoamassa, yllättävän ihana tunne vaikka ei uskoisikaan.
Näen edessäni väenpaljouden, kaikki katsovat minua. Ehkä sittenkin minut muistetaan.
Niin, ehkä sittenkin...