Ellizia: Kiitos kommentista
Hyvä kun tykkäsit. Ja nii mä ite sen kyllä olin aatellu, että ne on jo kuollu jo aikoja sitten, mutta thalia ei sitä oo tiennyt. jokaine toki tehköö omat päätelmänsä
AN: Jahuu, vihdon uutta. Tavalliseen tapaani kirjoittelen taas yöllä silmät ristissä. Toivottavasti ei mennyt sekavaksi koko helahoito.
S
Percy & Thalia
Drama
Osa 1. UppoaminenThalia paiskautui mereen, tuntien veden kovan pinnan repivän hänen siipensä ja polttavan ihoaan. Paniikki iski tytön tajuntaan tämän vajotessa yhä syvemmälle ja syvemmälle pohjaan, kykenemättä liikkumaan. Kauhu lamaannutti hänet, kun hän tiedosti mielessään etäisesti aaltoilevan kivun, joka lähti hänen valkoisista siivistään. Ne olivat murtuneet. Hän ei voisi lentää enää.
Virrat painoivat Thaliaa yhä syvemmälle ja syvemmälle tytön yrittäessä hätäisesti räpiköidä pinnalle. Valot välähtelivät meren yläpuolella ja vain vaimeita kumahduksia kaikui aavemaisesti pimeässä vedessä.
Hiljalleen Thalian maailma alkoi hämärtyä hapen loppuessa ja viimeisten epätoivoisten kuplien pulpahdellessa kohti pintaa kaikki sumeni. Ja joku tarttui hänen käteensä.
~*~
Ensimmäisenä taivaan tytär tiedosti sykkivän, kuuman tuskan. Se virtasi hänen koko kehossaan, mutta suurin kipu velloi hänen siivissään. Hyvä. Ne olivat siis vielä jotakuinkin paikoillaan. Seuraavaksi Thalia huomasi suolaisen tuoksun ja hieman hautovan lämmön. Alusta hänen allaan oli kova, mutta sitä oli selvästi yritetty pehmentää kasveilla.
Varovasti Thalia raotti silmiään, sulkien ne saman tien uudelleen. Ne tuntuivat raskailta ja ehkä hieman turvonneilta.
Muistot välähtelivät tytön mielessä. Pommit, räjähdykset. Lasten kauhun parahdukset. Kuolevien ihmisten lasittuneet katseet ja lähes silppuuntuneet ruumiit.
Hiljainen loiskahdus palautti Thalian takasin todellisuuteen. Varovasti hän yritti avata silmiään nähdäkseen ympärilleen. Kostean viileä käsi kosketti varovasti Thalian poskea saaden tytön hätkähtämään. Thalia kuuli terävän hengähdyksen ja käsi katosi nopeasti. Thalia räpytteli väsyneenä silmiään, mutta kaikki oli aivan liian sumeaa ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta.
Hetken kuluttua tyttö tunsi saman käden laskeutuvan epäröivästi takasin aiemmalle paikalleen. Hiljaiset sanat tuntuivat leijuvan ilmassa ja pian Thalia tunsi kivun päässään lievittyvän. Juuri, kun Thalia uskoi voivansa jälleen avata silmänsä ilman suuria tuskia, uudet pehmeät sanat lausuttiin. Thalia tunsi tajuntansa lipuvan jälleen unen rajamaille, kun viileät sormet painoivat lempeästi hänen luomensa kiinni.
~*~
Kun Thalia seuraavan kerran tuli tajuihinsa, hän huomasi, ettei häneen koskenut enää niin paljon. Joka paikkaan jomotti armottomasti, totta kai ja hänen siipensä olivat tosiaankin mitä luultavimmin murtuneet useammasta kohtaa. Kuitenkin Thalia tunsi olonsa paljon paremmaksi.
Varovasti hän kohottautui istumaan. Hän oli pienehkössä luolassa, jonka toinen puoli oli veden peitossa. Thalia huomasi valoa luolaan tuovan pienet tulipallot, jotka leijuivat eri korkeuksissa ritisten ja rätisten iloisesti. Luola oli melko viihtyisä ja siellä oli selvästi vietetty aikaa pidempääkin. Kohottaessa kättään lähintä tulta kohti hän huomasi sen haavat sidotuiksi. Tarkasteltuaan itseään tarkemmin Thalia totesi kaikki vauriot hoidetuiksi, jopa hänen siivissään oli siteet.
Hänen petinsä oli aivan veden äärellä, vain muutaman sentin päässä reunasta. Ilmassa tuoksui merivesi ja monet muut tuntemattomat aromit, osa oli kitkeriä ja osa makeita tuoksuja. Yhdessä ne muodostivat huumaavan tuoksun, joka sai mielen rauhoittumaan ja olon turvalliseksi.
Hiljainen loiskahdus tytön selän takana säikäytti Thalian ja käsi hapuili automaattisesti vyölle, jossa hän piti miekkaansa. Sitä ei tietenkään enää ollut.
Thalia silmäili epäluuloisena reunalle uinutta poikaa, jolla oli mustat villit hiukset ja kirkkaat meri silmät. Poika tuijotti Thaliaa aivan yhtä epäluuloisena, mutta tämän katseesta huomasi myös suuren uteliaisuuden. Kyräiltyään toisiaan hyvän tovin, poika kyllästyi ja kohottautui varovasti kyynärpäittensä varaan nojautuen varovasti kohti Thaliaa. Thalia seurasi ilmekään värähtämättä pojan touhuja, tämän tuodessa kasvonsa lähes kiinni Thalian omiin ja tuijotti kiinteästi hänen kasvojaan. Thalia puristi kätensä nyrkkiin ja nytkähti tahtomattaankin pojan puhaltaessa ilmaa hänen silmilleen. Hän räpytteli silmiään hämmästyneenä saaden pojan nauramaan huvittuneena. Nauru kaikui luolassa ja Thalia huomasi pitävänsä siitä ja rentoutui.
Seuraavaksi poika kiinnitti huomionsa Thalian siipiin. Hän kosketti varovaisesti yhtä siipeä, sivellen pehmeitä höyheniä. Kun pojan sormet pysähtyivät siteen kohdalle, tämä siirsi katseensa takaisin Thalian silmiin. Poika katsoi tätä huolestuneena ja avasi suunsa. Mutta Thalia ei ymmärtänyt sanoja, jotka poika lausui. Ääni oli kaunis ja melodinen ja se sai tytön lumoutumaan.
Poika katsoi kysyvänä häntä pää hieman kallellaan, selvästi odottaen vastausta. ”En… En ymmärrä puhettasi.” Thalia kakisteli hämmentyneenä laskien katseensa kallion reunalle. Pojalla oli kapeat sormet, Thalia ajatteli hajamielisenä. Poika ynähti tyytymättömänä ja Thalia nosti katseensa tämän kasvoihin. Huuliin. Huulet liikkuivat jälleen, mutta Thalia kuuli vain kauniita sanoja, joita ei ymmärtänyt.
Tuhahtaen poika kurotti vuoteen vierellä olevaa kulhoa ja nappasi muutaman kasvin. Thalia seurasi hieman alta kulmien pojan touhuja, kun tämä repi kasvit pieneksi silpuksi pienenpään kulhoon. Poika lisäsi hieman nestettä, jonka alkuperää Thalia ei tiedä, ja sekoitti lusikalla sameaksi. Lopulta poika ojensi kulhon Thalialle.
Taivaan tyttären kulmat kohosivat järkytyksestä. ”Et kai halua minun juovan
tätä?” Mutta poika vain tuijotti häntä passiivisesti vastaamatta mitään. Thalia tuhahti. ”Just. Et varmaan ymmärrä minua yhtään enempää kuin mä sinua. Mitä kieltä edes puhut? En ole koskaan kuullut sitä. Ja mitä tuohon mönjään tulee, en todellakaan juo sitä.” Thalia höpötti lähinnä itselleen.
Poika huokaisi raskaasti ja upotti sormensa kulhoon. Varovasti hän siveli voidetta Thalian kasvoilla oleville ruhjeille, siirtyen alemmas kaulalle ja siitä olkapäille.
”Ai.” Thalia sanoi tyhmänä tajutessaan mönjän tarkoituksen pojan hoitaessaan hänen olkapäitään ja poika huokaisi raskaasti tyrkätessään kulhon hänelle. Thalia sipaisi varovasti viileää voidetta sormillaan ruhjeisiinsa, ennen kuin avasi suunsa jälleen.
”Olen muuten Thalia. Ja sinä olet? Miksi olet koko ajan vedessä? Pelkäätkö että isken sinulta tajun kankaalle heti kun nouset ylös?” Kyseli naurahtaen viimeiselle jutulleen hyväntahtoisesti huomaamatta ollenkaan pojan menneen hieman vaikeaksi.
”Missä me muuten olemme? Emme ole varmaan kovin kaukana paikasta jonne putosin, mutta sehän oli lähes aavalla merellä. Ei ollut monia paikkoja, joihin olisi voinut laskeutua, puhumattakaan isommasta vuoresta jossa voisi olla tällainen luola. Ollaanko me siis veden alla kokonaan? Mutta se on mahdotonta, sillä ihmiset eivät voi hengittää veden alla. Ja sinä näytät kyllä ihan ihmiseltä minulle. Et ollenkaan sellaiselta niin kuin merenväki.” Thalia pohti ääneen. Poika jähmettyi kallion reunalle ja katsoi Thaliaa hieman vihaisena, mutta tyttö ei sitä huomannut.
Thalia vilkuili nyt entistä kiinnostuneempana ympärilleen, yrittäen keksiä missä oli tie ulos, josta poika oli luultavasti tullut. Mutta luolaan johti vain yksi käytävä, eikä Thalia ollut nähnyt pojan tulleen siitä sisälle eikä menevän ulos missään vaiheessa. Poika oli vain koko ajan nojannut vasten kalliota aivan veden rajassa. Vesi oli sen verran tummaa, että Thalia otaksui sen olevan hyvin syvä. Syvä ja tumma vesi voisi kätkeä sisäänsä monia asioita. Thalia rypisti hieman otsaansa mietteliäänä. Poika ei ollut noussut missään vaiheessa ylös ja oli pysytellyt koko ajan vedessä lantioon asti.
Kuinka suuri todennäköisyys on, että tämä poika on ihminen? Thalia jähmettyi. Ihmiset eivät selviäisi luolaan, etenkään jos he raahaisivat toista puolikuollutta ihmistä perässään. Eikä kukaan ihminen edes oleskellut näin kaunana merellä nykyään. Olihan se selvä fakta, että merenväki asutti näitä seutuja.
Poika seurasi surullisen näköisenä Thalian ilmeitä niiden muuttuessa hämmentyneestä, epäuskoiseen ja siitä kauhuun. Siniset silmät tarkkailivat poikaa nyt tarkemmin ja poika hymyili hieman arasti heilauttaen pyrstöään vedessä.
Thalia kompuroi silmät laajenneina pystyyn ja perääntyi kömpelösti kauemmas pojasta vaikka hänen koko kehonsa protestoi sitä vastaan. ”Pyhät jumalat” Thalia kiekaisi järkyttyneenä. ”Ja minä kun luulin sinua hyväksi ihmiseksi, mutta sinä oletkin hirviö!” Tyttö puhui kiihtyneenä ja perääntyi kohti luolan suuta. Thalian silmissä vilisi hänen vanhempiensa ja sisarusten kertomukset ilkeistä merenolennoista, jotka houkuttelivat miehiä ja naisia ulapalle, kaapaten heidät sitten meren syvyyksiin syödäkseen uhriensa sydämet.
”Sillä merenväki ovat raakalaisia, hyvin vaarallisia ja rumia olentoja” Hänen äitinsä oli kerran sanonut hänelle.
”Ne houkuttelevat sinut mukaasi ja hukuttavat syödäksesi sydämesi. Se on niiden herkkua. Etenkin pikkutyttöjen sydämet, kuten sinun.” Thalian yksi isoveljistä oli kerran nauraen sanonut.
”On tieteellinen fakta, että merenväki on hirviöitä. Seireenit ovat kaikkein pahimpia, heidän ei tarvitse oikeastaan edes laulaa lumotakseen uhrinsa, pelkästään heidän äänensä kuuleminen riittää ja he voivat pakottaa sinut tekemään ihan mitä he vain haluavat. Niin kirjoissa lukee.” Hänen lapsuuden ystävänsä Annabeth oli sanonut kaikki tietävällä äänellään.
Thalia kääntyi kannoillaan ja juoksi kohti tunnelia, jättäen pojan katsomaan peräänsä pettyneenä ja surullisena.