– Ensimmäinen luku –
KORVAAMATON
Saukkonummen uimaranta ei varmasti ollut täyttynyt niin nopeasti kuin sinä helteisenä heinäkuun päivänä, jona lämpömittarin lukemat nousivat ennätyksellisen korkealle. Kukaan ei sellaisena päivänä lähtisi ostoksille hikoilemaan ostoskassien kanssa. Siispä myös Weasleyn Welhowitsit –pilailupuodin omistajat viettivät vapaapäivää järviveden viileydessä.
”Mitä järkeä on käyttää aurinkorasvaa uidessa?” Fred tuumi, kun ”Taianomainen hipiäkuori” peseytyi vedessä pois hänen iholtaan. Veden pintaan jäi valkoisia juovia. Mitä huijausta!
”Kosmetiikkayhtiöt ovat Tiedät-kai-kenen puolella”, George sanoi ja hieroi palanutta olkapäätään, ”mainoksissa ne pelottavat lapset uivat, jotta rasvaa pitäisi lisätä mahdollisimman usein.”
Fred katseli Georgen paljasta, palanutta ylävartaloa. Hänen identtinen kaksoisveljensä oli punatukkainen, vaaleaihoinen ja pisamainen, eikä aurinko sopinut hänelle lainkaan.
”Meidän on alistuttava kohtaloomme, Georgie”, Fred huokaisi liioitellusti, ”auringonpalvonta ei sovi meidän kaltaisillemme aidoille briteille!”
Leikkivät lapset kirkuivat ja loiskivat vettä heidän päälleen. Fred irvisti naperoille, jotka kahlasivat säikähtäneinä kauemmas. Lasten pakenemisnopeudesta olisi voinut päätellä, että Fred näytti vähintään Pimeyden lordilta.
Kaksoset poistuivat vedestä ja menivät suuren aurinkovarjon suojaan lisäämään voidetta. Kauniisti ruskettunut Hermione ja ei-niin-kauniisti päivettynyt Ginny lepäsivät viereisellä alustalla. Tytöt puhuivat, kuten kuvitella saattaa, lähestyvästä hääspektaakkelista.
”…jännittävää, että myös Elfias Doze on tulossa”, Hermione papatti, ”hän on sentään ollut Velhojen neuvoston jäsen.”
Fred tiesi vain, että Elfias Doze muistutti lähinnä kärpässientä. Hän ei uskonut, että miehen saapumisessa olisi mitään jännittävää. Vain Dumbledore oli Fredin mielestä onnistunut hienoissa sisääntuloissa.
”Minusta on jännää, että hän tulee meidän Billin häihin”, Ginny sanoi puolestaan, ”hän oli lähinnä minun Bilius-enoni tuttava, mutta äiti lähettää Dozelle joka joulu kortin ja itse leivottuja tonttutorttuja.”
”Ja minusta on jännä”, Fred sanoi kovaa pyyhkiessään hiekan ja rasvan peitossa olevia käsiään Ronin pyyhkeeseen, ”että äiti ylipäätään päästi meidät uimarannalle. Nyt me palamme karrelle ja näytämme juhlissa hyvin pukeutuneilta Muriel-tädeiltä.”
Hermione nousi istumaan.
”Ihmeellistä, miten sinä ja George jopa palatte samalla tavalla”, hän hämmästeli.
Totta, molemmilla kaksosilla oli olkapäissä samankokoiset punertavat läikät. Heidän kasvonsa olivat siihen aikaan vuodesta todella pisamaiset, mutta luultavasti jokainen läikkä oli sekä Fredillä että Georgella samassa kohdassa.
Fred tiesi, että Hermione erotti heidät toisistaan vain eriväristen uimahousujen ansiosta. Vaatteet olivat ainoa keino saada ihmiset mainitsemaan vain hänen oma nimensä – yleensä Fred oli yhtä kuin Fred ja George.
Sinä oli sama kuin
te. Fred olisi yhtä hyvin voinut kiertää maapallon Georgen passilla – siis ei passin
päällä matkustaen vaan näyttäen sitä tullissa.
Sitten Ron ilmestyi heidän luokseen, punaiset hiukset vettä valuen. Hän riuhtaisi pyyhkeensä Frediltä.
”Nuo kakarat ovat hulluja! Jos minun valvojaoppilaan asemani merkitsisi noille riiviöille jotain, passittaisin joka ikisen Kalkaroksen valvomaan jälki-istuntoon!”
Hän istui tuohtuneena Hermionen viereen. Meidän soma pieni pikkuveli, Fred ajatteli ivallisesti.
”Hyppytornissa vallitsee viidakonlaki”, Ron puuskahti.
George hörähti.
”Onneksi sinä olet tottunut olemaan ravintoketjun alimmaisena, Ronald.”
Hermione alkoi selata uusinta Päivän Profeettaa. Kannessa komeili taikaministeri Rufus Rymistyir. Ginny lähti vilvoittelemaan veteen.
”Minä en saanut unta koko yönä”, Ron valitti, ”Paha henki ei taida pitää uudesta pyjamastaan.”
Ron tarkoitti oliota, joka asui hänen huoneensa yläpuolella ullakolla. Fred ja George olivat isänsä avulla muuttaneet sen Ronin näköiseksi. Fredin mielestä lopputulos oli oikein onnistunut.
”Minä olen jo monta vuotta ehdottanut, että sinä päästäisit sen viereesi nukkumaan”, Fred sanoi ja asetti aurinkolasit nenälleen. ”Olen aina tiennyt, että viet sille salaa ruokaa.”
Kaksosten suureksi riemuksi Ron menetti tapansa mukaan hermonsa ja alkoi rähjätä: lähellä leikkivien jästilasten hiekkalinna sortui, kun Ron kompastui sen päälle.
Kuten Fred oli arvellut, he saivat maksaa velttoilustaan. Päivällisen jälkeen hän ja George joutuivat kunnostamaan kanalaa, jonka maali lohkeili.
”Jos niihin kemuihin ei saavu yhtäkään ikäistämme veelasukulaista, minä haluan rahani takaisin”, George jupisi, kun kana numero neljä nokki häntä jalkaan.
Fred osui vahingossa vasaralla sormeensa ja parahti. Lopulta hän otti taikasauvansa esiin ja hoiti homman kotiin sillä.
”Onneksi huomenna on luvassa toimintaa. Tuskin maltan odottaa Harry-projektia”, hän sanoi.
Mutta sitä ennen Fredin pitäisi hoitaa muutaman tunnin vuoro pilapuodissa. George sen sijaan oli luvannut auttaa Hagridia thestralien noutamisessa.
Vaikka Harryn hakeminen hänen jästisetänsä ja –tätinsä luota olisi vaihtelua arkeen, se olisi myös todella vaarallista. Harry oli aina vaarassa, koska hänellä oli otsassa arpi.
Kiltalaiset olisivat mukana. Harryn pelastamista oli suunniteltu viikkotolkulla. Fredin mielestä jahkailu ei karsinut riskitekijöitä, vaan antoi Tiedä-kai-kenen joukoille lisäaikaa. Tietysti he kaikki odottivat merkin katoamista Harrysta, mutta Harry oli selvinnyt pahemmastakin kuin matkasta Likusteritieltä Kotikoloon.
Harry Potter mainittiin nykyään lähes jokaisessa Päivän Profeetan numerossa. Ikävä kyllä sillä tavoin kukaan ei päässyt unohtamaan, miltä Harry näytti. Oli varmaan kurjaa olla niin tunnettu, Fred pohti sivellessään punaista maalia kanalan takaseinään. Harry oli nuori, mutta koko velhomaailma odotti, että aina silloin tällöin Poika-joka-elää tekisi jotain jännittävää.
Ainakaan Harrya ei sekoitettu kehenkään muuhun, toisin kuin Fred. Edes hänen oma äitinsä ei aina huomannut, kummalle kaksosista puhui.
Fred eli Georgen kanssa. He olivat yhdessä. He puhuivat samalla tavalla ja ymmärsivät toisiaan. George oli hänen toinen puoliskonsa. Mutta Fred ei ollut paljastanut viimeaikaisia ajatuksiaan kaksoisveljelleen.
Fredistä tuntui, että häneltä puuttui minuus. Hän oli todellisuudessa kateellinen muille veljilleen siitä, että he saattoivat riidellä keskenään. Fred ei ollut koskaan riidellyt Georgen kanssa vakavissaan. Typerä symbioosi esti heitä suuttumasta toisilleen. Ei sillä, että Fred olisi
halunnut suuttua Georgelle. Hänen kaksoisveljensä oli täydellinen, totta kai. Oli helppoa elää ihmisen kanssa, joka ymmärsi Frediä pelkkien kasvonilmeiden perusteella.
Mutta Fred kaipasi vapautta. Hän oli saavuttanut jo jonkinlaisen yksityisyyden tunteen Viistokujalla, jossa hän asui Georgen kanssa. Heillä oli asunnossaan erilliset huoneet, mikä oli tuntunut aluksi hyvin oudolta. Pikkuhiljaa Fred oli alkanut tottua omaan tilaan.
Fredin ajatus katkesi, kun George haukotteli äänekkäästi.
”Parempi lähteä nukkumaan, että olemme huomenna taistelukunnossa”, Fred huomautti ja hymyili kaksoselleen. George oli täsmälleen hänen näköisensä, mutta veljellä oli tällä hetkellä hieman pidemmät hiukset.
”Jäädään tänne”, George sanoi väsyneesti, ”minä en jaksa kaikkoontua onnistuneesti.”
Fred nyökkäsi. Heidän vanha huoneensa oli täynnä pilailutarvikkeiden koekappaleita, mutta eiköhän siellä mahtuisi nukkumaan.
Heillä oli samanlaiset iltatoimet: hampaiden pesu samalla tavalla, identtiset pyjamanhousut sekä toisiltaan kopioidut nukahtamisasennot. He olivat pienestä asti tehneet kaiken yhdessä. Fred katseli nopeasti nukahtanutta veljeään. Hän ei enää halunnut olla niin riippuvainen kenestäkään. Hän halusi olla korvaamaton.
Seuraava päivä oli harmaa ja sateinen. Weasleyn Welhowitseissä oli hiljaista, mutta asiakaskato ei johtunut yksinomaan säästä: harva uskaltautui niinä arvaamattomina aikoina Viistokujalle.
Fred latoi pikapimeyspulveripurkkeja hyllyyn. Hän nautti puodin rauhallisuudesta: Kotikolossa riitti vilskettä, joten pieni tauko kaukana äidin hössötyksestä teki hyvää. Lisäksi hän oli harvoin pilailupuodissa niin, että häntä sinuteltiin…
Ovi kilahti. Fred kääntyi ja näki, että kauppaan oli astunut pitkä nuori velho, jolla oli musta salkku kädessään. Harvoin kukaan niin huumorintajuttoman näköinen asioi pilailupuodissa, Fred tuumi. Velholla oli tummanharmaa mantteli ja nahkakengät.
”Päivää!” Fred täräytti pirteästi. ”Kiinnostaisiko herraa kenties kannettava Tylypahkan vessanpönttö? Niitä saapui juuri uusi erä tänä aamuna.”
Pitäisi muistaa lähettää Matami Pomfreylle kiitokseksi kukkakimppu, Fred mietti samalla.
”Ei kiitos”, nuori velho sanoi kohteliaasti. Hän oli hyvin kalpea ja suippokasvoinen – melkein nälkiintyneen näköinen. Ehkä mies oli orpo ja viettänyt monta vuotta tätinsä ja setänsä luona…
”Minä etsin illuusion aiheuttavaa tuotetta”, velho sanoi katseltuaan hieman ympärilleen, ”jotain, millä ihmisen voi saada uneksimaan ja unohtamaan todellisuuden hetkeksi.”
Fred käveli tiskin lähelle.
”Ahaa, tarvitsette siis meidän Patentoituja Päiväuniloitsujamme!”
Fred ojensi miehelle räiskyvänvärisen pienen laatikon.
”Huippulaadukas, erittäin todentuntuinen puolituntinen päiväuni.”
Velho luki laatikon etikettiä mietteliäästi.
”Ottaisin näitä sata”, mies ilmoitti yhtäkkiä.
Fred riemuitsi hiljaa mielessään. Asiakaskato ei haitannut, jos edes yksi asiakas oli hyvä asiakas.
”Ette tule katumaan”, Fred sanoi ja alkoi pakata päiväuniloitsuja isoon laatikkoon, ”saanko kysyä, aiotteko kenties osallistua näiden avulla Hermione Grangerin S.Y.L.K.Y. –luennolle?”
Velho hypisteli kassan vieressä olevia woodoo-Pimentoja.
”Sylky..? Ei, minä aion hyödyntää näitä päiväunia vastaanotollani.”
Fred lappoi päiväuniloitsuja laatikkoon.
”Mikä vastaanotto se on?” hän uteli. Asiakkaiden kanssa oli mukava jutella, koska he olivat kaikki erilaisia ja inspiroivia. Asiakkaiden ansiosta Fredillä oli vihreä lohikäärmeensuomutakki yllään.
”Minä olen parantaja Pyhän Mungon yksityisosastolla”, kalpea velho vastasi. ”Tarkemmin sanottuna olen plastiikkaparantaja.”
Enää muutama paketti, ja Fred olisi valmis.
”Sinun luoksesi siis tullaan, jos on saanut pahoja arpia”, Fred tuumi.
Hän ojensi ison laatikon velholle.
”Ei välttämättä”, velho vastasi, ”moni haluaa muuttaa ulkonäköään, vaikka siinä ei
periaatteessa olisi mitään vikaa.”
Velho nosti laatikon ja lähti ovelle.
”Kiitos näistä!” hän huikkasi.
”Oli ilo palvella, tervetuloa uudelleen!” Fred huikkasi parantajan perään.
Ovi kilahti taas. Enää vartti, ja Fred sulkisi liikkeen.
Hän tuijotti ovelle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut miettineeksi, että ulkonäköä voisi pysyvästi muuttaa taikakeinoin.
Eihän siitä voisi olla mitään haittaa. Kaikki tunnistaisivat hänet eivätkä sekoittaisi häntä Georgeen. Fred halusi tehdä puhtaasti itselleen palveluksen, kerrankin. Hän voisi muuttaa ulkonäköään vain ihan vähän, esimerkiksi pienentää nenäänsä ja vaihtaa silmiensä väriä.
Fred alkoi lakaista puodin lattiaa. Hän olisi muodonmuutoksen jälkeen yhä Fred Weasley, mutta sitten hän olisi tunnistettavissa. George olisi varmasti tyytyväinen, kun saisi olla ainutlaatuinen. Itse asiassa Fred tekisi suuren uhrauksen veljensä puolesta.
Fred laski sälekaihtimet näyteikkunan eteen ja laski kassan. Sitten hän lukitsi kaupan oven ja käveli Viistokujaa pitkin mietteissään. Hänellä oli tarpeeksi rahaa yksityisellä klinikalla vierailuun.
Fred katseli vastaan käveleviä ihmisiä, joita ei montaa ollut. Jos Fred nyt heittäisi veivinsä, hänen kasvonsa pysyisivät silti maan päällä. Fred ei halunnut sitä. Fred halusi olla korvaamaton.
