Disclaimer: Rowling omistaa kaiken hänelle tunnistettavan, en saa rahaa tästä.
Author: Odoshi, it's meh
Title: Sininen liekki
Genre: deathfic, angst, femme
Paring: Hermione Granger/Pansy Parkinson
Raiting: K-11
Warning: pohditaan itsemurhan tehneestä tytöstä
Summary: Suurimmatkin pelkomme elävät vain sekunteja (jättävät arvet koko elämäksi).
A/N: Tämä syntyi Valkean paperin jouluun sanoja kirjoittaessani viime yönä, kun muistin lyheyn tekstin pätkän (eli siis kursivoidut alkusanat), jonka olin kirjoittanut joskus aiemmin muistiin hieman erilaisessa muodossa. Niiden ympärille syntyi tämä deathfic, josta ainakin itse olen ihan tyytyväinen.
Otsikosta kiitokset Sinikeijulle.<3
Challanges: Femme10 vol. 3 (Hermione/Pansy)
Sininen liekki
Katoava hetki, maailmankaikkeuden onnellisimmat sekunnit (niin huomaamattomia). Ne muodostuvat pienistä asioista, hymyistä ja läheisyydestä. Lahjoista, joita ei mitata kultaisilla kolikoilla. Minulle Sinä olit kauneimpia aarteitakin tärkeämpi – nyt vain tuulen mukana kadoten, olet poissa. Ikuisesti.
Suurimmatkin pelkomme elävät vain sekunteja (jättävät arvet koko elämäksi).
Hermione istui yksin jäätyneen joen varrella lumikinoksessa, kääriytyneenä punaiseen vilttiin sinisten liekkien leimutessa lämpöä ja valoa. Joki oli jäätynyt pinnalta, loisti kristallin kirkkaana, mutta tyttö tiesi pettävän jään alla myrskyävästä voimasta. Putouksesta, joka oli kaukana tästä paikasta. Punertavat silmät olivat kostuneet, kyynelpisarat valuneet poskipäille, leualle, tippuivat polville.
Vielä muutamia kuukausia sitten kesän lämmössä he olivat istuneet tuon edessä avartuvan joen rannalla; puhuneet niitä näitä kuiskien korvanlehdille rakkauden tunnustuksia, salaisuuksia. Ei heidän maailmassaan ollut muita, kaikki oli hyvin tai niin Hermione uskoi, kunnes syksy saapui. Se saapui ensin niin koreana, kaikessa loistossaan lakastuen sitten huomaamattomasti päivien varjoissa värittömäksi, yksinäiseksi syksyksi. Niin Pansykin oli muuttunut – loistanut ensin kuin kukka kauneimmissa väreissään, mutta yllättäen lakastunut kuin vaahterat joen reunalla.
Hermione huomasi sen kaiken liian myöhään. Uupuneena ja rasittuneena Pansy oli ajanut itsensä nurkkaan; kuuli nyt ne huudot, jotka olivat pysyneet poissa Hermionen kanssa. Ne ahdistivat, painoivat katseen maahan ja saivat juoksemaan yksin joen uomalle katsomaan sen tyrskyäviä aaltoja vasten kivikkoa. Hän ei muistanut enää hyviä hetkiä – ne olivat kaikki kuolleet, vain ohi menneitä sekunteja, joita ei enää ollut. Pian Hermionekin olisi poissa, luki tytön päiväkirjan toisiksi viimeisellä sivulla.
Hermione kietoi kädet polviensa ympäri, painoi kasvot käsiinsä haudaten äänettömän itkunsa. Jos hän vain olisi ollut paikalla, eikö näin olisi tapahtunut? Olisiko hän voinut estää tämän? Ei ollut vastauksia, pelkästään epätoivoa, särkyneitä unelmia ja ikävää, joka raateli sydäntä – ei enää sen rikkonaisemmaksi voinut tulla.
Maassa makaava päiväkirja oli auki siltä viimeiseltä sivulta, jonka Hermione oli uskaltanut aukaista vasta nyt monen kuukauden jälkeen paljastui kyyneltahraisia sanoja. Hän ei ollut lukenut koko päiväkirjaa kerralla, hän ei ollut uskaltanut vaan pala kerrallaan hän oli uppoutunut maailmaan, joka oli vienyt hänen rakkainpansa, hukuttanut niihin myrskyäviin aaltoihin, joita he olivat aikoinaan yhdessä katselleet.
Sotkuisella, hätäisellä käsialalla kirjoitetut sanat: Hermione, halusin aina kertoa sinulle, miten tärkeä olet minulle. Tässä maailmassa ei ole tilaa onnellisuudelle, on vain katkeruutta, pelkoa ja katumusta. Ihmiset ovat pahoja, enkä minä enää jaksa toivoa. Äänet huutavat julmina, käskevät luovuttamaan ja minä annan tänään periksi. Kaikella rakkaudella, anna minulle anteeksi.
28.9.2001, Pansy
Ne sanat saivat Hermionen jälleen kyyneliin, sulkemaan vihreä kantisen päiväkirjan viimeisen kerran. Pansy oli poissa, muuttunut enkeliksi ja kadonnut hänen elämästään – lopullisesti. Ei ollut enää niitä pieniä asioita, jotka tekivät heidän elämästään vain heidän kahden välisen maailman. Ei sateenjälkeistä nurmikon tuoksua, joka valtasi hajuaistin kaadettuaan toisen vasten nurmikkoa hukuttaakseen suudelmiin, ei enää hetkiä, jolloin Hermione luki Pansyn vain katsellessa, silitellessä ruskeita hiuksia hymyillen. Ei ollut enää yhteistä piilopaikkaa joen varrella; tämäkin paikka oli muuttunut haudaksi, Pansyn viimeiseksi leposijaksi.
Menettäminen oli niitä asioita, jotka saivat ihmisen ymmärtämään elämän merkityksen, sen arvon ja voiman. Joskus Hermione mietti, mikseivät ihmiset saattaneet huomata niitä pieniä onnenpalasia, jotka rakensivat heidän elämänsä parhaimmat hetket?
Siniset liekit sammuivat Hermionen ympäriltä, joutuivat pimeyden nielaisemiksi lukuunottamatta yhtä kaikkein pienintä liekenpoikasta, joka sykki edelleen kaiken Hermionen surun keskelläkin; se pieni liekki kuvasti toivoa, jota oli vielä jäljellä. Niin kauan kuin hän muistaisi Pansyn, niin kauan, kun hän muistaisi, että Pansy toivoisi hänen elävän heidän molempien puolesta aina viimeiseen hetkeen saakka.
Hermione ei antanut yksinäisen liekin sammua,
ei vielä tänään, eikä huomenna. Ei kuukausienkaan kuluttua, ei silloinkaan.
Vasta vuosien kuluttua se liekki sammuisi ja silloin hän tapaisi jälleen Pansyn, joka ottaisi hänet vastaan hymyillen niinkuin vuosia sitten heidän löytäessään yhteisen polkunsa; heidän yhteisen maailmansa.