Nimi: Keppostelun kuninkaat
Fandom: Kreikan mytologia
Ikäraja: S
Tyylilaji: Huumoria, veljeyttä ja ystävyyttä
Yhteenveto: Hermeksellä on mielessä kepponen, johon hän häpeilemättä aikoo sotkea myös veljensä, Apollonin.
Vastuuvapaus: Kreikan jumalia taida omistaa kukaan, eli en minäkään : D
Oma sana: Tänään tämän kirjoittaessani loppuun olin jo unohtanut mikä koko kepposen idea oli, mutta se onneksi sitten muistui mieleen. Tälläinen pieni veljeys-ystävyys -ficci
Toivottavasti pidätte!
Keppostelun kuninkaat
Kevyet, täysin kuulumattomat askeleet lähestyivät varjoista kohti jumalaa, joka seisoi selin hiipijään aavistamatta mitään, tai niin toinen luuli. Mutta kun hän taivutti polvensa loikatakseen jumalan selkään, kääntyi tämä ja jekku jäi vain yritykseksi.
”Luulisi sinun jo oppineen, että et pysty yllättämään minua, veli hyvä”, jumala hymähti toiselle, joka ei näyttänyt olevan millänsäkään vaan virnisteli ovelasti kuin sellainen, jolla oli pelkästään ilkikurisia ajatuksia päässään.
”Kyllä sekin päivä vielä koittaa”, lupasi nuorempi jumala.
”Ehkäpä. Jos joku minut pystyy yllättämään, niin se olet varmaan sinä.”
Nuorempi nyökkäsi tyytyväisenä ja hänen vihreät silmänsä paloivat innostuksesta. Niiden palo ei jäänyt hänen veljeltään huomaamatta.
”Mitä sinulla on mielessä, Hermes?” tämä kysyi uteliaana.
”Oi, vaikka mitä, Apollon!” Hermes nauroi härnäten veljeään tahallaan epämääräisellä vastauksella.
”Kepponen?” Apollon arvasi. Hermes kallisti päätään ja nyökkäsi. Apollon hymyili ja istui valkealle marmoripenkille. Hän katsoi veljeään odottavaisena. Hermes oli hiljaa ja piti isoveljeään jännityksessä.
Jumalat eivät kuitenkaan ole kuuluja kärsivällisyydestä, eikä edes Apollon, joka oli tottunut veljensä temppuihin, jaksanut kiusantekoa. Hän ponkaisi pystyyn ja nappasi veljestään painiotteen ja heitti hänet maahan. Hermes huudahti yllätyksestä, mutta ei näyttänyt vihaiselta, vaikka Apollon piteli jalkaansa painokkaasti hänen rintakehällään.
”Antaa kuulua!” Apollon käski.
”Se koskee Afroditea”, Hermes paljasti.
”Afroditea?” vanhempi jumala toisti hämmentyneenä. Hermes käytti hetkeä häikäilemättömästi hyväkseen ja tarttui käsillään Apollonia polvitaipeesta ja veti niin lujaa, että veli mätkähti selälleen ruohikkoon.
”Senkin -!” Apollon aloitti, mutta Hermes oli jo hänen kimpussaan. Kaksikko pyöri vinhasti ruohikossa toisiaan tukistaen ja leikkisästi lyöden ja potkien. Maa kärsi enemmän kuin he itse, sillä kun he viimein lopettivat paininsa, oli ruohikossa isoja ruskeita läikkiä, kun he olivat tuhonneet ruohikon niiltä kohden.
”Rauha”, Apollon sanoi, kun Hermes näytti siltä, että olisi voinut jatkaa painia aikojen loppuun asti. Apollon nousi istumaan ja katseli pientä tuhoa ympärillään, joka näytti pienen pyörremyrskyn aiheuttamalta.
”Eiköhän joku nymfi huolehdi asiasta”, Hermes sanoi melko välinpitämättömästi ja nojasi vasten Apollonin selkään. Hän otti esiin panhuilun ja alkoi luritella kepeää sävelmää.
”En haluaisi saada Afroditen vihaa päälleni”, Apollon huomautti.
”Ei me jäädä kiinni”, Hermes vannoi. Apollon pyöräytti silmiään.
”Et voi tietää sitä”, Apollon sanoi. Hermes kohautti olkapäitään, mutta ei vaikuttanut huolestuneelta. Hänen veljensä huokaisi. ”Sinä se et sitten ikinä suunnittele mitään, ethän?”
”Suunnittelenhan! Minulla on nytkin suunnitelma. Yksinkertainen ja toimiva, kuten parhaiden suunnitelmien pitää ollakin”, Hermes sanoi huolettomasti.
”Ja se on?” epäileväinen Apollon kysyi.
”Kerron kun olemme siellä. Nyt olemme tuhlanneet tarpeeksi aikaa rupatteluun. Tule”, Hermes sanoi ja viittoi Apollonia seuraamaan häntä.
Kaksikko käveli puutarhan poikki rupatellen niitä näitä eikä kukaan kiinnittänyt heihin huomiota heidän matkallaan Afroditen temppeliin. Silloin Hermes selitti nerokkaan suunnitelmansa.
”Minä menen sinne ja sinä jäät tänne pitämään vahtia”, Hermes sanoi.
”
Tuoko on nerokas suunnitelmasi?” Apollon puhahti uskomatta korviaan.
”Sepä se. Yksinkertainen ja toimiva, kuten sanoin”, Hermes sanoi ja näytti aika tyytyväiseltä itseensä.
”Sinä kuule jäät kiinni ja Afrodite tekee sinusta madon ja liiskaa sinut sandaalillaan”, Apollon tuhahti. Hermes huokaisi ja kietoi toverillisesti kätensä Apollonin hartioiden ympäri.
”Aina niin pessimistinen”, Hermes sanoi pettyneellä äänellä ja pudisteli päätään. ”Sinä et usko minuun, etpä tietenkään. Milloinpa olisit uskonut? Mutta älä huoli. Olen tehnyt tämän sata kertaa aikaisemminkin.”
”Olet vai?” Apollon kysyi epäileväisesti. Hermeksen hymy valahti hiukan.
”Melkein”, hän sanoi ja Apollon pyöritteli silmiään.
Tässä sitä taas mentäisiin…
”Mutta sinähän osaat ennustaa, joten ei hätiä mitiä”, varkaiden jumala sanoi huolettomasti ja lähti varovasti kohti takaovea. Hän katsoi olkansa yli Apollonia, joka huokaisi, mutta alkoi pitää vahtia. Hermes virnisti riemuissaan ja pujahti sisään Afroditen temppeliin.
”Paras olla jäämättä kiinni”, Apollon mutisi itsekseen.
~...~
Isoveli se sitten aina jaksaa murehtia kaikenlaisia epäolennaisuuksia, Hermes ajatteli suunnatessaan Afroditen kamariin.
Minäkö jäisin kiinni? En ikinä!Temppeli uhkui turvallista hiljaisuutta. Kaunis ja loistelias sisustus melkein vei Hermeksen huomion hänen tehtävästään, kun hän ajatteli voisiko napata kainaloonsa kultaisen kyyhkyspatsaan, mutta hän karisti ajatuksen melkein heti. Afrodite olisi siitä heti arvannut kuka oli ollut asialla. Hän ohitti patsaat ja pujahti punaisen verhon takaa Afroditen huoneeseen, jossa lepäsi kauniilla tuolilla kaunis mekko, jonka jumalattaren oli varmasti määrä pukea tänään, sillä hän aikoi tavata Hermeksen velipuolen, sodanjumala Areen.
Pahankurisesti virnistellen Hermes otti vyöltään pienen lasiputkilon ja avasi sen sinetöidyn korkin ja kaatoi sen värittömän sisällön Afroditen mekolle. Aine imeytyi välittömästi eikä siihen tullut mitään jälkeä. Afrodite olisi täysin pahaa-aavistamaton, kun hän pukisi mekon päälleen. Suorastaan täydellistä.
Hermes suoristui hymyillen, mutta hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki kuinka verhon takaa ilmestyi käsi. Afrodite näkisi hänet heti, kun vetäisisi sen sivuun.
”
Voi paska!” Hermes ajatteli.
~...~
Temppelin ulkopuolella Apollon piti silmällä mahdollisia uhkatekijöitä, kunnes hänelle tuli näky.
Näyssä hän näki virnistelevän Hermeksen tekemässä jotain Afroditen mekolle, mutta kun veli suoristi selkänsä, ilmestyi siro käsi verhon taakse ja Apollon tiesi varsin hyvin kuka sieltä oli tulossa. Kun näky hälveni hänen silmistään, Apollon kirosi ja juoksi kiireesti Afroditen kammarin ulkopuolelle ja rukoili, että olisi ajoissa. Hän ehti juuri ja juuri työntää kätensä ikkunasta sisään, kun Hermes suoristautui ja katsoi verhon suuntaan. Apollon tarttui pikkuveljeään niskasta ja kiskaisi tämän ikkunasta ulos, niin että siivekkäät sandaalit viuhahtivat.
Ehkä Afrodite näki jonkin välähtävän, ehkä ei. Ainakaan hän ei tullut ikkunan luo. Ikkunan ulkopuolella pöllämystynyt Hermes katsoi veljeään, joka katsoi häntä tuikeasti.
”
Jäit melkein kiinni!” Apollon muotoili sanat huulillaan kimmastuneena. Hermes kohautti olkiaan, mutta viittoi Apollonia äänettömästi takaisin ikkunan luo, kun Afrodite ihasteli uutta, upeaa mekkoaan ja heitti tunikansa muitta mutkitta päältään.
Jumalat ulkopuolella katsoivat lumoutuneena rakkauden jumalattaren upeaa vartaloa ja Apollon unohti kaiken suuttumuksensa. Oli ehdottomasti kannattanut tulla… Afroditella oli niin kaunis ja hänen alaston vartalonsa sai Apollonin vartalon kihelmöimään. Jos hän olisi yrittänyt puhua, olisi hänen suustaan tullut epäselvää mongerrusta. Voi, kun Afrodite oli upea! Hänen täydellisen pyöreät rintansa, kiinteät, vaaleat, pakaransa, litteä vatsansa, huumaavat kurvit, pitkät sääret ja tuo pitkä, silkin pehmeä ja kiiltävä kiharainen tukka, jonka sävy oli sysimusta. Täydellinen nainen.
Jumalatar pujottautui mekkoonsa ja kuului kova paukahdus. Apollon räpäytti silmiään ja tuijotti näkyä uskomatta silmiään. Hermes hänen vieressään tarttui hänen käsivarteensa.
Afroditen hiukset olivat muuttuneet… Ne olivat muuttuneet kirkkaan vihreiksi. Se oli väri, joka ei todellakaan hivellyt silmiä. Ne olivat ehdottomasti kauheat. Kauheimmat hiukset, jos käärmetukkaisia naisia ei oteta lukuun, mitkä Apollon oli ikinä nähnyt. Ja kun Afrodite huomasi sen huoneensa peilistä, mistä hänen oli tarkoitus ihailla mekkoaan, hän alkoi kirkua kauhusta.
”MINUN HIUKSENI!” Afrodite parkui ja Hermes oli purskahtaa nauruun, mutta Apollon tukki hänen suunsa.
Afrodite yritti saada vihreät kutrinsa muuttumaan toisenlaisiksi, mutta mitä hän ikinä tekikin, miksi hän ikinä muuttuikin, vihreä väri pysyi. Apollon sai tehdä kaikkensa, ettei olisi räjähtänyt nauramaan, kun Afrodite oli muuttunut vihreäksi lehmäksi. Hermes hytkyi äänettömästä naurusta ja se kaikki muuttui entistä hauskemmaksi, kun Ares astui sisään Afroditen kammariin. Raivoa ja kauhistunutta epätoivoa uhkuva Afrodite kääntyi Aresta kohti, joka tuijotti rakastajattarensa erikoista muodonmuutosta. Sodanjumala räpytteli suurentuneita silmiään mykistyneenä.
”Erikoinen… tyyli”, Ares sai lopulta sanottua. Hermes ja Apollon katsoivat toisiaan ja olivat tikahtua, kun taas Afrodite kirkui Aresta häipymään ja heitti tätä tuolilla. Näytelmä oli huipussaan.
”Miksi ihmeessä sinä värjäsit ne vihreiksi?” Ares ihmetteli väistäessään Afroditen heittämiä esineitä. Jumalatar kirkui raivosta ja repi vihreitä sortuvia päästään. Hermes ja Apollon päättivät lähteä, ennen kuin Afrodite äkkäisi heidät ikkunansa alta. He konttasivat matalina kauemmaksi, kunnes pyrähtivät nopsaan juoksuun ja heittäytyivät viimein maahan nauramaan.
”Näitkö Areen ilmeen?” Hermes ulvoi hakatessaan maata.
”Entäs se vihreä lehmä?” Apollon hihitti ja jumalat nauroivat katketakseen. He pitelivät mahojaan nauraessaan kippurassa.
”Kuinka kauan hän joutuu kulkemaan tuon näköisenä?” Apollon sai hetken päästä kysyttyä, kun hänen hekotuksensa oli laantunut hihitykseksi. Hermestä nauratti niin, ettei hän hetkeen voinut vastata.
”Kaksi viikkoa!” nuorempi lopulta hihkaisi eikä Apollon ei voinut uskoa sitä.
”Kaksi viikkoa!” hän toisti ja hihitti riemuissaan. ”Voi, Hermes! Olet nero!”
”Kerro jotain uutta!” hyvin vaatimaton Hermes sanoi ja kompuroi viimein istualleen.
”Mutta ilman minua lorusi olisi ollut lopussa”, hänen veljensä sanoi. Hermes huiskautti kättään vähättelevästi.
”Mitä vielä! Tilanne oli täysin hallinnassa!” hän naureskeli.
”Vai muka hallinnassa!” ennustuksen jumala huudahti ja tönäisi veljensä kumoon. Kului hetki ja veljekset olivat taas käsikähmässä keskenään.
Painiottelu olisi voinut venyä tuntien mittaisiksi, mutta Afroditen poika, Eros, tuli keskeyttämään heidät.
”Apollon! Hermes! Oletteko nähneet, mitä Afroditelle on käynyt? Tulkaa, teidän on ihan pakko nähdä tämä!” Eros intoili kasvoillaan levein mahdollinen virnistys. Apollon katsoi veljeään hymyillen.
”Mitäs sanot, Hermes? Kiinnostaako vielä nähdä Afroditen ahdinko?”
Hermes nauraa kihersi pahanilkinen pilke silmissään.
”Vielä kysyt! Sitä paitsi paras on vielä edessä.”
”Mikäs se on?”
”No kun huomenna hänen hiuksensa ovat siniset! Ja sen jälkeen hän ehtii oikein hyvin käydä koko sateenkaaren väriskaalan läpi muutamaan kertaan kahden viikon aikana!”
Apollon purskahti nauruun eikä pystynyt lopettamaan sitä hyvään toviin. Hän oli täysin yksimielinen siitä, että tämä oli Hermeksen paras pila kautta aikojen.
