Otsikko: Heräämisiä
Pairing: Harry/Ron
Rating: K-11
Genre: Romance, fluff, vähän kai myös hurt/comfort ja OotP:stä eteenpäin AU
Summary: "Loppujen lopuksi Ron oli hämmästynyt että hän oli hämmästynyt tajutessaan tunteensa. Harry oli aina ollut hyvin tärkeä ihminen hänen elämässään."
Ron Weasleyn elämään mahtui lukuisia ahaa-elämyksiä, jotka olivat pakottaneet hänet muokkaamaan entisiä ajatusmallejaan uuteen uskoon ja heittämään vanhat romukoppaan. Neljävuotiaana hänelle oli selvinnyt, etteivät kaikki maailman ihmiset suinkaan osanneet taikoa. Ensimmäisenä Tylypahkan-vuonnaan hän oli joutunut pitkin hampain myöntämään itselleen, ettei hänen taikajuomien opettajansa ehkä sittenkään ollut liitossa tiedät-kai-kenen kanssa. Neljätoistavuotiaana hän oli saanut huomata erehtyneensä pahan kerran, kun oli luullut Harryn laittaneen itse oman nimensä Liekehtivään pikariin päästäkseen osallistumaan Kolmivelhoturnajaisiin kertomatta Ronille, miten oli sen tehnyt.
Myös hänen uusin oivalluksensa liittyi Harryyn.
Hän oli jo vuosia ollut tietoinen jäytävästä mustasukkaisuuden tunteesta, joka oli vallannut hänet joka kerta, kun hän oli kuullut vihjauksen Harryn ja heidän toisen ystävänsä Hermionen mahdollisesti ystävyyttä lämpimämmistä väleistä. Kun Harry oli viidennellä luokalla kysellyt huolissaan, oliko hän ehkä todellakin niin huono suutelemaan, että oli saanut Chon itkemään, Hermione oli kiirehtinyt vakuuttamaan, ettei tietenkään ollut, ja hän itse oli tiukannut tytöltä välittömästi, mistä hän sen oikein tiesi. Hän oli säikähtänyt. Hänen vatsanpohjaansa oli kouraissut äkkiä pelko.
Mutta pelko mistä? Että hän oli myöhässä?
Kyllä.
Että hän oli menettänyt tilaisuutensa saada Hermione itselleen?
Niin hän oli siihen päivään asti ajatellut. Tarkemmin sanottuna kyseisen päivän aamuun, jolloin hän oli herännyt hätkähtäen unesta, joka oli järkyttänyt häntä suunnattomasti, mutta josta häntä kuitenkin samalla oli harmittanut herätä. Unesta, jossa Harry oli katsonut häntä suoraan silmiin ennen kuin oli painanut huulensa Ronin huulia vasten.
Syyslukukausi oli loppunut edellisenä päivänä, ja Ron oli tullut kotiinsa joululomalle mukanaan kaksi parasta ystäväänsä. Hermione viipyisi Kotikolossa jouluaattoon saakka ennen kuin lähtisi oman perheensä luo, mutta Harryn oli määrä olla heidän luonaan aina joulupyhistä uuteen vuoteen ja koulun alkuun saakka. Jouluun oli vielä melkein viikko, mutta se ei estänyt rouva Weasleytä istuttamasta suurta perhettään yhdessä pöydän ääreen jo nyt, kuin kenraaliharjoituksena tulevasta joulupäivällisestä. Innokkaasti touhuten hän oli istuttanut Hermionen Ronin viereen ohjattuaan ensin Harryn Ginnyn viereiselle tuolille.
Ja suureksi hämmennyksekseen ja nolostuksekseen Ron oli tajunnut vilkuilevansa jatkuvasti Harrya ja Ginnyä haarukoidessaan ruokaa suuhunsa. Hän hädin tuskin muistikaan Hermionen istuvan hänen vieressään, sillä niin keskittyneesti hän yritti näyttää välinpitämättömältä paniikinomaisten tunteiden velloessa hänen vatsanpohjassaan ja sekavien ajatusten risteillessä hänen päänsä sisällä.
Ennen edellisöistä untaan hän oli aina tuudittautunut turvallisesti siihen uskoon, että hän oli mustasukkainen Harrylle ja että siksi hänestä tuntui aina siltä kuin olisi voinut purra nauloja poikki nähdessään Hermionen koskettavan esimerkiksi Harryn käsivartta.
Mutta entä nyt? Ilman näkemäänsä untakaan hän ei olisi voinut uskotella itselleen olevansa mustasukkainen Ginnystä. Ajatuksen mahdottomuus väänsi hänen suunsa väkinäiseen hymyyn, mikä puolestaan sai hänen äitinsä katsomaan häntä hieman huolestuneen näköisenä.
Ron ahmi perunamuusia mitään maistamatta ja tunsi itsensä hieman sairaaksi nähdessään, kuinka Harry kumartui hiukan lähemmäs hänen siskoaan kuullakseen, mitä tyttö sanoi. Hän harkitsi nousevansa pöydästä hävitäkseen huoneeseensa, että voisi olla yksin kaikkien niiden ajatusten kanssa, jotka huusivat hänelle yhtä aikaa tullakseen kuulluiksi. Oliko hän koko tämän ajan ollutkin tietämättään mustasukkainen Harrysta eikä Harrylle? Oliko sellainen edes mahdollista? Hän ei ollut varma. Mutta miten se voisi olla, kuinka hän voisi haluta Harrylta enemmän kuin pelkkää ystävyyttä? Oliko hän homo? Eihän hän ollut koskaan tuntenut vetoa yhteenkään poikaan. Hän oli nukkunut Harryn kanssa viisi ja puoli vuotta samassa makuusalissa, eikä hän ollut ikinä, ei milloinkaan…
"Ron, älä sotke!"
"Hm?"
"Siirrä lautasta lähemmäs, kastiketta tippuu pöydälle!"
Ron katsoi ymmällään hermostuneen näköistä äitiään ja siirsi sitten katseensa kädessään pitelemäänsä kauhaan, josta tippui jatkuvasti ruskeina tippoina kastiketta valkoiselle pöytäliinalle. Hän rypisti otsaansa. Miksi hän oli ottamassa lisää? Eihän hänellä ollut yhtään nälkä. Ajatukset yhä myllertäen hän tiputti kastikekauhan mitään ajattelematta kädestään keskelle keittiönpöytää eikä kiinnittänyt sen kummemmin huomiota rouva Weasleyn hmprh-äännähdykseen, jota seurasi nopea taikasauvan heilautus ja kuurausloitsu.
"Maa kutsuu Ronia", George sanoi ja napsautti sormiaan pikkuveljensä kasvojen edessä saaden Ronin hätkähtämään.
Fred virnisti ja tarttui kastikekauhaan. "Turha toivo, veliseni, ikävä kyllä näyttää siltä, että Punurmion luokkahuoneen suitsukkeet ja höyryt ovat vihdoinkin tehneet tehtävänsä ja päässeet pehmittämään pikku-Ronnien aivotoimintaa. Pelkäänpä, ettemme saa häntä enää takaisin."
Ron yritti kovasti olla punastumatta ja irvisti veljilleen ärtyneenä. "Iho umpeen."
"Oletko sinä aivan kunnossa, Ron?" Ginny uteli pöydän toisesta päästä. "Näytit hetki sitten melkein sairaalta."
"Ee, ei, minä olen aivan kunnossa." Ron yritti näyttää vakuuttavalta, mutta teki sitten sen virheen, että nosti katseensa Ginnyyn. Tai ainakin yritti – hänen silmänsä hakeutuivat oitis tytön vierustoveriin.
Vihreät silmät katsoivat häneen kysyvästi sotkuisen mustan tukan alta, ja jälleen Ronin vatsanpohjasta kouraisi kun edellisöinen uni palautui elävästi hänen mieleensä.
Okei, ehkä hän oli sittenkin ihan vähän homo.
Ajatuksiaan säikähtäen hän ponnahti odottamatta seisomaan, sopersi häntä tuijottaville ihmisille, että tarkemmin ajatellen häntä itse asiassa oksettikin ja että hän taitaisi mennä lepäämään ja syöksyi sitten keittiöstä omaan huoneeseensa muistaen liian myöhään, että jakoi sen odottamattomaksi ongelmaksi muodostuneen ystävänsä kanssa.
****
Pienillä ja harmittomilla yksityiskohdilla ja muistikuvilla on taipumuksena saada kolossaaliset mittasuhteet hyvin nopeasti sellaisessa mielessä, joka jumittuneen levyn tavoin käy niitä läpi päänsä sisällä yhä uudestaan ja uudestaan.
Näin kävi myös Ron Weasleylle hänen maatessaan selällään sänkynsä päällä käsivarsi silmiensä ylle heitettynä. Hänen ajatuksensa lentelivät täysin mielivaltaisesti yhdestä muistosta toiseen hänen miettiessään lisääntyvän epätietoisuuden vallassa, oliko kaikkien hänen sanojensa ja tekojensa taustalla ollut koko ajan jonkinlainen alitajuinen taka-ajatus, josta hän ei itse ollut tietoinen. Yhtäkkiä hän kyseenalaisti kaikki aikaisemmat motiivinsa. Miksi hän olikaan asettunut vaaralliseksi murhaajaksi luulemansa miehen ja Harryn väliin katkenneella jalallaan kolmannella luokalla? Entä oliko olemassa jokin syvällisempikin syy sille, miksi hänestä oli tuntunut niin surkealta toissakesänä, kun Harry oli alkanut karjua hänelle ja Hermionelle, ja hän oli luullut suututtaneensa jotenkin parhaan ystävänsä?
Posket epämiellyttävästi kuumottaen hän muisti myös, miten oli viime aikoina hermostunut aina Harryn alkaessa vaihtaa vaatteitaan; joskus tavarat eivät edes pysyneet hänen käsissään vaan tippuivat lattialle.
Turhautuneesti äännähtäen hän kääntyi kyljelleen ja takoi nyrkkiään patjaan. Näin ei voinut käydä, näin ei saanut käydä, näin ei ollut mahdollista käydä. Miksi nyt, miksi näin yhtäkkiä?
Mutta eihän tämä loppujen lopuksi ilmeisesti ollutkaan niin äkillistä kuin hän oletti.
Minä olen varmaan ollut jo pidemmän aikaa... kiinnostunut Harrysta, mutta en ole vain tajunnut sitä, hän mietti tuskastuneena.
Etkä, ei ole mahdollista että sitä vain yhtäkkiä ihastuisi ihmiseen jonka on tuntenut jo vuosia, intti ääni hänen päänsä sisällä, eikä Ron ollut tippaakaan hämmästynyt, kun tajusi sen muistuttavan erehdyttävästi Hermionen ääntä.
"Pois minun pääni sisältä", hän mutisi, hätkähti sitten omaa ääntään ja naurahti lopulta hermostuneesti.
Ron ehti maata sängyllään yksin sekavien ajatustensa kanssa noin kymmenen minuuttia ennen kuin ovelta kuului hiljainen koputus ja kyseisten ajatusten kohde pisti tumman päänsä sisälle huoneeseen.
"Ron?"
Ron käänsi päätään Harrya kohti. "Häh?"
"Mikä sinulla on? Etkö ole kunnossa?"
"Olen."
"Eikö sinua oksettanut?"
Ronin silmät seurasivat hänen ystävänsä leuan liikkeitä tämän puhuessa. "Oksetti."
"Mutta ei enää? Ron?"
"Hm?"
"Oletko varmasti ihan kunnossa? Vaikutat vähän poissaolevalta."
Ron kohautti olkiaan. "Hm."
"Haluatko olla yksin?"
"Hm."
Harry nyökkäsi Ronista hieman eksyneen näköisesti ja alkoi sitten perääntyä kohti ovea, josta oli hetki sitten astunut sisään. "No, minä sitten menen, Hermione ja Ginny pyysivät minua mukaan räjähtävään näpäykseen."
Ron puraisi huultaan. Ginny, hänen mielensä huusi hätääntyneenä ja vastasi saman tien, ettei sillä ollut mitään väliä, oikeasti… Hän kävi niin kiivasta keskustelua itsensä kanssa, ettei melkein kuullut Harryn kysyvän, haluaisiko hän kuitenkin tulla mukaan pelaamaan. Hän vastasi kieltävästi, vaikka hän ei mielellään torjunutkaan Harrya. Nyt hän halusi kuitenkin olla yksikseen ja ajatella. Muun muassa Harryn leukaa. Hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen, miten se liikkui, eikä voinut nyt kuolemakseenkaan käsittää, miksi.
****
Joululoma oli kokonaisuudessaan hyvin hämmentävää aikaa Ronille. Ei ollut kovin mukavaa tajuta hautovansa kiusallisen romanttisia ajatuksia parhaasta ystävästään, varsinkin kun sattui jakamaan tämän kanssa huoneen. Parina ensimmäisenä yönä hän pelkäsi nukahtaa, koska ei ollut varma siitä, minkälaisia uusia unia hänen alitajuntansa kehittelisi hänen havaintojensa pohjalta, ja päätyi valvomaan yksin ajatustensa kanssa.
Loppujen lopuksi Ron oli hämmästynyt että hän oli hämmästynyt tajutessaan tunteensa. Harry oli aina ollut hyvin tärkeä ihminen hänen elämässään. Nyt hän vain oli sitä myös enemmän kuin pelkkänä ystävänä. Häneltä meni lähes koko joululoma aikaa hyväksyä asianlaita, mutta ongelmana oli ettei hän osannut enää olla normaalisti ystävänsä lähellä. Vaikka hän ajatteli Harrya jatkuvasti, hänelle tuli kova kiire olla yksin, kun Harry oli hänen vieressään. Harryn kohotetut kulmat ja kysyvät katseet pistelivät hänen omaatuntoaan, mutta hän ei mahtanut mitään itselleen vaan mutisi nopeasti tekosyyn ja hävisi joko ulos tai huoneeseensa. Joskus Harry seurasi häntä, mutta useimmiten hän jäi suosiolla jälkeen huomatessaan Ronin olevan mieluummin yksin.
Tammikuinen Tylypahkaan paluu tuli suurena helpotuksena. Ron toivoi ja arveli arkisten rutiinien vievän hänen aikansa niin tehokkaasti, ettei hän ehtisi liikoja miettimään Harrya, mutta hän joutui pettymään. Hänen läksypinonsa kasvoi aikaisempaakin paljon hälyttävämpää tahtia eikä hän saanut mustatukkaista ystäväänsä koskaan mielestään kovin pitkäksi aikaa.
Yöt olivat pahimpia, sillä silloin hänen alitajuntansa sai vapaat kädet, eikä edes Hermione ollut paikalla palauttamassa häntä maanpinnalle. Ensimmäistä kertaa elämässään Ronin täytyi käyttää äänieristysloitsua siitä syystä, että sattuisi puhumaan unissaan.
Jos hän olisi voinut, hän olisi kertonut Hermionelle, miten väärässä tämä oli ollut syyttäessään häntä siitä, että hänellä oli teelusikan tunneskaala.
****
"Miksi sinä puhut minulle nykyään eri lailla kuin aikaisemmin?"
Ron suoristautui pystympään tuolillaan ja loi nopean katseen häntä vastapäätä istuvaan Harryyn ennen kuin laski jälleen silmänsä taikahistorian kirjaansa. "Enhän puhu", hän vastasi.
Harry huokaisi hiljaa ja antoi turhautuneen katseensa kiertää ympäri lähes tyhjää Rohkelikon oleskeluhuonetta. "Kyllähän puhut. Hermionekin on huomannut. Ron, hän kysyi minulta olemmeko me taas riidelleet."
Ron palasi itsepintaisesti sivun alkuun ja alkoi uudemman kerran lukea sana sanalta selontekoa jättiläissodista tietäen jo valmiiksi, ettei seuraavaan lauseeseen siirtyessään muistaisi enää mitään juuri lukemastaan. "Ja jos Hermione on pannut jotain merkille, niin sitten sen täytyy olla totta, niinkö?" hän kysyi. "Eihän nyt suuri Hermione voisi koskaan erehtyä."
"Ei tässä ollut nyt kyse Hermionesta vaan sinusta", Harry sanoi melko kipakasti. "Ja voisitko katsoa tänne kun minä puhun sinulle?"
"Minä yritän lukea, Harry."
"Ei sinua tähänkään mennessä ole läksyt hirveästi kiinnostaneet."
Ärtyneenä Ron paukautti lopulta kirjan kiinni ja katsoi ystäväänsä kulmat kurtussa. "Mitä sinä haluat, Harry?"
"Juurihan minä sanoin! Kysyin, miksi puhut minulle nykyään eri lailla kuin ennen."
Ron oli hetken hiljaa ja katsoi sitten alas sulkemaansa kirjaan. "Puhun ihan samalla lailla kuin ennenkin", hän sanoi lopulta.
Harry tuhahti. "Etkä puhu. Olet melkein koko ajan hiljaa ellen kysy sinulta jotain suoraan."
"Ehkä minä olen muuttunut", Ron ehdotti latteasti. "Eihän kukaan jaksa olla koko aikaa äänessä."
"Mutta puhut kaikille muille aivan niin kuin ennenkin. Eilenkin piditte Seamusin ja Deanin kanssa niin hirveää meteliä makuusalissa että se kuului portaiden alas asti, mutta heti kun astuin huoneeseen lopetit vitsisi lyhyeen ja menit nukkumaan."
Ronista tuntui yhtä surkealta kuin miltä Harry näytti. "Minua nukutti", hän mumisi kohauttaen vaivautuneesti olkiaan. "En ollut nukkunut hyvin."
Harry puri turhautuneena alahuultaan. "Minusta vain tuntuu – no, minusta tuntuu siltä etten tunne sinua enää niin hyvin kuin joskus aikaisemmin", hän sanoi näyttäen hämmentyneeltä. "Käyttäydyt koko ajan niin varautuneesti, ja se vaivaa minua."
Inhottava tunne nousi Ronin vatsanpohjasta hänen kurkkuunsa asti ja häntä alkoi tukahduttaa. Hän oli taistellut kynsin hampain tunteitaan vastaan pysyäkseen Harryn ystävänä, mutta eipä siitäkään paljon hyötyä näyttänyt olevan. Hän melkein toivoi voivansa kertoa ystävälleen syyn outoon käytökseensä, mutta ajatus tuntui mahdottomalta. Vasta edellisellä viikolla Harry oli vienyt Ginnyn kanssaan ystävänpäivätanssiaisiin. Ron katsoi avuttomasti Harryyn ja kohautti jälleen olkiaan. "En minä ole huomannut mitään eroa", hän mumisi lopulta ja tunsi nolostuksekseen punan leviävän kasvoilleen.
Harry oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten neuvottoman näköisenä. "Okei. Ei sitten. Minä menen nukkumaan." Hän nousi tuoliltaan ja alkoi kerätä tavaroitaan.
"Hyvää yötä", Ron mutisi vaisusti.
****
Seuraavina päivinä Ron yritti kovasti olla oma äänekäs ja puhelias itsensä Harryn seurassa ollessaan. Homma otti koville, mutta Harryn onneton ilme mielessään hän yritti lannistumattomasti täyttää joka ikisen hiljaisen hetken vitsillä, kysymyksellä tai pisteliäällä kommentilla. Hän pelkäsi menneensä liiallisuuksiin huomatessaan Harryn luovan häneen entistä hämmentyneempiä katseita, mutta mustatukkainen poika ei sanonut enää mitään Ronin poikkeavasta käytöksestä eikä Ron tarjoutunut antamaan selitystä.
Harry ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hänellä oli ikävä parasta ystäväänsä ja tämän outo käytös huolestutti häntä siinä määrin että joskus yksinäisinä hetkinään hän pyöritteli mielessään ajatusta, että joku olisi moniliemijuoman turvin naamioitunut Roniksi tai vähintäänkin taikonut pojan komennuskirouksen alaiseksi.
Kun hän mainitsi nämä teoriansa Hermionelle, tyttö katsoi häntä pitkään ja pudisteli päätään mutta kävi kuitenkin Harryn mieliksi kirjastossa tutkimassa kirjoja. Hän oli sitä mieltä, että Harry oli vainoharhainen, mutta suostui siitä huolimatta tarkastelemaan Ronin käytöstä lähemmin. Harry tyytyi tähän – Ron saattoi ehkä olla asiasta eri mieltä, mutta kun Hermione pantiin asialle, mikään meni hyvin harvoin pieleen.
Pian tämän jälkeen Harry näki hyvin usein Hermionen kulkevan Ronin perässä esittäen loputtomilta tuntuvia kysymyksiään, usein punapään loittonevalle selälle. Ron onnistui näyttämään yhtä aikaa sekä vihaiselta, turhautuneelta että pakokauhuiselta, mutta Harry ei säälinyt häntä. Hän uskoi, että heti kun Hermione pääsisi ongelman ytimeen, hän saisi ystävänsä takaisin.
****
Salaperäisyyksien osastolla oli hämärää. Verho kahahteli hiljaa itsekseen niin kuin näkymätön käsi olisi heilutellut sitä toiselta puolelta, ja Harry taisteli raivokkaasti päästäkseen sen luo, irti häntä pitelevistä yllättävän voimakkaista käsivarsista.
"Sirius!"
"Harry." Lempeä, hieman käheä ääni kuului hänen takaansa. "Mitään ei ole enää tehtävissä. Hän on poissa."
"Ei!" Riuhtaisten itsensä irti Lupinin otteesta Harry syöksyi holvikaaren luo ja hyppäsi ääneen huutaen läpi mustan kankaan, joka tuntui kuin lämpimältä nesteeltä vasten hänen ihoaan. Hän tuntui putoavan kauan ja raskaasti ja tömähti lopulta äänettömästi kylmälle ruoholle.
Hänen edessään oli hautakivi. Harry kompuroi nopeasti jaloilleen ja värähti tunnistaessaan tutun hautausmaan. Hänen vatsanpohjaansa kouraisi äkillisesti, kun hän katsoi alas hautakiveen, sillä hän tiesi jo ennen kuin laski silmänsä, mitä siinä lukisi...
Tässä lepää Sirius Musta.
Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, ja yhtäkkiä täysin voimattomana hän lysähti jälleen nurmikolle kiven eteen ja tuijotti sitä lannistuneena. Hän oli myöhästynyt.
Joku vingahti hänen vieressään surullisesti, ja sitten iso, lämmin ja märkä kieli nuolaisi hänen korvaansa.
"Ei nyt, Nuuhku", Harry kuiskasi ja työnsi kuonon kauemmas. Hän kääntyi katsoakseen valtavaa mustaa koiraa vieressään nurmikolla, mutta Nuuhku olikin muuttunut jo laihaksi ja tummatukkaiseksi mieheksi, joka katseli häntä äänettömästi.
Harryn pää nyykähti alemmas. "Sirius. Minä myöhästyin. Olen pahoillani."
"Miksi?" Ääni oli karhea ja väsynyt, niin kuin sitä ei olisi käytetty vuosiin. "Miksi sinä et käyttänyt antamaani peiliä?"
"Sirius." Harryn ääni särähti, "Minä..."
Hän ei pystynyt jatkamaan. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi. Siriuksen odottava ilme sattui häneen, ja kun hän sulki silmänsä, kyyneleet valuivat viimein hänen poskilleen ja hänen rintakehäänsä pakotti niin kuin joku olisi istunut hänen päällään vaikeuttaakseen hänen hengitystään.
"Harry. Harry."
Säpsähtäen Harry avasi silmänsä omassa sängyssään ja tuijotti hämmentyneenä pisamaisia kasvoja, jotka loistivat aavemaisen kalpeina hänen yläpuolellaan ja katsoivat häntä otsa rypyssä. Ronin käsi painoi hänen olkapäätään. "Näitkö jotain painajaista?"
Harry yritti vastata, mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin vaikka avasikin suunsa. Ilme Siriuksen kasvoilla muistui vahvasti hänen mieleensä, ja ennen kuin hän ehti tajutakaan mitä tapahtui, hänen silmänsä puristuivat tiukasti kiinni, hengitys purkautui katkonaisesti ulos – ja sitten hän tunsi märkyyden poskillaan.
Ron katsoi häntä säikähtyneesti – hän oli ollut vain puoliksi nukuksissa mutta täysin uppoutuneena omiin kuvitelmiinsa kun Harry oli alkanut pitää meteliä viereisessä sängyssä – ja taputti sitten kömpelösti Harrya olalle. "Se oli vain unta, Harry", hän kuiskasi muistellen, mitä hänen oma äitinsä oli tehnyt kun hän oli herännyt painajaiseen keskellä yötä. "Haluatko kertoa, mitä siinä tapahtui?"
Harry tunsi jälleen kummisetänsä kuoleman tuoman tuskan yhtä selvästi kuin jos se olisi tapahtunut vasta edellisenä päivänä ja hän alkoi vapista yrittäessään hillitä nyyhkäyksiään. Kyyneleet, joita vastaan hän oli itsepintaisesti taistellut enemmän tai vähemmän koko elämänsä ajan, valuivat poskia pitkin alas leualle. "Sirius", hän sai lopulta sanottua. "Hän on poissa. Yritin pelastaa..."
Ron tuijotti Harrya eikä keksinyt mitään sanottavaa. Hän oli ensin pelännyt, että Harry oli nähnyt taas unta Voldemortista, mutta jotenkin tämä oli vielä pahempaa. Harry ei ollut koskaan puhunut hänelle paljoakaan Siriuksesta tämän kuoleman jälkeen, ja Ron olisi toivonut Hermionen olevan paikan päällä sitten jos hän joskus päättäisi sen tehdä. Hän olisi halunnut jotenkin lohduttaa sanoillaan Harrya ja tunsi itsensä turhautuneeksi, kun mitään ei juolahtanut mieleen. "Harry..." hän sanoi lopulta epävarmasti ja asettautui makuulle ystävänsä viereen. "Me emme voineet tehdä mitään. Sirius oli paikan päällä, koska hän itse halusi olla siellä suojelemassa sinua. Hän ei ollut meidän pelastettavissamme."
"Miksi hänen piti kuolla, Ron?"
"En tiedä."
Harry siirtyi lähemmäs Ronia, joka automaattisesti veti pienikokoisemman pojan vasten itseään puolittaiseen halaukseen. "Se ei ole reilua", Harry sanoi.
"Ei niin", vastasi Ron, koska ei keksinyt enää muutakaan sanottavaa. Hänestä alkoi tuntua siltä että hänen täytyisi lähteä paikaltaan hyvin vikkelään ennen kuin hän menisi tekemään jotain typerää, mutta hän ei halunnut jättää Harrya yksin. Hän makasi hiljaa selällään ja kuunteli, kuinka Harryn hengitys tasaantui vähitellen ja muuttui lopulta niin rauhalliseksi, että Ron uskoi hänen nukahtaneen uudestaan – kunnes hän kuuli pojan kuiskaavan hänen nimensä. "Mitä?" hän sanoi hiljaa.
Harry kääntyi kyljelleen ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan nähdäkseen vieressään makaavan pojan. "Minulla oli ikävä sinua."
Ron hymyili vaivautuneesti. "Tässähän minä olen ollut koko ajan, Harry."
Harry pudisti päätään. Hän katsoi Ronia kyyneleisin kasvoin; uudelleenkoettu suru vääristi yhä hänen piirteitään, mutta Ron uskoi nähneensä pienen hymyn aavistuksen kaartelevan hänen huulillaan. Harry naurahti matalalla äänellä ja näytti hieman nolostuneelta. "Anteeksi. Yksi ainut painajainen ja minusta tulee nyyhkyttävä tyttö."
Mutta Ron ei kiusauksesta huolimatta aikonut tarttua Harryn tarjoukseen helposta ulospääsystä. Tällä kertaa kaikkea ei saisi kuitata vitsillä, ei nyt. Hän hymyili hiukan, mutta puhui vakavasti. "Sinun oli jo aikakin itkeä Siriusta, Harry", hän sanoi. "Itse asiassa äitikin oli jo vähän huolissaan siitä, miten sinä pidät aina kaiken sisälläsi. Hän sanoo, että itku ei ole mikään merkki heikkoudesta ja että se päinvastoin vahvistaa ihmistä."
Harry hymähti vastaukseksi. "Niin kai. Minun on joskus niin ikävä Siriusta että se sattuu."
"Sen pitäisi helpottaa ajan kanssa", Ron yritti lohduttaa. Hän nosti toista kättään ja koetti pyyhkiä pois kyyneleitä Harryn poskilta. Hänen kuljetti peukaloaan edes takaisin pienessä kaaressa ja tajusi kunnolla mitä teki vasta kun näki Harryn tuijottavan itseään silmät laajenneina. Ron kiskaisi kätensä nopeasti pois ja kiitti makuusalin hämärää siitä, että se piilotti hänen kuumottavat poskensa. Hän yritti yhä keksiä kuumeisesti jotain sanottavaa, kun Harry yllättäen rusensi huulensa hänen omiaan vasten.
Maailma tuntui seisahtuvan hetkeksi. Ron makasi paikoilleen jähmettyneenä eikä tehnyt yhtään mitään – hänen aivonsa eivät kerta kaikkiaan pystyneet käsittelemään sitä, mitä parhaillaan tapahtui, koska sellaista ei vain kuulunut tapahtua. Kadlein Kanuunoiden ei kuulunut voittaa liigaa eikä Harry Potterin kuulunut suudella häntä!
Alkujärkytyksen jälkeen Ronin huulet alkoivat liikkua kuin itsestään Harryn huulia vasten. Kädet upposivat sotkuiseen mustaan tukkaan ja vetivät pojan lähemmäs. Harryn huulet maistuivat aavistuksen verran suolaisilta. Ron nuolaisi niitä ja Harry veti kiivaasti henkeä, ja ennen kuin Ron ehti kunnolla tajuta mitä tapahtui, Harry on vanginnut hänen kätensä hänen päänsä yläpuolelle ja hänen vaativa kielensä oli Ronin suussa.
Kylmät väreet kulkivat pitkin Ronin selkäpiitä. Harry suuteli häntä ahneesti ja päästeli pieniä ääniä, eikä Ronilla ollut aavistustakaan siitä mitä oikein oli tapahtumassa, mutta hän ei valittanut koska tämä oli paljon parempaa kuin mitä hän olisi ikinä osannut kuvitella. Hän avasi silmänsä varmistaakseen, että tämä todellakin oli totta, ja katseli Harryn leuan liikkumista hänen suudellessaan Ronia. Hän muisti joululoman ja miten oli silloinkin tarkkaillut Harryn leuan liikkeitä, ja vasta silloin kaikki upposi kunnolla hänen tajuntaansa ja hän lopetti suudelman kääntämällä päänsä sivuun. Harry päästi vaikertavan äänen ja siirtyi suutelemaan Ronin kaulaa.
"Harry..." Ron sai sanottua löydettyään jälleen äänensä. "Harry, lopeta."
Harry jähmettyi paikoilleen ja vetäytyi sitten taemmas katsoakseen Ronia. Hän näytti villiltä sekaisine hiuksineen, kyynelten tahrimine kasvoineen ja punaisine huulineen, mutta Ronista hän ei ollut koskaan näyttänyt paremmalta.
"Miksi?" Harry kysyi huohottaen ja painoi jälleen huulensa Ronin suulle, mutta Ron käänsi kasvojaan uudestaan sivummalle.
"Mitä sinä oikein teet, Harry?"
Harry kohotti kulmiaan. "Yritän suudella sinua."
Ronin aivot löivät hetken tyhjää. "Niin mutta... miksi?"
Harry vain tuijotti häntä ja äkkiä pelottava ajatus juolahti Ronin mieleen. "Hän tietysti kertoi sinulle!" hän huudahti osoittaen Harrya syyttävästi. "Eikö kertonutkin?"
"Kuka?"
"Hermione! Hän kertoi sinulle, että olen rakastunut sinuun!"
Harryn silmät levisivät koomisesti ja Ron läimäytti käden suulleen. Pojat tuijottivat toisiaan äänettömästi, kunnes hiljaisuuden rikkoi erittäin hiiltynyt ääni jostain Harryn sängyn ulkopuolelta: "Voisitteko te kaksi pitää kriisikokoustanne jossain muualla tai nukkua niin kuin normaalit ihmiset?"
"Seamus!" Ron näytti kauhistuneelta. "Harry, etkö ole ikinä kuullut äänieristystaioista?"
"Ilmeisesti ei", totesi Deanin ääni karheasti.
Ronin hartiat lysähtivät kasaan. "Nukkuuko siellä ylipäätään kukaan?" hän kysyi pienellä äänellä. "Neville?"
"Öh, niin?"
"Voi ei." Ron hautasi kasvonsa käsiinsä.
"No, kuka täällä voisi nukkua kun te alatte metelöidä keskellä yötä?" kysyi Seamusin ääni tuohtuneesti.
"Minulla ei muuten ole yhtään mitään homoja vastaan", kuului Nevillen sängyn suunnalta, "mutta jonkinlaisia hiljennysloitsuja voisitte kyllä käyttää."
"Okei. Hieno homma", Ron naurahti, hyppäsi pystyyn ja häipyi ulos huoneesta niin nopeasti kuin pystyi vilkaisemattakaan huonetovereihinsa.
Vasta oven kolahdettua hänen perässään Harry alkoi toipua omasta järkytyksestään. Hän tuijotti silmät suurina kohtaa missä Ron oli äsken maannut ja pisti lopulta päänsä esiin verhon takaa. "Sanoiko hän että hän on rakastunut minuun?" hän tivasi muilta huoneessa olijoilta.
****
Ron istui yksin pimeässä oleskeluhuoneessa pää käsissään ja kirosi hiljaa mielessään. Miksi hän oli ollut niin typerä että oli syöksynyt suin päin ulos makuusalista mahdollisimman melodramaattisella tavalla? Olisiko ollut niin vaikeaa mennä omaan sänkyyn ja vetää verhot kiinni? Nyt hän ei ikinä kehtaisi mennä sinne takaisin häntä koipien välissä.
Miksi hän ei osannut pitää suutaan kiinni? Ja miksei hän ollut tajunnut ettei Harryn verhoissa tietenkään voinut olla eristysloitsua kun hän oli kerran kuullut omaan sänkyynsä asti ystävänsä näkevän painajaista? Hän huokaisi raskaasti ja ravisteli surkeana päätään.
Ja miksi Harry oli suudellut häntä? Hänen vatsanpohjaansa kipristeli pelkkä muisto Harryn nälkäisistä huulista vasten hänen omiaan ja hän hengähti syvään. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin! Missä ihmeessä oli Hermione kun häntä tarvittiin?
Itsesäälissä rypemisenkin keskellä Ron erotti portaikosta lähestyviä askelia ja nosti päätään juuri ajoissa nähdäkseen Harryn ilmestyvän portaiden juurelle. Harry jähmettyi paikoilleen kun hänen silmänsä löysivät Ronin, ja hetken kumpikin poika vain tuijotti toista. Lopulta Harry avasi suunsa. "Hermione ei sanonut minulle mitään", hän sanoi hyvin nopeasti epätavallisen korkealla äänellä.
Ronista tuntui entistä typerämmältä ja hän nyökkäsi hitaasti. Kiltti ja luotettava Hermione, tietenkään hän ei ollut sanonut mitään, koska oli luvannut pitää suunsa kiinni. Olisipa Ron itsekin pystynyt samaan. Hän pohti hätäisesti, olisiko vielä mahdollista kieltää kaikki ja väittää Harryn kuulleen omiaan, mutta luopui nopeasti noista suunnitelmista. "Okei", hän mumisi lannistuneesti.
"Ron..." Harry käveli hänen eteensä ja jäi seisomaan siihen neuvottoman näköisenä kädet kylpytakkinsa taskuissa. "Sanoitko sinä olevasi rakastunut minuun?" hän kysyi äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen odottavan jonkun pomppaavan hetkenä minä hyvänsä sohvan takaa ja kiljaisevan "aprillia!"
Ron sulki silmänsä ja yritti vajota sohvannurkkansa pehmusteisiin. "Sanoin."
"Ja oletko sinä?"
Hiljaisuus. Ron nielaisi. "Olen", hän kähähti lopulta ja nosti sitten katseensa hieman uhmakkaasti ystäväänsä. "Mitä mieltä sinä olet siitä?"
Harry ei vastannut vaan kysyi lattealla äänellä: "Mistä lähtien?"
"En ole varma", Ron sanoi hitaasti. "Olen varmaan ollut jo pitkän aikaa, mutta tajusin sen vasta jouluna."
"Miten niin et ole varma?"
Kesti hetken ennen kuin Ron vastasi. "Sitä on vaikea selittää", hän sanoi. "Nyt minusta vain tuntuu siltä, että olen aina tuntenut näin."
"A-aina?" Harry näytti häkeltyneeltä.
"Niin. En minä tiedä. Ole Harry kiltti äläkä pistä minua enää analysoimaan tunteitani yhtään enempää, Hermionessa on ollut jo ihan riittämiin kestämistä."
Harry istui varovaisesti alas Ronin viereen. "Hermione siis tietää jo?" Se ei ollut kysymys vaan toteamus.
Ron nyökkäsi. "Hän oli päättänyt ottaa selville mikä minua vaivasi eikä hellittänyt hetkeksikään. Hemmetin ärsyttävää! Hän pommitti minua jatkuvasti kysymyksillä kunnes lopulta osui oikeaan ja luki heti totuuden kasvoiltani."
Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, kunnes Ron ei enää kestänyt epätietoisuutta. "Miksi sinä suutelit minua?" hän kysyi ja katsoi käsiinsä.
Tällä kertaa hiljaisuus jatkui niin pitkään, että Ron oli jo aikeissa toistaa kysymyksensä ennen kuin Harry vastasi: "En tiedä."
Ronin otsa kurtistui. "Kuinka niin? Miten semmoista ei voi tietää?"
"No, ethän sinäkään tiennyt, miten kauan olet ollut rakastunut minuun", Harry puolustautui turhautuneena.
Ronin kiivas luonne uhkasi tulla esille kun hän sai muistutuksen omista tunteistaan ja siitä, että nyt ne olivat jo useamman henkilön tiedossa. "Se on eri asia!" hän huudahti kärsimättömästi. "Siinä oli kyse tunteista, joita ei voi hallita. On aivan toinen juttu päättää yhtäkkiä imaista huulensa kiinni parhaan ystävänsä huuliin."
Punaiset läikät ilmestyivät Harryn poskille ja hän nipisti suunsa kiinni hieman tuohtuneen näköisenä. Ron hermostui tätä uutta ja epämiellyttävämpää hiljaisuutta entisestään. "No?" hän tiukkasi. "Aiotko sinä sanoa jotain vai vain istua siinä tuppisuuna?"
Äkkiä Harry ponnahti jälleen seisomaan niin nopealla liikkeellä että Ron hätkähti. "Minähän sanoin, etten tiedä!" hän kivahti silmät kipinöiden ja risti kätensä puuskaan. "Minä en ole ymmärtänyt yhtään mistään mitään pitkään aikaan, ja joskus minä vain toimin enkä ajattele! En minä tiedä mistä minä sain sen päähäni! Olin aika sekaisin ja mietin Siriusta ja miten minulla oli ollut sinua ikävä, ja sinä olit ihan siinä vieressä." Hän vaikeni äkisti ja näytti mietteliäältä.
Ron katseli sohvan edustaa edestakaisin astelevaa ystäväänsä. "Piditkö sinä siitä?" hän kysyi varovaisesti.
Puna tummeni Harryn kasvoilla ja hän pysähtyi liikkeissään. "Luulin sen olevan aika selvää", hän hymähti.
"Ja sinä siis et ole..." Ron yskähti. "Et ole koskaan ennen ajatellut minua niin?"
"En."
"Entä nyt?" Ron kysyi purren alahuultaan.
Harry kohautti olkiaan epävarman näköisenä eikä sanonut mitään. Ron katsoi parasta ystäväänsä pitkään ja yritti keksiä jotain fiksua sanottavaa. Hän tiesi kokemuksesta, että aihe oli arka ja että sitä täytyisi lähestyä varovasti.
"En olisi halunnut lopettaa", Harry ilmoitti äkkiä pienellä äänellä.
"Ai." Ronin sydän alkoi takoa kiivaammin. "Niinkö?"
Harry nyökkäsi ja vaihtoi jalkaa. "Niin. Ja mikä vielä hullumpaa, en voi nytkään olla ajattelematta muuta kuin että haluaisin suudella sinua uudestaan", hän lisäsi kiireesti.
Ron oli vähällä purra kieleensä. Mitä? "Mitä?"
"Tiedän. Se on väärin, mutta –"
"Väärin? Miten niin väärin?"
Harry näytti vaivautuneelta. "Sinähän olet poika."
"Niin, tiedän sen."
"Ja minäkin olen poika."
"Tiedän senkin, Harry. Joskus se vain menee niin."
"Mutta – mutta eihän se voi olla luonnollista."
"Miksi ei?" Ron kysyi. "Kun suutelit minua, tuntuiko se jotenkin luonnottomalta?"
"Ei", Harry vastasi heti pudistaen päätään. "Ei tuntunut."
Ron hymyili helpottuneena. "No, siinä näet."
Harry vastasi hymyyn epävarmasti ja istuutui uudestaan Ronin viereen sohvalle. Hän katseli polviaan mietteliäästi kunnes yhtäkkiä jäykistyi ja katsoi punapäätä oivallus silmissään. "Tämän takia sinä olet siis käyttäytynyt niin kahjosti! Epäilin jo että Malfoy olisi kironnut sinut tai jotain!"
"Minä yritin käyttäytyä niin normaalisti kuin pystyin", Ron puolustautui haroen tukkaansa. Harry huomasi hänen korviensa alkavan helottaa punaisena ja naurahti.
"Et onnistunut kovin hyvin. Luulen että Binnskin huomasi sinun käytöksessäsi jotain outoa, ja se sanoo jo jotain. Se, miten auoit päätäsi Ginnylle ystävänpäivätanssiaisissa etkä ollut huomaavinasikaan minua taisi herättää huomiota opettajienpöydässä asti."
Ron vastasi Harryn virneeseen lannistuneella ilmeellä. "Jos sinä haluat olla Ginnyn kanssa –"
"Älä ole tyhmä, en minä sitä tarkoittanut", Harry keskeytti. "Pyysin Ginnyä tanssiaisiin koska hän on ystäväni enkä tahtonut muiden arvuuttelevan jatkuvasti, kenet aion viedä. Minähän kerroin tämän sinulle jo ajat sitten."
"Niin..." Ron näytti hieman häpeilevältä. "Ajattelin että sanoit ehkä niin vain koska pelkäsit että suuttuisin."
Harry huokaisi raskaasti ja katsoi punapäätä tuntien väsynyttä kiintymystä vanhinta ja parasta ystäväänsä kohtaan. "Idiootti", hän hymähti.
Ronin suu vääntyi vastahakoiseen virneeseen. "Tyhmä, kahjo, idiootti... Sinä se sitten osaat hivellä itsetuntoani, Harry."
"Pelkkiä lempinimiä. En minä sinua aio rakkaaksikaan kutsua, jos sitä odotit", Harry naurahti mutta vakavoitui nähdessään Ronin jäykistyvän. "Ron, anteeksi, en tarkoittanut –"
"Anna olla", Ron sanoi hymyillen väkinäisesti ja heilautti kättään. "Ei se mitään."
Vaivautunut hiljaisuus laskeutui jälleen kerran Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, kunnes Harry rikkoi sen laskemalla kätensä kevyesti Ronin polvelle ja sanomalla hänen nimensä. Ron siirsi katseensa vierustoveriinsa ja hänen hengityksensä kiihtyi kun hän huomasi Harryn tuijottavan kiinteästi hänen huuliaan. Hänen suutaan alkoi kuivata eikä hän voinut olla nuolaisematta huuliaan.
Yhtäkkiä Harryn kasvot olivat aivan lähellä ja Ron kuuli selvästi hänen raskaan hengityksensä. Harry nosti katseensa Ronin kasvoihin ja näytti kysyvän lupaa, ja Ron katsoi häntä takaisin yrittäen kaikin tavoin viestiä oman hyväksyntänsä. Harryn silmät loistivat hämärässä silmälasien takana hänen siirtyessään entistä lähemmäs ystäväänsä. Ron antoi silmiensä sulkeutua tuntiessaan Harryn huulten koskettavan kevyesti hänen omiaan.
Tämä suudelma oli täysin erilainen kuin aikaisempi: rauhallisempi ja varovaisempi. Harryn huulet tuntuivat pehmeiltä ja lämpimiltä, ja Ron tajusi tärisevänsä. Vain muutaman sekunnin jälkeen he vetäytyivät erilleen ja jäivät tuijottamaan toisiaan hengittäen katkonaisesti. Sitten Harry hyökkäsi uudestaan Ronin huulien kimppuun.
Ron äännähti hämmästyneesti vasten Harryn suuta. Vei hetken ennen kuin hän osasi reagoida mitenkään, mutta sitten hän tarttui Harrya kylpytakin liepeistä ja raotti voihkaisten huuliaan syventäen suudelmaa, ja siitä eteenpäin kaikki karkasi täysin hallinnasta. Ron kiskoi Harrya lähemmäs itseään ja Harry työnsi Ronia alemmas sohvalla kunnes molemmat pääsivät hyvään asentoon. Ronin sydän hakkasi kiivaasti hänen rinnassaan ja heidän hampaansa kolahtelivat välillä yhteen, mutta hän ei välittänyt, koska Harry suuteli häntä melkein epätoivoisesti ja hänen kätensä tuntuivat olevan joka paikassa yhtä aikaa. Hetken päästä Ronin katkonainen hengitys vaikeutui entisestään ja hän ymmärsi hämärästi tarvitsevansa välillä ilmaa, mutta hän ei tahtonut hengittää jos se tarkoitti sitä että hänen olisi hellitettävä otteensa Harrysta.
Ronin harmiksi Harry ei kuitenkaan tuntunut olevan valmis kuolemaan hapenpuutteeseen. Hänen kätensä siirtyivät Ronin olkapäille ja hän kohottautui hieman ylemmäs vetääkseen henkeä. Ron katseli hänen hehkuvia poskiaan ja tajusi sitten Harryn tuijottavan häntä omituinen ilme kasvoillaan. Ennen kuin hän ehti edes miettiä mitä sanoisi, Harry oli jo kompuroinut nopeasti ylös hänen päältään ja noussut jälleen istumaan.
"Öh..." Ron selvitti kurkkuaan. "Tarkoittaako tämä, että nyt sinä sitten ajatteletkin minua sillä tavalla?"
Harryn rintakehä nousi ja laski kiivaasti hänen huohotuksensa tahdissa. "Tarkoittaako tämä, että me olemme homoja?" hän kysyi puolestaan.
Ron katseli Harryn punehtuneita kasvoja, ja yhtäkkiä häntä alkoi huvittaa. "En tiedä", hän vastasi. "Tahdotko lähteä Tylyahoon iskemään poikia? Hypätä sänkyyn heidän kanssaan?"
"En!" Harry vastasi pöllämystyneenä. "Vain sinun." Sitten hän näytti huomaavan mitä oli oikein juuri suustaan päästänyt ja hänen kasvoilleen levisi niin syvä puna, että hän olisi melkein voinut käydä Weasleystä. Ron tarkasteli Harryn ilmeistä ahdinkoa sekaisin tuntein ja päätti lopulta helpottaa hänen oloaan. Hän jos kuka tajusi Harryn hämmennyksen.
"Tiedän mitä tarkoitat", hän ilmoitti ja hymyili heikosti. "Tiedän oikein hyvin."
"Miten sinä voit olla noin – noin rauhallinen tästä kaikesta?"
"En tiedä. En ollut kyllä aluksi, usko pois." Ron naurahti. "Mutta minulla on ollut aikaa tottua ajatukseen."
"Minulla ei." Hiljaisuus. "Mutta haluaisin."
Ron katsoi terävästi Harryyn yrittämättä ajatella liikoja tämän lisäyksestä. "Haluaisit mitä?" hän kysyi. "Tottua ajatukseen?"
Harry nyökkäsi ja kiersi kylpytakkinsa vyötä sormensa ympärille.
"Mitä sinä oikein yrität sanoa, Harry?"
Harry päästi vyön purkautumaan sormensa ympäriltä ja katseli mietteliäänä pimeää takkaa. "Se ei tunnu omituiselta silloin kun suutelen sinua", hän sanoi lopulta ja siirsi sitten katseensa takaisin ystäväänsä. "Omituisuus seuraa vasta sitten, kun lopetan ja alan ajatella kaikkea tarkemmin."
"Harry." Ron vaikeni ja mietti hetken, miten voisi parhaiten muotoilla asiansa säikähdyttämättä Harrya ja vaikuttamatta liian innokkaalta. "En halua mitenkään painostaa, mutta tuntuuko sinusta siltä, että – että ajan kanssa voisitkin tottua ajatukseen?" hän puuskahti lopulta epäonnistuen täydellisesti yrityksessään kuulostaa ainoastaan huolettoman uteliaalta eikä sellaiselta henkilöltä, jonka onnellisuus ja tulevaisuus riippuvat kysymystään seuraavasta vastauksesta.
Harry rypisti otsaansa ja mietti. "Luulen niin", hän sanoi lopulta ja virnisti Ronille. "Koko juttu tuntuu täysin sekopäiseltä, mutta myös..."
"Niin?" Ron uteli Harryn vaiettua tuntien olonsa oudon kevyeksi. Häntä nauratti.
"Oikealta." Harry sanoi mutkattomasti ja katsoi sitten ovelasti Roniin. "Sinun pitää varmaan vain suudella minua mahdollisimman usein, niin totun kaikkeen vielä nopeammin."
"Öh?" Ron tuijotti Harryn kasvoja, jotka äkillisestä punastumisesta huolimatta säilyttivät ilkikurisuutensa. Hän oli varmaankin kuullut omiaan, tai sitten tämä oli jälleen kerran pelkästään harvinaisen intensiivinen uni, josta hän pian havahtuisi pettyneenä.
"Ron?" Harry tirskahti. "Näytät siltä kuin olisit saanut ryhmystä päähäsi." Ron kosketti hajamielisesti takaraivoaan kuin varmistuakseen, ettei niin ollut päässyt käymään, ja Harryn virne leveni. "Eli miten on? Aiotko sinä auttaa minua sopeutumaan tähän nopeammin?"
Ja juuri sen Ron teki. Hän nyökkäsi nopeasti myöntymisensä merkiksi ja veti Harryn pitkään ja perusteelliseen suudelmaan, joka oli täynnä lupauksia ja toiveita tulevasta. Se oli suudelma, jonka hän tuli toistamaan hyvin usein seuraavien viikkojen aikana, eikä hän lopettanut vielä sittenkään, kun Harry oli jo täysin tottunut ajatukseen.
