Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: K-11
Genre: Draama
Summary: Ihan niin kuin he olisivat tunteneet toisensa entuudestaan.
A/N: Jälleen vanhaa tuotantoa. En sano tästä tämän enempää. :P
--
Ensin viiva, sitten toinen ja kolmas, väriltään mustia. Vedot ovat huolellisen harkittuja, virheettömiä. Pian valkoinen, A3-kokoinen paperiarkki saa eloa pintaan kun nuorehko käsi liikuttaa sivellintä paperilla keskittyneellä otteella. Käsi kuuluu naiselle, hän on Emily, piinkova taiteilija, oikea luomustehtailija, niin hän ainakin väittää. Ja se näkyy myös tämän pajassaan, pienehkössä autotallimaisessa huoneessa, jonka harmaat seinät ovat täytetty erikokoisilla, muotoisilla ja värisillä maalauksilla. Aiheetkin niissä heittelehtivät laidasta laitaan: on maisemia, ihmisiä, eläimiä. Selviä kuvia ja absurdeja vetäisyjä.
Lattialla lojuu ympäriinsä hylättyjä luonnoksia. Emily maalaa niiden keskellä, paperiarkki on kiinnitetty puiseen maalaustelineeseen. Emilyn katse ei herpaannu työstä hetkeksikään, ruskeat nappisilmät eivät värähdäkään. Hänen kiinnitetystä tummasta rastapehkostaan on karannut sieltä täältä suortuvia, Emily sipaisee vapaalla kädellään häiritsevät hiukset pois silmiltään.
Hänellä on vähän päällä, mutta se ei haittaa, sillä huoneessa ei ole kylmä. Paljaat jalat liikahtelevat satunnaisesti edestakaisin telineen edessä kun Emily tutkii työnsä jälkeä. Uusi maalaus täytyisi saada tehtyä viimeistään ylihuomiselle ja hän on vielä tässä vaiheessa. Emily ei voi käsittää, miten se on mahdollista, ”luomustehtailija” kun olevinaan oli ja aikaisemmin ollut saanut tehtyä teokset reilusti ennen deadlinea.
Muutaman vedon jälkeen Emily pysähtyy ja tuijottaa tuijottamistaan paperille syntyneitä viivoja. Lopulta hän ärähtää tiputtaen siveltimen lattialle niin että siinä ollut paksu väriklöntti roiskuu. Käsi repäisee jälleen yhden luonnostelun telineestä hyläten sen samalla lailla lattialle muiden ei-kelpuutettujen kaatopaikkaan.
”Samperin samperi!” nainen mutisee tuohtuneena, nappaa tupakka-askin sekä sytyttimen kirjoituspöydältä ja menee ulos.
Emily istahtaa kivirappusille tervetuloa toivottavalle ovimatolle ja sytyttää tupakan. Hän vetää kiivaita henkäisyjä, sellaisia kutsutaan hermohenkosiksi, sanotaan. Naisen katse vaeltelee pitkin edessä avautuvaa tyhjää katua, sen taloja ja niiden takana olevaa maisemaa. Vaikka on talvi, pimeää, lunta paljon ja sillä hetkellä ainakin -15 astetta pakkasta, Emilyllä ei siltikään ole kylmä vähäisimmänkään vaatetuksen takia: kiukku lämmittää häntä sisimmästä. Sitä paitsi sisällä oli ollut kuuma, on vain virkistävää päästä sieltä kylmään ilmaan hetkiseksi tuulettumaan ja varsinkin, kun luonnostelu meni jo miljoonannen kerran mönkään.
Emily tumppaa tupakkansa, ottaa askin ja sytyttimen vierestään painuen takaisin sisälle. Saman tien ovesta astuessaan hän huomaa säälittävät paperipinonsa lattialla sekä vieläkin säälittävämmän maalaustelineen keskellä koko komeutta. Hetken aikaa mietittyään tilannetta nainen yllättäen tietää, mitä hänen täytyy tehdä. Ja pian paremmin päälle puettuna luonnoslehtiö takin taskussa hän lähtee kohti paikkaa, jossa ajatukset saisi kenties kasattua uudelleen. Emily tuntee, että sieltä löytyy vastaus hänen luovuuden tuskaansa.
Kadut eivät ole valaistuja, niitä on ikävä talsia tähän aikaan. Vain lähellä olevien talojen sisältä loimottava valo näyttää tietä pimeässä kulkijalle. Emily vetää takin karvareunuksisen hupun päähänsä ja vie kädet taskuun. Hän kiiruhtaa askelissaan, kun kuvittelee jonkun hämärän tyypin seuraavan perässä, vaikkei siellä oikeasti ole ketään. Mielikuvitus vain tekee väkisinkin tepposet tällaisessa synkkyydessä.
Onneksi kuitenkaan hänen inspiraationlähteelleen ei ole pitkä matka. Ja pian Emily huomaa seisovansa baarin edustalla sekä tarttuvansa kiinni suureen puiseen oven kahvaan. Hän astuu sisään vieläkin suuremmasta ovesta, jossa lukee mustin tikkukirjaimin ”Little Bob's pub”. Paikka ei ole hääppöinen, Emily tietää sen, mutta hänellä ei ole muitakaan vaihtoehtoja. Ja lisäksi hän tietää että baarissa käy mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä joita hän on tavannut, ainakin siis ulkonäöltä. Ehkäpä luovuus nystyrät aivoissa rupeaisivat lopultakin toimimaan.
Paikka on tupaten täynnä sakkia, siellä on ilmeisestikin jokin tapahtuma menossa. Tilassa on lämmintä, väen paljous on saanut sen aikaan. Emily riisuu takkinsa ja jättää sen roikkumaan käsivarrelleen. Hän etsii katseellaan vapaata pöytäpaikkaa, ja kun hän on luovuttamaisillaan – kaikki pöydät näyttävät olevan varattuja – silmät näkevät hämyisessä nurkassa vielä yhden täysin vapaan pikku pöydän. Emily raivaa tiensä sinne läpi mölyävän ihmislauman ja asettuu piilopaikkaansa. Hänen on onnistunut löytää täydellinen ihmisten vakoilu asema. Siitä näkee kaikkialle. Sitä paitsi selkää voi nojata takana olevaan seinään ja patterikin on näemmä aivan pöydän vieressä ikkunan alla. Emily kaivaa luonnoslehtiön takin taskusta ja etsii samalla mustekynän. Sitten viimein valmiina hän ryhtyy tarkkailemaan ympäristöään.
Edessä lähistöllä kaksi miestä ja naista pelaavat korttia pöydän ääressä. Toisella miehistä on kirkkaan vihreä irokeesi, toinen on kalju. Naiset näyttävät melkein samoilta, kummallakin on tummat vaatteet ja vaaleat hiukset. Heidät erottaa vain silmien väristä. Ehkä he ovat siskoksia, tai sitten sellaisia, jotka vain haluavat näyttää samalta. Emily ei tähän porukkaan kiinnitä tämän enempää huomiota, he vaikuttavat liian tylsiltä.
Baaritiskin edustalla istuu jakkaroilla pääasiassa miehiä, ikähaitari vaihtelee n. 20-50-vuotiaaseen. Mukaan mahtuu kuitenkin pari naista, mitä hempukoita, Emily ajattelee halveksuvasti. Hän siirtää katseensa jakkaraväestä tilan takaosaan, jossa on keskikokoinen lava ja sen edessä muutaman metrin verran tilaa. Jokin esiintyminen on jo loppunut, varmaan niihin aikoihin kun Emily oli saapunut paikalle. Lava on tyhjä, sen sijaan lattia varastaa koko shown: se on täynnä ihmisiä. Emily yrittää tiirailla tungokseen, mutta se ei kamalan hyvin onnistu sillä väkijoukko on kaukana. Ja ne ihmiset joita hän juuri ja juuri näkee eivät vaikuta kovinkaan inspiroivilta.
Emilyn valtaa uudelleen syvä pettymys ja suuttumus, tähänkö ollaan tultu. Hän ei saa enää minkäänlaista taulua aikaiseksi, myynti kuihtuu ja asiakkaat liukenevat pois kuin liukas saippua. Lopulta yritys menee konkurssiin ja elämä onkin sitten siinä. Sitä Emily ei missään nimessä haluaisi, mutta pelkää nyt että niin on tulevan.
Pitkään vain pelkästään suherrettuaan lehtiölle jotakin olematonta, Emilyn kyllästyminen on tullut päätepysäkilleen ja hän meinaa jo lähteä takaisin kotiin. Yllättäen hänet kuitenkin keskeyttää joku.
”Anteeksi, saako tähän istua?”
Emily hätkähtää ja katsoo hieman säikähtäneenä kysyjää. Hän tuntee itsensä pieneksi ja mitättömäksi katsoessaan istualtaan ylöspäin vieressään seisovaa vierasta miestä, jolla on ystävälliset siniset silmät ja vallaton hymy. Partaakin hänellä näyttää olevan vähän, hiukset ovat puolipitkät ja tummat. Musta nahkatakki myötäilee tämän normaalia vartaloa ja koko olemusta koristaa, sekä piristää päässä oleva valkoinen pipo.
”Tuota... siitä vaan. Ei minulla ole seuraa.” Emily lopulta vastaa ja viittoo miestä istumaan väläyttäen rohkaisevan hymyn. Vieras käy istumaan hänen eteensä. Mies riisuu takkinsa pois ja ottaa pipon päästä. Hän asettelee takin huolellisesti tuolin selkänojalle ja työntää pipon hihaan. Sitten hän asettuu aloilleen ja katsoo Emilyä silmiin vienosti hymyillen. Emily näpräilee kiusaantuneena lehtiön paperin kulmaa ja painaa mustekynää kiinni-auki-kiinni-auki. Hän tuijottaa miestä yhtä kiinteästi kuin tämä Emilyä, tunne on outo. Sitten se viimein rikkoutuu pirstaleiksi kun mies karistelee kurkkuaan ja kysyy:
”Haluatko jotain juotavaa?”
Ihan niin kuin he olisivat tunteneet toisensa entuudestaan.
Emily pudistaa päätään.
”Ei kiitos.”
Mies nyökkää.
”Menen tilaamaan itselleni jotain.” Hän nousee pöydästä ja menee baaritiskille. Sormi osoittaa jotakin juomaa ja käsi kaivautuu farkkujen taskuun vetäen sieltä esiin ruskean, paksun lompakon. Emily räpäyttää pari kertaa silmiään kuin unesta heränneenä ja vie sitten katseensa ikkunaan, josta ei näy mitään, ulkona on vieläkin pimeämpää mitä tullessa. Vain hänen ihmettelevät kasvonsa heijastuvat lasista heikosti takaisin. Emily asettelee hiuksiaan vaistomaisesti paremmin, katsoo tarkemmin onko hänen kasvoissaan mitään epämääräistä. Ei ole. Hän kääntää katseensa takaisin eteensä – mies istuu jo siinä! Emily ei ollut kuullut yhtään hänen tuloaan, ja jos tämä kerrankin mielenkiintoinen henkilö oli sanonut naiselle jotain, hän ei ollut kuullut sitäkään. Emily tuumaa että hän näyttää varmaan taas säikähtäneeltä, kuin ajoradalle väärällä hetkellä loikannut jänis. Mies hymyilee Emilylle miltei huvittuneesti.
”Mikä sinun nimesi on?” tämä kysyy. Hänen katseensa porautuu yhä syvemmälle Emilyn silmiin. Nainen ei pysty kääntämään katsettaan pois milläänsäkään, ehkä vieras on joku hypnotisoija?
”Emily” hän vastaa robottimaisesti. Tulee parin sekunnin hiljaisuus kun mies nyökkää taas ja ottaa pienen siemaisun tuopistaan.
”Entä sinun?” Emily kysyy kokiessaan, että hänenkin pitäisi sanoa jotain.
”Jimmy”
Taas uusi hiljaisuus. Sitten mies naurahtaa.
”Tämä on kylläkin hieman kliseinen kysymys, mutta... käytkö usein täällä?”
Taas tiivis tuijotus. Emily ei osaa päättää, pitääkö tästä vaiko ei.
”No, silloin tällöin... aina kun on pakko saada työ etenemään.” Sitten häpeän tunne humahtaa naisen lävitse, hemmetti miten huonosti sanottu!
Jimmy kohottaa kulmakarvojaan, ne ovat kapeat ja yhtä tummat kuin hiuksetkin.
”Mitä sitten teet työksesi?”
Emily ei vastaa heti. Hän miettii tällä kertaa sanavalintojaan, muotoilee tulevan lauseen tarkasti.
”Olen taidemaalari. Minulla on oma yritys kotona, maalaan tauluja ja laitan niitä myytiin.”
Hän on lopettanut lehtiön ja mustekynän hermostuneen näpräämisen, kädet ovat sievästi ristissä tavaroiden ympärillä.
Jimmyn tuoppi on jo miltei puolillaan, mies on nopea juomaan.
”Ihanko totta? Aika hyvä yhteensattuma, minun siskoni on nimittäin myös taidemaalari ja hänelläkin on oma pikku yritys kotonaan. Hän asuu Lontoossa.”
Emilyn kiinnostus kasvaa Jimmya kohtaan prosentti prosentilta. Ehkei hän halua sittenkään ihan vielä lähteä yhtään minnekään.
”Ai, niinkö? Mikä siskosi nimi on? Missä hän mahtaa julkaista taulujaan, tiedätkö ollenkaan? Voi olla että olen nähnyt hänen teoksiaan jossain.”
”Sandra Smith. Hän julkaisee niitä Royal Academy of Artsissa, Piccadillyn tiellä, se on lähellä Lontoon keskustaa. Hän on siellä tunnettu, maalaukset ovat todella upeita, vaikkakin aiheet ovat melko yksinkertaisia. Ne ovat lähinnä muotokuvia ihmisistä ja muutamia maisemakuvia, mutta siinä se. Minkälaisia tauluja sinä muuten maalaat?” Jimmy hörppää viimeiset kulaukset juomastaan ja katselee sitten jälleen Emilyä. Kiinnostunut tunne taitaa olla molemminpuolista. Emily on jo paljon rennompi, Jimmy vaikuttaa mukavalta. Mielellään hän kertoilee juttujaan tälle.
”Sanotaanko näin, että vähän kaikkea. Ihmisiä ja maisemia minäkin, mutta myös eläimiä ja absurdia, esimerkiksi tunteita ja sen sellaista, tiedät kai.” Emily heilauttaa kättään, jonka ansiosta hieman piilossa ollut luonnoslehtiö sekä mustekynä paljastuvat. Jimmy huomaa sen.
”Hei, onko sinulla luonnoslehtiö? Oletko tullut tänne suunnittelemaan?” hän virnuilee, Emily ymmärtää vitsin ja hymyilee itsekin.
”Jotain sen tapaista, kyllä... mutta totta puhuen siitä ei tullut mitään. Täällä ei ole tänä iltana tarpeeksi kiinnostavia henkilöitä.” Paitsi sinä, hän lisää mielessään.
”Saanko katsella?” Jimmy kysyy kohteliaasti ja nyökäyttää Emilyn lehtiön suuntaan. Nainen tuntee punastuvansa ja laskee katseensa miehestä paperille, jossa on vain tarpeettomia suttuja. Mutta silti hän päättää olla rohkea.
”Siitä vain. Mutta ne ovat ainoastaan suhruja, eivät todellakaan mitään luonnoksia.”
”Ei se mitään, minua vain kiinnostaa.”
Jimmy vetää lehtiön luoksensa pitkin pöydän pintaa ja selailee kuvat läpi. Emily ei kehtaa edes katsoa, mitä ilmeitä miehen kasvoilla sillä hetkellä näkyy. Hän olevinaan etsii jotain taskustaan, katsoo toisenkin, sitten antaa olla ja pyörittelee puista rannerengastaan oikeassa ranteessaan.
”Nämähän ovat hienoja.”
Emily kuulee Jimmyn lausuvan. Hän nostaa katseensa ja näkee Jimmyn haltioituneet kasvot. Emily muistaa lehtiön sisältävän vanhempiakin luonnoksia ja söhertelyjä.
”Äh, nehän ovat vain... tuollaisia. Mutta kiitos.”
Jimmy sulkee lehtiön ja antaa sen takaisin Emilylle. Mies vilkaisee massiivista rannekelloaan joka on hänen vasemmassa ranteessaan.
”Oho, onko kello jo noin paljon. Minun pitäisi varmaan lähteä, huomenna työt kutsuvat aikaisin.”
Hän katsahtaa Emilyyn harmistuneesti, mutta pian kasvot kirkastuvat.
”Nähtäisiinkö huomennakin? Onko sinulla mitään menoa? Minusta tuntuu, että meillä voi olla vielä hyvinkin paljon yhteistä.”
Jokin liikahtaa sillä hetkellä Emilyn sisällä, hän ei tiedä varsinaisesti mikä, se on hyvin voimakas tunne.
”Ei... ei minulla pitäisi olla. Tai no, minun täytyisi saada myös työni tehtyä, mutta enköhän minä saa ängettyä itseni yhteen tapaamiseen jossakin välissä. Ehkä näihin samoihin aikoihin jos tapaisimme, vaikka täällä? Kun ei tässä kyläpahasessa oikein muutakaan vaihtoehtoa taida olla.” hän naurahtaa ja tekee myös lähtöä.
”Se on sitten sovittu. Oli mukava jutella, ihan näin sattumalta! Kohtalo osaa olla joskus omituinen.” Jimmy sanoo ja avaa Emilylle ulko-oven. Hetken he seisovat baarin edustalla kuin tietämättä mitä tekisivät.
”No, hei sitten. Tavataan huomenissa.” Emily päättää keskustelun, heilauttaa kättään ja kääntyy.
Kävellessään sitä samaa synkkää katua pitkin kotiinsa Emily ei tunne sitä yhtä uhkaavaksi kuin aiemmin. Hän tietää syyn ja virnistelee itsekseen. Mitä tämä on olevinaan, eihän hänen pitänyt baarista seuralaista löytää, vaan ratkaisu kipeään työ ongelmaan... ratkaisu. Äkkiä palat loksahtavat paikoilleen ja lopultakin hän tietää mitä maalaa tauluunsa. Kiitos kohtalon ja Jimmyn, nyt teos valmistuisi ehkä jo tänä yönä.
