Pyry: Kiitos tälläkin kertaa kommentista, en tiedä pystynkö ikinä ilmaisemaan kuinka kiitollinen olen siitä, että jaksat kommentoida näitä tekstejä lähes joka kerta ♥
Oli kiva kuulla, että nämä eivät toista itseään, mulla on vähän paha tapa käyttää samoja ilmaisuja ja ajatuksia monta kertaa peräkkäin, ja koska tämä on raapalesarja, sen tietysti huomaisi helposti.
LawGrant: Kiitos kommentista. En oikein voi sanoa, että hienoa että sain sinut tuntemaan noista kaikkia kamalia tunteita, mutta hienoa, jos herätin ajatuksia jne.
Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että media luo ihmiskehosta täydellisen kuvan, johon sitten valtaosa väestöstä pyrkii, osa voimakastahtoisemmin ja määrätietoisemmin, osa pienemmällä kiinnostuksella. En voi sanoa, ettenkö haluaisi itse näyttää siltä, millainen ihmisen kauneusihanne on, mutta elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin olla laiha.
Voimia sinulle ja sinun ystävälle!
Helmihampaat
Sanoja x 310
Kun minulta kysytään, olenko jo syönyt iltapalaa, vastaan: pesin jo hampaat. Ja se on totta, olen hangannut niitä kovaäänisesti ja niin rajusti, että maistan veren suussani, eikä minun edes tee mieli syödä, vaikka minun tekee aina mieli syödä jättäessäni syömättä. Niin kauan kun minun täytyy syödä vain teoriassa, se ei tunnu pahalta. Käytännössä se taas on mahdotonta, myös illalla.
Menen nukkumaan vatsa kuristen ja jännitän kuihtuneita vatsalihaksiani äidin tullessa sanomaan minulle yötä äänellä, joka särähtää ja katkaisee
yön keskeltä kahtia. Tiedän silti äidin kuulevan äänen, jota pitää selkärankani ympärille kerällä käpertynyt vatsalaukkuni. Äiti menee pois, ja minä luen Aku Ankkaa kunnes Hansu syö kolme kakkua kokonaisena.
Aamuyöllä herään ja katson kelloa. Se on puoli kuusi, ja tiedän, etten saa enää unta. Valvon kaksi tuntia ja nousen sängystä, kompuroin tikkujaloillani rappuset alakertaan ja ajattelen näyttäväni käpylehmältä, jolla on iso maha mutta neljän sijasta vain kaksi jalkaa. Menen keittiöön ja otan kaapista pikapuuropussin. Siitä on satakolmekymmentäviisikaloria, ja puolet puurosta vai liimata kulhon reunoihin, jolloin kaloreita on vain kuusikymmentäseitsemän ja puoli.
Istun yksin keittiössä syömässä puuroani äidin tullessa alakertaan. Äiti katso minua pitkään kasvot surullisina ja laittaa kahvinkeittimen päälle. Se itkee pannuun ruskeita kyyneliä siksi, että minä olen sairas, enkä tiedä sitä itse.
Otatko vielä toisen pussin, äiti kysyy, ja minä vastaan, että
ei kiitos, minun ei ole nälkä enää, vaikka minun vatsani kurisee. Minä tiedän näyttäväni siltä kuin tahtoisin vatsalaukun amputaation, ja äiti siltä kuin miettisi, voisiko syöttää minua pakottamalla suuni auki ja käskemällä minun nielaista.
Syön lounaalla puolikkaan perunan ja yhden nakin ja jätän lautasella pilkun punaista kastiketta. Illallisella syön toisen puolikkaan perunastani, mutta en yhtäkään nakkia.
Sitten pesen hampaani ja lintsaan iltapalalta niin kuin joka ilta.
Minun alkaessani muistuttaa luurankoa äiti on yhtä aikaa niin vihainen ja surullinen, että hän sanoo minun voivan pestä hampaani jo aamupäivällä, eihän minun silloin tarvitsisi keksiä enää muita tekosyitä käytökselleni, jossa ei ole mitään tervettä.
