Nyt ensimmäisenä asiana pyydän anteeksi, etten ole kommentoinut näitä pitkään aikaan, vaan pysynyt vain piilolukijana täällä. En vain yksinkertaisesti ole keksinyt mitään uutta sanottavaa näistä, enkä tahdo toistaa itseäni (jota melko usein teen, anteeksi siitäkin), mutta
nyt on pakko jättää jälkeni tänne taas.
Että hei vaan, olen käynyt lukemassa näitä nyt monen monta kertaa uudestaan ja uudestaan, enkä ole muuttanut mielipidettäni yhtään huonompaan suuntaan näistä.
Sivustakatsojassa oli sitä ihanaa realistisuutta, mistä ihan ylipidän (onko tuo nyt edes sana? ei? no, nyt on). Jotenkin kykenin niin kamalan elävänä näkemään tuon tilanteen silmissäni ja tuo tilanne sai melkeinpä kylmät väreet kiirimään selkäpiitäni pitkin. Kertoja oli tuossa kohdassa kuitenkin mielestäni melko urhea, sillä pelon merkkejä ei tekstistä ja ajatuksista ilmennyt oikeastaan ollenkaan. Silti tuli jotenkin sellainen olo, että hän kokisi olonsa epävarmaksi ja avuttomaksi noissa verikokeissa (oletan siis, että nuo ovat verikokeet). Ja apua, tuo loppu. Älä pyörry, pikkuinen!
Paperikasvot taas kosketti minua. Kosketti oikeasti. Tuo, että äidin takia yritetään niin kovasti parantua ja jaksetaan vaan ponnistella ja ponnistella on niin .. Apua, en keksi sanoja kuvaamaan sitä. Mahtavaa? Dramaattista? Urheaa? Kaikkea tuota samanaikaisesti? Alkoi ehkä hieman itseänikin itkettämään, miten kamalaa mahtaa olla, kun ei ollenkaan tahdo lihoa. Ei vain tahdo, mutta silti pitäisi ja on pakko. Kun muut sanovat, että on sairaanloisen laiha, mutta itse näkee peilistä ihan muuta ja silti vaan pitää yrittää lihoa lisää. Ja ihan kamalaa, että ajattelee oman äidin iloitsevan siitä, että itseensä sattuu .. Kävi ihan kamalasti sääliksi kertojaa tuossa raapalseessa.
Sen hinnan minä maksan äidin hymystä.
- Ja apua, loistavuutta.
Silmänkääntötemppu oli tosiaan Zamia lainaten kiinnostava. Miten sinä ihminen oikein keksit näitä? Rupean tässä toistamaan itseäni, mutta ihailen suuresti taitoasi leikitellä sanoilla ja keksiä mitä arkisimmistakin aiheista aina uutta ja luoda tuollaisia .. tuollaisia .. no, nerokkuutta ja loistavuutta hipovia tekstejä, kuten tuo
Silmänkääntötemppu. Joka tapauksessa mahtavuutta.
Kateellinen veti sanattomaksi. Tosin aivan kuin edellisetkään eivät olisi tehneet niin, mutta se ei nyt ole tässä pointtina. Syömishäiriöstä kärsivän ihmisen läheisillä on varmasti ihan kamalan vaikeaa ja tuon ystävän tuntemukset voi hyvin kuvitella oikeiksi. Apua, en keksi mitään järkevää sanottavaa. Ehkä vain se, että ihan hyvä välillä ystävienkin tilannetta kuvata näissä.
Ja vihdoin ja viimein pääsen
Parantumisennusteeseen. Eli jollakin tasolla pidin tästäkin. Tuntui vain, että jotakin puuttui. Jotakin, mitä edellisissä raapaleissa oli, mutta tässä ei. En nyt millään keksi mitä, mutta jotakin kuitenkin. Enkä ollenkaan tiedä, miksi nämä ihmisten siipiajatukset iskevät aina, mutta iskivät nyt kuitenkin tälläkin kertaa. Siis eniten pidin tuosta kohdasta:
On kuin jalkamme olisi katkaistu siipien sijasta. Eihän tuolilla ole siipiä, enkä minä osaa lentää omillani.
Vaikka olenkin tottunut lukemaan ihmisistä, jotka havittelevat siipiä ollakseen vapaita, tämä on mukavaa vaihtelua siihenkin.
Enpäs nyt oikein muuta sanottavaa keksi .. eli kiitän taas kerran siitä, että jaksat kirjoitella näitä ja ihanasta tajunnanvirrastasi.
Kiittäen poistuen paikalta.
