Crywell: Kiitos kommentista! Olin otettu, kun valitsit tämän kommenttikampanjasta niin nopeasti : )
Minusta tuo sinun kuvailu oli kyllä ihan kymppiplus. Olit ensimmäinen, joka edes mainitsi syömisestä, tai oikeastaan sen puuttumisesta. Kyllä minulla siitäkin juttua riittää, mutta ajattelin tehdä ensin selväksi, mistä kaikesta muustakin voi kertoa. Mihin kaikkeen muuhun syömishäiriö vaikuttaa. Se ei ole vain surullisenkaunista tekstiä laihoista ihmisistä, jota eivät syö. siitä tulee koko elämä. Ja koko elämän tahdon näissä kuvata.
Kiitos vielä!
Zam: Kiitos kommentista sinullekin! Kyllä, ensimmäistä raapaletta olen dramatisoinut hieman, mutta tahdon sanoa siitä sen verran, että maalaus on aito, ystävä on aito, jopa opettaja on ihan oikea henkilö. Käytävä on vanha tuttu, luokassa haisee edelleen sama maali, vaikka se ei enää minun luokkani olekaan. Mutta onhan sitä myös onkin verran dramatisoitu.
Kiitos kaikesta positiivisesta, sait mut hyvälle mielelle : )
Luunukke
Sanoja x 350
Minä juoksen kaatosateessa kumisaappaat jalassa. Jalkoihini sattuu mutta minä jatkan juoksemista. Minun täytyy ehtiä kotiin ennen äitiä. Äiti ei saa tietää minun tekevän sitä taas. Sade hakkaa takkini huppua ja minä kutistun kuin veljeni vaatteet kutistuvat pesussa. Housuni ovat märät ja saappaissa hölskyy. Juoksen suojatien yli ja askeleeni pysähtyvät. Minä en jaksa enää.
Äiti istuu keittiössä kun minä tulen kotiin. Riisun saappaat ja laitan takin kuivumaan. Vedän housut jalastani mahdollisimman hitaasti. Housujen lahkeista valuu sadetta lattialle. Kuivaan kasvoni ja ehdin puoliväliin rappusia ennen kun äiti huomaa minun yrittävän paeta rikospaikalta. Minä olen rikollinen, äiti on poliisi. Äiti tietää, mikä minulle on hyväksi. Minä en ole tiennyt enää pitkään aikaan.
Äiti tarttuu käteeni. Hänen sormensa kiertyvät ranteeni ympärille. Minun ranteeni on kapea, niin kapea, että tiedän äidin pian hellittävän otettaan. Äiti pelkää minun menevän rikki. ”Me sovittiin että sä lopetat.”
”Sä sovit että mä lopetan”, minä korjaan ja olen yhtäkkiä vihainen. Riuhdon kättäni vapaaksi, en minä tahdo kuunnella. Minulla ei ole äidille mitään sanottavaa.
Keittössä on valoisaa ja ikkunalasi on musta, sadepisaroilla. Minun paljaat jalkani ovat kalpeat ja piirtävät keittiön lattiaan kaksi kapeaa varjoa. Äiti kietoo kätensä minun ympärilleni. Vihani valuu pois yhtä nopeasta kuin kuohahti, valuu yli laitojensa. Minä en tahdo huutaa äidille. Ja minä tiedän, että äitikään ei tahtoisi huutaa minulle. Mutta minä vain olen sellainen. Minusta on tullut vääränlainen.
Vasta äidin vavahtaessa minun sormeni tarttuvat hänen paitansa helmaan ja puristan äidin syliini. Minun sylini on pieni ja kova. Minä olen kuihtunut kylkiluukanteleeksi. Minä olen lakastunut, hiukseni ovat ohuet ja harmaat silmät sumussa. En muista, milloin olen viimeksi antanut äidin halata minua. Olen pelännyt, että äiti huomaa minun valehtelevan. Laihtuvan, vaikka sen piti olla jo ohi.
Minä kohotan kasvojani ja näen äidin itkevän. Vedän henkeä tukehtumaisillani. Äiti ei itke ikinä. Ja kuitenkin kyynelet valuvat kimmeltäviksi viivoiksi hänen poskilleen, enkä minä voi niitä kuivata. Minun takiani äiti itkee. Minun ja sen, mikä on minussa. Mikä minusta on tullut. Luinen nukke. Minun lapaluuni ovat siivet, mutta minä en osaa lentää. Minun rintakehäni on litteä. En minä ole kaunis. En vielä.
Minä lupaan äidille lopettavani. Mutta äiti ei lakkaa itkemästä.
Minä valehtelen.
*