Siipirikko enkeli | K-11 | 14/14 + epilogi

[NicuQ]

Ärrikkä: Oi, ihana kommenttihörhöni palasi ilahduttamaan minua. Että juu, kiitos kehuistasi taas. Tuntuu mukavalta, kun on edes joku antamassa palautetta ja näin. Ja Jurihan on juuri tuollainen .. jurimainen? Ja toivottavasti tulee perhe!
A/N: Eli varmaan vaikein luku tähän asti kirjoittaa .. enspoilaamuttaolikuitenkin. JA PISIN. Herranjumala, tämä pääsi venymään. Mutta juu, toivottavasti tämän jaksaa loppuun asti lukea ja jotakin .. kiitos ja kumarrus?


Luku 11: In my arms you don't have to be afraid

Aika tuntui lentävän kuin siivillä, tai anakin kevät tuntui. Kelloja käännettiin eteenpäin, kevät vaihtui nopeasti kesään ja elämä kulki tasaisesti läpi kirkkaiden päivien. Sami oli hyväksynyt Emilin ja Rasmuksen välisen suhteen, mistä Rasmus olikin hyvin onnellinen ja Emilkin silminnähden huojentunut. Olihan Sami kuitenkin Rasmuksen hyvä ystävä ja heidän molempien vuokraisäntä. Patrik oli tuonut upouuden naispuolisen ystävättärensä, arkisemmin tyttöystävänsä, näytille ja saanut kuulla jumalatonta mylvintää Samilta ja Jurilta.

Olihan nuori nainen toki kaunis ja täysi-ikäinenkin kaiken lisäksi. Kaikki vain ihmettelivät, miten sellainen naisenilmestys oli tykästynyt Patrikiin. Loppujen lopuksi he kuitenkin vain kehuivat Patrikia, kun oli onnistunut iskemään niin viehättävän naisen ja onnittelivat suhteesta. Emilin ja Rasmuksen suhde oli päätynyt julkisuuteen koulussakin, kiitos Joonaksen ja tämän suuren suun ja pukuhuonekeskustelujen. Muut jätkät olivat nimittäin udelleet Rasmuksen naistilanteesta ja Rasmus oli tyytynyt vain pyörittelemään silmiään.

Joonaspa oli vain naurahtanut, että ei taida Rasmusta naiset kiinnostaa ja köhi Emilin nimen päälle epäonnistuneesti. Niinpä huhut kiersivät juoruämmältä juoruämmälle, homofoobikolta homofoobikolle ja lopputuloksena koulun kuumin pari. Ei Rasmuksella sitä vastaan mitään ollut, mutta hän oli huomannut usein käytävällä Emilin ajautuneen nurkkaan paetessaan lapsellisia kiusaajia ja muuten vain uteliaita ihmisiä. Rasmus sai siis joka kerta tilaisuuden leikkiä sankaria ja hän teki sen suhteellisen hyvin. Olihan kyseessä kuitenkin Emil.

Joka tapauksessa tuntui siltä, kuin talvi olisi vaihtunut yhden peipposen viserryksen myötä alkukesään ja kevätjuhla lähestyi.
Vihdoinkin, Rasmus huokasi ja vilkuili keittiön ikkunasta poissaolevana aurinkoista päivää. Vihdoinkin mäkin pääsen lukioon ja mikä parasta: yhdessä Emilin kanssa.  Rasmuksen huulille kohosi hymy, jota hän ei itse edes tiedostanut aluksi. Vasta kun Emil uteli hymyn aihetta, hän pyyhkäisi sen kasvoiltaan vaistomaisesti.

"Ai, Rasmus muuten", Emil yritti herättää Rasmuksen huomion toteamuksellaan. Rasmus hymyili toistamiseen, mutta tällä kertaa siitä, että Emilistä oli tullut paljon avoimempi ja oma-aloitteisempi kevään aikana. Rasmus katsoi suoraan Emilin kirkkaisiin, sinisiin silmiin kysyvänä. Emil yskähti hieman vaivautuneena Rasmuksen vilpittömästä kiinnostuksesta.
"Mietin vaan", hän aloitti, alensi katseensa keittiön pöydän tummanruskeaan pöytäliinaan ja jatkoi: "että miten sä oot vielä peruskoulussa, kun oot kuitenkin jo 17."

Rasmus räpsäytti silmiään. Ai, tietenkin, kai meidän pitäisi tietää toisistamme vähän enemmänkin kuin lempiruoka tai lempielokuva, Rasmus älysi ja jatkoi Emilin silmien tuijottelua.
"Tuota, Rasmus?" Rasmus havahtui Emilin punehtuneiden kasvojen poispäin kääntymiseen ja oman nimensä kuulemiseen. Rasmus hymisi jatkoa odottavana.
"Ole kiltti, äläkä tuijota mun silmiä koko ajan", Emil pyysi ja Rasmus virnisti kiusoittelevana nojaten kyynerpäähänsä.

"Miks muka? Nehän on ihan kauniit", Rasmus kehui oikeastaan tosissaan, mutta kehun takana velloi taka-ajatuskin. Hän tahtoi välttämättä nähdä Emilin reaktion kehuun.
"Tota ei kukaan usko", Emil mumisi hiljaa niin epäselvästi, että lausetta oli vaikea tunnistaa lauseeksi, saati ymmärtää sanoja.
"Ai mitä sanoit?" Rasmuksen virnistys leveni ja Emil ravisteli käsiään hätääntyneenä.

"En mitään, en mitään", hän vakuutteli ja alensi päätään. Jos Rasmus olisi ollut yhtään lähempänä, hän olisi kurottanut kättään ja pörröttänyt Emilin jo valmiiksi pörrössä olevia hiuksia, mutta koska hän nyt sattui olemaan pöydän toisella puolella ja laiskuus tuntui käyvän ylivoimaiseksi, hän ei tehnyt niin.
"Okei, vastatakseni siihen sun kysymykseen", Rasmus vaihtoi äkisti puheenaiheen takaisin ikäkeskusteluun ja sai Emilin näyttämään hölmistyneeltä.

Poika ei nähtävästi ollut tottunut hyppiviin puheenaiheisiin. Rasmus oli juuri kertomassa taustoistaan, kun yläkerrasta alkoi kuulua kovaääninen, hieman rätisevä kitarasoolo, jonka poika tunnisti heti soittoäänekseen. No voi perkele, Rasmus kirosi mielessään.
"Venaa", Rasmus sanoi ja lähti juoksemaan yläkertaan, omaa huonettaan kohti. Emil koki nähtävästi tarpeelliseksi lähteä hänen peräänsä, sillä Emilkin nousi tuoliltaan ja lähti hölkkäämään Rasmuksen perään.

*****

"Selvä, eli nyt palatakseni siihen sun kyssään", Rasmus sanoi viimein puhelun lopetettuaan ja Emil säpsähti. Rasmus oli puhunut puhelimeen kauan, siis todella kauan. Emilin oli pohdittava, kenelle Rasmus oli niin kauan jaksanut puhua pälpättää ihan niitä näitä. Tai pikemminkin kenen juttuja Rasmus oli kestänyt niin kauan. Se ei nimittäin ollut yhtään pojan tapaista.
"Kuten oot huomannut, en oo kauheen hyvä koulussa. Että niin, oon jääny pari kertaa luokalleni ja niin, tässä sitä sitten ollaan", Rasmus tiivisti koko kouluhistoriansa pariin lauseeseen. Emil tuijotti poikaa hetken, mutta nyökkäsi sitten.

"Mut miten sä oot vielä yläasteella, vaikka oot kuustoista?" Rasmus käänsi puheenaiheen Emiliin ja sai tämän säpsähtämään pienesti.
"Mä kävin", hän vaientui ja jatkoi hetken päästä: "eskarin kaks kertaa, kun jäin yhessä vaiheessa auton alle. Olin sairaalassa tosi kauan, niin en ehtinyt enää opiskelemaan tarpeeksi", Emil selitti hiljaa ja sai Rasmuksen silmät pyöristymään hämmästyksestä.
"Ai jäit auton alle? Joskus 7-vuotiaana? Ei hemmetti, ihan tosi?" Rasmus kohotti kulmiaan selvästi yllättyneenä.

Emil nyökkäsi pienieleisesti. Poikien välille syntyi kiusallinen hiljaisuus, johon he eivät olleet tottuneet. Viimeksi samankaltainen hiljaisuus oli ollut, kun Emil oli vältellyt Rasmusta ja jos he sitten olivatkin kohdanneet, niin se oli vain se hiljaisuus, joka heidän yllään roikkui piinaavana kuin Reeta saarnaamassa naisten oikeuksista. Emil ei jostakin syystä pitänyt siitä hiljaisuudesta. Yleensä hän ja Rasmus keskustelivat ihan typeristäkin aiheista ja Rasmus sai hänet aina nauramaan.

Hiljaisuudet tuntuivat uhkaavilta ja inhottavilta ja saivat tilanteen vaikuttamaan siltä, kuin he eivät tuntisi toisiaan ollenkaan. Tosin taisi se jollakin tasolla tottakin olla. Emil ei tietänyt lähes mitään Rasmuksesta. Hän ei tietänyt Rasmuksen perheestä tai miksi hän ylipäätänsä asui Samin luona. Hän ei tietänyt, keitä ne pojat ja tytöt olivat heidän elokuvailtanaan olleet. Hän ei tietänyt mitään. Emil kurtisti kulmiaan. Mutta kysyminen olisi kai tuntunut ärsyttävältä Rasmuksen kannalta.

Emil ei tahtonut vaikuttaa sitoutumishaluiselta romantikkonaiselta, joka haluaa tietää kumppaninsa sielun syvimmätkin murheet. Silti Emil tahtoi tietää, kai hänen tulisikin tietää. Ainakin niistä nuorista. Emil nyökkäsi kuin varmistaakseen itselleen, että todellakin kysyy asiasta.
"Rasmus", Emil lausui saaden Rasmuksen kääntymään jälleen puoleensa. Rasmus katsoi häntä odottavana ja kysyvänä. Emil nielaisi. Kertoisiko Rasmus? Tahtoisiko hän edes kertoa?

"Keitä ne jätkät oli sillon aiemmin?" Emil kysyi kuitenkaan katsomatta Rasmukseen. Rasmus pysyi hiljaa ja Emilin valtasi pelko. Pelko siitä, että Rasmus vain naurahtaisi kysymyksen päälle ja välttelisi puheenaihetta. Tai mikä pahempaa, kiusallinen hiljaisuus palaisi roikkumaan heidän yllään. Jos Emil olisi ollut yhtään herkempi tai tahdonvoimattomampi, hänen silmäkulmassaan olisi sillä hetkellä kimmeltänyt kyynel.

"Mun aikaisempi jengi", Rasmus kuitenkin vastasi tuijotellen pohtivana sädekaihtimien koristamaa ikkunaa.
"Mikael on sen porukan kingi ja oli joskus mun hyvä ystävä. Aaro, se vittua viljelevä räkänokka on vaan säälittävä, mutta sitäkin kesti. Luka on Mikaelin paras ystävä, vaikkei sitä varmaan uskoisi. Kun Luka on kuitenkin näin pieni", Rasmus näytti käsillään typerästi ja Emil naurahti hiljaa, hieman varuillaan.

Ei Luka nyt niin pieni ollut, mutta ajatus oli kyllä huvittava. "-ja Mikael on sellanen rohjake", Rasmus jatkoi entisistä tuttavistaan kertomista. "Joonas ei oo eronnut siitä jengistä, kuten huomasit sen siellä joukossa hiimuilemassa. Pipsa ja Nella taas on ne väkivaltaisista miehistä kiihottuvat pissaliisat, jotka vaan roikkuu mukana ja heruttaa, tiedätkö? Mutta ihan kiva porukka, joskus. Joskus taas niin vittumaista sakkia, ettei mitään rajaa", Rasmus selitti edelleen vilkuillen pois.

Emil nyökkäili Rasmuksen kertoessa kaikesta mahdollisesta, mitä hän ja hänen entinen jenginsä oli puuhaillut. Pikkurikoksista ja mummojen itkettämisestä pääasiassa, mutta kyllä siellä välissä oli ihan huvittaviakin tempauksia ja normaaleja arkiasioita. Rasmuksella oli tosiaan ollut tapahtumarikas menneisyys, Emilin mielestä ainakin. Tosin ei hänen omaakaan menneisyyttään voinut ihan normaaliksi sanoa.
"Ja kerran Mikael pölli mun faijan vodkapullon, niin ei helvetti mikä huuto siitäkin syntyi." Emil säpsähti sanan "faija" kohdalla.

Hän ei ollut koskaan kuullut Rasmuksen puhuvan perheestään, ei koskaan. Ei äidistään, ei isästään, eikä mahdollisista sisaruksista. Ei yhtään mistään. Emil tahtoi tietää lisää.
"Rasmus, minkälainen sun perhe on?" kysymys lipsahti Emilin huulilta äkisti. Rasmuksen katsoessa häntä ilmeettömänä Emil tajusi, ettei olisi pitänyt kysyä laisinkaan. Olisi vain pitänyt pysyä hiljaa, niinhän hän aina muutenkin teki. Rasmuksen suusta kuului huokaus.

"Mun mutsi on kuollut", Rasmus sanoi neutraalilla, välinpitämättömällä äänensävyllä, kuin ei välittäisi asiasta ollenkaan. Sellaisella, jota käytetään asioista, jotka eivät merkkaa ihmiselle mitään. Mutta Emil oli varma, että asia oli Rasmukselle kivulias, vaikkei poika sitä näyttänytkään. Emil katseli Rasmusta, tarkkaili tämän eleitä odottaen jatkoa. Rasmus nyökkäsi ja vilkuili hajamielisenä huoneen seiniä.

"Se kuoli syöpään, kun olin vielä junnu. En edes muista sitä naista kunnolla, en edes ulkonäköä. Muistan vaan, että näin sen ja faijan paijaavan toisiaan koko ajan ja jotain yhdestä tuutulaulusta, jota se mulle lauloi. Aika sekavaa, mut en mä muuta muista. Niin en mä sitä edes sure enää, en varmaan koskaan surrutkaan. Olin niin pieni, etten tajunnut kuolemasta paskaakaan. Ei sellaset osaa surra", Rasmus kertoi, äänen tasapainon säilyttäen.

Hänen äänensä oli tyyni ja se pysyi koko kertomuksen ajan sellaisena. Emil uskoi, että Rasmus oli todellakin päässyt yli. Silti hän jotenkin tahtoi nähdä pintaa syvemmälle. Tietää, kärsikö Rasmus jossakin hyvin syvällä sisimmässään. Tietää, voisiko hän jotenkin parantaa sen tuskan. Emil naurahti sisäisesti. Miten hän muka voisi parantaa toisia, jos ei omistakaan painajaisista päässyt eroon? Tosin Rasmuksen aikana hän ei ollut nähnyt painajaisia. Ei niin yhtäkään.

Emilin katse oli jämähtänyt Rasmukseen, hän halusi tietää enemmän, hän tahtoi tietää aivan kaiken. Hänen katseensa suorastaan pyysi Rasmusta jatkamaan. "Mun faija", Rasmus aloitti ja huokasi toistamiseen, jatkaen sitten: "se alkoholisoitui mutsin kuoltua. Sillä vaan napsahti jokin ja kaikki lähimmäiset sai kärsiä. Se löi mua. Ei, toi ei oo oikea sana. Se hakkas mua joka päivä, löi turpiin pienimmästäkin. Se ei kestänyt mua, enkä mä sitä. Kerran se oli ihan kaatokännissä. Se oli ihan raivoissaan, kun sen joku yhden yön juttu oli pöllinyt sen lompakon ja mä tulin koulusta kotiin.

Se raivos mulle, se hakkas mut ihan paskaksi ja heitti mut pihalle. Olin jotakuinkin 15 ja mä päätin, etten kestäisi sitä kusipäätä enää yhtään enempää. Mä olin tuntenut Samin jo alakoulusta ja menin sille. Aika pian Sami täytti 18. Kun se käytti kaikki säästönsä tähän omakotitaloon, mä muutin sen perässä. Aika pian taloon muutti myös Juri, jolla oli kai perheensä kanssa myös jotain säätöä ja Sami tunsi jotain sääliä sitäkin kohtaan. Patrik oli vaan se randomi, joka tuli ihkuttamaan tätä taloa ja melkeen murtautu tänne. Ne sai jäädä, kuten mäkin."

Emil oli kertakaikkisen sanaton. Hän ei olisi voinut aavistaakaan, että Rasmuksella olisi sellaiset taustat. Ei sitten millään. Emilin päähän nousi typerä kysymys, joka hänen oli silti kysyttävä: "Rasmus, kuinka vanha Sami on?" Rasmus keskeytti muistelutuokionsa ja vilkaisi yllättyneenä Emiliin. Emil katui heti kysymystään, mutta hän tahtoi tietää.
"Sami on nyt 20-vuotias", Rasmus vastasi kohottaen kulmiaan.
"20?" Emil lähes kiljahti epäuskoisena. Niin vanha? Emil oli arvioinut Samin heitä vain vuotta vanhemmaksi.

Tai, no, olihan Sami lihaksikas, miehekäs ja pitkä. Emil oli vain ajatellut, että hän oli ruumiillisesti ikäisiään edellä. Samin käyttäytyminenkin oli vain jotenkin nuorekasta, että ei hänestä olisi arvannut. Toisaalta kuinka Sami olisi muka omistanut sen omakotitalon, jos hän ei olisi ollut jo pidemmän aikaa täysi-ikäinen?
"Je, ei sitä uskoisi, vai?" Rasmus naurahti ja sai Emilin rauhoittumaan. Enää ei ollut niin jännittynyt tunnelma.

"Onko sun isä vielä elossa?" Emilin oli pakko kysyä ja Rasmus näytti hetken miettivältä.
"Je, on se. Asuu jossain päin Lahtea ja leikkii raitista", Rasmus vastasi katsellen Emiliä.
"Etkö sä haluis tavata sitä?" Emil kysyi äkisti.
"En", Rasmus vastasi jyrkästi. Hänen ei ollut tarvinut ajatella kysymystä ollenkaan. Vastaus oli vain tullut totuudenmukaisena hänen suustaan ja sen pituinen se.

"Mut jos se on raitis, niin-" Emil yritti vielä, mutta Rasmus keskeytti hänet: "Emil, kiltti." Se ei ollut pyyntö vaieta, se oli pikemminkin käsky siihen. Rasmuksen silmiin oli noussut jokseenkin lasittunut katse. Hiljaisuus oli palannut piinaamaan heitä. Salamyhkäisyys ja tietämättömyys leijuivat ilmassa käsinkosketeltavina.
"Kerro jotain sun perheestä", Rasmus sanoi viimein. Hänen äänestään kuulsi vilpitön kiinnostus asiaa kohtaan. Emil jähmettyi paikoilleen. Hänen perheestään? Hänen äidistään, isästään? Jopa hänen isäpuolestaan? Emil ei tietänyt, pystyisikö siihen.

"No", hän aloitti ääni väristen. "Mun äiti muutti Amerikkaan viime syksynä, siksi mä muutinkin tänne teidän luokse. Se on mukava ja tosi hyvä kokki. Varsinkin sen omenapiiraat, ne on varmaan parhaita ikinä", Emil kertoi ja hymyili vienosti. Rasmuskin hymyili.
"Toi pitää pitää mielessä, ehkä mäkin pääsen joskus maistamaan sitä", Rasmus naurahti. Emilille tuli Rasmuksen rennosta asenteesta vapautuneempi olo.

"Mun isä joutui auto-onnettomuuteen mun ollessa kahdeksan. Se ei selvinnyt", Emil sanoi ja alensi päätään, antaen vaaleiden etuhiuksiensa valahtaa silmiensä eteen. Niiden alta hän näki jotenkuten Rasmuksen myötuntoisen katseen.
"Otan osaa." Rasmus kurtisti kulmiaan pahoittelevana. Emil nyökkäsi.
"Mut siitä on jo kauan, ei se mua enää vaivaa", Emil vakuutteli melko epäuskottavasti.
"Mutta te siis pääsitte yli?"

"Juu, ainakin äiti pääsi, kun se otti-" Emil keskeytti vahvan värinäkohtauksen vuoksi. Hän nielaisi ja jatkoi: "uuden miehen." Rasmuksen katse tuntui polttavalta, oikeastaan kaikki tuntui jotenkin uhkaavalta ja vaaralliselta sillä hetkellä. Emilillä oli sellainen tunne, kuin joku voisi hetkenä minä hyvänsä lentää ikkunan läpi ja viiltää hänen kurkkunsa auki. Ei sitä epävarmuuden ja pelonsekaista tunnetta voinut oikein muuten kuvailla.

"Ai, minkälainen se sitten oli?" Rasmuksen viaton, utelias kysymys herätti tahattomia mielikuvia Emilissä. Muistot, joita hän oli viimeaikoina onnistunut välttelemään, palautuivat yksi kerrallaan hänen mieleensä. Tuskaa, verta, huutoa. Epätoivoisia kiljahduksia, voimakasta rimpuilua ja avuntoivoisia pyyntöjä lopettaa. Tahrattu. Ja se kaikki oli tapahtunut, kukaan ei ollut auttanut häntä. Kukaan ei ollut kuullut, ei kukaan. Eikä kukaan ollut enää koskaan koskenut häneen.

Emil ei ollut tahtonut tulla kosketuksi. Hän oli likainen, saastainen, tahrattu. Emil huomasi olevansa kyynelten partaalla. Hän huomasi myös Rasmuksen edelleen katselevan häntä. Emil yritti pinnistää hymyn huulilleen, mutta turhaan.
"No ihan kiva", Emil yritti kehua entistä isäpuoltaan, mutta hänen äänensä oli hiipunut jo kuiskauksen tasolle. Hänen kurkkuaan kuivasi, pelko kävi ylivoimaiseksi ja kaikki tuntui turhalta, niin kamalan turhalta.

"Ja sä kuvittelet mun ostavan ton?" Rasmus siristi silmiään ja lähestyi Emiliä. Emil huomasi säpsähtävänsä taakse päin ja kohottavansa kätensä suojakseen.
"Älä!" hänen huutonsa kuului avuttomana, epätoivoisen pyytävänä hänen suustaan. Rasmus pysähtyi kuin seinään.
"Emil, mikä sulla on?" Rasmus kysyi hieman varuillaan. Emil puristi silmänsä tiukasti kiinni. Ei hän voinut kertoa, ei hän vain voinut.

Rasmus alkaisi varmasti vihaamaan häntä. Hän menettäisi Rasmuksenkin. Se oli ollut hänen vikansa, vain ja ainoastaan hänen vikansa. Hän ei tahtonut luopua Rasmuksesta, ei vain tahtonut. Rasmus oli hänelle liian tärkeä. Emilin sisintä kylmäsi alituinen pelko siitä, että jos hän kertoisi, niin Rasmus vain yksinkertaisesti hylkäisi hänet. Kääntäisi selkänsä ja astelisi pois, ei tulisi koskaan takaisin. Kaikkein eniten Emil pelkäsi varmasti sitä, että Rasmus katsoisi häntä samalla tavalla, kuin se mies sen kaiken kidutuksen jälkeen. Halveksuen, pilkallisesti, kuin likaista rottaa. Emil ei tahtonut sitä.

"Emil", Rasmus lausui hänen nimensä painokkaasti, samalla myös rauhoittelevasti.
"Mikä on?" hän toisti kysymyksensä.
"Älä vihaa mua", Emil kuiskasi ja oli varma, että pian hän itkisi.
"Mitä?" Rasmus räpsäytti silmiään ihmeissään. Poika ei ollut varma, oliko kuullut oikein.

"Ole kiltti, äläkä vihaa mua", Emil avasi silmänsä ja kohdisti kaikkein epätoivoisimman katseen, jota Rasmus oli eläessään nähnyt, Rasmukseen.
"En vihaa", Rasmus sanoi hiljaa. Ja niin Emil kertoi. Hän kertoi ja itki, itki pitkään ja hartaasti vasten Rasmuksen rintakehää. Emil kertoi kaiken, piti taukoja ja jatkoi kertomistaan. Hänen kehonsa tärisi aivan hultittomasti ja pelko sai suolaveden vain tulvimaan runsaampana hänen silmistään. Rasmus kuunteli hiljaa, pyyhkien välillä kyyneliä hänen poskiltaan. Rasmus ei katsonut häntä inhottavasti, Rasmus vain pysyi vaiti ja oikeasti kuunteli.

*****

Rasmus istui hiljaa Emil sylissään. Hän oli kietonut käsivartensa Emilin ympärille ja halasi tätä tiukasti. Emil nikotteli voimakkaan itkukohtauksensa jälkeen ja yritti selvästi saada hengitystään tasaantumaan. Normaalisti Rasmus olisi hakenut Emilille vettä, mutta nyt poika koki parhaaksi pysyä toisen vierellä. Emil ei nimittäin antanut olettaa ollenkaan, että hänen viereltään olisi sopiva poistua sellaisessa tilanteessa. Ja oikeastaan Rasmus halusikin pysyä hänen vierellään.

Rasmus tiesi ilmeensä olevan täysin neutraali, mutta sisimmässään hän oli täysin järkyttynyt. Järkyttyneisyyden kuitenkin voitti vahva viha. Viha Emilin isäpuolta kohtaan. Jos mies ei olisi Emilin kertomuksen perusteella joutunut vankilaan, Rasmus olisi selvittänyt sen paskiaisen asuinpaikan ja mennyt hakkaamaan tämän. Ei väliä, vaikka hän itse olisi joutunut siitä nuorisovankilaan tai jotakin. Toisaalta taas ei, hän ei olisi tahtonut joutua nuorisovankilaan. Ei, koska hänellä oli Emil.

"Rasmus", Emil sai nikottelunsa seasta sanotuksi. Rasmus katseli häntä autuaan rauhallisena ja lempeänä. Rasmus tunsi ensi kertaa elämässään jonkinlaista vastuuta toisesta, elävästä olennosta. Hän tunsi halua suojella ja lohduttaa Emiliä.
"Ethän sä vihaa mua?" Kysymys yllätti Rasmuksen. Miksi hän Emiliä olisi vihannut? Hän vihasi Emilin isäpuolta, mutta että Emiliä olisi vihannut? Ei ikinä, missään tapauksessa. Ei väliä mitä Emil teki ja kenelle, Rasmus ei olisi voinut koskaan vihata häntä.

"En vihaa", Rasmus vastasi hiljaa ja painoi kevyesti otsansa vasten Emilin otsaa. Niin he istuivat pitkään, katsellen toistensa silmiin.
"Emil, haittaako sua jos mä", Rasmus aloitti, nielaisi ja jatkoi: "suutelen sua?" Rasmus tajusi itsekin ajoituksensa olevan päin persettä, mutta hän halusi suudella Emiliä. Ensi kertaa, juuri sillä tavalla, ei vahingossa, vaan tarkoituksella. Emil ei näyttänyt kauhistuneelta, pikemminkin levolliselta ja myöntyväiseltä.

"Ei haittaa", Emil antoi luvan Rasmukselle hymyillen lähes huomaamattomasti. Rasmus antoi huuliensa lähestyä Emilin huulia entisestäänkin, hieman epävarmoin liikkein. Oli hän ennenkin suudellut, mutta Emil oli Emil. Se oli täysin eri tilanne, kuin olisi ollut jonkun heruttajalikan kanssa. Se oli Emil, jota hän aikoi suudella. No perkele, käyttäydyn kuin mikäkin tyttö, Rasmus ajatteli ja rohkaistui ajatuksesta. Rasmuksen huulet kohtasivat Emilin pehmeät, täyteläiset huulet.

Suudelma oli tunnusteleva ja arka kummaltakin puolelta ja Rasmus arveli sen olevan Emilin ensimmäinen kerta. Rasmus tunsi pientä riemua asiasta. No, ei oikeastaan niin pientä. Hän oli onnesta sekaisin. Rasmus oli Emilin ensimmäinen. Rasmus huomasi kuitenkin pian, ettei ollut tarpeeksi taitava suutelija osatakseen johdatella Emiliä oikein. He irrottautuivat toisistaan. Rasmus katsoi Emiliä suoraan silmiin hymyillen.
"Uudestaan?" hän naurahti siristäen silmiään onnellisena. Emilkin hymyili jo hieman iloisemmin.
"Juu."
   
               Rasmus pelkäsi. Siis ihan oikeasti pelkäsi. Hän pelkäsi sitä, että Emil ei saisi unta tai muuten vain kuulisi hänen sydämensä lyönnit, jotka hän itsekin kuuli melko hyvin pimeässä, hiljaisessa huoneessa. Ainoa asia, josta lähti ääni, oli seinällä raksuttava kello. Emil oli kuitenkin kietonut heiveröiset käsivartensa Rasmus kehon ympärille ja oli niin lähellä häntä, että ei olisi ollut ihme, jos poika olisi kuullut hänen sydämensä hakkaavan.

Rasmus oli ottanut Emilin viereensä nukkumaan jo toista kertaa ja oli onnellinen, että sai olla niin lähellä Emiliä. Silti hän ei pitänyt ollenkaan siitä pelkotilasta ja jatkuvasta itsensä rauhoittelusta. Emil oli jo sikeässä unessa, ainakin Rasmus päätteli niin pojan tuhinasta. Kuinka Rasmus rakastikaan sitä vaimeaa, sööttiä tuhinaa. Rasmus vei kätensä Emilin hiuspehkolle ja silitteli tämän hiuksia varovaisesti.
"Mä suojelen sua", Rasmus kuiskasi lupauksen ja kumartui suukottamaan Emilin päälakea. En anna sulle tapahtua mitään pahaa enää koskaan. Mun pieni siipirikko enkelini.

*****

Aamu alkoi jo sarastaa ja Emil heräsi huomatessaan käsiensä kauhovan tyhjää. Rasmus oli keikuttanut sänkyä noustessaan ja olikin jo pukemassa päivävaatteita päälleen. Emil räpsytti silmiään hieroen unihiekkaa pois silmäkulmistaan ja pian hänen utuinen näkönsä vaihtui teräväksi katseeksi, joka oli sillä hetkellä kohdistunut vaatteitaan pukevaan Rasmukseen. Rasmus seisoi puolialasti ja oli juuri kiskomassa mustia farkkuja jalkoihinsa, paidattomana ja hiukset sotkussa. Emil ei voinut olla tuijottamatta Rasmuksen paljon omaansa lihaksikkaampaa yläruumista. Rasmus näytti huomaavan hänen katseensa.

"Onko hyvät näkymät?" Rasmus kysyi virnistellen ja Emil lehahti tulipunaiseksi.
"Ei kun, siis mä-" Emil sönkötti ja sai pian huomata, etteivät aivot keksi aamukoomassa yhtikäs mitään. Voi, kuinka elämä olikaan julmaa. Rasmuksen virnistys leveni.
"Je, ei mitään. Herätinks mä sut?" Rasmus kysyi ja Emil kuljetti katseensa muualle.

"Tavallaan. Paljon kello on?" hän kysyi ja nousi itsekin sängyltä.
"Jotain ykstoista, mut tänään on sunnuntai", Rasmus vastasi. Emil ei voinut ymmärtää, miksi pojan virnistys oli leventynyt hänen kiskaistessaan peitto pois päältään ja noustessaan sängyltä.
"Eli pitäis kai mennä syömään aamupalaa", Emil lausui ilmiselvän asian ääneen ja olikin jo suuntaamassa askeliaan ovelle.

"Je, mut eikö kannattais laittaa jotain päälle?" Rasmus kysyi ja jos mahdollista, hänen virneensä leveni entisestäänkin. Emil tuijotti tummempaa poikaa ihmeissään, mutta Rasmuksen osoittaessa hänen kehoaan hän älysi mistä kiikasti. Hänen ohuita jalkojaan peittivät vain hänen vaaleansiniset bokserinsa ja hänen valkoinen T-paitansa oli rullaantunut todella typerästi ylös paljastaen hänen laihan ja kalpean yläruumiinsa. Emil punastui jälleen ja oikoi hätääntyneenä paitaansa Rasmuksen nauraessa.

"Ei hätää, ei hätää. En vaan tahtonut antaa Patelle silmänruokaa", Rasmus rauhoitteli hymyillen. Emil oli aikeissa livahtaa huoneen ovesta ulos juostakseen suoraa päätä omaan huoneeseensa vaihtamaan vaatteet, mutta Rasmus esti hänen aikeensa.
"Et hitossa mene noin ulos. Jos Pate näkee sut, niin se on nirri pois. Siis Patelta", Rasmus sanoi ja ryhtyi penkomaan omaa vaatekaappiaan. Ei voi olla! Antaako Rasmus mun lainata sen vaatteita?

"Jes, tää on just sopiva!" Emil kuuli Rasmuksen sanovan ja pian hän saikin ottaa kopin oudon punkkarimaisesta, Cupcake Cultin mustasta T-paidasta, jossa komeili kauhutyylinen panda. Emil vilkuili Rasmusta epäuskoisena. Rasmus pandapaidassa? Ajatuskin tuntui mahdottomalta.
"Älä tuomitse. En koskaan käyttänyt tota ja nyt se on liian pieni. Sain Reetalta synttärilahjaksi joskus viime vuonna", Rasmus selitti selvästi hieman nolostuneena entisestä kunnon emokaudestaan.

Emil hymyili ja veti paidan päällensä. Rasmus heitti hänelle myös haalean harmaat pillifarkut, jotka koki sopiviksi Emilille. Emil puki nekin ylleen. Hän katseli itseään Rasmuksen kokovartalopeilistä ja totesi mielessään, ettei näyttänyt yhtään itseltään. No, olivathan ne kuitenkin Rasmuksen vaatteet. Rasmus avasi huoneensa oven ja viittoi Emiliä astumaan siitä.

"Mennäänkö?" Emil nyökkäsi ja käveli ovesta. Rasmus harppoi hänet kiinni.
"Joten", Emil aloitti kävellessään portaita alas Rasmus vierellään ja jatkoi: "pidätkö pandoista?"
"Oh, shut up", Rasmus tuhahti virnistellen.
   
               "Huomenta, päivänpaiste!" Patrik levitti käsiään siinä toivossa, että Emil ryntäisi hänen syliinsä kuin mikäkin pikkulapsi rakkaan isukkinsa syliin. Patrik ja isukki, kuinka pervo yhdistelmä se olikaan.
"Ja Rasmus", Patrik sanoi ja vilkaisi sivusilmällä Rasmukseen.
"Ai mä en ole päivänpaiste?" Rasmus kysyi dramaattisena ja virnisti.
"No et sä kyllä kauheesti sellaselta vaikuta, noi sun mustat silmänaluset kato", Patrik sanoi ja näytti lapsellisesti kieltään. Rasmus näytti takaisin.

"Empsi, miks siul on Rasan paita päälläs?" Emil kuuli Jurin kysyvän ja punastui pienesti. Hän oli nukkunut Rasmuksen kanssa, hänellä oli Rasmuksen vaatteet yllään. Mitä siitä pystyi päättelemään? Emil vilkuili virnistelevää Rasmusta, joka vain vahvisti luuloja vetämällä Emilin itseään vasten.
"Senkin emoteinisoturi, anna prinsessa takaisin!" Patrik huudahti närkästyneen oloisena ja kohotti patonkiaan kuin mitäkin miekkaa.

"En ikinä, perverssi kilpikonnamies!" Rasmus yhtyi leikkiin, mikä ei ollut yhtään hänen tapaistaan. Miksi kilpikonnamies? Emil vilkuili hädissään molempia miehenalkuja ja samalla myös Juria, joka oli yleensä kinojen keskeyttäjä. Mutta nyt Jurikin vain nojaili ovenkarmiin hymyillen äidillisesti. Miten se edes oli mahdollista? Jurihan oli miespuolinen.
"Okei, ei enää videopelejä teille. Pate, tänne se kahvi ja patonki", Sami puuttui peliin ja sai jo pöydälle nousseen Patrikin laskeutumaan pikaisesti takaisin tuolilleen.

"Olen kiltisti", Patrik lupasi ja laski patonkinsa takaisin pöydälle. Sami nyökkäsi hyväksyvänä.
"Ja Rasa, älä yllytä Patea", Sami käski ja katsoi Rasmusta, joka vain seisoi ilmeettömänä, Emil vierellään ja katseli Samia takaisin. Kaikki läsnäolijat pysyivät hiljaa Rasmuksen ja Samin sanattoman keskustelun ajan. He vain tuijottivat toistensa silmiin ja Emil ehti jo pelätä pahinta. Jos Sami haukkuisi Rasmuksen jälleen pystyyn? Tai kävisi tämän kimppuun? Oliko se hänen syytään?

Sami avasi suunsa ja kaikki höristivät kirjaimellisesti korviaan. He kaikki tahtoivat kuulla, mitä miehellä oli sanottavanaan.
"Rasmus, sä oot aina Rasmus. Mua ei henkilökohtaisesti haittaa sun suuntautumises, jos sä oot onnellinen tai jotain noin. Tässä on totuttelemista, mutta eiköhän tää ajan myötä sula, niin kuin juustovoileipä sulaa mahassa", Sami selitti. Emil katseli Rasmusta, joka yritti selvästi hillitä riemun näkymistä kasvoiltaan. Emil ei ollut varma, tärisikö Rasmus onnesta vai jännityksestä.

"Okei", Rasmus sanoi viimein ja nyökkäsi.
"Voi kun mie rakastan onnellisia loppuja", Juri huokasi hyväntuulisena ja läimäytti kätensä yhteen.
"Eli mulla ei oo toivoa? Älä sano, että tää on ohi, Emil", Patrik nyyhki teatraalisesti.
"Turpa kiinni, Pate. Tää on mun. Mun, tajuutko?" Rasmus veti Emiliä vielä enemmän kiinni itseensä.

"No ollaanpas sitä niin omistushaluisia", Patrik mutisi muka vihoissaan.
"Onneks mulla on aina sut!" Patrik huudahti ja hyökkäsi halimaan Juria.
"Hei, nyt homo irti Jurista!" Sami ryntäsi poikien luokse ja ryhtyi erottamaan heitä.
"Sulla on jo nainen, älä enää Juria lääpi!" Sami veti Jurin pois Patrikin otteesta.

"Juri on silti mun!" Patrik huusi.
"Mie en oo kenenkää", Juri parkaisi.
"Soitan sun tyttöystävälles kohta, vitun kiimanen sonni!" Sami uhosi.
"Et soita! Ja kuka muka on kiimainen?" Patrik alkoi suuttua.

"Sä!" Sami vastasi, eikä katunut sitä ollenkaan.
"Nyt saat turpaas, terminaattori!" Patrik oli valmiina lyömään Samia.
"Lyön sun selkärankas paskaks tällä tuolilla", Sami oli jo ottamassa keittiön pöydän tuolia käsiinsä.
"Nyt loppu! Kukaa ei hakkaa ketää ny, onks selvä?" Juri astui miehenalkujen väliin, kasvot enemmänkin Samiin päin ja kädet levällään.

"No okei", Sami huokasi. Juri hymyili hänelle ja kääntyi Patrikiin päin.
"Okei", myös Patrik myöntyi sopimaan riidan ja alensi päätään alistuvana.
"Ja mite sanotaan?" Juri yllytti heitä pyytämään anteeksi toisiltaan.
"Anteeks", molemmat mutisivat ja välttelivät toistensa katsetta.

"Mite?" Juri lausui kuuluvasti.
"Anteeks!" Patrik, kuin Samikin huudahti ja Juri hymyili hyväksyvästi.
"Parempi", Juri varvasti ja pörrötti Patrikin päätä saaden tämän näyttämään ylitottelevaiselta koiralta. Myös Sami -melko nolostuneen näköisenä- kumartui niin, että Juri kykeni taputtamaan hänenkin päätään. Ihme tyyppi, Emil tuijotti Juria äimistyneenä.
Hetken oli aivan hiljaista, kunnes Patrik puhkesi taas puhumaan: "Eli mulla ei oo toivoa Emilin suhteen?"
"Nyt se turpa kiinni, Pate", Rasmus murahti.

[Ärrikkä]

Voiei voiei voiei aijotsä oikeesti tappaa sun ehanan kommenttihörhön nauruun tai jotain !?!?!?
Mutta siis voi herranjestas mikä teksti kyllä sai nauraa ja PALJON ainakin lopussa
Mutta taas aivan loistava teksti
Pidin tositoooosi paljon

Rasmus istui hiljaa Emil sylissään. Hän oli kietonut käsivartensa Emilin ympärille ja halasi tätä tiukasti.

Mieki haluun tollasen miehen ... saanko varastaa Rasmuksen ? Mut siis juu tää oli vaa jotenki niin sulone ja sellai :33

Rasmus seisoi puolialasti ja oli juuri kiskomassa mustia farkkuja jalkoihinsa, paidattomana ja hiukset sotkussa. Emil ei voinut olla tuijottamatta Rasmuksen paljon omaansa lihaksikkaampaa yläruumista. Rasmus näytti huomaavan hänen katseensa.

"Onko hyvät näkymät?" Rasmus kysyi virnistellen ja Emil lehahti tulipunaiseksi.
"Ei kun, siis mä-" Emil sönkötti ja sai pian huomata, etteivät aivot keksi aamukoomassa yhtikäs mitään. Voi, kuinka elämä olikaan julmaa. Rasmuksen virnistys leveni.

Ehehehehee Emil on vaa niiin sulone ja ehana ilmestys :3 ♥ (ja puhumpa näistä henkilöistä kuin ne olisivat oikeita ihmisiä)

"Mä suojelen sua", Rasmus kuiskasi lupauksen ja kumartui suukottamaan Emilin päälakea. En anna sulle tapahtua mitään pahaa enää koskaan. Mun pieni siipirikko enkelini.

Aaaaa .. toi Rasmuksen suojeluvietti ,, toi on jotenki vaa niin sulosta :33

"Ei hätää, ei hätää. En vaan tahtonut antaa Patelle silmänruokaa", Rasmus rauhoitteli hymyillen. Emil oli aikeissa livahtaa huoneen ovesta ulos juostakseen suoraa päätä omaan huoneeseensa vaihtamaan vaatteet, mutta Rasmus esti hänen aikeensa.
"Et hitossa mene noin ulos. Jos Pate näkee sut, niin se on nirri pois. Siis Patelta", Rasmus sanoi ja ryhtyi penkomaan omaa vaatekaappiaan.

Eeeh .. Rasmus on vaa niin .. en mie tiiä .. tommoi huolehtii Emilist ja suojelee sitä

"Huomenta, päivänpaiste!" Patrik levitti käsiään siinä toivossa, että Emil ryntäisi hänen syliinsä kuin mikäkin pikkulapsi rakkaan isukkinsa syliin. Patrik ja isukki, kuinka pervo yhdistelmä se olikaan.
"Ja Rasmus", Patrik sanoi ja vilkaisi sivusilmällä Rasmukseen.
"Ai mä en ole päivänpaiste?" Rasmus kysyi dramaattisena ja virnisti.
"No et sä kyllä kauheesti sellaselta vaikuta, noi sun mustat silmänaluset kato", Patrik sanoi ja näytti lapsellisesti kieltään. Rasmus näytti takaisin.

Ja en toki revenny tässä kohdassa

"Senkin emoteinisoturi, anna prinsessa takaisin!" Patrik huudahti närkästyneen oloisena ja kohotti patonkiaan kuin mitäkin miekkaa.

"En ikinä, perverssi kilpikonnamies!" Rasmus yhtyi leikkiin, mikä ei ollut yhtään hänen tapaistaan. Miksi kilpikonnamies? Emil vilkuili hädissään molempia miehenalkuja ja samalla myös Juria, joka oli yleensä kinojen keskeyttäjä. Mutta nyt Jurikin vain nojaili ovenkarmiin hymyillen äidillisesti. Miten se edes oli mahdollista? Jurihan oli miespuolinen.
"Okei, ei enää videopelejä teille. Pate, tänne se kahvi ja patonki", Sami puuttui peliin ja sai jo pöydälle nousseen Patrikin laskeutumaan pikaisesti takaisin tuolilleen.

Voivoivoi Emilistä tapellaa aijai ei mut juu tällekkin kohdalle repesin

"Eli mulla ei oo toivoa? Älä sano, että tää on ohi, Emil", Patrik nyyhki teatraalisesti.
"Turpa kiinni, Pate. Tää on mun. Mun, tajuutko?" Rasmus veti Emiliä vielä enemmän kiinni itseensä.

"No ollaanpas sitä niin omistushaluisia", Patrik mutisi muka vihoissaan.
"Onneks mulla on aina sut!" Patrik huudahti ja hyökkäsi halimaan Juria.
"Hei, nyt homo irti Jurista!" Sami ryntäsi poikien luokse ja ryhtyi erottamaan heitä.
"Sulla on jo nainen, älä enää Juria lääpi!" Sami veti Jurin pois Patrikin otteesta.

Nojuu tällekkin kohdalle nauroin (ylläriylläri) ja toi Rasmuksen omistushalu :3

"Juri on silti mun!" Patrik huusi.
"Mie en oo kenenkää", Juri parkaisi.
"Soitan sun tyttöystävälles kohta, vitun kiimanen sonni!" Sami uhosi.
"Et soita! Ja kuka muka on kiimainen?" Patrik alkoi suuttua.

Mitäs hemmettiä kaikki alkaa omia toisiaan

Hetken oli aivan hiljaista, kunnes Patrik puhkesi taas puhumaan: "Eli mulla ei oo toivoa Emilin suhteen?"
"Nyt se turpa kiinni, Pate", Rasmus murahti.

Vooi Patrik parkaa ... ei saa Emiliä .. mut siis tää loppu aivan paras

Nii mun kai piti lukee huomiseen terveystiedon kokeeseen ,, mutta eksyinkin koneelle ja kas kummaa eksyin finiin lukemaan tämän
Mutta siis ihana ja TODELLA hauska teksti!!
Pidin tooooosi paljon ♥
Elikäs elikäs jään taas kerran odottelemaan jatkoa ja näin ..
Joten eipä tässä sitten varmaankaan muuta
Kommenttihörhösi poistuupi paikalta!

[Kkaroasd]

Hmmh. luinpa noi kaks jakso nyt putkee, on ollu kiireitä nii ei oo kerenny tulla koneelle. mut siis joo hyviä jatkoja molemmat on, jatka samaa malliin.

[NicuQ]

Ärrikkä: Voi sinua pientä kommenttihörhöäni. Ja et saa varastaa Rasmusta, Emilin pieni emoteinisoturi. Kiitän taas kommentistasi.
Kkaroasd: Oi, kiitos, kun jaksoit lukea ne putkeen. Juu, yritän parhaani. Kiitos kommentista ja yritän kyllä jatkaa samaan malliin.
A/N: Eli jeij, luku 12 is there. Itkekää, naurakaa, juoskaa päin seinää. Ei, älkää juosko ettette voi syyttää minua siitä loukkaannu. Mutta kuitenkin, kiitos taas kaikille lukijoille, sekä piilo että kommentoijille.


Luku 12: And you can kiss the bride

"Joten Rasa, mitä mies?" liiankin tuttu miesääni sai kylmät väreet kiirimään pitkin Rasmuksen selkäpiitä. Lauantai oli muutenkin paljastunut täydelliseksi painajaiseksi sekä Rasmukselle, että Emilille. Tosin Emil älysi pysytellä enimmäkseen omassa huoneessaan, mutta Rasmusta kidutettiin pitämällä tämä tiukasti keittiössä juomassa kahvia idioottejen, sekä heidän erityisvieraansa kanssa.
"Nähtiin eilen, papparainen, päättele siitä. Entäs itse, alkaako ikä jo painaa päälle?" Rasmus kyseli mahdollisimman vittuilevaan sävyyn ja sai vieraan kaappaamaan itsensä tiukkaan otteeseen.

"Miksi sä äpärä kutsuit mua?" mies pahoinpiteli Rasmusta hieromalla nyrkkejään täydellä voimalla tämän ohimoon molemmin puolin. Rasmus ärähteli, koska ei suostunut valittamaan, vaikka häneen sattuikin moinen väkivalta.
"Papparaiseksi, perkele!" Rasmus älähti vastaukseksi ja sai kipeää tekevän otteen voimistumaan.
"Ehkä tälle kakaralle pitäisi opettaa vähän tapoja", mies hymyili jäätävästi ja Rasmus yritti riuhtoa itseään irti tuloksetta. Toinen oli häntä paljon vahvempi.

"Vili, Rasa, lopettakaas kinastelu, jooko?" Juri riensi heidän luokseen ja painoi viileän kätensä miehen kädelle. Kuin Jumalan käskystä mies irrotti otteensa ja kaappasi Jurin syleilyynsä hymyillen hymyä, jota hän hymyili vain ja ainoastaan Jurille.
"Juri, pikkunen!" Vili Lindholm kohotti Juria lihaksikkailla kärsivarsillaan kuin pikkulasta. Miehen ilme oli naureskeleva ja riemuisa ja hän oikeasti hymyili lämpimästi. Siis Lindholm, hymyili! Lämpimästi! Rasmus oli sanoinkuvaamattoman hämmentynyt.
"Vili!" Juri hymyili normaaliakin aurinkoisemmin ja Rasmus vain seisoi vieressä tuijottamassa suu auki.

Juri oli kenties ainoa ihminen maailmassa, joka sai kutsua Lindholmia tämän etunimellä. Ei, ei maailmassa, vaan koko universumissa. Kun Rasmus tuijotti Juria syleilevää Lindholmia hän näki edessään ylpeän, rakastavan isän ja pelästyi omaa, täysin uutta mielikuvaansa miehestä. Rasmus tunsi käden olallaan ja käänsi päätään vierellään seisovaa Patrikia päin.
"Kaunista, eikö?" Patrik totesi Rasmuksen mielestä typerä hymy huulillaan.

"Älä koske muhun", Rasmus tuhahti vastaukseksi ja mulkaisi Patrikia. Patrikin käsi kaikkosi äkisti hänen olkapäänsä päältä ja hän kuuli Patrikin ärähtävän: "Ja tän takia sä et oo päivänpaiste." Rasmuksen huulille levisi virnistys.
"Mitä sä tolla meinaat? Mähän oon aina niin päivänpaiste", Rasmus sanoi ja kohotti kätensä ilmaan. Hän vilkaisi nopeasti Patrikia, joka vilkuili häntä todella epäuskoisena.
"Kato nyt mun innostusta, kun toi vanha kääkkä tuli meille", Rasmus naurahti. Patrik näytti jostakin syystä kauhistuneelta ja myös Rasmus sai pian huomata, mistä moinen kauhistus johtui.

"Jahas, ai että ihan vanha kääkkä, senkin pikku paska", Rasmus kuuli Lindholmin tokaisun ja säpsähti. Hän oli kusessa. Ei, hän oli todella pahassa kusessa. Rasmus oli juuri aikeissa rynnätä tiehensä, mutta Lindholm ehti ennakoida hänen toimensa ja kaappasi tämän jälleen tiukkaan otteeseensa.
"Kuka täällä on vanha, häh?" Lindholm kyseli uhkaavana ja kiristi otettaan.
"Sä!" Rasmus huudahti vastaukseksi ja Lindholm teki hänen asentonsa entistäkin kivuliaammaksi.
"Tää on lapsen pahoinpitelyä!" Rasmus huusi vaikka tiesi, että ei se kuitenkaan mitään auttaisi. Ei Lindholmin kanssa.

"No kenelles kerrot?" Lindholm kysähti voittajan äänellä. Hän oli liian ylivoimainen.
"Hei, lopetelkaas jo", Juri yritti rauhoitella riidanpoikasta ja Lindholm irrotti jälleen otteensa nuoremmasta pojasta. Miten Juri kykenikään käskyttämään Lindholmia, se oli kaikille ikuinen mysteeri.
"Mutta kuinkas mun pikku Juri on jaksellut?" Lindholm kyseli hymy huulillaan Jurilta, joka vastasi hymyyn pikaisesti. Mun pikku Juri?Rasmuksen oli hillittävä itseään ihan tosissaan, ettei olisi nauranut ääneen.
"Mites mie? Hyvin, niinku aina", Juri vastasi edelleen hymyillen.

"Toi nelisilmäinen paskiainen ei oo ahdistellut sua tai mitään?" Lindholm kysyi pienimuotoista huolta äänessään ja viittasi solvauksellaan Patrikiin.
"Hei, toi on jo törkeetä! Mulla on sentään tyttöystävä!" Patrik huudahti närkästyneenä.
"No sinä ootkin ollut aina vähän jakorasian puolelle, poika", Lindholm tokaisi ja keskittyi taas Juriin.
"Mä en petä naistani!" Patrik suorastaan kirkaisi.

Rasmuksesta tilannetta oli huvittava seurata, mutta Juri ei näyttänyt olevan yhtään niin hilpeä, kuin Rasmus. Patrik vastaan Lindholm, kumman puolesta lyöt vetoa? Jos joku olisi oikeasti kysynyt, niin Rasmus olisi veikannut Lindholmia. Tietysti, kuka idiootti nyt veikkasi Patrikia?
"Tuota et kakara usko itsekään", Lindholm herjasi Patrikia ja jatkoi samalla linjalla: "Menes nyt siitä paskalle, kun olet muutenkin valitellut paskahätääs siinä", Lindholm sanoi ja huitaisi kädellään kylpyhuonetta päin.

"Ei mulla oo paskahätää!" Patrik karjui takaisin. Rasmus oli oikeastaan jo tottunut Patrikin ja Lindholmin välisiin kiistoihin, mutta Patrikin maltin menettäminen oli aina yhtä viihdyttävää katseltavaa.
"Ai, no mene silti. Kyllä me tiedetään, mitä meidän pikku Viagra tekee siellä yksinään."
"Nyt perkele ton lempinimen kanssa, ukko!" Patrik oli aivan punaisena raivosta, mutta Samin päänpudistus esti miehenalkua räjähtämästä aivan totaalisesti.

"Uskomatonta!" Patrik huudahti ja levitti kätensä astellessaan ulos huoneesta.
"Vili, miks sie aina kiusottelet Patea tuollei?" Juri kurtisti kulmiaan. Lindholm vilkaisi häneen ihmettelevänä.
"Ai miksikö? No, vastaus on aika helvetin yksinkertainen: koska se on hauskaa", Lindholm vastasi ja virnisti vertahyytävällä tavalla. Juria moinen virnistys ei kuitenkaan hätkähdyttänyt, vaan pikemminkin väsytti.

"Selvä, mie käyn omassa huoneessani ny", Juri tiedotti ja lähti kävelemään pois keittiöstä. Jäljelle jäivät vain Sami, Rasmus ja Lindholm. Tunnelma oli suoraansanottuna kiusallinen. Sami tosin näytti aivan rennolta hörppiessään katkottaisesti kahvia tavanomaisesta kahvikupistaan, johon kajotessa on kusessa. Sen olivat muut jo saaneet huomata, kun Patrik oli erheessä juonut Samin henkilökohtaisesta kahvikupista. Sitä päivää ei kukaan tahtonut muistella.
"Lindholm, hei", Rasmus huikkasi liikunnanopettajalleen ja jonkin tason ystävälleen ja sai Lindholmin huomion hetkeksi, mutta sekin hetki riitti hänen kysymykseensä.

"Miks sä kohtelet Juria noin?" Rasmuksen oli aivan pakko kysyä, koska asia herätti hänen mielenkiintonsa.
"Ai miten?" Lindholm kohotti kulmiaan ja Rasmus tiesi, että mies kyllä tiesi vallan hyvin, mitä Rasmus tarkoitti. Silti Rasmus oli valmis selittämään tarkemmin.
"No hymyilet ja oot jopa kiltti sille, kohtelet kuin omaa poikaasi", Rasmus selvensi. Lindholm hymähti ja asteli kahvinkeittimen luokse suodatinpussia pöydältä katseellaan etsien.

"Koska Juri on kuin oma poika mulle", Lindholm vastasi, eikä Rasmus nähnyt hymyilikö mies vai ei. Toinen oli nimittäin kääntynyt jo poispäin, eikä Rasmus voinut millään ilveellä nähdä miehen ilmettä.
"Miks?" jatkoa pyytävä kysymys lipsahti ikään kuin vahingossa Rasmuksen suusta. Kyllähän hän tahtoi tietää, mutta urkkiminen oli aina epäkohteliasta. Rasmus tuhahti ajatuksilleen. Epäkohteliasta. Joo just, millon mä siitä oon välittänyt, mikä on epäkohteliasta ja mikä ei?

"Sähän tiedät Jurin perheestä", Lindholm oli aloittamassa, mutta Rasmuksen oli kohotettava kulmiaan.
"Tiiän, että sillä oli jotain säätöä, en muuta", Rasmus sanoi hieman hölmistyneenä. Miten Jurin perhe liittyi yhtään mihinkään? Eihän Lindholm ollut pojalle mitenkään sukua, ainakaan Rasmuksen tiedon mukaan. Lindholm huokaisi turhautuneena.
"Rasmus se ei vaan tiedä hevosen perseestäkään mitään", Lindholm totesi väsyneen kuuloisena.

"Mä kuulen sut, seison vieressä! Ja jostain hevosen perseistä haluiskaan tietää", Rasmus sanoi korottaen ääntään hieman. Hän ei aikonut hermostua Lindholmin seurassa, muttei myöskään vain seistä ja hymyillä kauniisti Lindholmin solvatessa häntäkin.
"Tiedän, että kuulet, sitähän tässä ajetteenkin takaa", Lindholm lausui ja tuhahti, kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Lindholm taisi todellakin kärsiä vakavasta ylemmyyskompleksista, kun aina piti itseään älykkäämpänä kuin muita ihmisiä. Aivan kuin Rasmus ei muka olisi miehen äänensävyssä kytevää piikkiä älynnyt.

"Mutta oikeassa olit. Oli säätöä, muttei mitä tahansa säätöä", Lindholm sanoi sellaisella äänellä, joka ei vain yksinkertaisesti voinut olla saamatta kuuntelijaa kiinnostumaan.
"No mitä säätöä?" Rasmus uteli Jurin menneisyydestä, eikä oikeastaan itsekään tietänyt syytä siihen. Ehkä hän vain oli hieman pahoillaan siitä, ettei ollut koskaan tietänyt oikeastaan mitään Jurista, vaikka olikin asunut jo pari vuotta samassa talossa.
"Jurin vanhemmat", Lindholm aloitti ja vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi pian: "on kuolleet."

Rasmus pysyi tyynenä, hän ei antanut yllätyksensä näkyä kasvoiltaan. Sisimmässään hän kuitenkin oli järkyttynyt ja Lindholm taisi huomata sen hänen silmistään, jotka olivat luultavasti pyöristyneet jo lautasiksi siinä vaiheessa. Jos eivät, niin ainakin niistä näkyi puhdas järkytys.
"Tai ehkä ei, mistäs sitä tietää. Ehkä ne vaan otti hatkat, se on se ja sama. Salaliittoteoriat on niin helvetin monimutkaisia, että kuka niitä jaksaa? Helpompi vain kaikille sanoa, että kuolleita ja kuopattuja molemmat, se siitä", Lindholm selitti.

"Ahaa", Rasmus tokaisi väliin, koska ei tahtonut antaa järkytyksen käydä ylivoimaiseksi.
"Joka tapauksessa ne katosi, kun Juri oli 6. Muistan sen aika helvetin hyvin. Olin 24, asuin Joensuussa ja nätisti sanottuna aika edesvastuuton ja kusipäinen miehenalku", Lindholm kertoi. Oot kuule kusipäinen edelleen, niin Rasmuksen olisi tehnyt mieli sanoa, mutta hän piti sen vain ajatuksena. Hän tahtoi kuulla tarinan, vaikkei vanhojen setien muistelutuokioista oikeastaan niin perustanutkaan.

"Löysin Jurin yhtenä iltana kadulta hakattuna, Herra tietää mitä muuta sille oli tehty, se ei sitä itse kertonut. Otin sen sitten pariksi päiväksi luokseni, älä jumalauta kysy miksi, koska otin kuitenkin, eikä tehtyä voi korjata. Jotenkin se pikkuinen olento, joka oli ihan helvetinmoinen pelkuri ja puhui tuskin selvästi, mutta silti vaan hymyili ja jaksoi olla pirteä, sulatti mun sydämen." Lindholm vaientui jälleen. Rasmus keskittyi vain tuijottamaan Lindholmin selkää ja ihmettelemään, kuinka Lindholm kykeni puhumaan niin kauniisti. Tai, no, niin kauniisti kuin Lindholm vain kykeni ja ihan yleisestikin Lindholmin avautumista tietysti.

"Joten se sitten sai jäädä mulle. Jumalauta sitä paperisotaa, jonka sain käydä läpi saadakseni sen pysymään mulla. Mutta kuitenkin se sai jäädä ja mennä kouluun, ihan normaalisti. Murre sille vain kehittyi niiden muiden poikien kanssa, sille nyt ei mahtanut mitään. Siitä vaan kehittyi ihan järjettömän hyvä poika, taustoistaan huolimatta. Tutustui sitten samalla yläkoulussa olevaan Samiinkin", Lindholm jatkoi kertomustaan, mutta vilkaisi siinä sivussa Samiin, joka näytti hieman nolostuneelta.

 Lindholm jatkoi: "ja livahti ehkä tuon korstonkin sydämeen." Sami rykäisi hailakka puna kasvoillaan ja kohensi asentoaan, teeskennellen juovansa yhä kahviaan, vaikka todellisuudessa se oli loppunut jo aikoja sitten. Rasmus tiesi sen ja hymyili itsekseen.
"Mitä sä virnuilet siinä, häh?" Sami kysyi uhkaavana Rasmusta mulkoillen.
"Voi, en mitään", Rasmus sanoi liioitellun viattomalla äänellä.

"No Juri on ihana, mut ei homomielessä! Pysy vaan kaukana, fägäri", Sami murahti ja koitti kätkeä laimeaa punastustaan. Rasmus pidätteli naurua.
"Jos niin sanot", Rasmus sanoi ja vilkaisi taas kahvia keittävään Lindholmiin.
"Mut mitä sitten tapahtu?" Rasmus kysyi vilpittömästi uteliaana ja Lindholm hymähti.

"Sami täytti 18 ja muutti omaan kämppään ja mulla alkoi olla työhuolia ynnä muuta siinä, joten Juri pääsi sitten Samille. Hädässä ystävä tunnetaan", Lindholm kertoi. Rasmus mumisi jotakin epämääräistä vastaukseksi, sillä hän ei oikeastaan tietänyt mitä sanoa.
"Ihailen vaan sen pojan positiivista asennetta ja taitoa hymyillä kaiken kokemansa jälkeen, siinä kaikki. Omat vanhempani tekivät yhteisitsemurhan, joten minä jos kuka tiedän, miltä menetys tuntuu. Juri vaan on Juri ja sillä hyvä. Suloinen poika, kertakaikkiaan", Lindholm kertoi lisää ja kehui lopuksi Juria.

Rasmuksen oli otettava tukea pöydänkulmasta, sillä sen samaisen liikunnanopettajan suusta kuuli harvoin mitään kehua muistuttavaakaan. Juria mies kuitenkin kehui taukoamatta.
"Kiitos", kuului liikuttunut kuiskaus, jonka Rasmus tunnisti heti Jurin ääneksi. Niin tunnisti myös Lindholm, joka kääntyikin salamana paikallaan ja kohdisti terävän katseensa ovelle, jonka kulmille olivat ilmestyneet Juri ja Emil. Sami pidätteli epäonnistuneesti tyrskähdyksiä ja Rasmuksenkin mielestä tilanne oli melko huvittava, kun Lindholm näytti olevan aivan paniikissa.

Juri hymyili kauniisti ja asteli paikoilleen jähmettyneen Lindholmin luokse, kietoi toisen miehen käsivarsiin verrattuna pienikokoiset kätensä tämän kehon ympärille ja halasi Lindholmia. Siis oikeasti halasi. Lindholmia. Sitä sekopäätä, haloo?
"Otan osaa", Juri sanoi hiljaa, oikeasti suruttelevalla äänellä ja tiukensi otettaan. Lindholm näytti hetken neuvottomalta, mutta kietoi sitten kookkaat kätensä Jurin lyhyeksi jääneen suomalaispojan kehon ympärille.

"Idiootti, ei sitä enää pidä surra." Lindholm kyykistyi niin, että heidän päänsä olivat samalla korkeudella. Juri katsoi Lindholmia silmiin totuutta hakevana ja epäröivänä.
"Silti, mie oon niin pahoillani sun puolesta", Juri kuiskasi takaisin. Ensin Lindholm näytti vähättelevältä, hän onnistui jopa kätkemään vähäisetkin surun tuntemukset kasvoiltaan. Mutta kun Jurin ote tiukentui, Lindholmin suupielet alkoivat nykiä ylöspäin ja silmät vettyä. Hän kurtisti kulmiaan ja ennen kuin mies hautasi päänsä Jurin olkapäälle, Rasmus taisi nähdä kyyneleen. Ehkä Lindholm ei ollutkaan niin kivisydän, kuin antoi ihmisten uskoa.
   
                 "Hei, pikkulintuseni! Ikävä pilata herkkä hetkenne, mutta kattokaa nyt tätä!" Patrik tuli keskeyttämään halailutuokion, eikä kuulostanut ollenkaan pahoittelevalta. Patrik viskasi keittiön pöydälle jonkin todella pienikokoisen purkin, joka oli täynnä jotakin keltaista mössöä. Se oli vauvanruokapurkki.
"Vauvanruokaa", Rasmus totesi ilmeettömänä ja tuijotti purkkia. Sittemmin hän kuljetti katseensa erittäin kysyvänä Patrikiin ja kysyi: "Mitä siitä?"

"No kato nyt sitä! Tollanen pikkunen purkki ja maksoi ihan älyttömän vähän! Ja siellä on jotain mössöä sisällä! Ja Reeta sanoi, että se on hyvää! Terveellistä ja hyvää, pienessä nätissä purkissa ja se on vielä halpaakin! Miettikää!" Patrik intoili vauvanruuasta. Huoneeseen syntyi syvä hiljaisuus, kun kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa tai kommentoitavaa. Patrikin typeryys vain ylitti kaikki maalliset rajat sillä hetkellä.
"Idiootti", Rasmus yskäisi.

"Vauvanruokahomo", Sami puolestaan kätki yskänpuuskan alle.
"Ei näin", Lindholm mutisi pudistellen päätään.
"Syöks Reeta vauvanruokaa?" Juri kohotti kulmiaan.
"En ihmettelis", Rasmus osoitti vastauksensa Jurille ja Juri nyökkäsi.

"Eikö se muka oo mahtavaa? Te ette vaan tajua!" Patrik huusi kaikille yhteisesti ja sai kaikki hymyilemään pienesti. Patrik se ei tässä tajunnut, että sellaisesta intoilu oli vain typerää. Vain yksinkertaisesti aivan äärettömän typerää. Rasmus oli siirtynyt vaivihkaa Emilin vierelle ja laski kätensä tämän tutisevalle olkapäälle.
"Lindolm on vapaalla, älä pelkää", Rasmus kumartui ja kuiskasi vaaleamman pojan korvaan. Emil nielaisi, vilkaisi sinisillä silmillään Rasmukseen ja nyökkäsi päättäväisenä. Rasmus hymyili rohkaisevana.

"No mutta Laine! Vai saanko kutsua Emiliksi?" Lindolm läimäytti kätensä yhteen.
"Kutsu vaan Emiliksi", Emil sanoi hiljaa, mutta rohkaisi sitten mielensä ja lausui saman lauseen astetta kovemmalla äänellä.
"Se on Empsi", Juri hihkaisi ja Rasmus mulkaisi häneen. Lindholm virnisti leveästi.
"Vai että Empsi, näinkö on? No, Empsi, onko kivaa olla Rasmuksen panopupu?"
"Lindholm nyt!" Rasmus lausui uhkaavana ja astui lamaantuneen Emilin eteen.

"Ai, nyt ymmärrän. Te pienokaiset ette ole vielä edes teh-" Lindholm oli jo aloittamassa riitaa, mutta Juri keskeytti tämän painamalla kätensä tämän kädelle ja pudistamalla päätään. Lindholm tuijotti pienikokoisempaa poikaa hetken ja nyökkäsi sitten.
"Rasmus", mies lausui vakavana ja Rasmus kysyi, mitä asiaa.
"En voi sietää neitihomoja ja jos muutut sellaseks Emilin takia, niin katkasen välit oitis ja pari luutakin siitä välissä. Että pysy vaan tollasena, etkä ala hihitteleväksi käsilaukkuhomppeliksi, selvä?"

Rasmus nyökkäsi helpottuneena miehen sanoista ja tarttui Emiliä kädestä. Emil puristi hänen kättään ja Rasmus tunsi rauhoittuvansa. Patrik tarkkaili heitä sivummalta ja virnisteli.
"Ja voitte suudella morsianta", Patrik kiusoitteli, mutta hänen kiusoittelullaan olikin odottamattomia seurauksia. Rasmus nimittäin virnisti takaisin ja sanoi: "Jos arvon pappi Patrik niin sanoo." Sen sanottuaan Rasmus kiersi kätensä Emilin selkää pitelemään ja toinen käsi edelleen Emilin kädessä kiinni hän kallisti vaaleaverikköä ja painoi huulensa toisen huulille.

Heidän niinkutsuttu yleisönsä kohahteli ja Lindholm sylkäisi hörppimänsä kahvit ulos suustaan haaroilleen, istuma-asentoon kun oli jo ehtinyt.
"Voi saatanan saatana, Rasmus!" Lindholm ärjäisi. Patrik kietoi kätensä megafoniksi suunsa ympärille ja huuteli: "Buu, buu! Veit kissanpennun, senkin kidnappaaja Koopa!" Rasmus irrottautui suudelmasta ja kohtasi Emilin kauhistuneen katseen ja hymyili rauhoittelevasti. Emil näytti rauhoittuvan Rasmuksen asenteen myötä ja Rasmus vilkaisi pikaisesti Patrikiin hymyillen.
"Mun Emil, eti oma." Rasmus lähti vetämään Emiliä pois keittiöstä ja kuuli Patrikin huutavan perään: "Mulla on jo oma, senkin!" Ja Rasmus vain nauroi.
   
                  "Hei, älä viitsi olla vihainen", Rasmus yritti tyynnytellä Emiliä, joka istui omalla sängyllään jalat ristissä ja selkä Rasmukseen päin.
"En olekaan", Emil vastasi hiljaa ja Rasmus kykeni lähes kuulemaan loukkaantumisen toisen äänestä. Hän pyöräytti silmiään. Etpä tietenkään juu, muuten vaan mökötät siinä ja halailet muumityynyäsi. Rasmuksen oli hymyiltävä muumityynylle.

Se oli niin Emilin luonteeseen ja koko olemukseen sopiva tyynyliina, ettei siinä voinut muuta kuin hymyillä. Rasmus hymähti ja asteli Emilin taakse halaten toista takaa. Emilin keho säpsähti pienesti ja jännittyi, mutta Rasmus tunsi Emilin sitten hiljalleen rentoutuvan.
"Anteeks, en tiedä mikä muhun meni", Rasmus pyyteli ja halasi Emiliä. Emil nosti kätensä Rasmuksen käsien päälle hellästi ja Rasmus näki hymyn roikkuvan pojan huulilla.

"Saanko anteeksi?" Rasmus kysyi ja Emil hymähti.
"Juu, saat", Emil hymisi ja Rasmus huokasi helpotuksesta.
"En kyllä ollut vihainen alunalkaenkaan, ihmeissäni vain", Emil naurahti pienesti ja sai Rasmuksen heti paremmalle tuulelle. Emilin nauru sai hänet aina hyvälle tuulelle ja hymyilemään.
"Ai? Enkö mä sitten sais paijata sua?" Rasmus hymyili kiusoittelevana.

"No, juu kai, mutta toi meni vähän yli", Emil vastasi punastellen hieman. Jestas, Emil punastui niin helposti.
"No vihaajat vihaavat, tunnistajat tunnistavat", Rasmus nauroi ja pörrötteli Emilin hiuksia.
"Vietät liikaa aikaa siellä ylilaudalla", Emil tokaisi vastaukseksi itsekin hieman naureskellen.
"Ai, no okei, vietän sit senkin ajan sun kanssa. Miltä kuulostaa?"

"Mä-", Emil sanoi hiljaa, mutta hätkähti sitten jo aivan punaisena. "Ei."
Rasmus ei älynnyt, mikä poikaan yhtäkkiä oli mennyt, mutta Emil riuhtaisi itsensä irti Rasmuksen halausotteesta ja suuntasi ripein askelin ovelle. Rasmus ehti kuitenkin ihmetuksestään huolimatta rynnätä pojan perään ja tarttua tämän ranteesta kiinni ja vetää Emilin takaisin luokseen.
"Emil, mikä sulle tuli?" Rasmus kyseli samalla yrittäen saada katsekontaktin Emiliin, siinä kuitenkin epäonnistuen. Emil yritti nähtävästi kaikin mahdollisin keinoin kätkeä silmänsä ja siinä samassa kasvonsakin. Rasmus turhaantui.

"Emil", hän lausui painokkaasti, mutta silläkään ei tuntunut olevan vaikutusta.
"Päästä irti, ole kiltti", Emil pyysi hennolla äänellä. Rasmuksen oli hyvin vaikea olla tottelematta ja päästämättä irti Emilin ranteesta, mutta hän päätti sinnitellä ja vastustaa Emilin tahtoa.
"En päästä. Kerro, mitä sä yhtäkkiä sekosit noin", Rasmus sanoi.
"Päästä vaan irti", Emil toisti yhä vain pyytävämmin.

"En päästä", Rasmus vastasi päättäväisenä.
"Rasmus!"
"Emil!" Emilin keho tärisi jälleen, eikä Rasmus ymmärtänyt syytä siihen. Rasmus nappasi kiinni Emilin leuasta ja pakotti Emilin kohtaamaan katseensa. Kun Rasmus sitten viimein näki Emilin silmät, hän näki kenties ensimmäistä kertaa ikinä puhdasta epätoivoa. Epätoivoa ja tunnetta, josta hän ei saanut selvää. Rasmus irrotti katseensa Emilin silmistä, hän pelkäsi.

Hän pelkäsi katsoa oman enkelinsä silmiin, hän tunsi liian suurta häpeää jostakin, jota ei edes tietänyt. Hän tunsi myötätuntoa, hämmennystä, kenties kaikkea sekaisin. Rasmus ei tietänyt, eikä hänelle jäänyt aikaa miettiäkään asiaa, kun Emil jo pääsi irti hänen otteestaan ja ryntäsi ulos omasta huoneestaan. Rasmus jäi vain yksin miettimään, että mitä helvettiä siinä oli äsken oikein tapahtunut.

*****

Idiootti, sitä mä olen. Oon vältellyt Rasmusta varmaan viikon, Emil oli vajota epätoivoon ja hän yritti saada Rasmusta mielestään hakkaamalla toistuvasti kynänkärkeä pöytään. Se ei auttanut ja yhä uudestaan hänen ajatuksensa riensivät matemaattisista pulmista Rasmukseen. Edes opettajan monotominen luento ei saanut Emilin ajatuksia pois Rasmuksesta.

Kosketa, kosketa minua.

Se ei toiminut. Ajatus hänestä ja Rasmuksesta suutelemassa ei kadonnut ja jälleen hänen silmänsä löysivät ikkunan ja ulkomaailman houkuttavuuden. Jossakin Rasmuskin oli. Kello raksutti hiljaa, mutta Emilille aika oli pysähtynyt.

Kosketa, kosketa, kosketa.

Emilin kynä oli häiriöntekijä ja naisopettaja valitti hänelle siitä. Pieni, koputtava ääni häiritsi muita kokeen tekijöitä ja Emilin oli lopetettava se. Emil huokasi raskaasti. Mikä mua vaivaa?
   
                  Emil ei tahtonut mennä takaisin huoneeseensa, vaikka hänen olisi pitänytkin. Hän halusi mennä jonkun toisen huoneeseen, Rasmuksen huoneeseen. Hän tahtoi koskettaa Rasmusta, tahtoi enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan. Miksi mä ajattelen näin? Emil kysyi itseltään ajatuksissaan ja hautasi sittemmin kasvonsa käsiinsä. Emil laahusti huoneensa valkoisen oven luokse ja avasi ovensa. Huoneestaan hän löysi jotakin, mitä ei olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Hänen huoneensa varjoissa seisoi nimittäin poika, tummiin pukeutunut ja hiuksistaankin tumma poika. Poika oli Rasmus.

*****

"Emil", Rasmus tervehti hiljaa. Tässä sitä nyt mennään, Rasmus ajatteli.
"Hei", Emil tervehti takaisin ja heilautti pienesti kättään.
"Oot vältellyt mua vähän aikaa. Aika helvetin kauan, oikeestaan", Rasmus sanoi, mutta ei kuulostanut vihaiselta. Hän hillitsi vihan äänessään, vaikkei hän oikeastaan edes ollut vihainen. Ei Emilille, hän oli vihainen vain itselleen, kun ei ymmärtänyt Emiliä kysymättä.

Kyllä hän yleensä ihmisiä luki kuin avointa kirjaa, mutta Emil oli Emil. Täysin eri asia.
"Enhän ole", Emil yritti panna vastaan, mutta Rasmusta ei niin helpolla huijattu.
"Olethan", Rasmus sanoi ja astui lähemmäs Emiliä, joka puolestaan otti askeleen taaksepäin. Rasmuksen rintaa vihlaisi. Eikö Emil edes kestänyt häntä lähellään? Johtuiko se siitä suukosta? Eikö Emil todellakaan olisi tahtonut sitä? Rasmus luuli ymmärtävänsä kaiken.

Ehkä Emil ei ollut alunalkaenkaan tahtonut olla niin intiimisti hänen kanssaan.
"En ole", Emil yritti vielä kerran ja Rasmus kuuli toisen äänen hiipumisen. Rasmus tuijotti Emiliä odottavana.
"Sä olet vältellyt mua, älä yritä kiistää asiaa. Me ei olla puhuttu viikkoon, koska sä juokset aina pois, joten nyt et juokse." Rasmus tunsi alkavansa kiihtyä ja se kuului varmasti myös hänen äänestään. Hitto, Rasmus kirosi.
"En juoksekaan."

"Joten mikä hätänä?" Rasmus meni suoraan asiaan.
"Ei mikään."
"Ja paskat! Sä välttelet mua, sä et suostu katsomaan muhun, sä käyttäydyt ihan helvetin oudosti! Emil, mikä hitto sua vaivaa nyt?" Rasmus oli tahtomattaankin korottanut ääntään. Voi perkele, ei tän näin pitänyt mennä.

"Tää", Emil sanoi hiljaisella äänellä.
"Tää on sun syytä", Emil kuiskasi itkuisesti ja heitti Rasmusta äkisti vaaleakantisella kirjalla, jonka Rasmus kuitenkin väisti sulavasti sivulle. Rasmus räpsäytti silmiään.
"Mun syytä?" Kysymys lipui Rasmuksen huulien välistä, eikä Rasmus voinut estää hämmentyneisyyttä äänessään.

"Oon sekoamassa, enkä mä mahda sille mitään. Musta on tullu ihan kauhea ihminen, sun takiasi. Ja mä vihaan tätä, mä vihaan itseäni, mä vihaan tätä!" Emilin ääni säröili tämän ravistaessa päätään ja Rasmus näki vilaukselta, kuinka jokin kimmelsi pojan poskella, kun tämä iski nyrkkinsä voimalla seinään.
"Hei, rauhotu nyt. Mikä sulla on?" Rasmus yritti lähestyä toista, mutta Emil peruutti kauemmas hänestä. Rasmus oli kuitenkin päättänyt, ettei päästäisi Emiliä karkuun. Ei sillä kertaa.

"Älä tule lähemmäs, tai se alkaa taas", Emilin sanoista kuului epätoivo ja tuska. Sanat iskivät Rasmuksen tajuntaan yhtäkkiä ja hänen rinnassaan tuntui vihlaisu. Miksi? Miksi? Rasmuksen järkytys muuttui melko pian vihaksi.
"Miks? Miks mä en saa tulla lähemmäs? Miks mä en saa koskea sua? Vihaaksä mua oikeesti niin paljon, ettet anna mun ees pidellä sua kädestä?" Rasmus ei voinut hallita raivoa äänessään.
"Ei se oo niin", Emil vinkaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

"Sä tiiät, et se on just niin! Sä vihaat mua! Sä vihaat mua ihan kauheesti!" Rasmus ymmärsi asianlaidan vasta, kun oli sanonut sen ääneen. Emil vihasi häntä. Tuo yksi lause, vain tuo yksi lause sai Rasmuksen lähes kyyneliin. Mutta ei, hän ei itkisi Emilin nähden. Keskustelusta ei tulisi mitään, jos molemmat vollottaisivat ja kiljuisivat. Tai, eihän siitä silläkään hetkellä oikein tullut mitään.
"En vihaa", Emil kuiskasi vastalauseen itkuisena ja niiskahti.

"Sä vihaat mua ja sä tiedät sen!" Tuo lause riitti rikkomaan heidän välissään olevan muurin ja sai Emilin syöksähtämään Rasmusta kohti. Rasmus oli aivan varma, että poika löisi häntä voimalla päin pärstää, kun Emil kohotti käsiään. Emil ei kuitenkaan lyönyt. Emil kietoi kylmät kätensä Rasmuksen kaulan ympäri ja vei päätään lähemmäs toisen omaa. Viimeinen asia jonka Rasmus tajusi, oli Emilin pehmeät huulet painautuneina hänen omiaan vasten.

Järkytys. Viha. Järkytys. Riemu. Rakkaus. Järkytys. Rasmuksen tunteet olivat aivan sekaisin, eikä hän älynnyt edes vastata suudelmaan. Hetken kestäneen suudelman päätteeksi Emil irrottautui varovasti Rasmuksesta ja painoi päätään alemmas.
"En mä vihaa sua", Emil sanoi hiljaa. Rasmus tuijotti Emiliä ällistyneenä.
"Mitä tää kaikki sitten on ollut?" Rasmus sai kysymyksen järkevänä suustaan ollenkaan sönköttämättä. Tai, no, ehkä hän sönkötti hieman, mutta vain hieman.

"Mä en tiedä", Emil kuiskasi ja puristi Rasmuksen paitaa miehustan kohdalta.
"Mä en oikeesti tiedä, mä-" Emil nielaisi ja jatkoi: "tunnen oloni niin oudoksi sun lähellä."
"Hyvällä tavalla oudoksi vai huonolla tavalla oudoksi?" Rasmus uteli selvennystä.
"Oudolla tavalla oudoksi", Emil vastasi kysymyksiä herättävästi.

"Katso mua", Rasmus käski ja Emil katsoi. Katsoessaan Emilin silmiin hän ymmärsi viimein asian todellisen laidan. Emilin silmistä näkyi vilpitön himo. Rasmus hätkähti taakse päin ja Emil katsoi häntä ihmettelevänä.
"Mikä nyt tuli?" Emil kyseli. Rasmus yritti säilyttää tasapainonsa ja hymyili vinosti. Siinä oli todellakin hieman sulateltavaa. Oliko Emil, siis hänen pieni, viaton Emilinsä kiimainen? Ei, kiimainen oli ehkä väärä sana, tai sitten ihan oikea. Jotenkin silti vain likainen Emilille, pienelle enkeli-Emilille.

"Emil, sä-" Rasmus yritti selittää, mutta joutui vaikenemaan. Ei, hän ei voisi sanoa sitä.
"Mä mitä?" Emil hymyili aidon viattomasti ja Rasmus kirosi jälleen irstaita ajatuksiaan. Ehkä se ei ollutkaan sitä, ehkä Rasmus vain kuvitteli. Kummin päin vain, Emilin raskas hengitys ei auttanut asiaa ollenkaan! Rasmuksen valtasi äkillinen halu testata teoriaansa. Rasmus kietoi kätensä Emilin ympärille ja vei tämän äkisti suudelman pyörteisiin.

Emil mumisi jotakin vasten Rasmuksen huulia, mutta luovutti sitten ja antoi Rasmuksen johdatella suudelmaa mielenkiintoisempaan suuntaan. Lävistetty kieli löysi tiensä Emilin suuhun yhä uudelleen ja vaaleaverikkö huokaisi osaksi suudelmaa. Emil voihkaisi, äänekkäästi ja mielivaltaisesti, vasten Rasmuksen suuta. Suudelma muuttui intohimoisemmaksi ja Rasmus kallisti Emilin päätä taaksepäin. Rasmuksen ruumis oli reuna - Emil kykeni tuntemaan sen värisevät kipinät, jotka ampuivat sähköä häneen, saaden hänet nykimään ja tärisemään, hänen kietoessaan käsivartensa Rasmuksen niskan ympärille.

"Niin kärsimätön, enkelini", Rasmus kehräsi, painamalla huuliaan pehmeästi vasten toisen omia. Emil mumahti jälleen, muttei jaksanut kauaakaan vastustella Rasmusta. Rasmus yritti setviä ajatuksiaan, kun hän tunsi jonkin kovan reiteään vasten. Rasmus tiesi kyllä vallan hyvin, mikä se oli. Rasmus kaatoi Emilin hellästi sängylle ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Emilin silmät olivat sumentuneet ja luomet ummistuneet puoliksi kiinni ja hiukset juuri sopivan sekaisin.

Emil ei näyttänyt enää syötävän suloiselta, vaan auttamattoman seksikkäältä Rasmuksen mielestä. Siinä tilanteessa tarvittiin todella paljon itsehillintää. Ainakin Rasmus tarvitsi, ettei olisi suorastaan repinyt vaatteita Emilin päältä ja ottanut häntä siinä ja heti.
"Emil", Rasmus hengähti ja häpesi omaa itsehillinnän puutettaan. Hän halusi Emilin.
"Rasmus", Emil sanoi hänen nimensä. Emilin ääni oli hieman rahiseva, eikä Rasmus ollut ollenkaan tottunut siihen.

Tosin se sai tilanteen vaikuttamaan vielä houkuttelevammalta.
"Saanko mä?" Rasmus kysyi ja uskoi, että he molemmat tiesivät, mitä hän tahtoi tehdä. Rasmus oli aivan varma, että Emil pelästyisi ja työntäisi hänet pois. Se olisi ollut varmaankin luonnollisin reaktio siihen, mutta Emil ei tehnyt niin. Emil vain nyökkäsi ja kietoi käsivartensa jälleen Rasmuksen ympärille nostaen kehoaan samalla.
"Saat", Emil kuiskasi Rasmuksen korvaan.

*****

"Sat-tuu", Emil vaikersi hieman unisena. Rasmus näytti pahoittelevalta ja muistutti Emilin mielestä koiranpentua tullessaan kyhnäämään häntä vasten peittoa enemmän vetäen päälleen.
"Anteeksi, anteeksi", Rasmus pyyteli ja nuuhki samalla Emilin hiuksia. Emil vaivaantui pienesti, mutta se oli enimmäkseen vain nolostusta Rasmuksen läheisyydestä. Vaikka kyllähän hänen olisi edellisillan jälkeen jo pitänyt tottua siihen. Puhumattakaan yöstä. Rasmuksen paljaat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja hän tunsi Rasmuksen upottavan päänsä hänen hiuksiinsa.

"Mutta eihän se nyt niin paha ollut", Rasmus lausui mietteliäänä. Emil käänsi päätään ja hymyili kummallista, epäuskoista hymyä ja vilkuili parhaansa mukaan Rasmukseen.
"Ole hiljaa", Emil naurahti ja vetäisi peittoa myös itselleen.
"No mutta eihän se ollut."
"Ei niin." Emil hymyili ja Rasmus hymyili takaisin.

"Hyvää oli", Rasmus jätti huomautuksen, kun hän hiipi lähemmäs aamuauringon valaistessa huonetta.
"Hei, et kai oo vihanen?" Rasmus kysyi hieman huolta äänessään. Emil hymähti hempeänä.
"En ole, koska sä oot sä", hän sanoi ja hymyili. Rasmuksen silmät pyöristyivät hetkesti ja sitten hän laski kätensä Emilin silmille. Emil oli ihmeissään äkillisessä pimeydessä.
"Sä se tosiaan oot vaan", Rasmus lausui hiljaa ja jatkoi: "liian sulonen."

[Ärrikkä]

Nonnih jos vaikka kommenttihörhösi saisi jonkinlaisen kommentin väsättyä.
Mutta siis tää luku oli niin aaaaeeeaaa .. ihana
Ja wää .. Emil .. mitä sä oot tehny sille?
Mut juuh Rasmus ja Emil aww ..
Ja Lindholm MITÄ OLET TEHNYT HÄNELLE?!
Mut joo .. kaikin puolin ihana ja sulonen :33

"Vili, Rasa, lopettakaas kinastelu, jooko?" Juri riensi heidän luokseen ja painoi viileän kätensä miehen kädelle. Kuin Jumalan käskystä mies irrotti otteensa ja kaappasi Jurin syleilyynsä hymyillen hymyä, jota hän hymyili vain ja ainoastaan Jurille.
"Juri, pikkunen!" Vili Lindholm kohotti Juria lihaksikkailla kärsivarsillaan kuin pikkulasta. Miehen ilme oli naureskeleva ja riemuisa ja hän oikeasti hymyili lämpimästi. Siis Lindholm, hymyili! Lämpimästi! Rasmus oli sanoinkuvaamattoman hämmentynyt.

Siis tuoko on se samainen liikunnanope josta olen aikaisemmissa luvuissa lukenu? Ei kyl uskois .. ku se on jotenki niin .. en mie tiiä .. tommoi ..

"Toi nelisilmäinen paskiainen ei oo ahdistellut sua tai mitään?" Lindholm kysyi pienimuotoista huolta äänessään ja viittasi solvauksellaan Patrikiin.
"Hei, toi on jo törkeetä! Mulla on sentään tyttöystävä!" Patrik huudahti närkästyneenä.
"No sinä ootkin ollut aina vähän jakorasian puolelle, poika", Lindholm tokaisi ja keskittyi taas Juriin.
"Mä en petä naistani!" Patrik suorastaan kirkaisi.

Ehehehehee Lindholm on sit aina yhtä suora sanainen

"Menes nyt siitä paskalle, kun olet muutenkin valitellut paskahätääs siinä", Lindholm sanoi ja huitaisi kädellään kylpyhuonetta päin.

"Ei mulla oo paskahätää!" Patrik karjui takaisin. Rasmus oli oikeastaan jo tottunut Patrikin ja Lindholmin välisiin kiistoihin, mutta Patrikin maltin menettäminen oli aina yhtä viihdyttävää katseltavaa.
"Ai, no mene silti. Kyllä me tiedetään, mitä meidän pikku Viagra tekee siellä yksinään."
"Nyt perkele ton lempinimen kanssa, ukko!" Patrik oli aivan punaisena raivosta, mutta Samin päänpudistus esti miehenalkua räjähtämästä aivan totaalisesti.

En toki revenny pahasti täs kohas

Patrik intoili vauvanruuasta. Huoneeseen syntyi syvä hiljaisuus, kun kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa tai kommentoitavaa. Patrikin typeryys vain ylitti kaikki maalliset rajat sillä hetkellä.
"Idiootti", Rasmus yskäisi.

"Vauvanruokahomo", Sami puolestaan kätki yskänpuuskan alle.
"Ei näin", Lindholm mutisi pudistellen päätään.
"Syöks Reeta vauvanruokaa?" Juri kohotti kulmiaan.
"En ihmettelis", Rasmus osoitti vastauksensa Jurille ja Juri nyökkäsi.

Aaaw Juri on ihana täs :33

"Vai että Empsi, näinkö on? No, Empsi, onko kivaa olla Rasmuksen panopupu?"

Ei hemmetti ku repesin täs kohas

"Ja voitte suudella morsianta", Patrik kiusoitteli, mutta hänen kiusoittelullaan olikin odottamattomia seurauksia. Rasmus nimittäin virnisti takaisin ja sanoi: "Jos arvon pappi Patrik niin sanoo." Sen sanottuaan Rasmus kiersi kätensä Emilin selkää pitelemään ja toinen käsi edelleen Emilin kädessä kiinni hän kallisti vaaleaverikköä ja painoi huulensa toisen huulille.

Awwaawaw sulosta :33

Heidän niinkutsuttu yleisönsä kohahteli ja Lindholm sylkäisi hörppimänsä kahvit ulos suustaan haaroilleen, istuma-asentoon kun oli jo ehtinyt.
"Voi saatanan saatana, Rasmus!" Lindholm ärjäisi. Patrik kietoi kätensä megafoniksi suunsa ympärille ja huuteli: "Buu, buu! Veit kissanpennun, senkin kidnappaaja Koopa!" Rasmus irrottautui suudelmasta ja kohtasi Emilin kauhistuneen katseen ja hymyili rauhoittelevasti. Emil näytti rauhoittuvan Rasmuksen asenteen myötä ja Rasmus vilkaisi pikaisesti Patrikiin hymyillen.
"Mun Emil, eti oma." Rasmus lähti vetämään Emiliä pois keittiöstä ja kuuli Patrikin huutavan perään: "Mulla on jo oma, senkin!" Ja Rasmus vain nauroi.

Ja tää ehehhee ettäh tollasta ..

"Sä vihaat mua ja sä tiedät sen!" Tuo lause riitti rikkomaan heidän välissään olevan muurin ja sai Emilin syöksähtämään Rasmusta kohti. Rasmus oli aivan varma, että poika löisi häntä voimalla päin pärstää, kun Emil kohotti käsiään. Emil ei kuitenkaan lyönyt. Emil kietoi kylmät kätensä Rasmuksen kaulan ympäri ja vei päätään lähemmäs toisen omaa. Viimeinen asia jonka Rasmus tajusi, oli Emilin pehmeät huulet painautuneina hänen omiaan vasten.

Emil on niin aaaa .. sulone

Emil mumisi jotakin vasten Rasmuksen huulia, mutta luovutti sitten ja antoi Rasmuksen johdatella suudelmaa mielenkiintoisempaan suuntaan. Lävistetty kieli löysi tiensä Emilin suuhun yhä uudelleen ja vaaleaverikkö huokaisi osaksi suudelmaa. Emil voihkaisi, äänekkäästi ja mielivaltaisesti, vasten Rasmuksen suuta. Suudelma muuttui intohimoisemmaksi ja Rasmus kallisti Emilin päätä taaksepäin. Rasmuksen ruumis oli reuna - Emil kykeni tuntemaan sen värisevät kipinät, jotka ampuivat sähköä häneen, saaden hänet nykimään ja tärisemään, hänen kietoessaan käsivartensa Rasmuksen niskan ympärille.

Aaaeeaa .. tää kohtaus .. aaa .. en saa täst mitää järkevää sanaa .. mut siis .. aw

Oikeesti tää oli aivan ihana.
Ja toi loppu .. aloin melkee itkee ku olit laittanu Rasmuksen ja Emilin riitelee
Mut siis juuh .. tos lopus tuli aivan kauhee awwawaaw kohtaus
Sä se sit vaa ossoot kirjottaa
Mut hui ääk apuva .. sähä oot kohta jo kirjottanu tän .. mitä mä sit luen ku saat tän kirjotettuu??
Mut niih .. nyt ootan tositoooosi paljon nuita vikoja lukuja
Eli kommenttihörhösi häippäsee ny

[ellulovesyou]

;__; Nikke mä uskalsin vasta nyt kommentoida tähän, koska en uskaltanu käydä täällä aikasemmin. Mut nyt mun oli pakko, koska aloin miettimään niitä meidän muistoja ja kaikkee. Mä kaipaan niitä hienoja hetkiä, mä kaipaan mun elämää takas. No mutta who cares, tää tarina on kehittyny mulle tärkeemmäks ja tärkeemmäks. Tää on tärkee tarina mulle ja odotan seuraavia osia. o.o

[NicuQ]

Ärrikkä: Oi oi oi, et tiedäkään, kuinka ihanalta tuntuu saada kommentti joka luvun jälkeen. Tai ihan kommenttia ylipäätänsä. Kannustaa aina vain jatkamaan ja nythän tässä ollaankin ihan loppusuoralla. Tuntuu vain hyvältä, että joku seuraa ja tykkää tästä. Ja Lindholm .. eh. Pitihän Lindholminkin hahmoon hieman syvyyttä saada. Ettei ihan mikään kivisydän ole. Ja sitten kun olen kirjoittanut tämän .. pitäisi kai kysyä, mitä MINÄ teen ilman näitä poikia! Kuihdutaan yhdessä! No, lue toki muidenkin tekstejä. Täällä on niin monta lahjakasta kirjoittajaa ja teinislashia löytyy joka nurkan takaa. Mutta kiitos taas kerran, palaute on aina tervetullutta!
ellulovesyou: Oi, mukava kuulla, että tämä on tärkeä tarina sinulle. Hienoa, että odottelet jatkoa tälle, koska tässähän sitä nyt tulee.

A/N: Ja minunko piti mennä aikaisin nukkumaan .. ihania nämä äkilliset inspat, jotka iskevät aina sänkyyn päästyä, että: "Heh heh hee, etpäs menekään nukkumaan, kun kirjoitat tämän nyt!" No mutta eihän kello ole kuin vasta .. yksi yöllä. This is great. No, minkäs sille mahtaa. Oli hauskaa kirjoittaessa ja vaikka välillä tulikin oikosulkuja, niin aina ovat vampyyriystäväni, jotka potkivat minua eteenpäin. Eli näin sitten .. Loppusuoralla mennään ja vähän pelottaa. Viimeisen luvun kirjoittaminen lähestyy. Mutta kai sitä on annettava poikasten lentää pesästä .. joskus .. yhyy. Ja nyt lopetan tokkuraisen selostukseni lyhyeen (?) ja siirryn lukuun 13 (rummut, kiitos).


Luku 13: But where is Emil?

Emil lyyhistyi voimattomana kadulle ja veti syvään henkeä. Oli kuin kaikki voima oli yhtäkkiä karannut hänen kehostaan ja jalat tuntuivat olevan hyytelöä hänen allaan. Lukioelämä on aika rankkaa ja sitten kun vielä kuume yllättää, Emil ajatteli ja sulki silmänsä yrittäen kerätä voimia nousemiseen. Ei, se on aika hiton rankkaa. Miten mä aion pärjätä tulevaisuudessa, kun kuukausikin on liikaa? Kesälomakin vaan hujahti ohi. Emil huokasi raskaasti ja nosti katseensa pilviin.

Kasa läksyjä, ei olisi pitänyt ottaa sitä matikkaa niin paljon. Emil pakotti jalkansa liikkeelle ja hänen raskaalta tuntuva kehonsa nousi tahdonvoimalla ylös. Emil otti päättäväisenä askeleen eteenpäin. Eikä yhtäkään samaa kurssia Rasmuksen kanssa. Emil ei voinut olla tuntematta pientä surua siitä, ettei nähnyt Rasmusta lähes ollenkaan lukiossa. Joskus sattumanvaraisesti käytävillä, kyllä, mutta siihen se taisi sitten jäädäkin.

Ja läksytkin painoivat päälle, joten heillä ei ollut kotonakaan aikaa jutella tai viettää aikaa yhdessä. Lukio tuntui tuhoavan kaikki hänen sosiaaliset suhteensa. Emilin oli pohdittava, kuinka ihmeessä Patrik ja Juri selvisivät lukioelämästä. Tai siis, ei millään pahalla heille, mutta kumpikaan ei vaikuttanut olevan se penaalin terävin kynä. Emil piti kyllä molemmista, mutta joskus poikien touhut kävivät niin omituisiksi, ettei edes hän pysynyt perässä. Rasmuksella puolestaan ei näyttänyt olevan mitään vaikeuksia taistella Patrikin kanssa lapsille tarkoitetuilla valomiekoilla, mutta Emil ei osannut edes sytyttää sellaista.

Siis ei sytyttää palamaan, ei tietenkään, vaan ihan napista painamalla valot miekan sisälle. Emil ei vain löytänyt sitä nappia mistään. Emil asteli ajatuksissaan painava reppu selässään kotia kohti, vilkuillen samalla ympärilleen. Kesä oli lopuillaan, mutta kai sitä vielä parin viikon aikana pystyi käväisemään uimassa. Ehkä hän menisi rentoutumaan uimarannalle seuraavana päivänä. Tai sitten ei, jos kuume nousisi, mitä hän todella pelkäsi sillä hetkellä.

"Hei, eiks toi oo se Rasan nainen?" Emil kuuli pelottavan tutun äänen tien toisella puolella ja käänsi päätään automaattisesti ääntä kohti. Hän oli tunnistanut äänen heti ja tunsi pienen pelkotilan valtaavan mielensä. Puhuja oli se sama poika, Mikael, johon Emil ja Rasmus olivat törmänneet elokuvailtanaan. Ja Mikaelin takana oli luonnollisesti kaikki muutkin jengin jäsenet virnistelemässä ja tuijottamassa häntä. Emilin silmissä oli häivähdys pelkoa hänen kohdistaessaan katseensa jengiläisiin.

Emil nielaisi tyhjää. Mikael harppoi tiensä hymyillen Emilin luokse muut nuoret perässään ja sillä hetkellä Emil olisi todella tahtonut juosta pakoon. Jokin toisissa nuorissa kuitenkin esti hänen aikeensa. Tai sitten se johtui vain siitä, että hän oli erittäin väsynyt, eivätkä hänen jalkansa tuntuneet pitävän niin yhtään ajatuksesta, että hänen olisi yhtäkkiä juostava kuin viimeistä päivää. Mikael mittaili Emiliä päästä varpaisiin kiinnostuneen oloisena.

"Ooks sä likka joku transu vai?" Mikael naurahti ja muut nauroivat perässä. Emil alensi päätään tietämättä mitä sanoa. Toiset luulivat häntä nähtävästi naispuoliseksi, mutta jos hän olisi avannut suunsa ja paljastanut olevansa mies, mitä siitä olisi seurannut? Lisää naurua, kenties? Todennäköisesti, mutta oli hänelläkin miehen ylpeytensä. Ei hän näyttänyt ollenkaan tytöltä, ainakaan omasta mielestään. Ja äänenmurroskin hänellä oli jo tullut, joten vaikka hän sitten järkyttäisikin jengiläisiä, hän aikoi kertoa todellisen sukupuolensa. Emil nosti päänsä ja kohdisti hieman epävarman katseensa Mikaelin silmiin.

"Anteeksi, mutta oon poika", paljastus kuului hänen suustaan vaimeana ja tuskin kuultavana. Mikael räpsäytti silmiään kuitenkaan irrottamatta katsettaan Emilistä.
"Häh?" Mikael ei selvästikään ollut kuullut.
"Kuka ois uskonu, et Rasa tykkää ujoista tytöistä? Ei vittu", eräs poika, Emilin muistin mukaan Aaro, naureskeli Mikaelin takana. Emil tunsi tunteidensa kuohahtavan sisällään.

"Mä en oo tyttö", Emil toisti lujempaa ja sai kaikki näyttämään hämmästyneiltä.
"Ai et muka ole?" Mikael kysyi huvittuneena Emilin kehoa yhä vilkuillen. Emil ei edes ehtinyt tajuta, kun Mikael jo nosti hänen paitaansa liiankin ylös ja tuijotti hänen laihanpuoleista yläruumistaan. Emil tunsi kasvojansa kuumottavan ja hän arvasi punastuvansa jälleen rajusti.
"Päästä irti!" Emil lähestulkoon kiljahti ja yritti riuhtaista itseään irti Mikaelin otteesta. Mikaelin ote hänen paidastaan kuitenkin piti ja hän myhäili jotakin itsekseen.

"No olisitki ollu aika littana tytöksi, mut ei tässäkään oo valittamista", Mikael sanoi, eikä edelleenkään antanut sen irstaan virnistyksensä kadota huuliltaan. Emil sai pian tietää, mitä se virnistys merkitsi.
"Eiköhä vähän leikitä tän kanssa", Mikael lausui ehdotuksen äänellä, joka sai Emilin tuntemaan olonsa erittäin uhatuksi. Vaikka hänen aivonsa eivät käsitelleetkään asiaa niinkään nopeasti, niin heti asemansa tajutessaan Emil kauhistui. Leikitä? Millä tavalla? Hei? Ei kai nyt niin? Mä oon poika! Jätkä! Menkää pois, mä haluun kotiin, Emil panikoi.

"Hei, lopeta, se on Rasan", Emil kuuli pojalle kuuluvan äänen puolustavan itseään. Emil kohotti heti katseensa puolustajaansa ja kohtasi tutut kasvot. Rasmuksen ystävä, luultavasti Joonas, seisoi hänen ja Mikaelin välissä.
"No kai se nyt vähän antaa lainata", Mikael maanitteli ja yritti siirtää Joonasta syrjään kuitenkaan onnistumatta siinä.
"Ei, ei muuten anna, peräänny, paskiainen", Joonas käski uhmakkaasti ja Emil vain tyytyi pysymään hiljaa. Mikael näytti nimittäin melko vihaiselta sillä hetkellä, mutta myös jollakin uhkaavalla tavalla huvittuneelta.

"Mitä helvettiä, Joonas?" Mikael tuijotti Joonasta ja Joonas tuijotti takaisin.
"Sun on paras siirtyä siitä aika helvetin nopeesti, jos et halua turpaas", Mikael uhkaili ja astui aivan lähelle Joonasta, mutta Joonas ei edes hätkähtänyt.
"Ja sun on paras tukkia toi turpas, ennen kuin mä oikeesti suutun. Rasa on mun frendi ja mulle tärkee. Emil on Rasalle tärkee, joten se on mullekin tärkeä", Joonas sanoi, eikä Emil kuullut pojan äänestä yhtään empimisen merkkiä. Hän tunsi olonsa hieman levollisemmaksi, kun Joonas puolusti häntä niin päättäväisenä.

"No iik, Joonas ragee", eräs tytöistä sanoi ja hänen äänestään kuului huonosti näytelty kauhu. Puhujana toiminut tyttö hymyili vieressään olevalle tytölle ja Emilin oli pinnistettävä muistiaan, että olisi muistanut tyttöjen nimet. Pipsa ja Nella, tai jotakin sinne päin ainakin. Emil vilkuili tyttöjä Joonaksen takaa ja toiset nähtävästi huomasivat sen. Ainakin brunette hypähti ilmaan ja osoitti häntä.
"No mut toihan on ihan kauhee söpis!" tyttö kiljahti nähtävästi riemuissaan ja yritti päästä Emilin lähelle.
"Panisin", vaaleampi tyttö yskähti. Emil ei voinut estää itseään ottamasta askelta taakse päin.

"Hei hei hei, et karkaa mihinkään!" ruskeahiuksinen tyttö huudahti ja syöksyi Emilin luokse. Emil hätkähti pienesti, mutta yritti parhaansa mukaan vastata tytön katseeseen.
"Aw, oot viel söpömpi läheltä", tyttö kikatteli ja olisi kai halannut häntä, ellei Joonas olisi estänyt hänen aikeitaan.
"Hei hei hei, peräänny", Joonas levitti kätensä Emilin suojaksi. Tyttö mutristi huuliaan.
"Joonas, senkin ilonpilaaja. Haluisin vaan tutustua vähän paremmin." Brunette virnisti ja käänsi päätään vaaleamman tytön puoleen, joka virnisti takaisin.

"Eh, tuota", Emil aloitti ja jokainen silmäpari seurasi kiinnostuneena hänen toimiaan. Emil tunsi olonsa hyvin epämukavaksi, mutta jatkoi silti: "mun pitäisi kyllä mennä."
Nuoret puhkesivat äänekkääseen nauruun.
"Ai mennä? Mihin? Kotiin? No et kyllä mene", Mikael naureskeli. Emilin kulmat kurtistuivat pakostakin hänen katsoessaan Mikaelia.
"Sä tuut meidän kanssa nyt", lyhyeksi jäänyt poika, jonka nimen Emil muisteli olevan Luka, sanoi ja nyökkäsi Mikaelille.
"Mitä? Hei?" Emil kohotti kulmiaan, kun sekä Mikael että Luka tarttuivat hänen käsipuolistaan kiinni ja lähtivät raahaamaan häntä muut nuoret perässään.

"Heeei?"
"Hys nyt, ei yks kerta satu." Mikael virnisti. Satu? Hei? Mikä ei satu? Mitä? Mitä tässä nyt tapahtuu? Hei? Ei!
"Joonas?" Emil kohdisti anovan katseensa Joonakseen, joka puolestaan vain huokasi raskaasti ja nyökkäsi alistuvana.
"Ja nyt mentiin!"

*****

Nam nam, hernekeittoa, oi kun on ihanaa. Olisivat nyt edes antaneet karjalanpiirakoita, kuten ala-asteella aina tarjoiltiin hernekeiton kanssa, Rasmus harmitteli vihreää mössöä lautasellaan ja vastapäätä istuvan Reetankin lautasella. Joonas ei ollut koulussa ties minkä tekosyyn varjolla ja Emil oli joutunut lähtemään äkisti iskeneen kuumeen takia. Pärjääköhän Emil? Olisi kai pitänyt mennä sen mukaan. Rasmus oli todella huolissaan. Ehkä ois oikeesti pitänyt mennä sen mukaan. Ei kolme tai neljä tuntia oo niin paha, jos on yhen kerran poissa vaan. Oisi pitänyt anoa jotain lupaa lähteä tai sitten vaan häipyä omin luvin. Ei, kai Emil pärjää, ei se oo mikään vauva.

Rasmus havahtui ajatuksistaan. Tuttu tunne valtasi hänet. Joku tuijotti häntä, tai pikemminkin jotkut. Rasmus oli aikeissa kääntää päätään sen verran, että olisi nähnyt ketkä häntä katselivat, mutta Reeta viittoi häntä pysymään paikoillaan.
"Älä katso, mut sun faniporukkasi on taas viereisessä pöydässä", Reeta sanoi madaltaen ääntään ja pyöritteli lusikkaansa hernekeitossaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut aikomustakaan syödä sitä. Rasmus tuhahti välinpitämättömänä. Siitä päivästä lähtien, kun hän oli aloittanut lukion, lemmenkipeät emopojista pitävät naiset olivat roikkuneet hänen kimpussaan.

Se oli luonnollisesti hyvin ärsyttävää, varsinkin kun hän oli jo luovuttanut sydämensä ja kehonsa kokonaan Emilille. Reeta oli kuitenkin antanut jo joukolle nimeksi Team Rasmus. Typerä nimi, sai Rasmuksen kuulostamaan joltakin julkkikselta. Tai sitähän hän oikeastaan oli, mutta ei olisi halunnut olla. Hän oli vain normaali lukiolaispoika, joka halusi käydä lukion kunnialla loppuun. Tai ainakin jonkin tason kunnialla.
"Reeta, kuinka monta kertaa se pitää sanoa, et se ei ole mikään faniporukka?" hän kysyi ja katseli Reetan hernekeitossa pyörivää lusikkaa.

"Siltä se kuitenkin näyttää, tiedätkö? Ja taas!" Reeta huudahti kimmastuneena ja nousi tuolilleen seisomaan. Hän osoitti Rasmuksen taakse ja huusi: "Lopettakaa nyt, helvetti soikoon! Se on varattu!" Sen sanottuaan -ja kiinnitettyään kaikkien ruokalassa olevien oppilaiden huomion heihin- hän laskeutui takaisin istumaan ja leikkimään hernekeitollaan. Rasmus antoi  pienen hymynkareen viipyillä kasvoillaan hetken, ennen kuin kiitti Reetaa jälleen kerran.

"Oo varovaisempi. Jonain päivänä noi hullut vielä tulee ja sitoo sut johonkin puuhun ja raiskaa sut", Reeta varoitteli, mutta tytön kasvoille viipyilevä virnistys ei tehnyt varoituksesta ollenkaan uskottavaa.
"Varo sä vaan, ettei se sun Oskaris tule ja raiskaa sua", Rasmus kiusoitteli Reetaa, joka punastui pienoisesti.
"Ei tule, ei meidän suhde ole sellanen", Reeta takelteli sanoissaan ja Rasmus vain hymisi.
"Eipä tietenkään."
"No ei ole!" Reeta kiljahti.

"Niinhän mä sanoin." Rasmus pysyi ilmeettömänä.
"Huijari", Reeta mutisi käsiinsä.
"Niin mitä sanoit?"
"En mitään."
"Sitähän mäkin."
   
                 "Ja Patrik korjaa potin! Ou jea, peipi!" Patrik kohotti käsiään ilmaan ja huusi täydellä teholla. Rasmus kohotti kulmiaan ja kohdisti kummastuneen katseensa hänen kotinsa pihalla kuluneen näköisen puupöydän ääressä pokeria pelaaviin kämppiksiinsä. Mitäköhän pirskattia taas?
"Mitä helvettiä? Taasko mä hävisin tolle idiootille?" Sami pudisteli päätään ja katseli kortteja ihmettelevänä.
"Samikka, elä viitti sanoo Patea idiootiks", Juri sanoi, mutta näytti itsekin hieman katkeralta häviöstään.

"No jos se on idiootti?"
"Pah, teillä on vaan paska tuuria ja puratte sitä muhun!" Patrik naurahti.
"Tais vähän kusi nousta hattuun?" Sami kysyi ja Juri nyökkäsi. Patrik vain jatkoi naureskeluaan.
"Mitä hittoa te pelaatte pokeria ulkona?" Toiset huomasivat vihdoin ja viimein talon portille tulleen Rasmuksen.

"Rasa, tervetulloo kotii!" Juri hihkaisi hymyillen. Rasmus nyökkäsi hänelle ja vaati sitten selitystä Samilta.
"Älä mua katso, tää oli Patrikin idea", Sami tuhahti ja Rasmus siirsi katseensa Patrikiin.
"No ulkona on näin ihana ilmakin!" Patrik väänsi selitystä.
"Kohta alkaa sataa, täällä tihuttaa jo", Rasmus sanoi ja kurtisti kulmiaan epäuskoisena.

"No me ollaan pelattu täällä jo joku tunti, ei sillon ollu noita pilviä", Patrik mutisi.
"Oli ne tulossa", Sami huomautti ja Patrik hyssytteli häntä.
"Oonks mä ainoa tässä talossa, joka käy koulua? Tai töissä?" Rasmus vilkaisi Samiin syyllistävänä.
"Vapaapäivä", Sami vastasi katseeseen yksisanaisesti ja Rasmus jätti asian sikseen.
"Ja Juri on kuumeessa, niin mä jäin hoitamaan sitä", Patrik selitteli.

"Ja kuumeessa pelataan pokeria, niinkö?" Eli Jurilta Emilin kuume oli tarttunut.
"No sängyssäkö sitten pitäis istua?"
"Nimenomaan!"
"Älä höpsöjä puhu, tyhmä poika. Menes nyt sisälle", Patrik sanoi ärsyttävällä äänensävyllä. Tai ainakin Rasmuksen mielestä äänensävy oli erityisen ärsyttävä. Saattoi myös johtua siitä, että hän oli niin huolissaan ja siksi ärtyisällä päällä.

"No mä meen nyt Emilin luo, ihan tiedoksi, että jatkakaa vaan peliänne ihan rauhassa", Rasmus tiedotti ja huokaisi.
"Mitä? Ei Empsi oo vielä tullu koulusta", Juri sanoi selvästi ihmeissään. Mitä?
"Siis mitä sä sanoit? Miten niin ei oo tullut?" Rasmus kyseli.
"Mie luulin, että sie kävelisit sen kanssa tai jotain. Ei Empsiä oo vielä näkyny tääl", Juri kertoi.
"Ei kun Emil lähti mua aiemmin tänään kuumeen takia", Rasmus lausui ajatuksensa ääneen ja tunsi sydämensä lyövän tiheää tahtia. Missä Emil oli?

"No, ei se ainakaan oo vielä kotiin tullut siinä tapauksessa", Sami sanoi.
"Ai, no, kiitos tiedosta. Mä lähen etsimään sitä", Rasmus sanoi ja heitti varoittamatta koulureppunsa Patrikin syliin. Tai ainakin tähtäsi hänen syliinsä, mutta koulukirjoista täynnä oleva reppu lensi Patrikin päätä päin.
"Ai saamari!" Patrik karjaisi, vaikka tuskin reppu niin paljoa oli sattunut.
"Rasmus, mä voin tulla mukaan etsimään", Sami ehdotti ja Rasmus nyökkäsi. He löytäisivät Emilin helpommin kahdestaan.

"Mie voin tulla myös", Juri oli tuppautumassa mukaan, mutta Sami ei näyttänyt olevan ollenkaan yhtä myöntyväinen ehdotukseen.
"Ei kuule, sulla on kuumetta, sä jäät kotiin. Ja meette sisälle nyt molemmat, kun alkaa sataa", Sami sanoi käskevänä ja sekä Juri että Patrik alentuivat tämän tahtoon.
"Etteks työ tarvi sateenvarjoa?" Juri kysyi.
"Ei pakolla, mennään jo", Rasmus sanoi levottomana.

"Niin, parempi mennä nyt heti, jos sille pojalle on sattunut jotain." Rasmuksen valtasi pelko. Entä jos Emilille oli todella sattunut jotakin? Entä jos Emilin kuume oli ollut niin ylivoimainen ja poika oli pyörtynyt jonnekin? Entä jos Emil makasi siellä vieläkin? Rasmus havahtui Samin käteen olkapäällään.
"Hei, ei hätää, me löydetään se kyllä", Sami lausui rauhoittelevasti ja Rasmus nyökkäsi.
"Eli mennään."

*****

"Et oo tosissas! Ei se voinut sanoa noin!" Nella huusi ja haukkasi hampurilaisestaan.
"Totta se on! Se oikeesti sano mua hunajapupuseksi!" Pipsa kikatteli takaisin.
"Oikeesti, kuka vittu käyttää noin vanhanaikasta nimitystä?" Aaro naureskeli.
"No se jätkä!" Nella huudahti takaisin ja kaikki nauroivat. Emil kurtisteli kulmiaan, mutta tunsi olonsa jo hieman rentoutuneemmaksi.

Hän oli älynnyt, että Mikael, Aaro, Luka, Pipsa ja Nella olivat oikeastaan ihan hyviä tyyppejä. Joonaksesta hän oli tiennyt jo aiemmin, mutta nyt hänellä oli mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Emil ei tiennyt, miten olisi ollut, joten hän tyytyi olemaan hiljaa ja siemailemaan pirtelöään mahdollisimman hiljaa. He olivat käyneet McDonaldsin kautta hakemassa syötävää ja Emil oli pakotettu tilaamaan mieleisensä pirtelö. Sen tehtyään porukka oli kuskannut Emilin niinkutsuttuun tukikohtaansa autiolta vaikuttavaan röttelöön. Emil tunsi olonsa epävarmaksi täysin vieraassa talossa.

"Hei, Emil, miksi niin angst? Puhuisit nyt säkin jotain", Luka kannusti häntä puhumaan.
"En vaan tiedä, mitä sanoa." Emil alensi päätään hieman nolostuneena muiden jakamattomasta huomiosta, joka sillä hetkellä keskittyi kokonaan häneen.
"Voi, se ujostelee." Mikael virnisti ja hänen uskollinen hännystelijänsä Aaro virnisti perässä. Emil oli huomannut, että Aaro matki Mikaelia lähes kaikessa. Eipä sillä, että Mikael olisi pistänyt pahakseen. Poika näytti pikemminkin nauttivan palvottavana olettuna.

"Hei, Emil, oot aina vaan enemmän mun tyyppiä. Et sä tarvii mitään Rasaa, miks sä et alkais seurustelemaan mun kanssa?" Nella yritti änkeä Emilin viereen, mutta Joonas oli jo varannut sen paikan. Nella, siis se tummahiuksinen tyttö mutisi jotakin epämääräistä ja luovutti sitten, kun Joonas pudisti päätään.
"Mut mä oisin paljon parempi, ku Rasa. Rasa on kusipää", Nella solvasi Rasmusta.

"Ei", Emil nielaisi huomatessaan, että kaikki katsoivat jälleen häneen, mutta jatkoi silti: "pidä paikkaansa. Rasmus ei ole kusipää." Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Mikael katkaisi naurullaan.
"On siinäkin. Ensin on hiljaista ku Jeesuksen haudalla pääsiäisaamuna konsanaan ja sitten yhtäkkiä sanoo jotain tollasta. Oot aika jees." Emil ei tietänyt, tarkoittiko Mikael oikeasti kehuaan vai oliko se vain sarkasmia. Jos oli, niin ainakaan äänensävy ei viestinyt sitä ollenkaan.

"Kiitos", Emil vastasi hymyillen pienesti.
"Aw, se hymyili! Se on vielä söpömpi, kun se hymyilee", Nella intoili.
"Hei, nyt Nella, et kiusaa sitä", Luka murahti ja katseli Emiliä kiinnostuneena. Emil ei tietänyt miksi. Eivät toiset todella olleetkaan hullumpia.
"He-hei", Emil vaikeni hetkeksi ja epäröi. Silti hän jatkoi: "te ootte, tai siis, ootte ihan kivoja." Emilin sanat synnyttivät jälleen kerran syvän hiljaisuuden.

"Oot sä kyllä aika heppu, kun sanot tollasia ihan puun takaa", Mikael sanoi ja kumartui Joonaksen takaa taputtamaan Emilin selkää melko voimakkaasti. Emil kesti iskut vain hymyillen. Se oli varmaankin vain tapa osoittaa kiintymystä tai jotakin.
"Mutta et säkään oo hullumpi, vähän hiljanen vaan", Mikael väänsi sanoistaan kehun ja Emil hymyili hänelle.
"Kiitos." Ja Emil todella tarkoitti sitä, eikä hänen kasvoillaan roikkuva onnellinen hymy ollut sekään valhetta. Hän oli saanut uusia ystäviä.
"Ah, nyt vituttaa, kun sulla on Rasmus", Nella sanoi ja kohotti kätensä ilmaan turhautuneena.

"Hoidellaan se pois pelistä?" Pipsa ehdotti pohtivana.
"Hei! Te ette hoitele ketään pois pelistä!" Joonas huudahti.
"Jos vähän vaan?" Nella yritti.
"Mä oon mukana", Aaro mutisi mahdollisimman hiljaa.
"No ette kyllä hitossa hoitele", Joonas suorastaan murisi.

"No ei sitten, ilonpilaaja."
"Emil kuulee teidät, hei", Luka lausui ja kaikki katsoivat jälleen Emiliin.
"Sidotaan se kellariin ja jätetään Nella sinne", Aaro ehdotti virnistellen. Emil säpsähti ja näytti varmaankin kauhistuneelta.
"Ei sidota, kattokaa nyt, miten peloissaan tää on", Mikael puuttui väittelyyn naureskelevalla äänellään.
"No ei sitten sidota, vittu."

"Entä käsiraudat? Se ei oo varsinaista sitomista", Nella sanoi toiveikkaana.
"Olkaa jo hiljaa", Joonas mutisi hermoromahduksen partaalla.

*****

Auringonlasku sai taivaan punertumaan kauniisti samalla, kun päivänsäteet juoksentelivat takaisin kotiinsa. Samalla illan hämärtyminen kertoi myös siitä, että pikkulasten oli aika mennä tutimaan ja ihmisten ihan yleisestikin palata koteihinsa. Rasmus kohotti katseensa taivaalle hikipisara kimmeltäen ohimollaan. Emil, missä sä oot?
"Rasmus, meidän pitäis lopettaa etsinnät tältä päivältä. Ei se varmaan missään kadulla ole", Sami yritti vakuutella Rasmusta siitä, että Emil olisi turvassa.

"Ei, ei lopeteta", Rasmus sanoi ja pyyhkäisi hikipisaran ohimoltaan.
"Rasmus, alkaa tulla pimeetä. Jatketaan huomenna, se on okei-"
"Ei! Se ei ole okei!" Rasmus huudahti ja iski nyrkkinsä viereisen tiilitalon seinään. Samin silmät pyöristyivät ja hän oli sanaton. Hän ei ollut nähnyt Rasmusta ennen niin vilpittömän epätoivoisena ja raivostuneena samanaikaisesti.

Emil on varmasti jossakin ...

"Älä yritä selittää mitään! Mun on löydettävä Emil!"

... ihan yksin ...

"Rasmus, rauhotu!" Sami yritti saada Rasmusta järkiinsä.
"En rauhotu! Helvetti soikoon!" Rasmus huusi takaisin.

... itkemässä ...

Rasmus ei kestänyt enää ja hänen jalkansa veivät hänet nopeaan juoksuun. Hän ei ollut koskaan eläessään juossut niin lujaa, kuin sillä hetkellä juoksi. Hänen kaikki voimavaransa, koko tahdonvoimansa keskittyi niiden jalkojen liikuttamiseen eteenpäin. Emiliä päin.
"Rasmus tuu takaisin!" Sami huusi hänen peräänsä, mutta edes pahimman luokan lihaspistos ei olisi voinut pysäyttää häntä. Hän aikoi löytää Emilin.

... Miltä se mahtaa tuntua? Kun ei ole ketään lohduttamassa. Ei ketään, ei yhtään ketään. On aivan yksin. Ei ole ketään. Ei ketään.
   
                 Rasmus nojasi hengästyneenä tiiliseinämään. Hitto, en löydä sitä! Oon kohta juossut varmaan koko hiton kylän läpi, eikä sitä näy missään! Hitto! Emil, missä sä oot? Missä sä oot? Tule takaisin, ole kiltti. Rasmus katsoi yön verhoamaa taivasta. Jossakin saman taivaan alla Emilkin oli. Jossakin, aivan lähellä, Rasmuksen oli vain etsittävä. Rasmus ei tiennyt miksi, ei todellakaan tiennyt, mutta hän risti kätensä.

Rakas Jumala, mä en ole koskaan uskonut suhun, enkä usko nytkään. Mutta mä oon varmaan niin epätoivoinen, että mun on turvauduttava tähänkin keinoon. Kaikki mahdollinen apu on tarpeen. Joten kiltti, anna mun löytää Emil. Anna mun hitto löytää se tyhmä blondi, joka on eksynyt kotimatkallaan! Koska se tyhmä blondi ei ole mikä tahansa tyhmä blondi. Se on mun Emil! Joten ole kiltti, anna mun löytää se.

Rasmus havahtui hänen puhelimensa soimiseen. Ei voinut olla! Rasmus kaivoi puhelimen salamana taskustaan ja katsoi soittajan. Pettymys valtasi hänen mielensä. Vain Joonas. Rasmus vastasi siihen silti.
"No moi, mitä asiaa?" Rasmus meni suoraan asiaan.
"Rasa, täällä on ihan hullua! Kaikki on ihan huppelissa ja- Ei vittu! Nella yrjös lattialle!" Taustalta kuului tyttöjen kiljumista ja typerää, kovaäänistä naurua. Rasmus huokasi turhautuneena.

"Joonas, kiltti, mulla ei oo nyt aikaa noille ryyppyhommille ja näin, eli jos ei ollut muuta asiaa, niin-"
"Ei, sä et tajua! Emil on täällä meidän kanssa!" Rasmuksen silmät pyöristyivät.
"Mitä sä sanoit?"
"Että Emil on täällä meidän kanssa, että jos haluut leikkiä prinssiä, niin tuu aika helvetin nopee. Miksu alkaa jo menettää järkevää ajattelutapaansa, jos sillä koskaan sitä on ollutkaan."

"Missä te ootte?" Rasmus tunsi sydämensä lyöntien tiheyttävän tahtiaan.
"Normipaikka, kyl sä muistat. Toinen vasemmalta ja yks ehkä oikeelle."
"Okei, kiitti, Joonas. Mä oikeesti arvostan tätä."

*****

"Emil, et sä oikeesti tarvi Rasaa", Nellan puhe sammalsi hänen lähennellessään Emiliä, joka yritti pysytellä mahdollisimman kaukana tytöstä. Ei tietenkään pahoittaakseen tämän mieltä, mutta tyttö oli humalassa ja Emil koki olonsa hyvin epämukavaksi toisen lääppiessä itseään. Varsinkin, kun tyttö oli jo ehtinyt repiä paidan hänen päältään ja hiplasi nyt hänen alavartaloaan. Emil ei ollut naistenhakkaaja, eikä hänen mieleensä olisi koskaan juolahtanutkaan, että voisi työntää tytön pois saati lyödä toista. Edes leikillään.

Silti hän ei pitänyt ollenkaan siitä, että häntä kosketettiin niin vapaasti. Ainoastaan Rasmus sai koskea häntä. Nella ei ollut Rasmus.
"Mä rakastaisin sua enemmän", Nella kuiskasi lupailevasti, mutta Emil vain pudisti päätään.
"E-ei kiitos", Emil sai vastatuksi.
"Miks? Rasa on kusipää", tyttö haukkui.

"Ei, ei se ole kusipää", Emil sanoi hiljaa vastaväitteen.
"On se! Älä puolustele, kun se on kusipää! Kusipää, kusipää, kusipää! Homppeliini Rassukka", Nella hekotteli omakeksimälleen lempinimelle typerästi. Emil ei edes ehtinyt tehdä mitään, kun Nella ja hyppäsi hänen päälleen ja siveli etusormellaan hänen alahuultaan.

"Anna mun tehdä sun olo hyväksi, hei", Nella kuiskasi ja oli jo valmiina suutelemaan allaan makaavaa poikaa.
"Ei!" Emil yritti työntää tyttöä pois, mutta oli kuitenkin sen verran heikko ja tyttö olikin yllättävän vahva, ettei onnistunut siinä täydellisesti. Mun pitäisi olla se mies tässä, mun pitäisi olla vahva. Ja silti mä en voi tehdä muuta, kuin pidellä tota vähän etäämällä. Oon säälittävä.

"Et sä tarvi Rasaa, eikä se tarvi sua. Oot sille vaan leikkikalu, hei." Nella lähentyi häntä. Emil oli sanomassa jälleen vastaan, mutta huoneen pahasti nariseva ovi lennähti auki ja Rasmus ryntäsi huoneeseen.
"Emil! Emil, sulla ei ole paitaa", Rasmus totesi järkyttyneenä huudahduksensa perään. Hänen katseensa oli nauliintunut Emilin päällä makaavaan Nellaan.
"Rasmus", Emil lausui toisen nimen ihmeissään.

"Miten sä oot täällä?" Emil kysyi hiljaa ja yritti tavoittaa katsekontaktin toiseen.
"Sitä mä voisin kysyä sulta. Mitä helvettiä sä vietät iltaa näiden runkkujen kanssa? Ja mitä helvettiä toi huora tekee sun päälläs?" Rasmus kyseli selvästi raivoissaan ja mulkoili samalla kaikkia nuoria.
"Hei! Vaikka me ollaan vähän kännissä, niin ei se, ei se tarkota että sä voit vaan kutsua meitä runkuiksi", Mikael mongersi kännipäissään huoneen nurkassa oman oksennuksensa ympäröimänä. Rasmus näytti siltä, kuin antaisi pian ylen.

"Runkkuja te ootte ja mä vien Emilin nyt pois, ettäs tiedätte", Rasmus ilmoitti, käveli Emilin luokse ja riuhtaisi Nellan hänen päältään. Sen tehtyää Rasmus tarttui Emilin kädestä kiinni ja lähti vetämään tätä perässään pois talosta.
"Nähdään taas, Emil", Mikael ehti sanoa ja vinkata silmää Emilille. Emil ei kuitenkaan etinyt sanoa mitään vastaukseksi, sillä Rasmus oli jo vetänyt hänet kauas toisista nuorista. Ja ehkä se oli parempi niin.
   
                  "Agh!" Emil älähti, kun Rasmus heitti hänet voimalla sängylle ja ryhtyi riisumaan hänen vaatteitaan.
"Rasmus, mitä sä-?" Emil yritti kysellä hädissään, mutta Rasmus hiljensi hänet painamalla huulensa rajusti hänen omilleen. Emil mumisi vasten suudelmaa, eikä vastannut siihen.
"Rasmus!" Emil huudahti yrityksenään herättää Rasmus jonkinlaisesta transsistaan, mutta Rasmus ei kuunnellut. Mikä Rasmusta vaivaa? Mikä sitä vaivaa? Jokin ei oo nyt oikein. Ei Rasmus ole tuollainen.

"Tekikö ne sulle jotain?" Rasmus kysyi äänellä, josta huokui selvä uhka.
"Ei tehnyt", Emil vastasi ja nieleskeli aluillaan olevia kyyneleitään. Häntä pelotti, Rasmus pelotti häntä.
"En usko, mitä se Nella sitten sun päälläs teki? Missä sun paita oli?"
"Se otti sen pois, mutta ei muuta-"

"En usko. Te teitte jotain muutakin", Rasmus keskeytti Emilin jälleen ja kuljetti voimakasta kättään Emilin keholla.
"Ei ne tehnyt mulle mitään, Rasmus!" Emil yritti vakuutella epätoivoisena, mutta Rasmus ei uskonut häntä. Miksi Rasmus ei uskonut häntä? Hänhän puhui totta.
"Rasmus", Emil lausui toisen nimen ja tunsi kuuman kyyneleen vierähtävän poskelleen.

"Ei ne", Emil nielaisi ja yritti pidätellä kyyneliään pahasti epäonnistuen siinä ja jatkoi: "tehnyt mulle mitään." Rasmus hätkähti ja ensimmäistä kertaa koko illan aikana hän katsoi Emilin silmiin. Rasmus näytti katuvalta, kauhistuneelta. Hän kauhisteli selvästi omia tekojaan. Hänen katseensa oli juuri sellaisen ihmisen katse, joka miettii, että mitä ihmettä minä juuri äsken tein. Rasmus kiersi kätensä Emilin vartalon ympärille ja halasi häntä tiukasti.

"Anteeksi, mä en tiedä mikä muhun meni. Oikeesti, anteeksi, anteeksi", Rasmus pyyteli ja joka kerta, kun hän toisti sanan "anteeksi", siihen tuntui tulevan enemmän syvyyttä ja tunnetta. Emilin teki pahaa katsella Rasmusta sellaisena. Hän halasi Rasmusta takaisin.
"Ei se mitään, ei se mitään", Emil kuiskaili ja tunsi Rasmuksen hartioiden tutisevan. Kohta Rasmuskin alkaisi itkemään, Emil oli varma siitä.

"Kaikki on hyvin, älä itke", Emil rauhoitteli. Rasmus irrottautui, niiskaisi ja virnisti Emilille.
"Kuka muka itkee?" hän kysyi virnistellen ja Emil katsoi häntä ihmeissään.
"En tiedä. Joku vauva, kun ei saa maitoa", Emil vastasi vetäisten vastauksensa ihan jostakin puun takaa, kuten Mikael oli hänen puheitaan kuvaillut.

"Mut kyllä se vauvakin saa maitoa, kun sen äiti herää huutoon", Rasmus sanoi.
"Niin, niin saa." Emil hymyili.
"Eli kaikki on nyt okei?" Rasmus kysyi ja hänen äänestään kuulsi läpi pienimuotoinen huoli.
"Juu, on okei", Emil vastasi. On se okei, koska sä oot mulle tärkeä, mitä tahansa teetkin.

[Ärrikkä]

Ja jospa taas vaihteeksi ehana kommenttihörhösi tulee piristämään aamuasi/päivääsi/iltaasi tai milloin ny tän kommentin luetkaa
Mut aaaaaaäääeh .. mä en taida saada nyt yhtäkään järkevää sanaa suustani .. mutta koitan silti väsätä jotain kasaan.
Muttah siis .. Rasmus on vaa jotenki niin .. aw .. mut hitto sun kanssas ku et anna mun varastaa sitä ..
Mut juuh nii .. taas kerran aevan loistava teksti .. ihanaihanaihana :3
Vaikka säikähinki että mitä Emilille tapahtuu

"Aw, se hymyili! Se on vielä söpömpi, kun se hymyilee", Nella intoili.

Ehehehee .. ois tehny niiin kovasti mieli nauraa tässä kohassa (mutku ei voi ku toi yks nukkuu tuol viereises huonees..)

"Hoidellaan se pois pelistä?" Pipsa ehdotti pohtivana.
"Hei! Te ette hoitele ketään pois pelistä!" Joonas huudahti.
"Jos vähän vaan?" Nella yritti.
"Mä oon mukana", Aaro mutisi mahdollisimman hiljaa.
"No ette kyllä hitossa hoitele", Joonas suorastaan murisi.

Ja tällekki kohalle kyllä menasin revetä ja aika pahasti kaikkki on hoitelemassa Rasmusta pois ..

"Sidotaan se kellariin ja jätetään Nella sinne", Aaro ehdotti virnistellen. Emil säpsähti ja näytti varmaankin kauhistuneelta.
"Ei sidota, kattokaa nyt, miten peloissaan tää on", Mikael puuttui väittelyyn naureskelevalla äänellään.
"No ei sitten sidota, vittu."

"Entä käsiraudat? Se ei oo varsinaista sitomista", Nella sanoi toiveikkaana.
"Olkaa jo hiljaa", Joonas mutisi hermoromahduksen partaalla.

Oikeesti mitä ihmettä sie kirjotat ? Ei Emiliä saa mihkään kellariin viiä .. (tai no kyl tuol miun kellaris ois tilaa )

"Kaikki on hyvin, älä itke", Emil rauhoitteli. Rasmus irrottautui, niiskaisi ja virnisti Emilille.
"Kuka muka itkee?" hän kysyi virnistellen ja Emil katsoi häntä ihmeissään.
"En tiedä. Joku vauva, kun ei saa maitoa", Emil vastasi vetäisten vastauksensa ihan jostakin puun takaa, kuten Mikael oli hänen puheitaan kuvaillut.

Ai Rasmusko itkis ? Een usko .. ja mistä ihmeestä oot ton vauvan tonne repässy

"Eli kaikki on nyt okei?" Rasmus kysyi ja hänen äänestään kuulsi pienimuotoinen huoli.
"Juu, on okei", Emil vastasi. On se okei, koska sä oot mulle tärkeä, mitä tahansa teetkin.

Aaw Emil on nii tuitui sulone ja Rasmuski tollai aw :33

Äääwäwääwää enää yksi luku .. YKSI?!?!
Ei tää ny vielä voi loppua ..
Muttah juuh .. oli taas ihana, hauska ja kaikin puolin loistava teksti (ylistämpä sinua nyt maasta taivaisiin)
Muttah niih .. eipä tässä varmaankaan ny muuta sanottavaa ollut ..
Elieli jään odottelemaan vikaa lukua ja näin.
Siispä kommenttihörhösi poistuupi paikalta

[NicuQ]

Ärrikkä: Kiitos ihan valtavasti taas kommentistasi, NYTHÄN TÄMÄ ON VALMIS. Että älä tapa, vaikka lopetus onkin mitä on.

A/N: Ensinnäkin anteeksi, laitan nyt tämän viimeisen luvun saman päivän aikana .. MUTTA TÄMÄHÄN ON NYT VALMIS! Bileet pystyyn? Apua, olen onnellinen ja tärisen, kun vihdoinkin valmis tämä. Niin liikuttavaa .. (ja minäkö muka draamailija?) Eli siis .. apua .. en tiedä, mitä sanoa .. Kiitos kaikille, jotka ovat tätä seuranneet salassa tai sitten ei-niin-salassa. Kiitos ihan valtavasti niille, jotka ovat pysytelleet mukana loppuun asti.



Luku 14: I can feel the change

Kaksi lukiovuotta takana. Rasmus katseli hajamielisenä keittiön ikkunasta ulos. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut, elämä oli oikeastaan kulkenut melko tasaisesti, kuin Samin uusi auto betonisella autotiellä konsanaan. Emil oli jo oppinut olemaan avoimemmin ihmisten seurassa ja ystävystynyt jonkun valinnaisen kurssinsa oppilaiden kanssa. Rasmus oli nähnyt Emilin viettävän paljon aikaansa kyseisten poikien ja tyttöjen kanssa lukion käytävillä ja piha-alueella.

Rasmus oli tietysti hieman harmissaan, kun Emil ei tuntunut enää tarvitsevan häntä rinnalleen. Se oli tietysti vain tunne, sillä Emil oli niin monesti kertonut tarvitsevansa Rasmusta ja kuinka Rasmus oli hänelle tärkeä. Sitä Emil ei vain ollut kertonut viimeisten viikkojen aikana. Oikeastaan Rasmuksesta tuntui siltä, kuin Emil olisi yrittänyt salailla jotakin häneltä. Asioiden pimittäminen otti häntä aina päähän, mutta vielä pahempaa oli, että Emil salaili jotakin. Siis juuri se pari vuotta sitten ujo ja hiljainen, auttamattoman suloinen Emil, joka oli ollut varsinainen itkupilli.

Rasmus oli seurannut Emilin kasvamista. Siis henkistä kasvua, ei poika ollut pituutta niinkään kasvanut, mikä näytti harmittavan poikaa suuresti. Rasmuksesta sen sijaan oli vain hyvä, että Emil oli pysynyt lyhyenä. Oli edes jotakin, joka muistutti häntä siitä pienestä arasta pojasta, joka Emil oli aikoinaan ollut. Tai, no, olihan Emil vieläkin hieman ujonpuoleinen, mutta muutos näkyi silti selvästi. Silti, Emil oli ollut viimeaikoina jotenkin haikein mielin, eikä suostunut kertomaan Rasmukselle murheistaan. Se oli kummallista, sillä yleensä Emil ja Rasmus puhuivat aina ihan kaikesta ilman mitään pelkoa, miten toinen reagoisi. Rasmus oli taas vaihteeksi huolissaan.

"Houston, meillä on ongelma", Joonas sanoi ja heilutteli käteään Rasmuksen silmien edessä yrittäen herättää tämän ajatuksistaan. Siinä poika todellakin onnistui ja Rasmus hätkähti hereille.
"Mitä nyt?" Rasmus kysähti ja tuhahti kysymyksen perään. Toisaalta oli ihan hyvä, että Joonas ei antanut hänen murehtia.
"Emotytöt villiintyy, jos koulun kuuluisin emojätkä angstaa. Kato, ihanku niiltä tulis höyryä nenästä JA HERRANJUMALA, NE LÄHESTYY!" Joonas huudahti liioitellusti ja Reeta vain nauroi. Reeta suorastaan hyppeli Joonaksen luokse, varvisti ja moiskautti suukon Joonaksen, nykyisen poikaystävänsä poskelle. Rasmus virnisti Joonakselle.

"Hankkikaa huone, ei julkisella paikalla saa kuherrella noin hävyttömästi", Rasmus sanoi imitoiden jäkättävää mummelia, mikä ei oikein luonnistunut hänen matalan ääneensä johdosta. Mutta hittoakos Rasmus siitä välitti.
"No kai sitä saa vähän paijata", Joonas kiersi kätensä Reetan lantion ympärille ja veti tyttöä lähemmäs itseään hymyillen. Reeta hymyili hänelle takaisin ja Rasmus pyöritteli silmiään.
"On siinäkin lempiväiset", Rasmus murahti muka ärtyneenä.

"Pah, oot vaan kateellinen, kun et ehdi viettää aikaa Emilin kanssa", Reeta vastasi kiusoittelevasti.
"En oo kateellinen, mut ei se oo silti kivaa, että tuskin edes näen omaa poikaystävääni", Rasmus sanoi hieman hiljempaa. Rasmus tiesi näyttävänsä haavoittuvalta sillä hetkellä, mutta ei vain jaksanut välittää. Haavoittunuthan hän olikin. Hän tahtoi jälleen pidellä Emiliä käsivarsillaan, hän tahtoi suudella toista yhtä vapaasti käytävillä, kuin heteroparit suutelivat toisiaan. Itsehän Rasmus ei todellakaan hävennyt heidän pitkäaikaista suhdettaan, mutta Emil saattoi ajatella toisin, eikä Rasmus tahtonut tehdä mitään vahingoittaakseen häntä. Hän ei voinut kestää ajatusta, että Emil joutuisi hankaluuksiin hänen takiaan.

"Ai, sori, en tarkottanu loukata", Reeta pahoitteli ja katseli Rasmusta huolestuneen äidin silmin. Äidin, jota Rasmuksella ei ollut koskaan ollut.
"Ei mitään, se on vaan vähän tyhmää, siinä kaikki", Rasmus mutisi ja sekä Joonas että Reeta katsoivat häntä huolestuneina.
"No jos sanot niin."

"Niin mä sanon", Rasmus vastasi tuhahduksella.
"Mut viime aikoina Emil on salaillu jotain multa, en vaan tiedä yhtään, mihin se voisi edes liittyä", Rasmus lausui ajatuksensa ääneen.
"Haluutko, että mä puhun sille?" Joonas ehdotti kysymyksellä.
"En, kyllä mä itse saan sen jutun selville."
   
                 Rasmus seisoi suu avoinna lukion pihalla ja katseli parkkipaikalle ajanutta mustaa hondaa, sekä samaten auton edessä taistelevia kämppäkavereitaan. Patrik viskasi purjosipulin todennäköisesti kauppakassista Juria päin ja Juri ähkäisi.
"Ei saa heitellä kunnon kansalaisia purjosipuleil", Juri nuhteli Patrikia heilutellen etusormeaan. "Sä oot kuule kunnon kansalaisesta kaukana." Juri esitti loukkaantunutta melkein uskottavasti ja huudahti ylidramaattisesti: "Kuinka sie voit sanoa noin minust?" Patrik virnisti ja lähti leikkiin täysillä mukaan esittäen -tosin aika huonosti- kauhistunutta, sekä katuvaa yhtä aikaa.

"Voi ei! Rakas, anna anteeksi. En tarkoittanu loukata sinua!" Patrik sanoi kovaäänisesti ja läimäytti kädet poskilleen. Juri kohotti kätensä silmiensä eteen niin, että hän näytti itkevän. Tai, ei se oikeastaan siltä vaikuttanut, sillä ele oli kuin suoraan amerikkalaisesta saippuaoopperasta repäisty.
"Anti olla, Fernando, se on ohi ny!" Fernando? Patrik pyöristi silmiään muka kauhuissaan juuri saamistaan pakeista.
"Voi, Antero! Älä sano noin! Mitä tapahtui yhteisille haaveillemme? Meidänhän piti mennä naimisiin!" Juri nyyhkäisi ja piilotti silmänsä käsiensä taakse.

"Mie en voi ottaa sellaista miestä vaimoksein, joka kylpee pinkkejen kumiankkojen kans! Olen pahoillani, Fernando, mutta etsi joku toinen!" Juri huusi dramaattisena ja 'itki'. Patrik juoksi Jurin luokse huomaten samalla, että jokainen pää kadulla oli kääntynyt seuraamaan heidän esitystään, joten hän päättikin antaa heille kunnon show'n. Patrik nappasi Jurin ranteesta kiinni käänsi hänet itseensä päin.

"Oisitko sä mun kumiankkani?" Patrik kysyi vihjailevasti, joka sai yleisön kohahtamaan ja herkimmät punastelemaan. Juri kietoi käsivartensa paljon itseään pidemmän Patrikin ympärille ja vastasi virnistellen: "No mut tietenkin, armaani." Silloin Sami ei enää kestänyt ystäviensä pelleilyä, vaan puuttui peliin: "Nyt riitti. Autoon, molemmat. Ja RAJOTTAKAA vähän!" Hän kuljetti viileän katseensa Rasmukseen.
"Poikettiin hakemaan sut ja Emil kauppareissulla, tehän pääsette nyt, vai?"

"Joo, päästään me", Rasmus vastasi. Hän tiesi, että Emilkin pääsi samaan aikaan, muttei tietänyt ollenkaan, missä kyseinen poika oli sillä hetkellä. Rasmus sai kuitenkin pian tietää.
"No hyvä, tuoltahan se Emilkin tulee", Sami sanoi ja osoitti Rasmuksen taakse. Rasmus käänsi vaistomaisesti päätään Samin osoittamaan suuntaan. Vihdoinkin hieman aikaa Emilin kanssa. Hänen äsken niin onnellinen ilmeensä muuttui pettymykseksi, kun hän näki Emilin suurehkon kaveriporukan ympäröimänä. Joku mustahiuksinen tyttö piteli kiinni hänen käsipuolestaan ja hymyili pojalle aurinkoisesti. Sami vilkaisi hieman huolestuneena Rasmukseen, joka näytti olevan räjähtämispisteessä.

"Rasmus, ne on vaan kavereita", Sami yritti rauhoitella Rasmusta ja saikin tämän hieman levollisemmaksi. Emil oli hänen, kyllähän hän sen tiesi, mutta tuntui silti pahalta nähdä joku ihan satunnainen likka lääppimässä hänen poikaystäväänsä. Toisto: hänen poikaystäväänsä. Mutta eihän hän sitä voinut ääneen sanoa.
"Empsi!" Juri vilkutteli Emilille energisenä, kuten aina ja antoi hymynsä valaista tunnelmaa. Emil näytti huomaavan heidät ja kääntyi sanomaan jotakin ystävilleen vieno hymy huulillaan. Mustat, talttumattomat hiukset omistava tyttö halasi Emiliä ja Rasmus katseli vihaisena, kun Emil hölkkäsi heidän luokseen.

"Anteeksi, kun kesti. Me vaan puhutiin yhestä työharjottelusta, kun Meri joutui johonkin lastentarhaan, vaikka se vihaa lapsia", Emil selitti ja hymyli autuaan tietämättömänä Rasmuksen sisällä vellovasta raivosta.
"Jaa, no, tuutko sä kyytiin vai käveletkö noiden kavereides kanssa?" Rasmus kysyi ilmeettömänä.
"Tuota, mä ajattelin kävellä tänään Jennin kanssa", Emil vastasi hiljaa ja Rasmus huomasi hänen vilkaisevan taka-alalle jäänyttä, äsken itseään lääppinyttä tyttöä. Rasmuksen sisällä kuohahti raivo.

"Ai", hän lausui ja yritti parhaansa mukaan hillitä itseään. Että näin sitä valitaan joku ihan randomi tyttö mun yli, ei tässä mitään. Tai ehkä mä haluun asettaa ydinpommin ton likan sängyn alle ja räjäyttää sen taivaantuuliin, mutta ei tässä mitään silti.
"Kun se kuitenkin asuu samassa suunnassa ja näin." Emil hymyili ja oli kai sanomassa jotakin, muttei saanut siihen koskaan mahdollisuutta, kun Rasmus jo huudahti: "No mene sitten jo! Ihan sama! Kävele ton sun ihanan Jennis kanssa, kun on kerta niin paljon mua tärkeempi!" Rasmus syöksyi raivottuaan auton sisälle ja jätti täysin sanattoman Emilin seisomaan parkkipaikan edustalle.

"Tuutko vai meetkö?" Sami kysyi ja Emil katsoi häntä anteeksipyytävänä.
"Taidan sittenkin tulla", Emil vastasi hiljaisemmalla äänellä.
"Oota hetki", Emil pyysi ja hölkkäsi takaisin kaveriporukkansa luokse, sanoi jotain tytölle pahoittelevana ja hölkkäsi takaisin.
"Okei, hyppää kyytiin, pääset etupenkille. Sen kuumakallen viereen tuskin haluat", Sami sanoi ja hymyili pienesti.

"Okei." Emil hymyili takaisin.
"Ei reilua, Samikka! Etupenkin piti olla minu paikka!" Juri valitti, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa.

*****

"Mikä sua vaivaa?" Emil heitti reppunsa huoneensa nurkkaan ja kääntyi itseään seurannutta Rasmusta kohti.
"Ei, vaan mikä sua vaivaa? Miks sä flirttailet sen likan kanssa?" Rasmus kysyi häneltä ilmeisesti hyvin vihaisena. Emil oli aivan varma, että jos he olisivat eläneet piirretyssä, niin Rasmuksen silmät olisivat roihunneet ja koko hänen kehonsa olisi ollut liekeissä.
"En mä flirttaile Jennin kanssa, me ollaan kavereita!" Emil parkaisi. Hänen olisi pitänyt jo olla tottunut Rasmuksen sairaalloiseen mustasukkaisuuteen, mutta välillä se vain meni yli.

"Etpä, muuten vaan halailet ja annat sen lääppiä sua", Rasmus tuhahti hänelle.
"Kaverit halaa toisiaan", Emil vastasi älähdyksellä.
"No etkö sä oo nähny tapaa, jolla se katselee sua? Niin ei katsota kavereita!" Emil ei voinut uskoa korviaan. Rasmusko oikeasti luuli, että Jenni pitäisi hänestä tai hän Jennistä? Nyt meni jo todellakin yli.
"Sä vaan kuvittelet, Rasmus. Me oikeesti ollaan kavereita", Emil sanoi jo hieman ärtyneenä.

"Joo, niinhän te ootte, muuten vaan salailet jotain. En kuule yhtään arvaa, mitä", Rasmus mutisi.
"Nyt oikeesti, meillä ei ole mitään. Ei mitään sellaista!"
"No mitä sä sitten salailet?"
"En mitään." Emilin sisällä läikähti pelko. Mitä Rasmus tiesi? Jotakin ainakin, mutta ei varmaankaan mitään varsinaisesta asiasta.

"Älä yritä kusettaa mua, mä kyllä tiedän varsin hyvin, että pimität multa taas asioita", Rasmus sanoi.
"Miten niin taas?" Emil kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
"No siten niin taas."
"En oo koskaan kusettanut sua!" Emil parahti ja Rasmus vain tuhahti.
"Ehkä niin, mutta nyt ainakin pimität niin selvästi jotain, että naapurin mummotkin itkee, kun ei saa selville mitä."
Emil ei ehtinyt sanoa Rasmukselle mitään vastaan, sillä hänen ihana kännykkänsä alkoi soimaan hänen farkkujensa taskussa.

"Tonkin soittarin oot varmaan saanu siltä Jenniltäs. Pitelitte puhelimia oikeen lähellä, että varmasti toimii Bluetooth", Rasmus mutisi ja Emil irvisti takaisin ja katsoi soittajan. Äiti. Emil hätääntyi pienesti ja vilkaisi itseään vilkuilevaan Rasmukseen.
"Rasmus, voiks sä mennä hetkeks pois mun huoneesta?" hän kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
"Ai miks? Että voi jutella rauhassa pikku Jennis kanssa?" Rasmus kysyi piikittelevästi.
"Mee nyt vaan", Emil pyysi.

"No selvä", Rasmus mumisi selvästi loukkaantuneena ja lähti huoneesta pamauttaen oven kiinni perässään. Emil huokasi syvään ja vastasi puheluun.
"Hei, äiti", Emil tervehti muka iloisella äänensävyllä.
No hei, kulta. Soittelin vaan kysyäkseni, että mitenkäs on mennyt?
"Ai, no, ihan hyvin. Ei mitään erityistä", Emil vastasi ja pelkäsi valehtelevansa silmät päästään. Riitoja riitojenkin perään, eihän se mitään erityistä ollut, ei tietenkään.
No se on kiva kuulla. Mutta hei! Oletkos harkinnut sitä ehdotustani?

Emil jähmettyi paikoilleen. Niin, ehdotusta. Kyllähän hän sitä oli miettinyt, mutta ei tarpeeksi antaakseen vedenpitävän vastauksen.
"Juu, mutta en oikeastaan vielä tiedä", Emil vastasi.
"Tai siis, onhan Amerikka ihan mukava maa ja kaikkea mahdollista ja se yliopistokin kuulostaa ihan mukavalta", Emil jaaritteli.

Niin on, täällä olisivat kaikki ovet avoinna ja olethan sä sen verran hyvä kielissä, että pärjäisit todella hyvin. Ja tiedän aivan ihastuttavan kirjakaupan tuosta ihan kulmilta, jonne voisit mennä työskentelemäänkin. Ihan mielellään ottavat sinut sinne kuulemma.
"Olet ihan oikeassa, äiti", Emil myönsi. Amerikassa olisivat todella kaikki ovet avoinna hänelle ja mahdollisuus kaikkeen.
Ja eihän sinua siellä mikään oikeastaan pidättele, että kamat kasaan vaan ja lentokoneeseen.

Se ei oikeastaan ollut totta. Kyllä Emilillä oli jokin, joka pidätteli häntä Suomessa. Nimittäin Rasmus, vaikka he riitelivätkin niin paljon asioista nykyään. Silti Rasmus oli hänelle niin tärkeä, että se lähes pelotti häntä. Mutta eihän Emil ollut kertonut äidilleen Rasmuksesta tai heidän suhteestaan. Hän ei kylläkään tiennyt, miksi ei ollut kertonut. Eihän hän niinkään hävennyt asiaa, pelkäsi ehkä hieman ihmisten reaktiota, mutta muuten ei mitään.

"Niin, ei kai. En kuitenkaan tahtoisi kiirehtiä tai mitään ja Amerikkaan muuttaminen ois kuitenkin aika iso askel."
Nimenomaan, kulta! Joskus pitää ottaa riskejä, koska Amerikassa olisit kuitenkin taas minun kanssa. On niin kova ikävä, että sattuu. Mutta nyt pitää palata töihin. Suukkoja ja sano kaikille kavereilles terveisiä äidiltäsi!
"Enkä sano, äiti, se ois vaan outoa ja noloa", Emil naurahti ja puhelun toisessa päässä oleva naishenkilö naurahti myös.
No selvä sitten, suukkoja silti. Hei hei, kulta!

Emil nojasi pöydänkulmaan ja mietti äitinsä sanoja. Mietti ihan tosissaan. Pystyisikö hän muuttamaan Amerikkaan? Hän halusi muuttaa, hän halusi äitinsä luokse, mutta toisaalta hän tahtoi olla myös Rasmuksen kanssa. Hän tahtoi kummatkin, mutta tiesi, ettei voinut saada molempia. Hänen olisi valittava toinen. Tietysti Rasmus oli hänelle aivan äärettömän tärkeä ja kaikkea, mutta hänen olisi mietittävä tulevaisuutta. Tulevaisuus. Siinäpä pelottava asia mietittäväksi. Emil tosin tiesi, ettei mikään kestä ikuisesti ja jonakin päivänä hänen ja Rasmuksen tiet erkanisivat toisistaan. Silloin ei olisi enää Rasmusta.

Hah, ajatus tuntui jotenkin epärealistiselta. Emil oli jo niin tottunut Rasmuksen olemassaoloon, että oli vaikea kuvitella hänen joskus olevan yksin, ihan ilman Rasmusta tai ketään. Emil havahtui siihen, kun hänen ovensa avattiin. Rasmus astui ällistyneenä huoneeseen ja katsoi suoraan Emiliin.
"Emil, mitä tää tarkottaa? Muutaks sä Amerikkaan?" Emil kauhistui ihan valtavasti.
"Rasmus, sun piti lähteä pois mun huoneesta!" Emil lähestulkoon parkui.

"Niin mä lähdinkin, mä vaan jäin oven ulkopuolelle kuuntelemaan", Rasmus vastasi ja asteli lähemmäs Emiliä, joka puolestaan peruutti.
"Sä et vastannut mun kysymykseen", Rasmus lausui, muttei irrottanut katsettaan hänestä.
"Mä en", Emil nielaisi vastauksensa väliin ja jatkoi: "en tiedä. Ehkä. En tiedä."
"Mut miks? Miks sun pitäis lähteä Amerikkaan?"

"No yliopistoon ja kaikkea. Siellä ois työpaikkakin ja kaikkea", Emil vastasi.
"Kyllä sä täälläkin voisit mennä yliopistoon ja hankkia työpaikan", Rasmus laukaisi vastakommentin.
"Niin mut kyl sä tiedät, mitä tarkotan", Emil lausui hiljaa.
"Ai, no ihan sama", Rasmus totesi välinpitämättömästi ja askelsi pois huoneesta.
"Rasmus, oota!" Emil yritti huutaa pojan perään, mutta Rasmus oli jo mennyt.

*****

Mahtavaa, mahtavaa, mahtavaa, Rasmus. Näin sitä hoidetaan asiat kypsästi. Vähän kun menee jokin vikaan, niin välit poikki vaan ja kuukausi välttelyä, juuri näinhän se homma hoidetaan. Oot sä kyllä aika kusipää, Rasmus. Rasmus hakkasi päätään pöytään ja keräsi oudoksuvia katseita Samilta, Jurilta ja Patrikilta.
"Mikäs meidän pientä nyt harmittaa?" Patrik lässytti Rasmukselle, kuin tämä olisi ollut 5-vuotias pikkulapsi ja keskittyi sitten imeskelemään suussaan jo vähän aikaa ollutta tikkaria.

"Oo hiljaa ja tuo mulle viinapullo tai kaks", Rasmus ärähti ja mulkoili Patrikia.
"Hei, vaikka olisitkin puutteessa, niin ei tarvi meihin purkaa", Patrik tokaisi.
"En oo puutteessa, riitely ottaa vaan päähän ja kaikki tää paska. Emil lähtee saleen johonkin Amerikkaan ja kaikki menee päin persettä", Rasmus ulisi vasten pöytää ja antoi velton kehonsa vain pysyä paikallaan. Ja ehkä hän oli hieman puutteessa, mutta eihän sitä nyt ääneen sopinut sanoa.

"Rauhotu ny, Rasa pieni. Eihä se oo varmaa, et Empsi muuttais Amerikkaa", Juri rauhoitteli Rasmusta ja silitteli tämän selkää lempeästi. Rasmus ei vaivautunut työntämään Juria pois, sillä oikeastaan Jurin rauhoittelevat sanat oikeasti saivat hänet rauhoittumaan hieman.
"Tai sitten se muuttaa! Se muuttaa ja sitä lentokonetta ohjaakin joku Venäjän mafiasta tullut mafiakiho ja se räjäyttää sen koneen! Ja sitten Emil yrittää epätoivoisesti saada turvaistuinta laukeamaan, mutta se ei laukeakaan! Sitten vaan kuuluu pummm ja kaikki kuolevat!" Patrik huusi liioitellen ehkä pienesti asioita ja riuhtoi voimakkaasti käsillään, pidellen melkein jo syötyä tikkaria oikeassa kädessään. Kaikki mulkaisivat häntä.

"Tiesitkö, Patrik, että oot aika dramaattinen?" Rasmus kysäisi. Patrik hymyili tikkari suussaan ja piilotti kätensä takataskuihinsa nojatessaan ovenkarmiin.
"Ai mäkö dramaattinen, älä nyt viitsi", Patrik vastasi vähätellen.
"Mut tiäks, Rasa, minust siun pitäs kyl pyytää anteeks Empsilt siun käytöstä", Juri sanoi ja lopetti Rasmuksen selän sivelyn hetkeksi.

"Miks mun muka pitäis pyytää? Sehän se aikoo muuttaa ja-"
"Ny Rasmus!" Juri huudahti äkisti, komentavana ja päättäväisenä ja sai Rasmuksen yllättymään.
"Sie puhut Empsille ja selvität tuon homman! Tai sit et ja sit sie kadut sitä koko loppu elämäs! Et valitsepa noista toine, koska mie en kestä enää nähä teitä riitelemässä! Onks tämä selvä?" Patrik tiputti tikkarin suustaan ja Sami tuijotti Juria suu auki. Rasmuskin oli ilmeisen ällistynyt Jurin yhtäkkisestä tarmonpuuskasta.

"Okei, okei, ei tarvi seota", Rasmus lausahti ja katsoi, kuinka Jurin tomera ilme muuttui takaisin aurinkoiseksi ja leppeäksi.
"No hyvä", Juri sanoi ja hymyili hänelle.
"Tee se sit jo ny."
"Mitäh?"
"Niin, että tee se ny. Emil o huoneessaan, sinne ni vaan", Juri hoputti.
"No okei", Rasmus huokasi ja nousi tuolilta, lähtien kävelemään kohti Emilin huonetta. Mitäköhän tästäkin nyt tulee?
   
                 "Emil, mä tulin pyytämään anteeksi. Käyttäydyin aika tyhmästi ja näin, oisi pitänyt kuunnella sua", Rasmus pyysi anteeksi ja Emil katsoi häntä iloisena.
"Saat anteeksi", Emil sanoi ja Rasmus tunsi suurta riemua rinnassaan. Hän käveli Emilin sängylle, jolla poika istuikin kirja kädessään. Hän kumartui ja painoi suukon Emilin huulille.

"Mitäs luet?" hän kysyi, mutta ei edes katsonut kirjan tekstiä. Hän katsoi Emilin silmiä. Olivatko ne aina olleet niin kauniit? Olivat, miksi Rasmus siis älysi sen vasta nyt? Ehkä se kliseinen sanonta piti todella paikkansa, että rakkaus kaunistaa ihmistä.
"En mitään erityistä, enkeleitä ja demoneita vaan", Emil vastasi katse liimaantuneena kirjan sivuihin. Aika osuvaa, sanoisin.
"Okei", Rasmus sanoi ja kietoi käsivartensa Emilin ympärille.

"Rasmus, mitä sä teet?" Emil kysäisi epäuskoisena.
"Halin sua, eikö se oo aika ilmiselvää?" Emil ei sanonut mitään, antoi vain Rasmuksen halia itseään.
"Aiotko sä oikeesti lähteä Amerikkaan?" Rasmus ryntäsi aiheesta toiseen.
"Miksi sä kysyt?" Emil heitti vastakysymyksen ja käänsi sivua.

"Kysyn vaan, mä oon kuitenkin sun poikaystävä. Pitäähän mun nyt tietää", Rasmus sanoi. Pitää, pikemminkin haluan tietää.
"Mä oon harkinnut sitä ja tullut siihen tulokseen, että-" Emil aloitti ja keskeytti lauseen tahallisesti. Rasmuksen katse aneli lauseelle lopetuksen. Emil jatkoi: "mä lähden Amerikkaan."
"Mitä?" Rasmus rääkäisi. Ei, ei Emil voinut tehdä sitä. Ei niin voinut käydä. Ei Amerikkaan, menisi edes Lahteen tai johonkin, mutta ei ulkomaille.

"No kun vaikka se nyt tuntuu tyhmältä, niin ei se pakolla ole niin vuosien päästä. Rasmus, meidänkin juttu päättyy. Me kasvettaisiin joskus kuitenkin erillemme-"
"Ei kasvettaisi, pysyn aina sun rinnallas!" Rasmus pisti väliin keskeyttäen Emilin. Emil hymyili surumielisesti.
"Kiitos, mutta vaikka mä rakastankin sua, niin silti. Pitää ajatella tulevaisuutta."

"Tulevaisuus sitä ja tulevaisuus tätä, miks kaikki aina ajattelee tulevaisuutta? Miks me ei voida keskittyä tähän hetkeen?"
"Koska niin maailma toimii", Emil vastasi sama surullisehko hymy huulillaan viipyillen. Rasmus oli hiljaa. Hän ei voinut uskoa, että Emil aikoi jättää hänet. Mutta toisaaltahan se oli Emilin päätös, se oli Emilin elämä, eikä hänen. Emilillä oli oikeus päättää omasta elämästään ja jos hän halusi elää sen ilman Rasmusta, ei Rasmus ollut estelemään häntä. Jos Emil vain tulisi onnelliseksi, se oli Rasmuksen ainoa toive ja jos siihen tarvittiin Amerikka, niin Rasmus salli Emilin lähdön Amerikkaan.

"Kuinka kauan sä oot Suomessa?" Rasmus sai kysymyksensä lipumaan huuliltaan pienen nielaisun kera.
"Jotain kolme kuukautta", Emil vastasi hiljaa. Ei edes vuotta, tai puolta vuotta. Ihan vain puolet puolesta vuodesta. Sehän oli mukavaa.
"No, sitten meidän pitää elää ne kolme kuukautta kuin viimeistä päivää, eiks je?" Rasmus hymyili Emilille. Emil näytti empivältä, mutta hymyili sitten hänelle takaisin.
"Juu."
   
                 Kolme kuukautta tuntui kuluvan kuin pari viikkoa vain. Se oli aivan liian lyhyt aika, ainakin Rasmukselle. Kyllä, he olivat pitäneet hauskaa. Kyllä, he olivat eläneet kuin viimeistä päivää. Kyllä, he olivat varastaneet Patrikin kumiankat. Silti se kaikki tuntui niin kaukaiselta ja olemattomalta Rasmuksen seistessä lentokentällä hyvästelemässä Emiliä, hänen rakasta ja ainutlaatuista Emiliään. Hän seisoi hieman syrjemmällä, kun Sami, Patrik ja Juri syleilivät Emiliä ja hokivat isoa halia kuin he olisivat eläneet Teletapeissa.

Emil halasi vuoronperään kaikkia hyvästit jättäneitä ystäviään, mutta Rasmus ei ollut vielä saanut vuoroaan. Hän tiesi, että hän oli se viimeinen, joka hyvästeltiin. Oliko syy sitten se, että hän oli se tärkein ja vaikein hyvästeltävä tai jokin muu, Rasmus tahtoi uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon. Viimein, kun kaikki nyyhkivät ja vollottavat ystävät oli hyvästelty, Emil keskitti huomionsa Rasmukseen. Heidän katseensa kohtasivat ja Rasmus tiesi, että Emil ei tiennyt mitä sanoa. Rasmus asteli nopeasti Emilin luokse ja kaappasi tämän syleilyynsä.

"Ei tarvitse sanoa mitään, kyllä mä tiedän", Rasmus kuiskasi yrittäen pysyä rohkeana. Hän ei itkisi, ei julkisella paikalla, ei Emilin ja kaikkien muiden nähden. Mutta Rasmus tiesi sisimmässään, että kyllä hän tulisi itkemään Emilin lähdettyä, vaikka se häpeällistä olikin.
"Lupaa mulle, että me tavataan vielä joskus", Rasmus kuiskasi Emilin korvaan ja Emil kietoi itsekin kätensä Rasmuksen ympärille.
"Mä lupaan, vielä joskus, ihan varmasti", hän kuiskasi vastauksensa ja Rasmus tunsi, kuinka Emilin kuumat kyyneleet kastelivat hänen ohuenpuoleisen T-paitansa.

"Älä nyt itke, iso poika." Rasmus irrottautui ja pyyhki Emilin kyyneleitä hymyillen.
"Et sä noin voi näyttäytyä äidilles", Rasmus sanoi ja hymyili lempeämmin.
"Muttakun mä-" Emil ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä naisääni kuulutti Emilin lennon lähtevän aivan kohta. Rasmus hymyili Emilille.
"Menes nyt, ettet myöhästy koneesta." Emil näytti kärsivältä ja niiskaisi kuuluvasti, mutta otti sitten matkalaukkunsa ja lähti astelemaan nopeasti kohti porttia.

"Oot tärkeä! Hyvää matkaa!" Rasmus huusi pojan perään ja Emil huusi jotakin takaisin, mutta Rasmus ei kuullut mitä.
"Mitä? En kuullut!" Rasmus huusi kysyvänä. Emil huusi, mutta lentokentän hälinä peitti huudon alleen.
"Nyt voi vittu, pitäkää kaikki turpanne kiinni!" Rasmus karjui niin lujaa, kuin vain ikinä kykeni ja kaikki ympärillä olevat ihmiset hiljenivät, mikä oli hyvin epätavallista lentokentällä. Kai he sitten aistivat, että nyt oli tosi kyseessä.
"Mitä sä sanoit?" Rasmus huusi Emilille.

"Oot rakas! Me nähdään vielä! Pärjäile!" Ne olivat viimeiset sanat, jotka Rasmus kuuli Emilin suusta. Rasmus jäi paikalleen seisomaan ja tuijotti lentokentän ikkunasta, kuinka matkustajat rynnivät lentokoneeseen. Jossakin niiden turistien seassa oli myös hänen Emilinsä.
"Ei helvetti mä vihaan jäähyväisiä!" Patrik parkui kuorossa Jurin kanssa ja Sami yritti rauhoitella molempia. Rasmus ei parkunut. Mutta hän huomasi yhden kyyneleen karkaavan silmäkulmastaan hänen katsellessaan, kuinka lentokone nousi ilmaan. Ja niin se armoton, Finnairin lentokone kuljetti Emilin kauas, kauas pois.


A/N2: Älkää tappako, vielä tulee epilogi.

[NicuQ]

Epilogi

"Ei voi olla totta", Rasmus Pimiö, 34-kesäinen yrittäjämies ärähti huomatessaan, että hän oli jättänyt avaimet jälleen kerran kotiin. Tummiin pukeutunut, pienehkön parransängen omaava mies oli ilmeisen ärsyyntynyt ja antoi turhautumisen myös näkyä kasvoiltaan. Ehkä pitää taas pamauttaa ikkuna paskaksi, Rasmus pohti ja sääli jo valmiiksi talonsa ikkunaa. Niin, hänen talonsa. Ennenhän talo oli kuulunut muuan Sami Tuomiselle, mutta nykyään Rasmus oli talon ainoa herra. Hänen ystävänsä Sami oli nimittäin muuttanut jo vaimonsa kanssa yhteen kauniiseen, valkoiseen omakotitaloon ja asettunut muutenkin aloilleen.

Ei ihmekään, heillähän oli kuitenkin jo vauvojakin pari. Edes Juri, se murteella sönkkäävä Suosalon poika ei enää asunut siinä talossa. Hänestäkin oli kasvanut kunnollinen mies ja Juri työskentelikin vakituisesti jossakin pienkahvilassa kai aivan kulman takana. Ehkä sielläkin voisi jossakin välissä käväistä, eihän kahvittelu koskaan pahaa tekisi. Sen Rasmus tosin tiesi, että Juri piti edelleen Lindholmiin ja Patrikiin ahkerasti yhteyttä. Niin, Patrik Salmela, se pervo paskiainen. No, ei hänkään oikeastaan hullumpi ollut, nyt kun oli vihdoinkin ryhdistäytynyt ja työskenteli tietokoneinsinöörinä jossakin päin Suomea.

Lindholmkin oli muuttunut. Mies oli lopettanut liikunnanopettajan hommat ja työskenteli ties missä. Rasmus ei tietänyt, eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan tietää. Hänellä oli oma elämänsä, oma talonsa ja oma yrityksensä. Niin, hänen oma talonsa. Hän asui aivan yksin, edes lemmikkejä hän ei ollut suostunut ottamaan. Rasmus ei oikeastaan tiennyt, miksi asui kyseisessä talonrähjässä. Kai siitä syystä, ettei hänen tarvinut maksaa vuokraa, sillä Sami oli lahjoittanut talon ilomielin hänelle. Rasmuksella oli joitakin hämäriä muistikuvia talossa tapahtuneista asioista, olohuonetappeluista ja ensirakkaudesta.

Mutta ne olivatkin niin hämäriä, että Rasmus päätteli, ettei niistä pidä välittää. Ehkä olisi jo aika hankkia miesystävä tai naisystävä, ihan sama. Rasmus huokasi ja istui terassin keskimmäiselle portaalle. Siinä hän ehti istua hetken aikaa, kunnes kuuli tutuhkon, muistoja mieleen tuovan aran äänen: "Rasmus? Rasmus Pimiö?" Rasmus irrotti terävän katseensa salamana maasta ja kohdisti sen puhujaan. Rasmus tunsi helkensä salpaantuvan ja muisti, että niin oli käynyt joskus aikaisemminkin. Ja Rasmus olisi tunnistanut ne merensiniset silmät ja valkoisenvaalean hiuspehkon missä tahansa.

Emil oli tullut takaisin.

[Ärrikkä]

Nyt tää sit loppu...
Tää oikeesti loppu...
Mut aeh .. meinasin alkaa oikeesti itkemään miten sä voit olla niin julma et lähetit Emilin Amerikkaan
Ja meinasin alkaa tota epilogiaki lukies itkemään koska Emil tuli takasi Rasmuksen luo.
Mutta ihana teksti oli :3
Ja no kyllähän mä joissain kohissa repeilin ja kunnolla

"Voi ei! Rakas, anna anteeksi. En tarkoittanu loukata sinua!" Patrik sanoi kovaäänisesti ja läimäytti kädet poskilleni. Juri kohotti kätensä silmiensä eteen niin, että hän näytti itkevän. Tai, ei se oikeastaan siltä vaikuttanut, sillä ele oli kuin suoraan amerikkalaisesta saippuaoopperasta repäisty.
"Anti olla, Fernando, se on ohi ny!" Fernando? Patrik pyöristi silmiään muka kauhuissaan juuri saamistaan pakeista.
"Voi, Antero! Älä sano noin! Mitä tapahtui yhteisille haaveillemme? Meidänhän piti mennä naimisiin!" Juri nyyhkäisi ja piilotti silmänsä käsiensä taakse.

Aww sulosia nui :3 juu okei tälle kohdalle kyllä repesin

"Mie en voi ottaa sellaista miestä vaimoksein, joka kylpee pinkkejen kumiankkojen kans! Olen pahoillani, Fernando, mutta etsi joku toinen!" Juri huusi dramaattisena ja 'itki'. Patrik juoksi Jurin luokse huomaten samalla, että jokainen pää kadulla oli kääntynyt seuraamaan heidän esitystään, joten hän päättikin antaa heille kunnon show'n. Patrik nappasi Jurin ranteesta kiinni käänsi hänet itseensä päin.

Kumiankkoja? Are u serious?

"Ai", hän lausui ja yritti parhaansa mukaan hillitä itseään. Että näin sitä valitaan joku ihan randomi tyttö mun yli, ei tässä mitään. Tai ehkä mä haluun asettaa ydinpommin ton likan sängyn alle ja räjäyttää sen taivaantuuliin, mutta ei tässä mitään silti.
"Kun se kuitenkin asuu samassa suunnassa ja näin." Emil hymyili ja oli kai sanomassa jotakin, muttei saanut siihen koskaan mahdollisuutta, kun Rasmus jo huudahti: "No mene sitten jo! Ihan sama! Kävele ton sun ihanan Jennis kanssa, kun on kerta niin paljon mua tärkeempi!" Rasmus söyksyi raivottuaan auton sisälle ja jätti täysin sanattoman Emilin seisomaan parkkipaikan edustalle.

Miten sä oot voinu laittaa Rasmuksen ajattelee jotain tollasta? Ei ihmisiä saa räjäyttää ydinpommeilla. Ja miten sä voit laittaa Rasmuksen huutamaan Emilille?

"Tai sitten se muuttaa! Se muuttaa ja sitä lentokonetta ohjaakin joku Venäjän mafiasta tullut mafiakiho ja se räjäyttää sen koneen! Ja sitten Emil yrittää epätoivoisesti saada turvaistuinta laukeamaan, mutta se ei laukeakaan! Sitten vaan kuuluu pummm ja kaikki kuolevat!" Patrik huusi liioitellen ehkä pienesti asioita ja riuhtoi voimakkaasti käsillään, pidellen melkein jo syötyä tikkaria oikeassa kädessään. Kaikki mulkaisivat häntä.

Saanen kysyä että mistä ihmeestä sä ton Venäjän mafianki tähä repäsit?

Mutta hän huomasi yhden kyyneleen karkaavan silmäkulmastaan hänen katsellessaan, kuinka lentokone nousi ilmaan. Ja niin se armoton, Finnairin lentokone kuljetti Emilin kauas, kauas pois.

Okei mä meinasin alkaa itkemään täs kohas ei Emiliä saa mihkaan Amerikkaa lähettää!

Siinä hän ehti istua hetken aikaa, kunnes kuuli tutuhkon, muistoja mieleen tuovan aran äänen: "Rasmus? Rasmus Pimiö?" Rasmus irrotti terävän katseensa salamana maasta ja kohdisti sen puhujaan. Rasmus tunsi helkensä salpaantuvan ja muisti, että niin oli käynyt joskus aikaisemminkin. Ja Rasmus olisi tunnistanut ne merensiniset silmät ja valkoisenvaalean hiuspehkon missä tahansa.

Emil oli tullut takaisin.

Okei täsä kohassa itkin. Oikeesti itkin. Emil tuli takasin Rasmuksen luo. Emil tuli takasin :3

Eli nyte tää sit loppu
Ei oikeesti voi olla totta et tää loppu.
Mitä mie nyt luen D:
Muttahmuttah .. niih .. tämä oli aivan ihana teksti ja tää koko tarina oli vaan niin .. aww :33
Eli nyte kommenttihörhösi jättää viimeisen kommenttinsa tälle tekstille ja poistuu paikalta.

[Kkaroasd]

eh ootpas jatkanu tarinata pitkälle. mieku en oo kerenny koneellekkaa nii kauheen paljoo D: mutsiis joo tykkeen tosipaljo näistä siu tarinoistas, jotenki poikkee toisista tarinoista iha hirrmusesti, mut sepävaa on hyvä. vähä ernuilua (Y)


jajoo, mukavaa luettavaa.

[NicuQ]

Voi ei, mitenkäs en ole muistanut vastailla näihin?! Kannatti kyllä vanhojen tekstejen lueskelu ja muutenkin tälläinen randomi muistelutuokio, koska ihan kamalaa jättää vastaamatta ihanille kommentoijille.

Ärrikkä: Eli naw, sinua. Anteeksi tämä hemmetin myöhäinen vastaus, koska olet ihana. Roikut mukana niin kauan ja olit loppusuoralla oikeastaan ainoa itsensä ilmiantava seuraaja. En tiedä, olisinko voinut kirjoittaa tämän loppuun ilman sinua. Eli ihan hirmuinen kiitos, kun kommentoit ja olet olemassa.
Kkaroasd: Juu, ernuilu on todella mukavaa.  Kiitos kaunis sinullekin, seurasit tarinan ihan alusta alkaen loppuun ja .. en tiedä. K.I.I.T.O.S. Ihanaa, jos nämä poikkeavat muista tarinoista. Erilaisuushan on rikkaus.

[Hiljainen Talvi]

(Kommentin laatu on sitten mitä on.)

Okei, siis moi.
Meinasin itkeä varmaan neljä kertaa ja olin ihan sairaan surullinen tossa lopussa kun Emil lähti. Mun sydän itki ja se itkee vaim joskus.
 Teksti oli sujuvaa ja mukavaa lukea, kirjoitus virheitä saattoi olla pari, mutta se siitä. Hahmot olivat ihania ja täydellisiä, mä rakastuin. Miten sä saatoit päättää tän noin (, jatko osa kiitos). Tykkäsin kovasti.
Kiittäen
Tulienkelisi

[NicuQ]

Tulienkelisi: Oho! Jos nyt totta puhutaan, niin hämmennyin todella pahasti kommentistasi, mutta enemmän siitä, että joku on tämän ikivanhan (wut) sarjan jaksanut lukea. Ja vielä yöllä, kaiken kukkuraksi! Eli .. kiitos, kun jaksoit seurata kaikki luvut (ainakin luulisin niin, luithan varmasti kaikki luvut, etkä vain pari ensimmäistä ja viimeistä? ) Voi ei, ei saa itkeä! Tosin kai se on ihan hyvä, että saan nostettua tunteita pintaan lukijoissa, MUTTA EI SAA ITKEÄ. Anteeksi? Kirjoitusvirheitä, hui apua, missä? Olen kuitenkin liian laiska etsiäkseni niitä, joten .. jäävätpähän sinne pilaamaan hahmojen täydellisyyttä, kuten sinä sen ilmaisit. Mutta kiitos kommentista, ihana tietää, että joku on jaksanut lukea tämän matalamman ikärajan slash-jatkiksen loppuun ja pitänytkin tästä. Eli kiitos.

[Mansikkalimu]

Voisko tähän äänittää viestin? Nyt näet olisi hyvin pitkitetyn "OMG":n lausuminen tarpeen (hieman samaan tapaan kuin Frendeissä Janice sanoi). Ensimmäinen sana joka yksinkertaisesti bongahti mun mieleen.

Mistä aloittaa? :D
Ensinnäkin mun mielestä parin kontrasti ihana.. (voiko noin sanoa). Oikein tumma, ja hieman synkkä, emopoika Rasmus ihastuu vaaleaan, enkelimäiseen ja heiveröiseen poikaan. Mun mielessä ne olivat kuin jing ja jang (Rasmuksen kengännauhaideologia ;))

Rasmus! Voiko kukaan olla noin huolehtiva jo heti kättelyssä? Siis ensivaikutus oli loistava. Ja kumarrus hänen kärsivällisyydelleen!
Emil keräsi kyllä kaikki empatia pisteet multa. Kovia kokenut joutuu nyt vielä itsenäistymään, vasten omaa tahtoaan. (Oikeasti, mun mielestä tuo on kyllä todella hassusti tehty.. :o) Suosikki kohtani oli ehdottomasti se, kun Emil alkoi epäroimään. Itse en tuollaista ratkaisua olisi keksinyt, mutta kun miettii niin tuo voisi olla täysin totta - säikähtää omia tuntemuksiaan.

Idioottitrio -vai millä nimellä heitä kutsuitkaan - oli ihana! Jokainen oli selvästi oma persoonansa ja osittain heiltä osasi jo loppussa odottaa tietynlaista käyttäytymistä tietyissä tilanteissa. He olivat hyviä sivuhenkilöitä, joita ilman orginaali ei olisi ollut oma itsensä.
Mun suosikki oli ehdottomasti Juri (ei mikään yleinen nimi). Hän oli niin lapsellisen naiivi, mutta silti osasi toimia oikein tarvittaessa. Jollain oudolla tavalla voisi sanoa, että hän oli koko porukan järki, vaikka saattoikin usein olla se jota paapottiin ja suojeltiin. Murteen takia piirtyi mieleeni joskus kuva karjalaismummosta, joka ruokkimalla ruokkii vieraitaan, ja hoivaa kärsiviä. Jonkin sortin Äiti Teresa melkeinpä. Juri näki jokaisessa hyvää. :))

Sami.. siis semmoinen korsto, ja silti osasi käyttäytyä kuin lapsi. Vihanhallintakurssi olisi suotava - ainakin tarinan alussa. ;) Lopun Teletappien Iso hali - kohtaus oli huvittava. Sieluni silmin näin yhden ison korston, kahden keskimittaisen nuorukaisen ja yhden aiemmin mainittuja heiveröisemmän kaverin halailemassa keskellä kenttää, välittämättä toisten katseista. :3
Patrik... jokaisessa porukassa on se kaikista pervoin. Tässä tapauksessa henkilö oli vain hyvin sairaalla tavalla pervo :DD

Mä en kylä ymmärtänyt Mikaelin kaveriporukan päätöstä "kidnapata" Emil? He tarjoavat pirtelön!? Ja vikittelevät häntä... siis en minä olisikaan toivonut että huonosti käy (pelkäsin pahinta) .... mutta olihan tuo jotain erikoista (: Emili kuumeisuus vain tuppaantui unohtumaan.

En tiedä jäikö multa jotain huomaamatta, mutta hyppikö aika tuossa jotenkin? Ensimmäisenä koulupäivänä (josta kerrot) Rasa näki Emilin ensimmäistä kertaa. Heti samana päivänä hän muutti sitten kolmikon seuraksi. Olenko vielä oikeassa? ^^ Mutta sitten puhutaankin jo päivästä kun Emil muuttaa itsekin sinne. Rasmuksen lenkkeily ajatuksista saa kuvan, että muuttopäivästä olisi vain muutama päivä, eikä hän olisi Emiliä sen koomin enää nähnytkään. Muutenkin nelikko jo näyttää tutustuneen toisiinsa.
Yhtäkkiä onkin kulunut kaksi vuotta... Yritin selittää nyt jotain. Ymmärsitkö mitä ajoin takaa? ;D Vai jäikö itseltäni vain jotain olennaista huomaamatta?

Olisiko millään mahdollista saada tästä jatkoa tai jonkin sortin spinn-offia? *Rukoilee koiranpentuilme silmissään*

//Tajusin sepittäneeni paljon enemmän kaikesta muusta kuin päähenkilöistä! *glunk!*

[NicuQ]

Mansikkalimu: Pistepistepiste. KIITOS. Tai siis olen aivan hemmetin imarreltu siitä, että joku vielä vaivautuu lukemaan tätä. JA VIELÄ KOMMENTOIMAAN. Noin pitkästä, oi. Piristit ihan jumalattomasti tätä päivää jo heti alkuun, kun tuolla ei tuo ilmakaan ole nyt mitä parhain kesäteatterille. (Sataa, jee, sade on kivaa, mutta ei kesäteatterissa.) Juu, vastakohdat etsivät toisiaan-teema oli kyllä omasta mielestäni hieman klisee, mutta niinpä minä vaan sitten kehittelin tätä ja kirjoitin. Rasmus on pieni emosoturi ja Emil hänen enkeliprinsessansa. OI. Hyvä, jos Emil on jotenkin kerännyt pointseja, pelkäsin nimittäin ihan hurjasti, että poika olisi hemmetin ärsyttävä ja kaikki pitäisivät hahmoa huomionkerjääjänä.

Ja juu, se oli kyllä hieman kummasti tehty, mutta mielessäni ainakin suunnittelin sen niin, että Emilin äiti kyllä olisi voinut ottaa Emilin mukaan Jenkkeihin, mutta halusi poikansa "parantuvan" ja saavan ystäviä ja elävän taas normaalia elämää. Rasmukselle kiitos, se onnistui, jees. Idioottitriosta: Miksi kaikki rakastavat Juria? Okei itsekin hieman, mutta Sami on se mahtavin. Juri on karjalaismummo, kiitos päivän nauruista. Mutta hmm, olin kai katsonut liikaa toimintaleffoja ja draamaa, kun laitoin Mikaelin jengin "kidnappaamaan" Emilin. En nimittäin yhtään muista, mitä tuolloin ajattelin. :l Emilin kuumeesta sen verran, etten yhtään tiennyt, miten sen tuonne väliin sitten mahduttaisin joten toivoin kai, ettei kukaan huomaa mitään.

KYLLÄ! Aika hyppi todella paljon, koska muutenhan tämä olisi venynyt ihan liian pitkäksi. Yritin siis saada ne kaikki vuodet mahtumaan neljääntoista lukuun, hmm. Ei tietenkään sekavaa, ei toki. Muuttah, ettei tämä vastaus nyt veny pidemmäksi, niin kiitos kaunis. Jatkoa, hmm, olen kyllä suunnitellut kirjoittavani idioottitriosta, mutta mikään ei ole varmaa. Eli kiiiiiitos ihan hurjasti, kun jaksoit lukea tämän. c:

[Myrsky]

Ihan kauhee, mutta silti niin ihana.
Upea aloitus kommentille, mutta kuivailen täällä vieläkin silmiäni ja nyyhkin satunnaisesti vikanluvun ja epilogin takia, joten syytetään sitä.

Oon aina rakastanut tällasia kontrastia toisilleen luovia pareja, vaikka ne onkin suunnaton klisee, ja Rasmus/Emil oli just niin sellanen emo/kilttipoika, etten vaan voi olla rakastamatta. Kengännauhaideologia tulee näistä ihan väkisin mieleen (johon ihan täysin ihastuin).
Rasmuksen ajatukset enkeleistä ja uskonnosta tossa alussa oli vaan jotenkin mun omaa ajatusmaailmaa vastaavia, etten voinut olla rakastumatta Rasmukseen heti alkuunsa. Emil, niin Emil, jotenkin sitä vaan on mahdotonta mun kuvailla mitenkään järkevästi kun se vaan on niin... No siis se vaan on jotenkin niin ujopoika, sisäänpäin kääntynyt ja kokenut kauheita, mutta silti se yrittää olla vahva.

Tykkäsin melkeen kaikesta, hahmojen tutustuminen, Rasan Emilin kuolaamaan jääminen kun se ekaa kertaa näki sen, viaton Emil paljastuskin vähän vähemmän viattomaksi, mutta niiden riitely oli aivan kauheeta luettavaa ja sillekin melkeen itkeskelin.
Tarinan ja hahmojen suhteen kehittyminen oli siis kaiken kaikkiaan mukavaa luettavaa. Sivuhahmot olivat ihan loistavia, idiootti-trio ja pelottava, mutta omalla tavallaan syvällinen ja mukava liikkamaikka varastivat paikan mun sydämessäni. Oikeesti, pinkkejä kylpyankkoja ja draamaa, mitä muuta tarinalta voi muka toivoa?

Löysin tän alunperin viimeyönä, mutten uskaltanut ruveta lukemaan aamuyöstä, tai mun itkemisen lopettamisesta ei varmaan ois tullut ton lopun jälkeen enää yhtään mitään. Nytkin sain vasta koottua itteni ja onnistun enää hihittelemään typerästi kaikille mahtaville kohdille.
Pahoittelen naurettavan sekavaa ja mitäänsanomatonta kommentia ja kiitän.

[NicuQ]

Adoette: Jo toinen (vai kolmas, neljäs, en tiedä. Piilolukijat, olkaa hyvät ja tulkaa kaapeistanne ulos ilahduttamaan Pyry-setää )! Kiitos sinullekin ihan valtavasti kommentistasi. Voi ei, saisinko olla näin ilahtunut, että vaikutin sinuun tekstilläni ja sain sinut itkemään? Anteeksi ja kiitos? Oh, olen iloinen, että teksti oli mukavaa luettavaa ja hahmotkin olivat onnistuneita. Yes, kylpyankat ja draama on must, sinäpä sen sanoit. Waah! Hyvä vaan, että sait koottua itsesi ja kommentoit. Kirjoittajasta tuntuu aina ihanalta kuulla positiivista palautetta! Ei mitään pahoittelemista, olen ihan mielettömän kiitollinen kommentistasi. Eli suuuuri kiitos sinullekin. c:

[sajusa]

Mää itkin, nauroin, aaww'ittelin ja itkin taas lopussa ku Emil lähti D: Mut sit se tuli takasi ja itkin viel enemmän :') tää oli ihana, kiitos siitä. Rakastan näitä sun hahmojas ja sit... nii... Kiitti tästä mukavasta lukuelämyksestä

~sajusa