Savulla syövytetty, K-11

[Vanamo]

Nimi: Savulla syövytetty
Kirjoittaja: Vanamo
Oikolukija: foxy ♥
Lajityyppi: angsti, synkistely.. mitä muutakaan? (;
Ikärajasuositus: K-11
Varoitus: tulkinnanvarainen raiskaus, päihteitä, vanhoja miehiä ja nuori tyttö
A/N: Mä en ole kirjoittanut ikuisuuksiin mitään julkaisukelpoista, eikä tämän raapustuksen julkaisu pahemmin auta asiaa; Tämä on kirjoitettu ikuisuus sitten ja laatu on jotain niin ihanaa. Foxy (jolle tämän ommaankin♥) palautti tämän tekstinpätkän kuitenkin mieleeni ja no, tässä sitä ollaan.


Savulla syövytetty

Ilta avautuu edessäni hiljaisena. Tuuli kieppuu kevyesti puiden latvoissa ja hyväilee kuusenneulasia hiljaisilla kuiskauksillaan. Ikijäätyneet lumikinokset tienvierustoilla heijastelevat kuun kalvakkaa valoa kivisten kerrostalojen seinistä ja luovat himmeitä valokeiloja kosteaan asvalttiin. Katulamput värisevät, välillä keltainen valo katoaa kokonaan ja toisinaan se taas välkkyy kuin sen sisällä olisi tusina kärpäsiä hippasilla.

En haluaisi astella yksikseni kävelytien laitaa yömyöhällä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoa. En tahdo yöpyä vieraiden seinien sisäpuolella, en ainakaan tässä olotilassa. En minä maistanut kuin hörpyn sitä ja toisen tätä, se oli kuitenkin tarpeeksi. En luota itseeni.

Askeleeni ovat hoippuvia, vasen jalkani kaartaa turhaksi katuojan puolelle ja oikea kynkkää alistuneena perässä.

Ilma on kylmä, eikä minulla ole kunnon vaatteita. Jalkojani nuolevat repeilleet farkut ja ylävartaloani peittää college, jota en tunnista omakseni. Viileys nipistelee poskipäitäni ja takoo sinertävää väriään käsieni kuorrutteeksi.

Matka tuntuu kestävän ikuisuuden. Kun pysähdyn silloin tällöin suoristamaan askeleitani ja vilkaisen pienesti olkani yli, näen Miretten talon yhä kivenheiton päässä. Pään kääntäminen saa maiseman vilisemään silmissäni. Vielä kaksi kilometriä vihreälle kotiovelle.

Seuraan tien muotoja, mutka saa steppaukseni yhä lähemmäs tienreunan rajaa. En halua vajota ojan tasolle, olen jo häpäissyt itseäni kylliksi yhdeltä illalta.

Kuljen korkealle kohoavien mustakattoisten talojen ohi. Jok'ikisessä on vedetty harmaat sälekaihtimet tiukasti ikkunan eteen, estämään yön mörköjä tunkeutumasta sisään herttaisiin uniin. Pihoja piirittävien lauta-aitojen porttien salvat on kierretty säppiin, lähestymisyritys tehdään mahdottomaksi. Ohikulkija pakotetaan jatkamaan taivaltaan.

Yön alhaalla riippuvan hiljaisuuden rikkoo matala köhinä. Kurkkunauru ja tupakkayskä repivät rakoja paksuun äänettömyyteen. Korvani yrittävät paikantaa melunlähdettä, mutta tuntuu kuin käkätys ympäröisi minua joka puolelta.

Askeleeni hidastuvat kuin automaattisesti, tömistykseni onnistuu keventymään valssia muistuttavaksi askellukseksi. On kuitenkin liian myöhäistä tekeytyä näkymättömäksi tai naamioitua enkeliksi, minut on nähty.

Leveäharteisten hahmojen siluetit piirtyvät poikkikatua rajaavaan tiiliseinään. Ne kohoavat pitkinä ja tummina rosoista pintaa vasten. Ja minä olen aivan liian lähellä varjotarhaa, välimatkaa synkkiin hahmoihin on vain muutaman kymmentä hassua metriä. Enkä minä huomannut aiemmin. Jostain syystä se vain naurattaa minua. Ilman muutamaa huikkaa Martinia toimisin täysin eri lailla.

Selvin päin olisin viettänyt rattoisan illan sipsikuppi sylissäni keikkuen television äärellä ja olisin nyt omassa satumaassani untuvatäkkien keskellä lämpimässä. Tällä kertaa kokeilunhalu voitti. Aina ei voi olla ulkopuolinen, se käy sietämättömäksi. Vaikka kun asiaa ajattelee tarkemmin, todella pohtii omaa asemaansa, hahmottaa karun kaavan. Ulkopuolisena on kuitenkin vapaa, silloin on valtaa. Ei paljoa, eikä se kohdistu keneenkään muuhun kuin itseensä. Mutta silloin saa päättää itse omasta elämästään, valita omien virheidensä kautta väärät risteykset ja kahlata taas takaisin, omasta tahdostaan. Sisäpiirin jäsenenä on loppujen lopuksi vielä enemmän ulkopuolinen, sillä silloin tajuaa, että vaikka saa kulkea VIP-lappu kaulassaan, on silti aivan yhtä pihalla asioista kuin ennenkin. Sisäpiirit ovat teeskentelyä. Niissä saa vain kulkea jonkun muun talutusnuorassa. Ja tänä iltana minä annoin pujottaa kaulaani piikkipannan.

Puristan kylmät käteni tiukasti nyrkkiin ja painan ne kylkiäni vasten. Tunnen kylkiluideni kiivaan kohoilun, pelko puskee tietään ulos. Päässäni kuitenkin vain surisee epämääräisesti, aivoni ovat liiaksi turrat, jotta ne reagoisivat lähestyvään vaaraan. Vain hyvin pieni osa minusta kykenee tajuamaan tilanteen jokseenkin realistisesti.

Yön paikoilleen liimaamat pikkukivet rouhivat asvalttia kenkieni alla kun lähestyn risteystä. Talot huokailevat kun en lähde pakoon. Miesjoukko nauraa, kun pysähdyn aivan heidän nenänsä juureen.

"Katsopas vaan, mitä meidän pikkulikka." Miehen suu on kätkeytynyt harmaan parran sekaan. Ääni on takavireinen, juoniva. Olen kangistunut paikalleni, lukkiutunut mieleeni. En tee mitään. Mutta niin ei ole tarkoitettukaan, tämä on edeltä kirjoitettua. Minusta on tehty marionetti.

Toinen mies ottaa muutaman askeleen eteenpäin, niin että hän on toverinsa ja minun välissä. Hänen kasvojansa jakaa punainen, röpelöisenä kohoava arpi ja toista silmää peittää likainen laastari. Mies heilauttaa kättään minun suuntaansa ja mörähtää jotain, en saa sanoista selvää. Kuulen korvissani, kuinka veri kohisee suonissani.

Iso koura kiertyy käsivarteni ympärille ja vetäisee minut syvemmälle poikkikujalle. Miehet ympäröivät minua joka puolelta, heitä on ainakin viisi. He ottavat vinoja askelia suuntaani ja puhaltavat päälleni viskihuuruja. En saa mitään tolkkua aivojeni toiminnasta, en kai vieläkään osaa pelätä. Enää on edes turha miettiä juoksemista, minut on saarrettu. En pääse pakoon.

Varjot kohoavat tiiliseinään entistäkin suurempina. Minä olen vain pieni hyttynen härkien keskellä. Suljen silmäni ja yritän herätä. Tämä ei voi olla totta.

Havahdun, kun tunnen karhean kämmenen poskellani. Säpsähdän automaattisesti, mutta ristiselälleni lukkiutunut käsivarsi estää minua perääntymästä sormenmittaa enempää.

Miehen kädessä palaa paksu sikari. Hän puhaltaa ulos pitkiä savuhenkäyksiä, kiehkurat kehystävät kasvoni. Savu kirvelee silmiäni, mutta mies pakottaa minut katsomaan itseensä. Sitten hän painaa isot, märät huulensa omilleni. Minua ällöttää, kuvottaa ja etoo. Yritän saada aivoni toimimaan rivakasti, tekemään järkeviä päätöksiä, mutta ajatukseni liikkuvat kuin tahmassa. Pelko kutittelee pelkästään vatsanpohjaani ja kantapäitäni, muuten olen neutraali.

Kun mies vihdoin vetäytyy irti huuliltani, hän palauttaa katseeni omaansa tarttumalla kovakouraisesti leukaani.
"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne sitten alkuunkaan", hän kuiskaa möreästi, tuskin edes liikauttaa suutaan.
"Nyt minä voin ainoastaan pahoitella etukäteen." Sanat työntyvät jähmeän ilman läpi, tunkeutuvat liian syvälle lukkiutuneisiin korviini. Kohinan seasta minä ymmärrän sanojen merkityksen.

Lävitseni ailahtelee negatiivisten tunteiden väriskaala. Kauhua, pelkoa, surua. Mikään niistä ei osaa jäädä paikalleen, pystyn ainoastaan tuijottamaan miehen laimeisiin silmiin uhmakkaasti. Päässäni pyörii entistä enemmän, tunnen voimakkaan alkoholin maun kielelläni ja vodkan jättämän kirvelyn nielussani.

"Sinun huulesi maistuvat sikarilta", kuiskaan miehelle hiljaa, epäsoinnukkaat sanani halkovat pimeyttä. Mies örähtää, työnnymme yhä syvemmälle, kauemmas päätiestä.

Viinahuurut kiertyvät ympärilleni tiukaksi peitteeksi, sikarin savu syövyttää vaatteeni. Minä katoan.

[flawless]

Kommenttikampanjasta iltaa!

Tämä on niitä ficcejä, joista on hirmuisen hankala sanoa mitään, koska on melkein liikaa sanottavaa ja kaikki mössöytyy. Yritän parhaani mukaan olla selkeä

Ensinnäkin, kirjoitat aivan älyttömän kauniisti. Tämä oli ihan tekstiä ajatellen parhaita ficcejä, joita olen koskaan lukenut. En muista, milloin viimeksi olisin istunut ruudun ääressä oikeasti suu auki ja tuijottanut ruutua aivan ihmeissäni tekstin taitavuudesta, mutta tässä tapauksessa tein niin. Kuvailet asioita todella, todella kauniisti ja omaperäisesti. Tämän lukeminen oli erittäin nautittavaa juuri sen takia, että ilmaisit arkisetkin asiat niin kauniisti ja persoonallisesti, että niitä jäi tuijottamaan. Kuvailu oli kaunista, toimivaa, omaperäistä ja vielä kerran kaunista. En osaa muuta kuin kehua maasta taivaisiin, mikä kuulostaa kyllä typerältä, mutta voin sanoa etten kyllä liioittele sitten piiruakaan.

Virheitäkään ei ollut, ja teksti kulki eteenpäin sujuvasti. Loit tapahtumista selkeän kuvan, joka piirtyi silmieni eteen lukiessa. Vaikkei tässä ollutkaan kyse mistään suurensuuresta ja dramaattisesta tapahtumasta (noin alkuun) niin uppouduin tähän ensimmäisten rivien aikana jo aivan täysin. Onnistuit imaisemaan minut tarinan sisään todella nopeasti, ja päädyin tihrustamaan ruutua tarkasti ja ahmimaan lisää. Se on merkki hyvästä kirjoittajasta, joten hattua nostan korkealle.

Itse tarinan sisältö oli mielenkiintoinen sekin. Tämä tuntui aluksi melkein kuin flashbackilta omaan varhaisnuoruuteeni, valitettavasti. Pidin erityisesti tuosta "yksi kerta riittää" -viestistä, joka tässä rivien välistä tuli, ja siitä ettei tässä ollut päähenkilönä mikään itsesäälissä ryvettyvä känniteini vaan väärällä polulle eksynyt, kokeilunhaluinen "kiltti" tyttö, jota houkutti ajatus piireihin pääsystä. Tai niin minä ainakin tämän tulkitsin, voihan olla että tarkoitit jotain muuta, mutta pidän omasta versiostani Joka tapauksessa pysäyttävä ja hyvä tarina, joka oli kuorrutettu loistavalla kerronnalla ja kuvailulla, jotka tekivät tästä entistä paremman.

Oli myös mukavaa vaihtelua, että jätit lopun avoimemmaksi, vaikka selkeästi kyllä näki mihin suuntaan oltiin menossa, ja että siitä suunnasta ei paljoa olisi poikkeamisen varaa. Kuitenkin oli mukavaa, ettei painopiste kääntynyt tuon raiskauksen kuvaamiseen, vaan teksti pysyi kevyempänä ja tärkein viesti osoitettiin jostain muualta.

Tuo tytön viimeinen repliikki oli vähän hassu. Jäin miettimään, että miten hän edes ajatteli tuollaista muuten kuin sivuhuomiona, ja oli niin rauhallinen eikä pistänyt vastaankaan sen kummemmin. Luonnollisempi reaktio tuossa vaiheessa olisi aika monella paniikki ja joko totaalinen paniikkipaikoilleenjämähdyslagituskauhisteluitku tai sitten kampoihin laittaminen. Toisaalta tuo kuitenkin teki tästä sellaisen ikään kuin taiteellisemman, ja edelleen vähän kevyemmän, joten no. En kritisoi tuota ratkaisua enempää, olihan se hieno tyylittelykeino ja lopetti tekstin mukavasti.

Eli siis, näin tiivistettynä: kuvailu oli todella hienoa, tarina oli hyvin keksitty ja todentuntuinen, pidin tästä kovasti. Kiitos!

[Crywell]

Kommenttikampanjasta terve!

Tämä oli tosi hieno! Pidin kuvailusta ja sanavalinnoista tosi paljon. Taitavaa kirjoitusta. Ja nyt kyllä ketutus, kun mitään en oikein osaa sanoa.
Erityisesti muutamat hienot sanavalinnat jäi mieleen tosi kauniina ja tunnelmaa luovina. "Varjotarha" oli varmaan suurin lemppari, olisin itse taivaissa jos olisin keksinyt käyttää sitä jossain tekstissäni. Tosi kaunista.

Juoni oli inhottava, mutta hyvä. Raiskaus on jotakin sellaista, joka ällöttää ja pelottaa itseä suunnattomasti. (En varmaan pariin viikkoon voi kävellä kaduilla pimeällä vilkuilematta säikkynä ympärilleni kokoajan.) Pidin jollain tavalla siitä, kuinka päähenkilö ei reagoinut oikein mihinkään, kuinka jossain perällä tajusi jostakin jotakin, mutta alkoholi oli sumentanut melkein kaiken. Häntä kävi kauheasti sääliksi. : (

Mutta en varmaan voisi kehua kirjoitustaitojasi tarpeeksi? Kirjoitat oikeasti ihan valtavan hyvin, tuntui kuin olisin melkein kävellyt tytön askelissa, alkoholin takia vähän irti kaikesta, silti kuiten tajunnassa mukana. En osaa selittää.

Mutta kiitos, tämä oli tosi hyvä! : )

[Aapo]

Heipsuli murmeli! Halusin välttistä kommentoida sulta jotakin jaja here I am. Mahtava on kyllä ja vaikken originaaleja paljon luekaan, niin tämä iski kyllä ja lujaa! Piti lukijan otteessaan koko tarinan ajan ja no, sanotaanko että tämän shotin huonoin asia oli se, että se loppui. Eli todella hieno tarina karusta aiheesta, jonka valitettan usea joutuu kokemaan ainakin jossain muodossa.

Tykkäsin ideasta ja jotenkin minulle tuli tästä samanlainen olo kuin flawlessille, että tyttö on vain kokeilunhaluinen nuori joka kenties myös hieman katuu tekemäänsä ja toivoisi vain pääsevänsä takaisin jaloilleen. Tuli myös sellainen olo, että tässä ficissä sitä kuvattiin tuolla kodilla, jonne oli vielä matkaa  vähän turhankin paljon, mutta huonosta olosta ja esteistä huolimatta sinne yritettiin päästä. Muutenkin löysin tekstistä hienoja vertauskuvia ja yksityiskohtia, esimerkiksi yön mörköjen sisäänpääsyn estäminen ja enkeliksi muuntautuminen. Kaunista kaunista kaunista.

Muutenkin rakastuin juuri noihin kaikkiin kuvailuihin ja lauserakenteisiin omnom. Viileys kuorruttamassa sinisellä värillä käsiä ja oih, tuli itsellekin ihan kylmä tuota hyytävää kuvausta lukiessa. Muutenkin kaikki oli kuvailtu niin hyvin, että tapahtumat ikäänkuin näkyivät kokoajan silmien edessä, eikä moni siihen pysty (mut ootki multitalented ♥)

Askeleeni ovat hoippuvia, vasen jalkani kaartaa turhaksi katuojan puolelle ja oikea kynkkää alistuneena perässä.

Sulla on ihana tapa kuvailla tapahtumia, tälläinen monipuolinen ja erilainen, soljuva. Tarina vain lipui eteenpäin koko ajan ilman suurempia töksähtelyjä, tapahtumat vaihtelivat aktiivisesti mutta eivät liian nopeasti ja pidin myös lopetuksesta, joka ei ollut yllättävä miltään muilta osin kuin ehkä uhrin käyttäytymisen. Mutta kyllä ymmärsin senkin, muutaman ottaneena ja katuvana nuorena, joka ei tunne enää poispääsyä tuo reaktio on ihan ymmärrettävä.

Eli kokonaisuutena tarina toimi älyttömän hyvin alusta loppuun asti. Nautin tämän virheettömyydestä ja ihanista kuvailuista koko lukemisen ajan ja en voi sanoa muuta, kuin että oot ihan mahtava kirjottaja! pus ja kiitos.