Title:Enkelipoika
Author:stardust
Beta: stardust herself, joten varautukaa jälleen virheisiin.
Rating: S
Genre: Angst, fluff, drama
Pairing: Derek Morgan/Spencer Reid
Warnings: Ei
Disclaimer: En omista sarjaa, enkä sen hahmoja, en saa rahallista korvausta, olen vain pahasti koukussa kyseisiin herroihin.
Summary: Mutta vaikka minä kuinka yritin, en voinut kieltää, että minä pelkäsin. Pelkäsin sinun löytävän jonkun toisen. Uuden enkelipojan, jonka siipien väliä silitellä. Minä pelkäsin, että vieressäsi makaisi joku toinen. Savuisen baarin kaunis brunette tai kujien komein hurmuri. A/N: Booyah, täällä taas stardust ja rare parituksien virallinen yhdistys. Jälleen tuon teille Morgan/Reidia, tietämättä yhtään kuinka suosittu tai edes tunnettu tämä paritus on, mutta tehty mikä tehty. Edellinen sai muutaman niin ihastuttavan kommentin, että päätin ottaa riskin ja tuoda toisen tuotoksenikin teille luettavaksi. Herrat kun ovat edelleen minulle jo niin rakkaita hahmoja, puhumattakaan sarjassa johon olen edelleen vain tiukassa koukussa. Tällä kertaa pinnistelin ja koetin kirjoittaa angstia, kaipuuta ja surua, mutta suureleiseksi fluffyksihan se päättyi. (Miksi en osaa surullisia loppuja!) Toivottavasti pidätte kuitenkin! ♥ Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, haluan teidän mussukoiden mielipiteitä tähän hyvin ihanaan uuteen addiktiooni. Kiitos!
♥: stardust
Enkelipoika
There is always some madness in love. But there is also always some reason in madness. - Friedrich Nietzsche Vuoden ei pitäisi olla pitkä aika. Siinä on 365 päivää ja 12 kuukautta. Silti juuri nyt se tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Aivan kuin siinä olisi tuhansia päiviä satojen sijaan, miljoonia tunteja ja vielä enemmän minuutteja. Joskus aamuisin mietin, tietääkö kukaan tosiasiassa miltä kaipaus tuntuu? Tietääkö kukaan miten se kovertaa aukon rintaasi ja vuodattaa kylmyyden sieluusi? Minä tiedän. Tiedän sen nyt kun katselen ulos toimistomme ikkunasta. On aamu ja kukaan ei ole vielä paikalla tähän aikaan, mutta minä en tiedä minne muualle menisin. Kotona kaikki muistuttaa sinusta, töissä kaikki muistuttaa sinusta. Oikeastaan tiedän jo nyt, etten hyödy tyhjässä toimistossa istumisesta sen enempää, kuin hyötyisin kotona olemisesta, mutta ainakin pian ympärilläni olisi joukko ihmisiä, pitämässä ajatukseni poissa sinusta. Joukko, joka harhauttaisi sydäntäni niin, ettei se kokoajan pumppaisi kylmää kaipuuta ohuisiin suoniini.
Normaalisti näkisin sinut noin puolen tunnin kuluttua. Kävelisit toimistoon ja koskettaisit hellästi olkapäätäni hymyillen. Minä lähden aina aamuisin töihin ennen sinua, sillä sinä haluat nukkua vielä ne maagiset viisi minuuttia. Enkä minä tohdi sinua herättää, vaikka tiedän tasan tarkkaan prosentuaalisen todennäköisyyden siihen, että myöhästyt jälleen töistä. Jos kaikki olisi kuin ennen, me lentäisimme minne ikinä maailma ja sen häiriintyneet ihmiset meidät veisivät ja kaikkien kauheuksien keskellä minä olisin iloinen, koska kaikesta huolimatta minulla oli sinut. Sinä kutsuisit minua nätiksi pojaksesi, kuiskailisit korviini asioita, joita muiden ei tarvitsisi koskaan kuulla. Sinä sivelisit huomaamattomasti lapaluideni väliä ja sanoisit minua enkelipojaksesi. Illalla olisimme kotona, puhuisimme tyhmiä tai hukkuisimme suudelmiin ja toisiimme. Mutta ei, kaikki ei ole niin kuin ennen.
Sait työn puoli vuotta sitten ja kolmen kuukauden ajan mietit otatko sen. Jokainen solu minussa kiljui sinua kieltäytymään, mutta minä tiesin, että se oli sinun tilaisuutesi. Tilaisuutesi todistaa itsellesi ja muille, mihin kaikkeen Derek Morgan pystyisi.
”Se on vain vuosi ja minä lupaan soittaa sinulle joka ikinen päivä. Me selviämme siitä, Spence. Lennän jokainen vapaa viikonloppu luoksesi, me kestämme tämän kyllä. Kaikki järjestyy. Usko minua", hän sanoi silmät palaen ja minä päätin uskoa häntä. Me kestäisimme vuoden, me kestäisimme ne 365 päivää, jotka meidän olisi pakko kestää. Ja kun kosketin kasvojasi viimeisen kerran saattaessani sinut koneellesi oli silmiesi palon seassa myös pelkoa. Sinä pelkäsit samaa kuin minä pelkäsin. Kestäisimmekö me tosiaan?
Nyt oli kulunut kolme kuukautta ja ei kulunut päivää ilman, että olisin ajatellut sinua. Ajatellut niin paljon, että mielessäni leikittelin ajatuksella Dilaudidin käytöstä jälleen. Jokainen puhelu oli minulle kuin pelastusrengas hukkuvalle ja tuntui mahdottomalta sulkea luuri ja tietää, että jälleen ennen huomista en kuulisi ääntäsi. Sänky oli kylmä ja viileä ilman sinua ja jokainen yö painajaiset herättivät minut todellisuuteen, jossa sinä et ollut niitä poistamassa. Kolmen kuukauden aikana olit ehtinyt vierailemaan luonani vain kerran ja minä nyökkäsin epäröimättä katuville kasvoillesi ja sanoin ymmärtäväni. Ja sen vaivaisen viikonlopun jälkeen, oli minun yhä vaikeampaa hyvästellä sinut ilman, että olisin hajonnut palasiksi eteesi. Minä vannoin kantavani tämän tuskan yksin, ilman, että sinun täytyisi siitä huolehtia. Minä halusin, että sinä käyttäisit tilaisuutesi, vaikka se merkitsisi vuotta ilman sinua. Mutta vaikka minä kuinka yritin, en voinut kieltää, että minä pelkäsin. Pelkäsin sinun löytävän jonkun toisen. Uuden enkelipojan, jonka siipien väliä silitellä. Minä pelkäsin, että vieressäsi makaisi joku toinen. Savuisen baarin kaunis brunette tai kujien komein hurmuri. Kyllä minä tiesin, että rakastit minua, tiesin, että olit uskollinen. Mutta vuosi on pitkä aika ja sinun vetovoimasi jotain sellaista, jota harva pystyi vastustamaan.
”Reid? Mitä teet täällä tähän aikaan?”
Garcian ääni keskeyttää ajatukseni ja kohdistan katseeni hänen huolestuneisiin kasvoihinsa. Tuo ilme on tullut minulle tutuksi näiden kolmena kuukautena ilman Derekia. Näen sen vuorotellen Prentissin, Rossin, JJ:n kuin Hotchinkin kasvoilla. Se ilmaantuu aina silloin kun unohdun kesken selitykseni katsomaan kauas tai kun joku mainitsee vahingossa Derekin nimen saaden sydämeni käpristymään kaipuusta.
”En jaksanut olla kotonakaan", vastaan ykskantaan ja katson häntä jaksamatta edes esittää iloista tai reipasta. Minä haluan romahtaa, lakata olemasta vahva ja viisas. Garcian silmät tutkivat hetken kasvojani kunnes nainen hymyilee varovaisesti ja nyökkää.
”Kuulepas ihmepoika, minä haen meille nyt kahvia ja sitten me juttelemme hieman”, hän hymyilee ja on pian jo kääntynyt kannoillaan.
**
Kahvikuppi lämmittää lempeästi kylmiä käsiäni ja hetken aikaa minä haluaisin vain unohtaa kaiken. Mutta Garcia on selkeästi päättänyt puhutella minua vaikka väkisin. Nainen on selvästi valmis pääsemään kuoreni läpi keinolla millä hyvänsä, eikä minulla ole enää aikaa tai voimia perääntyä.
”Sinä kaipaat häntä Spence. Minäkin kaipaan komistustani", hän sanoo ja hymyilee varoen. Jokainen sana on kuin myrkkyä. Se pakottaa minut myöntämään, että kaipaan häntä enemmän kuin kestän ja, että vielä 275 päivää pitää meitä erossa toisistamme. Nyökkään varoen ja painan katseeni pöydän pintaan. Garcian vaalea käsi kurottautuu pöydän toiselta puolelta koskettamaan lohduttavasti omaani. Katson vaaleanpunaiseksi lakattuja kynsiä ja hymyilen varovaisesti. Ilman häntä ja muita tuskin selviäisin tästä.
”Minä voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu Spencer. Sinä ja Derek.. te olette yhdessä. Te rakastatte toisianne. Toki minäkin rakastan komistustani, mutta.. voi Spence. Tuleehan hän taas pian? Tämä toimisto on tyhjä ilman häntä”, Garcian silmät ovat kostuneet liikutuksesta ja hetken aikaa minä en tiedä mitä sanoa. Derekin on tarkoitus tulla tänne ensi viikonloppuna, mutta kuten jo kymmeninä edellisinäkin kertoina, mikään ei ole tälläkään kertaa varmaa. Voi olla, että jälleen kerran työt pakottavat hänet jäämään, lennot peruuntuvat tai jotain pahempaa. Jotain, jota en myönnä edes itselleni ajattelevani. Garcia huomaa hetkessä pälyilevät silmäni ja surullisen katseeni. Tuntui kuin silmät noiden punasankaisten lasien takana läpivalaisisivat jokaisen ajatukseni ja mielenliikkeeni. Joskus ihmettelen, miksei Penelope Garciasta tullut koskaan profiloijaa.
”En ehkä ole profiloija ihmepoika, mutta näen, että jokin painaa sinua. Joten nyt sylkäise se ulos, ennen kuin minä pakotan sinut tekemään sen!” hänen äänensä paino kertoo jo, että yritykseni vaihtaa aihetta tulisivat olemaan vain ajanhaaskausta.
”Minä vain.. Minä mietin häntä joka ikinen päivä, kaiken ajan kun olen hereillä ja jopa kun nukun. Joskus.. minä vain pelkään, että ajatteleeko hän minua koskaan. Ajatteleeko hän minua herätessään tai juuri ennen kuin nukahtaa? Joskus minä jopa pelkään… että hänellä on jo joku muu tilalleni” saan vaivoin sanat lipumaan ulos huuliltani. Ne eivät ole tilastotieteitä tai kirjoista luettuja, ne ovat omia ajatuksiani, tunteitani, eikä niistä puhuminen ole todellakaan minun lempiasioideni kärjessä.
Garcia lopettaa kahvinsa siemailun kuin seinään ja katsoo minua järkyttyneenä. Hän ei ollut osannut odottaa tätä. Ei Spenceriltä, joka puhuu aina muiden kirjoittamin lausein, ei Spenceriltä, joka ei koskaan paljasta surun tunteita vaan piiloutuu hymyilevän suun ja järjettömien lauseiden luomien korkeiden suojamuurien taakse. Hiljaisuus täyttää huoneen ja hetken kadun, että koskaan edes otin tämän aiheen esille, kadun, että annoin niiden hillityn tohtori Reidin suojamuurien koskaan kaatua edes muutamaksi sekunniksi.
”Spencer Reid. Älä edes puhu tuollaisia! Derek.. Derekhän jumaloi sinua! Se mies ottaisi luodin puolestasi, koska vain. Äläkä edes ala kyseenalaistaa sitä mistä tiedän sen! Minäkin pidän komistukseeni yhteyttä!”
Kyyneleet välkähtelevät jossain Garcian hätääntyneiden silmien syvyyksissä hänen tiuskiessa teräviä lauseita vasten kasvojani. Hänen äänensä on niin kiihtynyt ja järkyttynyt, että se saa jotain sisälläni liikahtamaan. Kolmen kuukauden salassa itketyt kyyneleet ja ne itkettämättä jääneet polttelevat nyt minunkin silmäkulmiani, mutta päätän taistella niitä vastaan vielä tänään.
”Älä koskaan edes ajattele noin! Derek on katunut joka ikinen päivä sitä, että koskaan lähti täältä. Ja joka ikinen päivä minä olen muistuttanut häntä siitä uhrauksesta minkä sinä hänen puolestaan teit Spence. Joka päivä minä olen sanonut, että sinä kaipaat häntä, mutta, että sinulle se, että hän saa mahdollisuuden merkitsee enemmän kuin mikään muu. Eikö se ole juuri niin? Etkö sinä juuri sen takia päästänyt hänet menemään? Derek rakastaa sinua ja voi hyvänen aika, hän ei koskaan vaihtaisi omaa neropattiaan, joka tosin juuri nyt käyttäytyy kuin älykääpiö, yhtään mihinkään!” Garcia sanoo ja pienet pulleat kyyneleet valuvat pitkin hänen vaaleita poskiaan. Tunnen itseni idiootiksi, pahaksi ihmiseksi ja hirviöksi samanaikaisesti. Oma yksinäisyyteni on sokaissut minut, kuiskinut myrkyllisiä sanoja ja epäilyksiä korvaani. Ja yksinäisenä enkelipoikana, siivet katkottuna, minä olen antanut omien hirviöideni voittaa minut. Minä olen uskonut jokaisen pelokkaan ajatuksen, jokaisen myrkyllisen valheen ja nyt minä tunnen itseni tyhmemmäksi kuin koskaan. Nyökkään Garcian kysymykselle ja vältän katsomasta hänen kasvojaan ja niitä kristallin kirkkaita kyyneleitä, jotka valuvat hänen poskilleen vaitonaisina.
”Hän.. hän on sanonut niin? Hän on sanonut, että kaipaa minua?”
Selvitän kurkkuani ja tunnen kuinka puna lehahtaa kalpeille kasvoilleni ja kuinka sanat tuntuvat hetki hetkeltä painavammilta. Garcia hymyilee punasankaisten silmälasiensa takaa ja mottaa leikkisästi olkapäätäni.
”Joka ikinen kerta kun soittaa, aivan kuten hän varmasti sanoo sinullekin. Tiedän paljon enemmän teistä kahdesta, kuin edes haluaisin” Garcia naurahtaa ilkikurisesti ja kuivaa kyyneleensä vaaleanpunaiseen ja kirjailtuun nenäliinaansa. Hetkessä lämmin aalto huuhtoo ylitseni. Minä en ole yksin. 275 päivää on pitkä aika, mutta minulla on Garcia. Minulla on JJ, Prentiss, Hotch ja Rossi.
”No niin neropoika, nyt soita hänelle, hän kaipaa sinua luultavasti tälläkin hetkellä.” Garcia hymyilee ja ojentaa puhelintaan kohti minua. Derekin numero on valittu jo valmiiksi ja minun tehtäväni on vain painaa sitä pientä vihreää luuria, joka vapauttaa minut hetkeksi siitä kaikesta kaipuusta ja tuskasta.
”Mutta hän on töissä. Tilastojen mukaan New Yorkin poliisivoimat ovat huomattavasti Virginiaa kiireisemmät ja ottaen huomioon…” Garcian tuima katse keskeyttää jälleen tekosyideni virtaavan tulvan. Luovutan jälleen ja nyökkään hänelle antautumiseni merkiksi. Sormeni painaa vihreää luuria ja sydämeni pysähtyy odottamaan. Tuuttaus, toinen, kolmas. Hän ei vastaa minulle. Neljäs, viides, kuudes.
”Hei pikkuinen! Mietin jo milloin soittaisit! Luulin, että olit etsinyt uuden komistuksen jolle lirkutella!” Derekin ääni on flirttaileva, juuri sellainen, joka saa jokaisen naisen ja miehenkin polvet notkahtamaan ja hengityksen katkeilemaan hetkeksi.
”Hei.. se olen minä, soitan Garcian puhelimesta.” sanon hymyillen äänelle kuulokkeen päässä ja odotan. Minulle tämä on tuttua, heidän flirttailunsa on ollut aina tuollaista ja tulee luultavasti aina olemaan. Kuka tahansa muu voisi suuttua siitä faktasta, että heidän kumppaninsa puhuisi tuolla tavoin toiselle, mutta minä en. Minä tiesin, ettei heidän välillään tulisi koskaan olemaan mitään sen enempää tai vähempää.
”Kulta! Olisit heti sanonut, olisin säästänyt sinut tuolta.” Derek naurahtaa ja minun on pakko hymyillä. On outoa kuinka hänen äänensä kuuleminen saa minussa niin paljon aikaa. Samaan aikaan haluaisin kuolla siitä kaikesta ikävästä, joka polttelee ihoni alla, odottaen hänen kosketustaan. Mutta samalla pieni osa minusta hihkuu ja punastelee kuin teinipoika. Samaan aikaan sydämeni täyttyy sillä suloisella keveydellä, jonka vain hänen äänensä voi saada aikaan.
”Ei se mitään. Minä.. minulla on ikävä sinua. Ja ajattelin, että.. olethan tulossa ensi viikonloppuna?”
Ääneni on miltei kuiskaus ja poskeni helottavat punaisena Garcian katsellessa levotonta askellustani. Hiljaisuus luurin toisella puolella saa minut pelkäämään. Ehkä hän ei halua minua enää, ehkä New Yorkin neonvalojen värjäämä enkelipoika on jo hänen sydämessään, eikä minulla ole siellä enää sijaa.
”Onko Garcia siellä? Jos on niin oletko kiltti ja laitat kaiuttimelle..” Derekin ääni on tyly ja kolea kuin ulkona tällä hetkellä riehuva maaliskuinen myrsky. Lamaantuneena tottelen hänen toivettaan, painan mustaa pientä nappia, joka mahdollistaa Garciankin kuulevan sen, mitä ikinä hänellä onkaan sanottavanaan.
”Penelope rakas, voisitko tehdä palveluksen minulle? Varmista, ettei tuo idiootti enää koskaan epäile sitä, että saavun sinne vaikka kontaten sovittuina aikoina. Ja toisekseen, ettei hän koskaan anna minulle tuota äänensävyä, joka kyseenalaistaa sen, että kaipaan häntä kuin hullu joka ikinen sekunti. Voisitko pikkuinen luvata sen minulle?” Derekin sävy on leikkisä, mutta samalla tiedän hänen tarkoittavan jokaista lausumaansa sanaa. Hymy hivuttautuu kapeille huulilleni ja hetkessä pirston kuvan New Yorkin neonenkelistä pois mielestäni. Ihmisen mieli on tehokkaampi kuin kymmenen armeijaa. Se saa aikaan enemmän pelkoa ja tuhoa tieltään, mutta voi hetkessä parantaa haavat ja luottamuksen, kun sitä vaaditaan.
”Tämä selvä, seksikäs. Ihmepoika ei törttöile enää, vaan on minun valvovien silmieni alla!” Garcia hymyilee minulle ilmeellä, joka sisältää selkeän ja yksinkertaisen viestin.
”Mitäs minä sanoin”
Se huutaa vasten hymyileviä enkelinkasvojani. Nappaan puhelimen pöydältä ja suljen kaiuttimen. Hetkeksi haluan meidän olevan jälleen kahden, omassa maailmassamme, jossa päivillä ja minuuteilla ei ole väliä. Jossa vain se, että voimme edes kuulla toisemme, on kaikki joka merkitsee.
Hiljaa takaani kuulen kuinka ovi aukeaa ja Prentiss saapuu huoneeseen seuranaan Hotch ja JJ. Rossi on tyypilliseen tapaansa myöhässä, kuten 60% aamuista kun aloitamme työt näin aikaisin. Aikamme alkaa olla lopussa, mutta haluan vielä hetken puhua Derekin kanssa, pienen hetken ennen kuin palaan todellisuuteen, jossa on miltei 275 päivää ja lukemattomia tunteja ilman häntä. Ensi viikonloppu on pelastukseni, se mihin voin turvautua muina viikkoina ja niinä viikonloppuina kun sarjamurhaaja tai sadistinen sieppaaja on päättänyt meidät erottaa.
”Hyvä, että tulet ensi viikonloppuna. Henry on tulossa hoitoon meille, enkä suoraan sanottuna edes uskalla kuvitella itse hoitavani yksivuotiasta lasta. Se olisi katastrofi.” naurahdan hellästi luuriin ja kuvittelen kuinka hän hymyilee ajatukselle minusta ja kummipojastani kahden. Kuvittelen kuinka hänen silmänsä ovat siristyneet hieman, juuri sen verran, että voin helposti laskea tummat silmäripset ja kuinka hänen kauniit hampaansa paljastuvat hieman hänen tuhahtaessaan ajatuksilleen. Hetken aikaa kaipaus on taas niin elävää ja todellista, että se uhkaa riepottaa järjen pois minusta, mutta pakottaudun tähän päivään ja hetkeen, joka minulla on vielä jäljellä.
”Tulen. Sinä ja lapsi kahden.. ei tule onnistumaan. Lisäksi, minä ja viikot ilman sinua.. eivät onnistu nekään. Minä ikävöin sinua, Spence, ikävöin todella. Äläkä uskallakaan epäillä sitä. Minä rakastan sinua, tiedäthän?” Derek naurahtaa ja saa mielihyvän kiipeämään pitkin selkäpiitäni. Sen aallot väristävät siipien väliäni ja kutittavat vatsaani.
”Tiedän. Minäkin sinua.” kuiskaan hiljaa ja tunnen muiden odottavat katseet selässäni. On jälleen aika palata todellisuuteen, vielä niihin neljään päivään, jotka joudun viettämään ilman häntä, seuranani vain mieleni. Mutta vaikka jokainen minuutti ilman häntä rikkoo minua hiljaa, aion minä taistella niistä jokaisen. Minä aion pysyä vahvana hänen vuokseen ja niiden pienien hetkien kun olen kokonainen tämän kaiken keskellä. Erään laulun mukaan, taivas ei ole paikka mihin menemme kuoltuamme, vaan se on hetkiä, jolloin tunnemme olevamme elossa. Hetket hänen kanssaan ovat minun taivaani ja minä yksin hänen enkelipoikansa. Mutta saavuttaakseen taivaan, on ihmisen taisteltava ja minä olen valmis taistelemaan omien ajatusteni kanssa ne kaikki päivät, jota se vaatisi.
”Hyvä enkelipoika. Nähdään perjantaina.” Derek sanoo ja odottaa minun sulkevan luurin. Ja vaikka kuinka haluaisin pitkittää hetkeä, aion tehdä sen.
”Nähdään” kuiskaan viimeisen kerran ja painan punaista nappia, joka katkaisee yhteyden väliltämme. Minä en ole yksin, vaikka olen ilman häntä. Tiimimme istuu jo tuoleillaan ja katsoo minua odottaen. On aika jatkaa eteenpäin, uuteen osavaltioon ja uuteen sotaan. Ja kaikesta huolimatta, minä tiedän, että he seisovat rinnallani loppuun asti, vaikka se vaatisi 275 päivää kipua ja kaipuuta, he ovat luonani.
Istahdan uudelleen tuoliini ja annan JJ:n esitellä seuraavan tapauksemme, jokaista karmivinta yksityiskohtaa myöten. Ikkunasta näen kuinka tumman harmaan taivaan takaa aurinko alkaa hiljalleen nousta taivaalle. Kuinka minä toivonkaan, että tämä olisi yksi niistä päivistä, jonka Derek on luonamme ja kuinka hän kohta kävelisi jälleen hieman myöhässä keskelle toimistoamme. Vuosi on pitkä aika, mutta toivo on sitä vahvempaa. Toivo tulevasta ja toivo paremmasta. Siitä päivästä kun kaipuu viimein lakkaa ja ne vahvat käsivarret sulkevat minut tiukkaan syleilyynsä.
Kaipuu on kipeää ja katkeran suolaista ja salaa minä toivon tuntevani hänen kätensä silittämässä siipieni kuvitteellista väliä.
Hope is the thing with feathers
that perches in the soul,
And sings the tune--without the words,
And never stops at all
- Emily Dickinson
