Kolme muskettisoturia (minä, Miksu, Tomppa, S, angst, ficlet kai)

[hymykuoppa]

Title: Kolme muskettisoturia
Genre: Angst
Author: hymykuoppa
Paring: minä, Miksu, Tomppa
Raiting: S
Summary: Ystävien menettäminen tappaa meidät sisältä, mutta se ei ole syy luovuttaa. Vaikka julma kokemus saa meidät itkemään uudestaan ja uudestaan, me tiedämme, että on noustava ylös ja jatkettava matkaa – sillä ystävät tulevat meidän mukanamme.
A/N: Tällainen tunnelmointi, kertoo minusta itsestäni ja kahdesta ystävästäni, jotka nyt ovat siirtyneet parempaan paikkaan, mutta ovat silti minun matkassani. Nukkukaa pojat rauhassa, mä rakastan teitä ♥



Kolme muskettisoturia


Kyyneleet valuivat ties kuinka monennetta kertaa poskillani. Makasin sängylläni pidellen tärisevissä käsissäni valokuvaa. Kuvaa, jossa kaksi poikaa ja tyttö istuivat kaupan autiolla parkkipaikalla. Kuva oli otettu kesäyön hämärässä, tytöllä oli yllään huppari ja haaremihousut, hän katsoi suoraan kohti kameraa ja oli kietonut kätensä kahden pojan harteille. Kuka tahansa olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että kuvassa esiintyvät nuoret olivat ystäviä. Sen näki heidän seisahtuneista ilmeistään, silmien palasta ilosta, huulilla olevasta hymystä. Kolmikon ympärillä leijui savuhaituvia, lähtöisin kahdesta palavasta tupakasta, joita tyttö ja vaaleahiuksinen poika pitelivät sormissaan.

Aukaisin silmäni ja näin kuvan sumeasti kyynelteni takaa. Muistin edelleen tuon illan selvästi, kuinka olin suoristanut vallattomia kihariani lähes tunnin ennen ulos lähtöä. Pojat eivät olleet niinkään huoliteltuja, Miksu oli nostanut vaaleat hiuksensa pystyyn, Tomppa oli tyytynyt peittämään ruskeat hiuksensa hupulla. Tompan huulilävistys loi tähdenomaisen loisteen salamavalossa.

Suljin jälleen silmäni ja annoin sisälle patoutuneen pahan olon vyöryä ulos.

Varhain opin miten hauras onni onkaan, kuinka se ei kestä kauaa.

Pian kadotin suunnan, helppo polku, kaltevana vietti mutkaan.

Monen vuoden ystävyys oli päättynyt kyyneliin. Ei siksi, että pojat olisivat pettäneet minut, ei siksi että olisimme ajautuneet peruuttamattomaan riitaan. Kai se oli ylemmän voiman kutsu, kai poikien elämän pituus oli määritelty ennakkoon. En vain saattanut ymmärtää, miksi heidät olisi haettu niin aikaisin täältä pois, ei kai Jumala olettanut, että selviäisin täällä ilman kahta tukipylvästäni?

Olin menettänyt uskoni tuohon meidän kaikkien isään, olin suuttunut hänelle. Miksi juuri minä? Kuinka Jumala saattoi edes kuvitella, että pystyisin jatkamaan täällä kaiken paskan keskellä ilman ystäviäni, veljiäni. Ilman ihmisiä, joiden kanssa olin jakanut kasvukipuni, jotka olin tuntenut lapsesta saakka. Ilman omia sotureitani, jotka olivat niin monet kerrat kuunnelleet minun itkuani, antaneet minun itkeä olkapäitään vasten. Ilman heitä, joista välitin niin paljon, jotka tunsin jopa paremmin kuin itseni.

Miksi meidät, kolme muskettisoturia, oltiin ajettu erilleen? En tiennyt vastausta siihen kysymykseen, mutta tiesin sen, että minun oli todistettava vahvuuteni. Vaikka kaksi soturia oli poissa, kaikki kolme musketööriä olivat yhdessä – sydämessäni. Tiesin myös sen, etteivät pojat olisi halunneet nähdä minun luovuttavan, kaikkien niiden vaikeuksien jälkeen joista olin jo elämässäni selvinnyt. Vaikka kaipaus oli särkenyt minut miljooniksi paloiksi, tiesin, että pojat vahtivat askeliani pilven reunalla, eivätkä antaisi minun luovuttaa.

Koska kolme muskettisoturia eivät koskaan luovuttaneet.

[Vanilje]

Tämä on kaunis teksti, todella kaunis. ♥

Öh, en oikeastaan edes tiedä mitä tähän kommentoisin, mutta halusin siitä huolimatta tulla sanomaan että luin ja pidin ja niin. Ja myönnettäköön, sait minut itkemään tällä tekstillä, vaikka yleensä en kovin herkästi itke (olen ehkä tunnevammainen, mutta kuitenkin). Tämän tunnelma oli vaan niin koskettava ja kaunis, etten oikeen meinaa osaa sitä kuvailla. Eikä tämän tyyppisiin teksteihin mitään hirveää analysointia tai arvostelua voikaan laittaa, se nyt olisi jo lähes törkeää, aihe kun on kuitenkin henkilökohtainen ja tämäkin oli tällainen ajatustenselvitysteksti. Ehkä voisin kuitenkin sen verran sanoa, että tämä kyllä sai ajattelemaan. Oikeastikin sitä, miten haurasta elämä voi olla ja päättyä silloin kun sitä ei osaa odottaa. Ja joskus se tekee kipeää oikein todella, mutta ehkä se auttaa kasvamaan. Tästä tekstistä välittyi niin voimakkaasti sinun ikävä, se kaikki miten läheisiä olitte poikien kanssa, miten kovasti ikävöit heitä. Se oikeasti saa minutkin liikuttumaan ihan todella. Nuo kaikki kirjoittamasi ajatukset ovat niin kauniita, olit pojille varmasti paras mahdollinen ystävä ja kolmas muskettisoturi teidän triossa.

Koska kolme muskettisoturia eivät koskaan luovuttaneet.

Tämä! Hitto että sai pysähtymään. Tämä oli oikeasti niin kaunis ja liikuttava lopetus. Siitä tuli sellainen tietynlainen valonpilkahdus suruun, miten toisten avulla voi jaksaa, vaikka ne kaksi muuta ovatkin jo paremmassa paikassa (mutta te ette siltikään luovuta, ettehän?). Sellainen fiilis että ehkä tästä kaikesta vielä noustaan. Ja niin sinä nousetkin, uskon sen kyllä, sinä olet vahva.

Kiitos paljon tästä, tämä oli todella kaunis. Paljon voimia sinulle ja oikein iso halaus, olet ihana. ♥

[hymykuoppa]

Voi kiitos kovin. : ) Jotenkin taas tänä iltana tuntu siltä, että on pakko saada vähän purettua sydäntä, joten istuuduin koneen ääreen ja annoin sormein tanssia näppäimillä, enimmäkseen omaksi ilokseni. Tämä oli tavallaan niin helppo kirjoittaa, koska tämä tuli suoraan sydämestä, toisaalta taas niin julmetun vaikea, koska kyseessä ovat kuitenkin Mikko ja Tomppa. Tämä taas - jälleen kerran - teki tästä tilanteesta todellisen. Minä olen tuijottanut tuota ko. kuvaa niin lukemattomia kertoja, ja aina vaan se nostattaa kyyneleet silmiin. Mutta ei se ole enää niin surullista, katkeraa itkua. Nykyään siihen sisältyy jopa ilon kyyneliä, kun muistan kaiken, mitä tuota iltana tapahtui, miten hauskaa meillä oli. Ja nämä soturit eivät koskaan ole luovuttaneet, eikä kyllä luovuta nytkään. Kaikesta kyllä selviää, kun ottaa päivän kerrallaan ja luottaa itseensä ja onnistumiseensa. Kiitos kaunis.