Title: Itsesääli yhdistää
Author: Liz
Beta: En omista
Rating: S
Pairing: Bill/Remus,tosin ei ne nyt pahemmin pariudu (Bill/Fleur)
Genre: Draama, angst
Summary: Bill Weasley joutuu ensimmäistä kertaa kokemaan, mitä muutoksia Fenririn puremasta koituu
A/N: Tämän piti olla rarehaasteficci, mutta hahmot eivät vieläkään suostu minulla pariutumaan tai tekemään mitään muutakaan kuin kyhjöttämään sohvalla.
Bill joi viskinsä melkein yhdellä kulauksella ja yritti olla katsomatta seuralaiseensa. Hän tarvitsi jotain, joka turruttaisi hänen aivonsa ja laukkaavat ajatuksensa. Hän toivoi, että viski saisi levottoman olon lakkaamaan. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut mitään vastaavaa. Jokin kupli hänen suonissaan niin voimakkaasti, että hän pelkäsi sen saavan hänet tekemään jotakin hullua. Hän epäili, että hänet pitäisi pian sulkea jonnekin lukkojen taakse. Kun kuu olisi parin yön päästä täysi, hän ulvoisi sitä taatusti, vaikkei sudeksi muuttuisikaan. Hän tunsi silti muutoksen itsessään. Sitä ei voinut kieltää. Hän ei voisi olla katsomatta täysikuuta, mutta pahimmillaan hänellä saattaisi olla kiusaus tehdä jotain muuta.
Hän oli yllättänyt tänään itsensä ensimmäistä kertaa miettimästä puraisua. Vain miettimästä, ei sen kummempaa, mutta jo se riitti säikäyttämään hänet. Ehkä siksi, että jo miettiminen oli tuntunut houkuttelevalta ja kiihottavalta. Eikä kyseessä ollut ollut edes Fleur vaan joku tuntematon vanha nainen. Mutta nainen itsessään oli ollut täysin sivuseikka. Vain puraisun miettiminen oli ollut Billille merkityksellistä.
"Tunnetko sen?" hän kysyi Remus Lupinilta, joka oli suostunut hänen pyyntönsä tulla tapaamaan häntä Sianpäähän. Tämä varmasti oli arvannut miksi. Hän katsoi ensikertaa Remusta kasvoihin ja kuvitteli näkevänsä itsensä. Hän oli ehtinyt soimata itseään jo useaan kertaan itsesäälistä. Hän oli pitänyt itsestään ja ulkonäöstään ja hänelle oli katkeraa joutua luopumaan niistä niin nuorella iällä. Ennen hän oli ollut suosittu ystäväpiirissään ja nyt hän oli pelkkä traaginen sankari, jota välteltiin. Hän inhosi sitä leimaa lähes yhtä paljon kuin omaa turhamaisuuttaan ja vanhaa ylpeyttä ulkonäöstään. Ilman "onnettomuuttaan" hän olisi tuskin tunnistanut sitä piirrettä itsessään. Hän olisi saattanut jatkaa elämäänsä kuvitellen, että hän oli rohkea sankari, joka taisteli pelkäämättä oikeuden puolesta ja jossa ei ollut tippaakaan omahyväisyyttä tai itserakkautta.
Remus katsoi häntä tarkkaavaisesti, mutta Bill ei nähnyt tämän silmissä erityistä myötätuntoa. Hän oli siitä kiitollinen.
"Jos tarkoitat kuuta, niin tunnen sen liikkeet aina ruumiissani", Remus vastasi kuin ohi mennen ja otti lyhyen kulauksen tuliviskilasistaan. "Kun täysikuu lähestyy, kaikki minussa vilkastuu ja kun se on ohi, olen väsynyt."
"Tunnetko koskaan halua... puraista? Tarkoitan ennen varsinaista muutosta", Bill kysyi nojautuen eteenpäin. Hänen äänensä oli pelkkä kuiskaus. Näistä asioista tuskin kannatti edes täällä pitää kovaa meteliä, vaikkei Billiä luokiteltu ihmissudeksi. Hänet luokiteltiin ainoastaan niihin onnettomiin, joita oli kohdannut ihmissusionnettomuus.
"Toisinaan", Remus sanoi tuijottaen Billiä entistäkin tiukemmin ja nojautuen nyt vuorostaan eteenpäin lähemmäs Billiä. "Ja täytyy myöntää, että joskus se tarve kasvaa niin suureksi, että pelkään vahingoittavani jotakuta."
"Mitä teet, jos se kasvaa liian suureksi?" Bill kysyi innokkaasti, mutta Remuksen vastaus oli hänelle kirpeä pettymys.
"Ennen pyysin jotakuta ystävääni lukitsemaan minut jonnekin, missä en voi olla kenellekään vahingoksi. Nykyään pystyn lukitsemaan itse itseni lukkojen taakse niin, etten pääse pois."
"Eikö muka ole muuta keinoa? Jotain lientä kenties?" Bill ei välittänyt, vaikka Remus pystyisi lukemaan epätoivon hänen silmistään. Ajatus lukitussa huoneessa yksinäisyydessä vietetystä ajasta ahdisti häntä enemmän kuin hän olisi halunnut myöntääkään. Se tuntui liikaa vankilalta, vaikka kestäisi korkeintaan muutaman yön. Remus pudisti päätään.
"Sudenmyrkkyjuoma auttaa kesyyntymisessä, mutta minä en luota edes sen taltuttavan aivan varmasti", tämä sanoi kuin pahoitellen, ja he vaipuivat pitkäkestoiseen hiljaisuuteen.
Bill tilasi ja tyhjensi toisen viskilasillisen ja tuijotteli ympärilleen. Hän odotti, että alkoholi rentouttaisi häntä, mutta levottomuuden tunne hänen ruumiissaan ei talttunut. Päinvastoin, istuessaan siinä aloillaan hän tunsi, kuinka se yltyi entisestään. Hän tajusi olleensa typerä. Viskin nauttiminen oli suuri virhe, sillä viina poisti estoja, jotka normaalisti toimivat. Hän oli äkkiä liiankin tietoinen ympärillään olevista ihmisistä ja lihasta ja verestä. Hän tuijotti pitkään miestä, jonka kaulasuoni pullotti, ja sen perään naista, jolla oli leveät hartiat ja paksut lihaisat käsivarret ja mietti miltä tuntuisikaan iskeä hampaansa niihin kiinni. Hänen nenänsä ei haistanut verta, mutta silti hän ikään kuin tunsi sen kaikkialla ympärillään. Se kutsui häntä. Hän aisti veren sykkivän ihmisten suonissa ja se kiihotti häntä koko ajan enemmän, kunnes hän lopulta pelästyi.
Hän nousu ylös tuoliltaan ja tajusi, että Remus oli yhä hänen seurassaan.
"Remus, anteeksi. Minun täytyy nyt mennä." Mutta minne hän menisi? Ei ainakaan kotiinsa. Ajatuskin veljien, vanhempien tai Ginnyn veren himoitsemisesta aiheutti hänessä pahoinvointia. Viski kiersi hänen mahassaan ja häntä pyörrytti. Hän oli iloinen, että Remus tarttui hänen käsivarteensa ja auttoi hänet ulos. Ilma oli raikasta ja sitä oli Billinkin helpompi hengittää. Mutta taivaalla olisi pian kuu, joka tekisi olon vieläkin tuskaisammaksi. Bill katseli Remusta, joka ei ulkoisesti näyttänyt juuri täysikuun läheisyydestä piittavan, vaikka sanoikin tuntevansa sen. Hän oli tälle kateellinen. Tämän täytyi lukea hänen ahdinkonsa hänen silmistään, sillä tämä sanoi:
"Jos pelkäät olevasi yksinäsi liian levoton, voit tulla luokseni yöksi. Lukitsen oveni niin, ettei meistä kumpikaan pääse ulos."
Bill suostui, sillä se tuntui turvallisimmalta.
Remuksen koti oli köyhä, mutta mukava, ja Bill sai makuusijan sohvalta. Remus vetäytyi asunnon toiseen pieneen huoneeseen, mutta Bill epäili, ettei tämäkään ollut väsynyt. Kuu valloitti taivaan. Ensin Bill veti tummat kauhtuneet verhot ikkunan eteen, mutta hetken päästä hän otti ne taas pois edestä ja tuijotti vaaleaa valoläiskää, joka piinasi häntä. Tähän asti hän oli rakastanut kuutamoa, mutta nyt hän vihasi sitä. Vihasi ja oli pakkomielteinen sen kauneudesta. Hän halusi ulvoa sitä ja samalla vuodattaa verta sen alla, edes pisaran verran. Ja sitä enemmän hänen halunsa kasvoivat, mitä korkeammalle kuu nousi. Se tuntui kuin ilkkuvan häntä ja hänen verensä kuohui. Hän asteli edes takaisin huoneessa, pyöri ympyrää pienessä tilassa ja puri hampaillaan paljasta käsivarttaan tukahduttaakseen puremishalunsa. Hän oli kuitenkin ylpeä itsestään, sillä hän ei edes koettanut avata ovea tai päästä ulos. Hän ei halunnut mennä ulos, vaikka se häntä houkuttikin. Miten Remus oli saattanut kestää tätä, ja luultavasti pahempaakin, joka kuukausi jo vuosien ajan? Yksikin yö tuntui Billistä ikuisuudelta. Hän yritti keksiä jotain muuta ajateltavaa. Jotakin, joka veisi huomion pois siitä, mitä ei saanut himoita, ja hänen mieleensä nousi iloisia muistoja kotoa ja kiihkeitä muistoja muualta. Niitä yhdistävä tekijä oli huolettomuus. Hän oli aina ollut huoleton. Jopa silloin, kun tiesi vaarat. Hän ei ollut piitannut. Hän oli uskonut nuoruuden ja nopeuden suojaavan häntä.
Hän huokaisi ja istuutui sohvalle. Piinaavan kuun valossa muistojen vastakohtaisuus nykyiseen epätoivontunteeseen oli niin suuri, että hän tunsi ensin silmiensä ja sitten poskiensa kostuvan. Mitä hän antaisikaan, jos saisi palata ajassa taaksepäin ja olla taas tavallinen nuori mies, joka kantoi tavallisia huolia. Hän sulki silmänsä ja yritti olla ajattelematta sitä, sillä se sai hänet tuntemaan itsensä häpeällisen itsekkääksi ja pinnalliseksi. Hän ei avannut silmiään, vaikka kuuli oven käyvän ja askelten lähestyvän. Vaikkei hän ollutkaan tottunut osoittamaan tunteitaan, oli jollain tapaa lohdullista, että joku oli näkemässä.
"Tiedäthän, että todelliset läheisesi eivät lakkaa rakastamasta sinua tämän takia", Remus sanoi. "Tämä saattaa itse asiassa auttaa sinua löytämään heidät."
"Tiedän. Minä suren vain itseäni", Bill naurahti. Sen ääneen sanominen oli helpottavaa. Hän katsahti Remukseen ja näki, että tämän huulilla käväisi pienoinen virne. Tämä istuutui hänen viereensä.
"Niin minäkin, suurimman osan ajasta", tämä myönsi.
"Miten pystyt elämään tämän piinan kanssa? Sen täytyy olla sinulle pahempaa kuin minulle."
Remus tuijotti pitkään ikkunasta näkyvää kuuta, ennen kuin vastasi.
"Siihenkin tottuu. En sano, että se olisi helppoa. Luultavasti minua auttaa se, etten enää oikeastaan muista millaista elämä oli ilman sitä. Minusta tuntuu kuin olisin syntynyt sen kanssa."
Bill yritti kuvitella sitä. Remusta oli purtu niin nuorena, että häneltä oli jäänyt väliin normaali nuoruus ja huolettomuus, joka Billille oli suotu. Billin suurin huoli ja murhe oli ollut perheen köyhyys ja se, ettei hän ollut saanut aina kaikkea mitä oli halunnut. Joskus hän oli ollut siitä hieman katkera ja toivonut, että isällä ja äidillä olisi ollut enemmän rahaa.
"Minusta tuntuu, että...", hän aloitti, mutta Remus näytti aavistavan, mitä hän aikoi sanoa, sillä tämä liikautti kättään torjuvasti, melkein vihaisesti, mutta kun tämä puhui, tämän ääni oli rauhallinen.
"Älä ole pahoillasi puolestani. Hoidan sen puolen ihan itse. Keskity sinä itseesi."
"Anteeksi", Bill mutisi. Hän tunsi korviansa kuumottavan kuin olisi saanut nuhtelun opettajaltaan. Mahtoiko asiaan vaikuttaa se, että hän tiesi Remuksen opettaneen Ronia Tylypahkassa ja mielsi tämän sen vuoksi opettajaksi? Remus ei sanonut hetkeen mitään, eikä Bill tahtonut hoputtaa. Hänelle riitti, ettei hän ollut yksin. Oli hämmästyttävää, miten paljon vähäisemmältä kaikki vastoinkäymiset ja halut tuntuivat, kun vain joku istui vieressä - vaikka tämä joku olisi tuntunut opettajalta. Bill haukotteli. Hän nojautui taaksepäin niin, että hänen päänsä lepäsi selkänojaa vasten ja tunsi olonsa raukeaksi. Sitten Remus puhui.
"Minunkin pitäisi pyytää sinulta anteeksi."
"Miksi?" Bill ei avannut silmiään.
"En ollut liiaksi pahoillani puolestasi sen vuoksi, että sinua oli purtu. Ajattelin itseäni ja sitä, että kerrankin minulla olisi joku, joka ymmärtäisi."
