Nimi: Rakkauden vapausharmoniaa
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: S
Genre: draama, syksyinen fluffyfiilis
Paritus: Athur/Molly
Haasteet: Kerää kaikki hahmot (Arthur Weasley)
Vastuuvapaus: Hahmot ovat iki-ihanan Rowlingin, minä vaan lainailen enkä saa minkäänlaista rahallista korvausta tuotoksistani.
A/N: Tämä oli FFF10W-ficcikilpailuficcini romantiikka/söpöstely-kategoriaan, ja näkyihän se kolmanneksi päässeen. Tekstin pohjana olen käyttänyt Snow Patrolin kappaletta
Chasing Cars, jonka voi laittaa lukiessa taustallekin vaikka soimaan jos niin haluaa. Kliseistä ja muita siirappisuuksia saattaa löytyä aika paljonkin, joten kannattaa olla varovainen! Tämä paritus on vain niin suloinen, että halusin heistä kirjoittaa jotakin fluffia pitkästä aikaa, ja tässä on lopputulos. Toivottavasti pidätte!
We'll do it all
Everything
On our ownAlun perin se oli Arthurin idea. Hän oli eräänä iltana rohkelikkotornissa varovasti ehdottanut Mollylle syyspiknikiä seuraavana lauantaina ja punastunut. Hän ei mahtanut sille mitään; yhä vieläkin hän saattoi olla hieman hermostunut tytön lähellä (perhosia vatsassa, sanottiin), vaikka olivathan he tunteneet toisensa jo kauemmankin aikaa. Mutta koskaan ei Arthurilla ollut syytä huoleen, sillä aina Molly vastasi myöntävästi tämän kutsuihin.
Sinä päivänä oli viileää, vaikka aurinko paistoi rakoilevien pilvien lomasta. Syyskuu oli jo pitkällä, lokakuu kolkutteli hiljalleen ovella. Sen kaiken saattoi haistaa ilmasta. Nähdä, kuinka lehdet alkoivat muuttua haalean oransseiksi, lopulta räikeänpunaisina loistaen. Ja se kaikki oli kaunista, niin moni muukin. Syksyssä vain oli jotakin aina yhä uudelleen sykähdyttävää, kaikki ne värit ja tuoksut. He molemmat rakastivat syksyä.
Molly näytti kovin suloiselta astuessaan tyttöjen makuusalista oleskeluhuoneeseen syyspipo päässään ja tiukasti kaulan ympäri kiedottu huivi kaulassaan. Alkuun Arthur oli vain katsonut tyttöä ihastelevan lämmin katse silmissään pyöritellen oman kaulahuivinsa tupsuja, kunnes toinen oli naurahtanut ja muistuttanut että heidän piti lähteä ulos. Arthur oli hieman nolostunut, mutta ei se haitannut heitä kumpaakaan. Mollystakin se oli vain herttaista.
Koulun pihamaalla oli paljon muitakin syyspäivän ulos houkuttelemia oppilaita, joten Arthur päätti näyttää Mollylle löytämänsä rauhallisenkauniin paikan hieman syrjemmällä, josta tämä varmasti pitäisi. Ja kyllähän hän Mollyn tunsi. Paikka toden totta oli kaunis, se oli kuin maisemakortista; suuri tammi lähellä kevyesti tuulessa väreilevän järven rantaa, ruskan värjäämät puut ja syysnurmi. Hetken Molly oli katsellut maisemaa, kunnes lopulta henkäisi paikan olevan upea, saaden hymyn kohoamaan Arthurin kasvoille. Yhdessä he levittivät lämpimän huopaviltin nurmikolle, ottivat esille pienen eväskorin jonka Arthur oli tuonut mukanaan, ja istahtivat alas. Tuuli havisutti puiden oksia, irrotti lehtiä tanssimaan syystanssia edes hetkeksi ennen maahan putoamista. Se näytti kovin keveältä, ja hetken molemmat vain katselivat lehtien leikkiä. Se kaikki sai pitkin kehoa kulkemaan keveitä värähdyksiä, kutittelevan tunteen sormenpäistä varpaisiin. Kumpikin piti siitä, ja ehkä se oli osa sitä jotakin heidän välillään.
Kurkiaura lensi järven yli havahduttaen heidät ajatuksistaan, ja Arthur ehdotti että voisi olla hyvä hetki ottaa eväät esiin. Kun Mollyllakaan ei ollut vastaan sanottavaa, nostivat he korista viltille pullon viinimarjamehua sekä vasta leivotun omenapiirakan. Molly leikkasi kummallekin palaset piirakkaa Arthurin kaataessa mehua mukeihin. Omenapiirakka oli aina ollut Mollyn suosikki, ja siksi Arthur olikin valinnut juuri sitä evääksi. Hän halusi osoittaa kuinka todella välitti.
Kumpikaan ei sanonut sanaakaan heidän syödessään, ja ehkä sitä ei edes tarvittu. He tunsivat toisensa hyvin, eikä heitä hiljaisuus haitannut. Ehkä he jopa osasivat tulkita toisiaan hiljaisuuden pyöriessä ympäriinsä, se oli aina ollut niin. Ja kun he olivat lopettaneet syömisen, se kaikki tapahtui luonnostaan. Molly kehui omenapiirakkaa ja sanoi Arthurin olevan kultainen. Sitten he katsoivat toisiaan hetken (ehkä kauemmaksikin), kunnes tyttö kumartui lähemmäs, niin lähelle että tämän sydämen lyönnit saattoi lähes kuulla.
Arthur värähti hiukan Mollyn nenän hipaistessa hänen poskeaan, se tuntui suloisen viileältä syystuulien tanssiessa ympärillä. Kuitenkaan se ei ollut mitään verrattuna lämpimään tunteeseen, joka levisi suupielestä hiljalleen ympäri koko kehoa tytön painaessa kevyesti huulensa pojan omille. Kuin jokin olisi kutitellut pumpulilla ympäriinsä. Arthur ei olisi ikinä voinut kuvitella mitään sen kauniimpaa.
Se maistui ensimmäisiltä kirpeiltä pakkasöiltä ja puusta pudonneilta syysomenoilta. Kuulosti keveältä perhosen siipien lähes äänettömältä läpätykseltä. Tuntui suloisemmalta kuin hän olisi ikinä osannut ajatellakaan.
Ja oikeastaan se kaikki oli luonnollista,
kuin sen olisi aina kuulunutkin olla niin. Ja ehkä olikin. He kuuluivat toisilleen, vaikka joku kuinka yrittäisi muuta väittää, kumpikin tiesi sen. He voisivat yhdessä juosta jonnekin kauas pois yhdessä, elää juuri niin kuin haluaisivat, eikä kukaan estäisi. Se tuntui kummastakin juuri oikealta, sellaiselta jonka on tiennyt aina vaikkei olisikaan osannut ajatella.
Hetken (vaikka heistä kummastakin se tuntui ihanalta ikuisuudelta) kuluttua he irrottautuivat toisistaan, antoivat katseiden puhua kaiken tarvittavan. Mollyn silmät tuikkivat nuoruuden intoa, jotain sellaista joka kertoi miten onnellinen hän oli. Ja Arthur piti siitä, piti koska itse tunsi täysin samoin. Se kaikki tuntui siltä kuin sydän pakahtuisi, kuin ei osaisi asettaa rajoja tunteilleen. Ja miksi oikeastaan edes pitäisi?
Arthur tarttui Mollyn käteen käyden pitkäkseen pehmeälle viltille, vetäen Mollyn viereensä. Se kaikki tuntui niin hyvältä, kun sai vain olla toisen lähellä. Ei tarvinnut ajatella mitään muuta, ei murehtia huomisesta, sai vain vajota siihen onnelliseen tunteeseen jonka toivoisi jatkuvan maailman ääriin saakka. Varovasti Arthur ujutti kätensä Mollyn pipon alta valuvien hiuksien sekaan, silitteli niitä tahtomatta ikinä muuttaa siitä hetkestä mitään. Eikä heidän tarvitsisikaan, he voisivat olla niin vapaita, niin täydellisiä toisilleen kuin vain haluaisivat. Ja niin he tulisivatkin olemaan, koska lopulta se kuitenkin tulisi menemään niin.
Ja sitä he molemmat halusivatkin; olla vapaita, kietoutua toista vasten ja unohtaa kaiken ympäröivän.
Olla yhtä toisen kanssa juuri niin kuin on tarkoitettukin.If I lay here
If I just lay here
would you lie with me and just forget the world?
