Author: Crywell
Pairing: Luna/George
Genre: fluffy, draama, hieman AU
Raiting: Sallittu
Disclaimer: Rowlingin hahmot, minä vain leikin saamatta muuta kuin hupia palkakseni
Summary: Hieman häkeltyneenä, mutta vino virne huulilla vilkkuen punatukka viittaa tyttöä istuutumaan.
A/N: Eli hömm. Kirjoitin tämän Lontoon Starbucksissa istuen, ja tällänenhän siitä sitten tuli. Idea lähti siitä, että mitä itse haluaisin juuri sillä hetkellä tehdä: mennä juttelemaan jollekin tuiki tuntemattomalle. Valitettavasti en ollut yhtä rohkea kuin Luna, sniffa... Mutta tämä on muuten ihan sama, sijoittuuko taika- vai jästimaailmaan, ainoa oletus aloittaessa lukemaan on, etteivät Luna ja George ole koskaan tavanneet.
Tuntemattomat toisilleen
“Hei.”
Punatukka nostaa katseensa kahvikupistaan, jossa pyöriviä suklaakahvin loppuja hän on tuijottanut viimeiset viisi minuuttia ajatuksiinsa vaipuneena.
“Hei,” hän vastaa hämmentyneenä, katsoen varpaista päälakeen hassunnäköistä tyttöä edessään. Tytön hiukset (vaaleat, kuunkalpeat) on sidottu ylös nutturalle, josta sojottaa koivun lehtensä jo pudottaneita oksia. Ne eivät ole mitenkään voineet joutua siihen vahingossa, poika miettii, ne ovat liian siististi ja tukevasti kiinni.
“Odotatko jotakuta?” tyttö kysyy. Hänen äänensä on korkea mutta hiljainen, kuin kissankellojen (äänetöntä) helinää tuulessa.
“En,” poika vastaa.
“Oletko kiireinen?”
“En.”
“Onko sinulla tylsää?”
“Öh... mitä?”
“Saanko istua?”
Hieman häkeltyneenä, mutta vino virne huulilla vilkkuen punatukka viittaa tyttöä istuutumaan. Teetä läikähtää tytön kupista hieman hänen asettaessaan sen puolihuolimattomasti pöydälle samalla kun vetää hiljaisessa kahvilassa korvia repivästi tuolinsa taaksepäin mahduttaakseen kaidan vartensa sen ja pöydän väliin. Poika värähtää hieman äänen voimakkuudesta, mutta tyttö ei näytä edes huomaavan.
Hän on aika... suloinen, punatukkainen miettii tarkkaillessaan istuneen kasvoja, sillä se sopii paremmin kuin hyvännäköinen, vaikka on tyttö sitäkin. Suuret, siniharmaat silmät, jotka kaikessa hämmästyneisyydessään luovat hassun kontrastin unisen heleään ääneen, ja sirot, kalpeat sormet, joissa killuu monen monta sormusta aina pääsiäismunasta saadusta Tehotyttö-muovipalasta itse rautalangasta väännettyyn.
“Haluatko pelata peliä?” tyttö kysyy.
“Okei,” poika vastaa virnistäen tavalla, joka nostaa pisamantäyteiset poskipäät taivaisiin. Hän ei ymmärrä, ei tajua, mutta onko sillä edes niin paljon väliä?
“Ota paperia,” tyttö sanoo ja ojentaa hänelle palan, jonka repäisee pienestä keijukuvioisesta vihostaan, ja lyijykynän. “Kirjoita sille oma nimesi ja minun nimeni. Minä teen samoin.”
Poika kohottaa kulmiaan. “Mutta enhän minä tiedä sinun nimeäsi, etkä sinä minun.” Sitten hän virnistää. “Ainakaan toivottavasti, koska se olisi aika pelottavaa.”
“Ei kuulukaan tietää. Kirjoita siihen, keltä minä näytän. Oma arvauksesi,” tyttö hymyilee.
Pisamanaama kohottaa kulmiaan taas, mutta kumartuu sitten paperinpalansa ylle. Tyttö raapustaa jo omaansa teemukinsa takana, kuikuilee häntä kuin vastapuolen vakoojaa.
‘George‘, kirjaimet raapustetaan paperinpalalle sottaisella käsialalla. Punatukka pysähtyy oman nimensä jälkeen. Hän katsoo tyttöä, arvioi, miettii, miettii ja miettii vielä vähän lisää. Tuskastuneena hän luovuttaa ja kirjoittaa ensimmäisen tytönnimen, joka mieleen putkahtaa (Mollyn ja Ginnyn jälkeen, sillä tyttö ei ehdottomasti ole kumpikaan): ‘Eleonore’.
George piilottaa paperin ylösalaisin kahvimukinsa alle, ja katsoo sitten hymyilevään tyttöön. Eleonore, nyt nimeltään, hymyilee kuin olisi voittanut juuri lotossa. Kuulapsi, jolla on auringon hymy, huomaa George ajattelevansa. Hän miettii hämmentyneenä, mistä ajatus on tullut.
“Nytkö me kerromme, keitä ajattelemme toistemme olevan?” George arvaa, mutta Eleonore pudistaa päätään. Hymy ei katoa hänen huuliltaan.
“Ei, ei,” hän sanoo. “Nyt me kysymme toisiltamme mitä ikinä haluamme. Älä kerro minulle vielä kuka olen tai kuka sinä olet. Ensin leikitään.” Hän nauraa iloisesti.
George uskoo näyttävänsä aivan yhtä kummastuneelta kuin onkin, mutta hän on jo päättänyt leikkiä oudon tytön mukana. Viimeiset puolitoista tuntia hän vain istui ja joi suklaakahvejaan (joihin saattoi aina välillä lorauttaa pari tippaa terästystä taskustaan), eikä hänellä ole parempaakaan tekemistä.
“Naiset ensin vaikka heikoille jäille,” hän toteaa ilkikurisesti virnistäen ja viittaa tyttöä aloittamaan.
“Jos olisit puu, mikä puu olisit?” Eleonore kysyy silmät kiihtyneinä kiiluen, kuin kyse olisi jostakin syvästi kiinnostavasta ja ihmeellisestäkin kysymyksestä. Toisaalta, ehkä tytölle se on juuri sitä, George miettii ja hillitsee halunsa revetä nauramaan. Sen sijaan hän vastaa kysymykseen:
“Pihlaja, koska oranssi on cool ja ennen kaikkea koska ne marjat yllättävät maullaan. Ne on kirpeitä, happamia, kuin luontoäidin oma kepponen.”
He kysyvät, vastaavat, hakevat lisää kahvia ja teetä, harhautuvat puhumaan muusta, nauravat vatsansa kipeiksi, ja aika kuluu siivillä. Ulkona syksyinen päivä kiirii yhä nopeammin kohti iltaa, ja vasta kun ulkona on pimeää, Eleonore sanoo, että hänen täytyy lähteä.
“Saanko nyt tietää keitä me olemme?” George kysyy ja naurahtaa, vaikka hän on pahoillaan tytön lähdöstä. Eleonore, joka pian mitä luultavimmin menettää sen nimensä, nyökkää innoissaan.
“Kuka minä olen?” hän kysyy.
“Olet Eleonore, ja minä olen George,” George kertoo. Tyttö miettii hetken, George miltei näkee, kuinka hän makustelee ja pyörittelee uutta nimeään kielellään.
“Eleonore... Voisin olla Eleonore, se on kiva nimi... Oi, olisinpa Eleonore!” tyttö huokaa lopulta ihastuneena, silmät tuikkien. George ei voi olla hymyilemättä.
“Kuka sitten olet?”
“Luna,” tyttö vastaa, ja Georgen tekisi mieli läimäistä itseään. Kuu, kuinkas muuten.
“No kuka minä olen?” pisamanaama kysyy sitten uteliaana, lempeästi hymyillen oudolle kuutytölle.
“Fred,” Luna vastaa, ja yhtäkkiä Georgen maailma on palasina kahvilan lattialla. “Sinä vain näytät ihan Frediltä.”