Nimi: Jäi vain haaveisiini
kirjoittaja: tunnustan, Grenadehan se täällä
ikäraja: Sallittu
genre: jonkinlainen pieni ämh... en tiedä, söpöily ehkä.
paritus: D/H (hohoo, okei) eli siis Dudley/Hermione
varoitukset: ei ole (jos olisi, tuskin olisi ikäraja sallittu...)
vastuunvapaus: Rowlingille kuuluvaa kuuluu vieläkin hänelle.
A/N: Osallistuu rare10-haasteeseen.
Jäi vain haaveisiini
Se oli talvea silloin. Lunta oli metri joka suuntaan ja isäukkeli ärisi joka asiasta. Tosin, ei minulle tietenkään. Äitini oli hieman säikky, koska isäni oli vihaisella päällä. Ehkä tehtaassa oli joku konflikti meneillään. Minä tuijotin laiskasti televisiota. Ei sieltä mitään viisasta tullut, koska isukki ei viitsinyt muka ostaa lisää televisiokanavia niiden kuudensadan lisäksi. Tuhlausta, hän puuskahti, vaikkei ollut koskaan ennen mitään minulta evännyt.
Isäni tuli olohuoneeseen ja ennen kuin minä ehdin ojentaa käteni sipsivadista, oli hän jo ottanut kaukosäätimen ja sammutti televisioni.
- Mitä nyt? ärähdin ja yritin nousta upottavasta sohvasta parempaan asentoon, jotta näkisin isäni.
- Duddis, menepä hieman yläkertaan, isukki sanoi ja minä varmasti tuijotin häntä hölmistyneenä. Hän...käski minua?
- Sanoin, mene yläkertaan.
- Miksi?
- Haluan jutella äitisi kanssa hieman..., isäni alkoi muuttua punaiseksi. Samanlaiseksi hän muuttui vain silloin, kun hänen oli pakko puhua Harrylle, joka ei onneksi ollut tällä hetkellä kiusaamassa meitä.
- Voitte jutella keittiössä, murahdin ja yritin kurotella kaukosäädintä takaisin.
- Ei! isän ääni jyrähti ja minä melkein pelästyin. Sipsivadissa lepäävä käteni musersi pari sipsiä hienoksi jauheeksi, mutta sitten minä nousin.
- Okei, okei...
Jätin olohuoneen, mutten sipsejä. Päätin tehdä hienon jipon Harrylle. Hykertelin mielessäni täydelliselle suunnitelmalleni. Päätin ujuttaa jauheeksi silpoutuneet sipsini Harryn tyynyliinaan. Olisi vielä parempi, jos ne onnistuisivat jollain tavalla homehtumaan.
Sillä mitä muutakaan olisin koko talven tehnyt, jollen olisi voinut hieman kiusata sitä ärsyttävää ruipeloa, joka jaksoi aina irvailla niistä taika-asioistaan. Kesäisin oli niin huvittavaa seurata toisen hiljaista kuihtumista, kun minä sain aina kaiken, mitä tarvitsin.
Avasin oven ja nenääni tulvahti hajusekoitus ummehtunutta ilmaa ja vanhaa pöllönkakkaa. Ei mitenkään mairittelevaa. Varsinkaan, jos siihen lisäisi vielä homehtuneet sipsit. Naureskelin mielessäni pahisnaurua, kun rupesin vihdoin ajattelemaan. Homehtuvatko sipsit edes? Ja niistähän vain tuppasi lähtemään maku sitä mukaa, mitä vanhempia ne olivat. Eihän niistä olisi mitään iloa siis. Täytyisi vain itse syödä ne pois.
Löytyisiköhän täältä jotain muuta kiusaamisen aihetta?
Aloitin avaamalla vaatekaapin, joka pikkuruisessa huoneessa olikin melkein ainut huonekalu. Se, että huone oli ollut joskus vanhani, ei merkinnyt sitä, ettemmekö olisi voineet viedä sieltä jotain pois.
Kaapista ei löytynyt mitään. Ei kerrassaan yhtään mitään. Kuinka niin tyhjää voi ollakin, mietin ja lysähdin sängylle, joka natisi uhkaavasti. Tuhahdin. Heikkoa laatua tämäkin, mutta epäilemättä kuitenkin jaksoi kannatella sen ruipelon. Minä sen sijaan olin raavas mies, joka tarvitsi vahvempaa kalustoa.
Myttäsin tyynyn ja nousin sängyltä, kun huomasin patjan alta pilkistävän jotain. Ähisten kurottauduin ottamaan sen jonkin käteeni ja istahdin uudelleen sängylle, joka notkahti selvästi.
Pidin kädessäni kuvaa, joka liikkui. Tuijotin sitä varmasti ainakin kymmenen minuuttia, kunnes oikeasti tajusin, etten nähnyt harhoja. Teki mieli heittää se taikaväline roskiin tai polttaa sytkärillä taivaan tuuliin, mutten tehnyt niin, sillä jokin kuvassa vangitsi mielenkiintoni. Ei, se ei ollut porkkanapäinen nuori poika, joka virnuili tyhjäpäisen näköisenä hieman risaisissa vaatteissa Harryn vieressä. Eikä se totisesti ollut Harry itsekään, sillä kuka nyt sellaista ääliötä olisi katsellut?
Ei, se oli jotain muuta. Nuori tyttö, jonka hiukset totisesti kaipasivat kurittajaa, hymyili näiden kahden pojan vieressä ja lyhyiden aikojen välein hän näytti kameralle kieltään lystikkäästi.
Tunsin suuni kuivuvan, kun tuijotin tätä kuvaa. Aikaa kului varmasti ainakin puolisen tuntia, kun vain tuijotin tätä kuvaa, joka sai minut niin kateelliseksi Harrylle.
- Duddelidups, oletko siellä vielä? Saat tulla taas katsomaan televisiota, eihän se 45'' riitä sinulle mitenkään, äitini ääni kuului jotenkin heikosti alakerrasta. Hätkähdin kuva kourassani.
- Joo, ääneni oli käheä ja yritin kiivaasti miettiä jonkinlaista viisasta sanottavaa.
- Onko kaikki kunnossa? äitini alkoi nousta portaita ylöspäin. Nousin sängyltä ja sulloin kuvan takaisin.
- On. Kaikki on kunnossa, vakuutin ja laitoin Harryn oven kiinni takanani. Jäin seisomaan ylätasanteelle, kun äitini tuijotti minua portaiden keskivaiheilla.
- Varmastiko?
- Varmasti. Taidankin sammuttaa televisioni..., sanoin ja rynnin huoneeseeni. Kaukosäädin kourassani seisoin keskellä omaa huonettani taistellen oman hämmennykseni kanssa. Äitini nousi portaat ylös ja jäi seisomaan ovelle.
- Mitä teit Harryn huoneessa? hän tiukkasi.
Tunsin naamani alkavan punoittaa.
- En mitään, sanoin, ehkä liian hätäisesti. Äitini ei kuitenkaan kysellyt enempää ja hän lähtikin laskeutumaan takaisin alakertaan.
Televisiosta ei tullut enää mitään. Minun illastani ei tullut enää mitään. Yöuneni olivat kadonneet tämän suloisen ilmestyksen myötä. Ja, vaikka tiesin, etten koskaan tulisi saamaan häntä, mikä minua esti ajattelemasta? Kuka esti minua ajattelemasta niitä tummanruskeita hiuksia, jotka olivat iloisessa sekamelskassa, ja niitä ruskeita silmiä, jotka katsoivat välillä suoraan minuun niin lempeästi, että mieleni teki itkeä ilosta. Kukaan ei koskaan ollut katsonut minua yhtä kauniisti.
Mutta koskaan, en koskaan, tullut näkemään tätä tyttöä. Hän jäi vain haaveisiini.
