Ficin nimi: Kuolemakaan ei heitä erottanut
Kirjoittaja: Nukkemestari
Tyylilaji: Draama, romance
Ikäraja: K11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus: Minä Sir Nicholas De Mimsy-Porpingtonille
Yhteenveto: Äkkirakastuminen ja äkkikuolema. Kaksi ääri päätä, kuten minussakin. Ja tällä kertaa ei kuolemakaan heitä erottanut.
A/N: FF100 085. Nainen ja Sinun Potterisi vol 2-haaste. En ole kauhean tyytyväinen, mutta jännää oli. Eeppistä.
Ensimmäinen luku: Se tunne kun
”Herra, saisiko olla kukkakimppu? Voisit viedä sen vaikka sydänkävyllesi kera rakkauden sanojen”, sanoin.
Mutisit ”ei minulla ole ketään”, ja katsahdit alas minuun kohtelualaisuuttasi. Jäät katsomaan ja minä jään katsomaan. Tiedän usein ihastuvani katseisiin. Ja nyt tein sen taas. Sydän tykyttää. Enhän minä saisi tuntea näin. Kaikki tietävät, että alempiarvoiset naiset päätyvät vain ylempiarvoisen herran sängynlämmittäjiksi, kunnes pamahtavat paksuiksi. Katseessasi tunnen saman. Kaivat kolikon ja osoitat yhtä kimpuistani. ”Tuo on sinulle”. Käännähdän katsomaan killinki kourassani kukkakimppua, sillä kasvoni olivat hivenen punehtuneet tai sitten kuvittelin vain. Järki huutaa hallelujaa ja erinäisiä kirosanoja sydämen leijaillessa pilvissä. Kuulen hevosesi kavioiden kopseen kun lähdet, nimetön.
***
Toinen luku: Kahti jakoa ja kaihoa
”En edes tiedä hänen nimeään!” aivot huudahtavat
”No törmäsin häneen jo kerran”, sydän vastaa pehmeästi kuin sydämet aina.
”Äsh, älä yritä, sydän, tulen voittamaan tämän taiston. Ei tämä kaupunki niin iso ole että törmäisin uudestaan siihen herraan”.
”Mutta mitä jos menen samaan kadun kulmaan myymään? Shillinki vetoa!”
”Sovittu.”
Niin minä sitten menin kadun kulmaan kaupustelemaan kukkia. Eihän se tuottoisa bisnes ole mutta ei ole muutakaan.
Ja sinä todellakin tulit. Hymyilit, ojensit kaksi puntaa ja osoitit kimppua. Taas minulle. Ja silmistäsi näin jotain, mitä niissä tahdoinkin. Ehkä. En tiedä. Eihän meistä voisi tulla mitään.
Ja sydämeni valittaa, kun en edes kokeile.
***
Kolmas luku: Kirje saapuu
Hän tuli seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Viimein uskaltauduin kysymään hänen nimeään.
“Sir Nicholas De Mimsy-Porpington. Saanen tiedustella teidän nimeänne?”
“Laura Peterson, Sir.”
”Olette viehättävä neiti.”
”…Kiitos, Sir”, totean hiukan liian pitkän tauon jälkeen.
Hän tiedusteli asuinpaikkaani, ja annoin ylimalkaisen osoitteen. Jos hän todella haluaisi tietää missä asun, saisi hän sen helposti selville.
Illalla saapui kirje. En kuunnellut aivojani. Tyypillistä minulta. Puin parhaimmat vaatteeni ja laitoin perintökoruni kaulaan. Mielessäni kuiskasin pyynnön jollekulle, vaikka toisaalta uskon ettei kukaan kuule. Saahan sitä itselleen onneaan toivottaa.
Tapaaminen oli sovittu kirkon puutarhaan. Hyvä niin, vaikka minulla olikin tunne, ettei Hän halunnut minusta vain sänkyseuraa.
***
Neljäs luku: Ja niin he tapailivat onnellisina elämänsä loppuun saakka…
Pakko myöntää: olemme rakastuneet. Voisin viettää loppu elämäni tuijotellen hänen silmiinsä. Nicholas on on herrasmies. Ja ehkä hiukan ujokin omalla tavallaan. Minä se olin joka ensimmäisenä suuteli… vastoin kaikkia mahdollisia käyttäytymissääntöjä. Mutta ei siinä mitään, koko juttu on täysin vastoin kaikkia sääntöjä. Ärh, tavallaan inhoan tätä salailua. Haluisin vain kävellä ympäriinsä hänen kanssaan.. mutta ei, tapaamme iltahämärässä, poissa muiden ihmisten katseilta.
Ja eräänä päivänä hänet tultiin hakemaan.
Juttuun liittyi ilmeisesti muutakin, sillä jos asia olisi ollut kiinni vain minusta muuten he olisivat vieneet minut. Mutta hän on syytön… olen varma. Hänet vapautetaan. Eikö?
Pari päivää myöhemmin korviini kantautui tieto teloituksesta.
***
Viides luku: Mestaus
Ei. Tämä ei ole todellista. Ei ole. Päästäkää minut pois tästä painajaisesta.
Kirves kohoaa. Silmäsi ovat sidotut, joten en näe pelkätkö. En voi katsoa silmiisi ja pyytää anteeksi tätä kaikkea. Sitä haisevaa soppaa johon jouduit koska rakastuit itseäsi alhaisempaan. Siitä se sitten lähti… kaikki… se… helvetin paska.
”Luojan tähden, armoa!” huudahdan. Mestaaja laskee kirveensä hetken ja pudistaa päätään katsoessaan minun ilmeisen tärisevää ja kyynelehtivää olemustani. ”Hän on syytön, tapa minut mieluummin!”
Kirves nousee taas.
Kuuluu lyönti. Mäiskähdys. Pisarointia, tiedän sen olevan verta.
”HELVETTI, TAPA MINUT” rääyt.
Vasta useamman lyönnin päästä olet kuollut. Eikä mestaaja tee sitä edes loppuun.
Olet… kuollut.
***
Kuudes luku: Kuolemakaan ei heitä erottanut
Hautasmaa. Hautakivi.
En voi lukea tekstiä liikaa kyyneliä mutta tiedän sinun olevan siinä jalkojeni ja mullan alla.
Outo väristys.
Ja sinä nouset sieluna vierelleni.
Puhut mutten aluksi käsitä.
Sitten tajuan: olet vierelläni.
Olet… aave?
Kyllä.
Miten?
Koska päätin niin.
Voitko sinä jäädä?
Kyllä. Minun pitää, en pysty poistumaan täältä.
Miksi et?
Olet hiljaa kuin aave.
Et voi sanoa sitä?
En.
Rakastan sinua. Voit olla vierelläni tuollaisenakin.
Hymyilet surumielisesti. Ehkä se on ihan normaalia tässä tilanteessa.
Etkö sinä pelkää?
En, olethan rakkaani.
Joka nousi juuri aaveen hahmossa?
En välitä.
Ja niin, ei meitä kuolemakaan erottanut. Ei vielä, vasta kymmenien vuosien päästä.
