Tyylilaji: syyssynkistelyä ja soutelua
Ikäraja: K-11
Paritus: Astoria/Fleur, Astoria/Draco
Yhteenveto: Eikä niissä häissä ollut rakastuneita.A/N: Pari kuukautta vanha ja silti uusin valmistunut. Harmittaa blokki ja vähän kaikki, mutta loputtoman editoinnin jälkeen tämä on ainakin niin valmis kuin se voi olla ja tykkään siitä itse, toivottavasti joku muukin. Toimii myös itsenäisenä jatko-osana
Korallinikamille (S).
Haasteet: Femme10, Rare10, FF10: sirpaleAIRONISKUJA
Yö oli kolea ja kietoi pimeyksistä punottuja köysiä Astorian kapeiden ranteiden ympärille. Ja oli niin kylmä, niin kylmä: pelkkä ajatuskin tulevasta talvesta salpasi hengen ja mursi kylkiluita, painoi sorjat sormensa silmille ja kuristi vyötärön sinelmille.
Syksy ei ollut pehmeä tai hidas tai lempeä. Ei sinä vuonna. Ei heille.
Draco ei yleensä juonut konjakkia, mutta sinä iltana hän oli avannut uuden pullon ja tarjonnut Astoriallekin. Hän kallisti pulloa yhdellä kädellä kahteen lasiin, suurpiirteisesti suunnilleen yhtä paljon molempiin. Juoma lainehti lasissa levottomana ristiaallokkona ja poltteli suussa, ei hyvällä tavalla, mutta tarpeeksi lämpimänä kuitenkin.
Polttelu oli yhtä vastenmielistä kuin se oli Astorialle ollut aina, tänään vielä kirvelevämpi muistutus siitä, kuinka he olivat molemmat palaneet ennenkin. Molemmat kokeilleet onneaan, heittäytyneet holtittomasti väärään ihmiseen väärään aikaan ja sitten, kiireesti, heidät oli työnnetty alttarille, palohaavat peitetty silkkiin, satiiniin, mustaan ja valkoiseen.
Sellaista se kai aina olisi, ja sen Draco oli kuiskannut hänelle alttarillakin: aina voi voittaa. Häviäminen vain on todennäköisempää.
Eikä niissä häissä ollut rakastuneita.
Kun Draco siirsi kätensä ensin Astorian ihon alta kuultavalle lonkkaluulle ja sitten hitaasti hänen jalkojensa väliin, Astoria ei vastustellut. He suutelivat toista kertaa, ensimmäistä sitten heinäkuuhäittensä. Astoria muisti konjakin ja hien läpi toiset sormet, kapeat ja naiselliset ja kauniit. Mutta muistaminen, niin kuin onnelliset loputkin, olivat kiellettyjä huveja joilla vain toiset lapset saivat leikkiä.
*
Soutuvene lipui hiljalleen, läikehti taivaantahran kuvajaisessa, kulki tasaisesti. Astoria sousi vaikkei osannut.
Fleur oli ensimmäisellä kerralla sanonut, ettei
’än koskaan, ettei hän välittäisi edes veneessä istumisesta, vaikka tekikin sen niin luonnollisesti että näytti itsestäänselvästi kuuluvan siihen sunnuntai-iltapäivään, joka makasi raukeana kartanon mailla ja ojenteli pitkiä sormiaan sivelemään hikeä niskaan. Fleur joka sai heinäkuun väreilemään huulillaan ja seurasi katseellaan airon lappeita, jotka vuoroin halkoivat ilmaa, vuoroin vettä ja sen kevyitä, kapeita lainelanteita.
Astoria ei voinut olla vilkaisematta Fleuria vaivihkaa. Hän teki sitä paljon, liikaa, koko ajan. Aina. Kuinka lopettaa? Oliko se edes mahdollista?
Ei tietenkään ollut, ei ainakaan sen jälkeen kun Fleur sanoi jotain niin nopeasti ettei hän kuullut ja suuteli sitten.
Heillä oli pelkkiä eksymiskarttoja, toinen toistaan sotkuisempia umpikujareittejä ja hylättyjä vaihtoehtoja. Astorian äiti ei koskaan antaisi hänen elää toisen naisen kanssa, ei, sillä heillä oli puoliso valmiina ja
mitä kaikki sanoisivat, Astoria oli Greengrass ja Daphne teki kuitenkin kuinka tahtoi. Piti nyt edes yksi tytär naittaa kunniallisesti.
Eikä Fleur olisi koskaan ikinä milloinkaan
se toinen nainen.
Ei sillä että Astoria sitä osaisi ikinä pyytääkään.
*
Kuukausia myöhemmin Astoria harhaili kotonaan eksyneenä silkkiaamutakkinsa poimuihin, ja kello oli taas kerran jo aikaa sitten kompuroinut kahdentoista yli ja aloittanut kierroksensa alusta.
Dracon kevyt uni leijui olohuoneessa.
Kapean kartanotien ja yönmustaamien ikkunaruutujen läpi itseään peilaili kylmä kuu, joka oli kääntänyt kasvonsa lattiaan. Hitaasti Astoria antoi sen peilailla itseään jalkapöydistään, yhtä kalpeana kuin aina ennenkin. Vieläkin se sama kuu, se joka oli tehnyt seittejään heidän sormiensa lomaan ja solminut ne sormet kiinni toisen niskaan. Olkapäille, kaulakuoppaan, rinnoille, vyötärölle selkään kyynärvarsiin –
Fleur oli ollut ensin Daphnen kanssa. Se oli ollut vain impulsseja toistensa perään, kiukkuista, nopeaa. Sellainen suhde, joka alkoi ja loppui väläyksessä. Sitten Fleur jatkoi eteenpäin, myöhemmin Daphnekin.
Se oli loppunut, koska he itse olivat päättäneet niin. Ja sen välähdyssotkun ansiosta Astoria oli tavannut Fleurin.
He eivät olleet ikinä ajatelleet lopettamista, ja se tieto kirveli suolaisenkatkerana hänen haavoissaan.
Astoria näki vieläkin kirkkaasti silmissään ne aironiskut, jotka olivat halkoneet lammen pintaa ja rikkoneet sen. Jokainen veto oli pisaroinut hikenä hänen niskaansa pitkin selkään, tuntunut sormissa. Hän oli soutanut keskelle lampea, pysähtynyt, nostanut airot ylös ja katsonut Fleuria viimeinkin silmiin. Vene oli lipunut itsekseen, hitaana ja ajatuksenkeveänä, melkein pintaa rikkomatta.
Muisto niistä iskuista sai hänet tuntemaan ne kovina ja vaativina kämmenselissään. Säpäleisinä puunsirpaleina, jotka tarttuivat sormiin kranaattihaavoiksi; arviksi jotka jäisivät kuiskimaan salakavalasti väärillä hetkillä
mutta katso mitä meillä olisi voinut olla.
Draco tiesi, millaista se oli. Sen enempää kumpikaan heistä ei voinut – uskaltanut – toivoa nyt.
Astoria kaatoi itselleen toisen lasin konjakkia pölynhalaamasta pullosta, joka sopi jo nyt olohuoneen pöydälle aivan liian hyvin. Lasi oli raskas kädessä, niin raskas ettei hän enää ennen pitkää ehkä jaksaiskaan sitä. Ja hän epäröi, harppoi ikkunalle, heitti sen itselleen avoimeksi oveksi yöhön ja juotti ruusut juovuksiin.
Se talvi pitäisi vain kestää.