Nimi: Tulostettu tusinajumala
Kirjoittaja: Rosena
Beta: Lady Krum
Tyylilajit: angst
Ikäraja: K-11
(Paritus: Eileen Kalkaros/Tobias Kalkaros)
Vastuunvapaus: Kaikki minkä tunnistat kuuluvan Rowlingille, kuuluu luonnollisesti hänelle. Minä vain leikin hahmoilla saamatta siitä minkäänlaista korvausta.
Haasteet: Persoonallisuushäiriöhaaste, aiheena narsistinen persoonallisuus
Summary: He olivat miehelle vain esineitä muille esiteltäväksi, perheen kesken omistakin virheistä syytettäväksi.
A/N: Mm. Henkilöhahmoiksi valitsin Kalkarokset, koska, no, Severus. He myös sopivat tähän mielestäni hyvin canoninkin puolesta - sen vähän perusteella mitä Tobiaksesta on edes kerrottu. Tämä oli mulle henkilökohtaisesti aika vaikeaa kirjoittaa, sillä elin itse yksitoista vuotta narsistin (joka pakotti mm. pikkuveljeni juomaan mikrossa lämmitettyä maitoa, jos tölkki unohtui pariksikin minuutiksi pöydälle) kanssa saman katon alla, ja jouduin kaivelemaan taas vanhat muistot esille. "Taustamateriaalina" käytin omia kokemuksia sekä Tuija Välipakan ja Arja Lehtosaaren kirjoittamaa kirjaa Sata tapaa tappaa sielu - narsismin uhrit kertovat.
Musta tuntuu että tämä jäi pelkäksi "pintaraapaisuksi" narsismista omien blokkieni takia, mutta toivon että kaikille välittyisi edes jollakin tapaa oikea mielikuva siitä, minkälainen ihminen narsisti on. Kommentit on aina kivoja.
Tulostettu tusinajumala
Poika makasi sängyssään tuijotellen kattoa ja etsien sieltä kuvioita, joita puunsyyt muodostivat. Tänä iltana ne olivat pihillä päällä eivätkä paljastaneet todellisia muotojaan. Huone oli hämärä ja hyvin vaatimattomasti kalustettu – siellä oli vain vanha kirjoituspöytä tuoleineen, vaatekaappi, joka oli joskus muinoin ollut väritykseltään tummanruskea, sekä sänky, joka natisi pienimmästäkin liikkeestä. Seinälle ripustettu kirjahylly notkui moneen kertaan luettujen kirjojen painosta, ja nurkassa vilisti hämähäkki jos toinenkin.
Se oli paikka, jossa ei luulisi kenenkään viihtyvän, mutta yksitoistavuotiaalle pojalle se oli oikea unelmien täyttymys. Oma soppi, rauha, paikka jonne voi kadota pakoon todellisuutta. Lukea kirjoja, joita muut hänen ikäisensä eivät selaisi vielä moneen vuoteen.
Oven ja lattian välisestä raosta livahti huoneeseen, aina pojan kyömyiseen nenään asti, herkullinen kotiruoan tuoksu. Perunamuusi ja lihapullat suorastaan kutsuivat poikaa syömään, mutta hän ei liikahtanutkaan. Vaikka hänen vatsansa kurni, ei pojalla ollut nälkä. Oikeastaan hän ei vain halunnut mennä alas, sillä se tarkoitti, että hänen olisi kohdattava isänsä. Siitä huolimatta poika tiesi, että Eileen tulisi kymmenen minuutin sisällä kutsumaan hänet syömään, ja hän menisi. Poika ei kyennyt sanomaan äidilleen
ei.
Kuusi minuuttia tuntui samaan aikaan loputtoman pitkältä ja lyhyeltä ajalta, kunnes oveen lopulta koputettiin ja se aukaistiin ikävän narahduksen saattelemana. Eileen ei milloinkaan tullut poikansa huoneeseen koputtamatta.
Tobias ei koskaan huomioinut yksityisyyttä."Severus-kulta, ruoka on valmista."
Ääni oli heiveröinen ja hiljainen, hukkui ympäristöön. Joskus vuosia sitten se oli ollut vielä täynnä elinvoimaa ja itsevarmuutta – kuten Eileen itse. Nykyinen versio oli pelkkä haamu verrattuna entiseen. Hiukset hapsottivat epäsiisteinä, iho oli kolkko ja kalpea, silmäpussit katoaisivat tuskin koskaan kokonaan. Aika ja onneton liitto olivat tehneet tehtävänsä.
Severus nousi ylös sängystä, joka esitti kirskuvia vastalauseita. Hän olisi halunnut pyytää uutta sänkyä, sellaista, joka olisi pehmeä, eikä päästäisi koko ajan valitusvirsiä. Sellaista, jossa pystyisi nukkumaan ilman että selkä kipeytyisi. Mutta hän ei uskaltanut. Äiti olisi ollut hänen kanssaan samaa mieltä, mutta isä olikin sitten toinen juttu.
Tobiaksen mielestä se vain kasvatti luonnetta.Äiti ja poika kävivät yhdessä ahtaat portaat alas pieneen olohuoneeseen ja aina tilanpuutteesta kärsivään keittiöön. Vaikka aurinko paistoi ikkunasta sisälle, näyttivät keittiönkaapit entistä ankeammilta kaikessa harmaudessaan. Ennen, vuosia sitten, keittiötä oli yritetty saada kotoisammaksi kukilla ja pienillä lasisilla koriste-esineillä. Se oli kuitenkin lopetettu – kaikilla oli nimittäin kohtalona "pudota vahingossa lattialle" ja uusien ostaminen olisi ollut turhaa rahanmenoa. Tai niin ainakin Eileenin vanhemmille ja muille vieraille kerrottiin.
Keskelle keittiötä oli ahdettu neljän hengen ruokailuryhmä, jonka pinta oli pahasti kolhiintunut ja kulunut – tässä talossa ei ollut mitään uutta. Pöytään oli katettu perheen viimeinen yhtenevä astiasto, se ainut, joka oli onnistunut kuin ihmeen kaupalla selviytymään ehjänä. Tobias istui jo pöydän päässä, kivikasvoisena kuten aina. Vuosiin Severus ei ollut nähnyt isänsä hymyilevän kenellekään muulle kuin omalle peilikuvalleen.
Miehen kuului olla talon pää.
Severus tuijotti lautastaan, jolle hänen äitinsä lappoi ruokaa. Neljä lihapullaa. Hieman ruskeakastiketta. Reilusti perunamuusia. Pieni lusikallinen mustia papuja - kolme kappaletta, jos tarkkoja oltiin. Tobiaksen vaatimuksesta heillä syötiin jokaisella aterialla noita mustia, pitkulaisia palkoja.
"Pistä nyt enemmän niitä papuja, mitä ne naapuritkin ajattelevat, kun poika on tuollainen ruipelo." Isän ääni oli arvosteleva, pettymys oikein kuulsi siitä läpi. Severus tunsi palan kurkussaan, kun papujen määrä lautasella kolminkertaistui.
Hän inhosi niitä. Eileen tiesi sen, mutta ei uskaltanut käydä talon isäntää vastaan.
Naisen tehtävä oli miellyttää ja olla kuuliainen.Ruokailu ei poikennut lukuisista edellisistä millään tavalla. Ruokailuvälineiden satunnainen kilahdus lautasta vasten oli ainut ääni halkomassa painostavaa hiljaisuutta. Tunnelma oli erilainen vain silloin, kun heillä oli vieraita. Niinä iltoina Tobias oli oikea unelmaisäntä, kehui Eileenin laittamaa ruokaa, eikä pakottanut poikaansa syömään papuja tai mitään muuta, mistä hän ei pitänyt. Jutteli mukavia ja leuhki saamallaan unelmaperheellä. Isä nosti sermin todellisuuden ja muille annettavan kuvan välille – eikä kukaan epäillyt koskaan mitään. Vasta vieraiden lähdettyä kulissien annettiin romahtaa ja saarna alkoi.
Mikset syönyt kaikkea. Olisit voinut puhua enemmän. Paisti oli kamalan mautonta. Minä olisin tehnyt kaiken paremmin.Severus oli kiitollinen nyt vallitsevasta hiljaisuudesta, se antoi hänen rauhassa ajatella tai olla ajattelematta. Hän yritti saada pavut alas muusin seassa, mutta se ei peittänyt makua. Se teki siitä vain entistä epämiellyttävämpää. Olisi luullut, että hän olisi vuosien aikana jo tottunut niiden makuun, mutta jokaisella kerralla se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Poika tökki jäljelle jääneitä papuja haarukallaan, keräsi rohkeutta illallisen suurimpaan koetukseen.
Tobias rykäisi ja poika tiesi, ettei se lupaisi mitään hyvää.
"Mikä on, Severus? Eivätkö pavut maistu?"
"Maistuvat", poika valehteli hiljaa ja pakotti itsensä syömään yhden pavun kuin todisteeksi. Se narskui ikävästi hampaissa, maku oikein tulvahti hänen kielelleen.
"Hyvä. Ne vahvistavat sydäntä ja aivoja. Tulee sinustakin yhtä älykäs kuin isästäsi." Tobiaksen sanat olivat naamioitu kannustaviksi, mutta piilomerkitys tuli selväksi kaikille kolmelle.
Teet niin kuin minä tahdon. Älä tuota minulle pettymystä.Hitaasti, yksi kerrallaan pavut katosivat pojan suuhun, oksennus ei ollut kaukana tänäkään iltana. Ainoastaan pelko seurauksista sai hänet pitämään refleksit kurissa. Vapisevin käsin hän pyyhki suunsa lautasliinaan, eikä nostanut katsetta tyhjästä lautasesta. Sielunsa silmin hän näki, kuinka sille ilmestyi kauhallinen lisää papuja, niin kuin toisinaan kävi. Hänen onnekseen tänään ei ollut niitä päiviä.
"Kiitos, saanko poistua pöydästä?" hän kysyi nostaen katseen äitiinsä. Kysymys oli silti osoitettu Tobiakselle – naisella ei ollut valtuuksia päättää tässä talossa. Kenelläkään muulla kuin isännällä ei ollut.
"Et", kuului jyrkkä vastaus. "Pöydästä noustaan vasta kun kaikki ovat syöneet."
Toisin sanoen sinä. "Sitten korjaat astiat pois. Viikkorahan eteen on tehtävä töitä."
Et sinä muutenkaan anna minulle viikkorahaa.Severus ei kuitenkaan sanonut mitään, odotti vain hiljaisuudessa, kunnes kaikkien kolmen ruokailuvälineet osoittivat tyhjillä lautasilla kellotaulun viittä. Tobias nousi ensimmäisenä mennen suoraan jääkaapille vaivautumatta kiittämään puolisoaan ruoasta. Jälkiruoaksi oli kolmosolutta. Taas kerran.
Muut olivat miehelle vain työntekijöitä, hoviväkeä.Yhdessä äiti ja poika alkoivat raivata pöytää, kumpikaan ei puhunut mitään. He eivät uskaltaneet - vaikka Tobias oli olohuoneessa, he tiesivät miehen kuuntelevan. Severus huomasi vasta nyt, kuinka violetinkirjava hänen äitinsä toinen silmäkulma oli. Kuten aina, hän ei kysynyt mitään. Poika tiesi saavansa vastaukseksi törmäyksen kirjahyllyyn tai ovenkarmiin. Pienempänä hän oli uskonut sen, ajatellut Eileenin olevan vain hieman kömpelö, mutta nyttemmin hän tiesi totuuden. Muutaman kerran hän oli katsellut salaa portailta vanhempiensa riitelyä. Joskus pelkkä nyrkki oli puhunut. Joskus välikäsi oli astia, koriste-esine, kaukosäädin, mitä käteen vain sillä hetkellä sattui.
Severus häpesi itseään, koska oli niin voimaton isäänsä vastaan. Hän olisi halunnut puolustaa äitiään – ja itseään – Tobiakselta, mutta ei tiennyt miten. Yksitoistavuotiaalla ei olisi mitään mahdollisuuksia aikuista miestä vastaan. Salaa hän oli lukenut kirjoista anteeksiantamattomista kirouksista, suunnitellut mitä tekisi, kun saisi viimein oman sauvan.
He olivat miehelle vain esineitä muille esiteltäväksi, perheen kesken omistakin virheistä syytettäväksi.Poika katsoi tyhjää ruokapöytää, näki siinä heidän perheensä. Ennen niin vahva, luja ja kaunis oli ajan kuluessa kulunut ja lommoutunut parantumattomasti. Muuttunut rumaksi. Se oli masentavaa katsottavaa, ja Severuksen oli pakko kääntää katseensa pois. Eileen suukotti kevyesti poikansa otsaa – viestitti sanattomasti, että kaikki oli hyvin. Molemmat tiesivät sen olevan valhetta, mutta pitivät silti kiinni Tobiaksen luomasta harhakuvasta.
Kumpikaan ei uskaltanut lähteä siitä pois.